Part 4

Otto katsahti tutkivasti Kervilän hymyileviin silmiin. Kervilän viimeinen lause herätti pahoja aavistuksia Otossa. Hänestä tuntui, että hänen valtansa rajoittaminen oli tässä Kervilän tarkoituksena. Eikä hän siinä erehtynytkään, sillä Kervilä oli, järkevänä miehenä, ajatellut, että, jos kerran saataisiin kylien miehet huomaamaan, että heidänkin sanansa jotakin painaa, niin voisi siitä syntyä jonkinlainen tarpeellinen ylin valta tulevaisuudessa. Oton omavaltaisuus ei miellyttänyt Kervilää. Vaikka Otto ei vielä ollut puoltanut mitään vääriä asioita, niin kuka tietää, mitä tulisi tapahtumaan vastaisuudessa. Eikä Kervilä halunnut kiinnittää huomiotaan siihen, miten Otto menetteli yksityisten suhteen, mutta koko Noronpään kylän sivuuttaminen tai pannaan paneminen meni hänen mielestään liian pitkälle. Tässä mielessä hän oli lähtenyt liikkeelle kylänsä puolesta.

Otolla taas puolestaan ei ollut mitään erikoisia syrjäyttämis-aikeita Noronpäätä kohtaan. Hänen mielestään, yksinkertaisesti, Loukkula riitti yllin kyllin yksin tukemaan Ruskolaa, eikä Otolla, jos välit Noronpäähän olivat helluntaina kylmenneet, ollut mitään syyltä ruveta silittelemään noronpääläisiä.

Nyt oli asia kuitenkin saanut toisen muodon, kun pyydettiin sovintoa. Ja vieläpä niin juhlallisessa muodossa, että vähän hävetti. Mikäpä estäisi siihen suostumasta? Ei mikään! Mutta — niin, siinä oli muuan mutta.

Otto ei ollut pikkumaisen itserakas eikä turhamainen, mutta hän oli ylpeä asemastaan ja maineestaan. Sitä älköön rohjettako panna puntarin nokkaan! Silloin hän heittäisi koko painonsa punnukseksi. Miksi Kervilä halusi sotkea Esan tuomion kylienvälisen sovinnon yhteyteen? Ja miksi muitten pureskeltavaksi? Miksi ei Kervilä pyytänyt suoraan, että Otto olisi peruuttanut tai lieventänyt tuomionsa? Miksi Oton sanan piti painaa vain viidenneksen, päätöksen teossa? Ei enempää kuin Kervilän tai kenen muun tahansa! Ja eikö Iisukin ollut nähnyt Kervilän sisäisiä ajatuksia? Olipa tietenkin! Ei Iisun puhe Kervilän parrasta ja »aataminpalasta» ollut niinkään lapsellista! Hänhän oli vielä sanonut senkin, ettei lautakuntia tarvita. Iisu oli antanut Otolle salaisen neuvon ja paljastanut Kervilän.

Iisu oli viisas mies rauhallisissa oloissa, vaikka nahjus nujakoissa.

— Mitä mietit? — katkaisi Kervilä Oton mietteet. — Ryhdytäänkö neuvottelemaan?

— Ei! — kuului Oton kuiva vastaus. — Minkämoista kylien välistä sovinnon merkkiä te haluatte?

— Noronpää tahtoo päästä entisiin ystävyysväleihin ja olla mukana huomenna Ruskolan raitilla, kappelilaisia vastassa.

— Kutsu sitten miehesi tänne mäen laiteelle!

Kervilä nousi ja antoi merkin miehilleen. Hän arvasi, että hänen yrityksensä siirtää asia miesjoukon päätettäväksi oli mennyt myttyyn.

Samanaikuisesti noronpääläisten kanssa keräytyivät kiekkomiehetkin mäkirinteelle. He älysivät, että jotakin erikoista oli tekeillä. Varsinkin Esan läsnäolo herätti suurta uteliaisuutta.

Laikan Otto ja Parrilan Iisu menivät ystävällisesti tervehtimään noronpääläisiä, yksinpä Esaakin. Tämä vaivaton rehtiyden ilmaisu teki vapauttavan vaikutuksen pingoittuneihin mieliin. Pian istuskelivat ja loikoilivat miehet ryhmittyneinä mahdollisimman varjoisilla paikoilla.

Ilmassa oli vielä kuitenkin jonkinlaista epämiellyttävää juhlallisuuden tuntua, joka vaivasi Ottoa ja osaksi muitakin. He eivät olleet tottuneet tällaisiin menoihin.

Jartun Kallen mahtava jättiläisolemus pelasti kuitenkin tilanteen. Hän meni leveästi hymyillen tervehtimään Noronpään miehiä kuin ainakin ystäviänsä.

— Me taisimme tapella helluntaina! — sanoi Kalle nyökäytellen isoa, pitkätukkaista päätään.

Kaikki purskahtivat nauramaan. Kotoinen tunnelma oli saavutettu.

Laikan Otto istui entisellä paikallaan täytellen piippuaan.

— Sen tappelun jälkiähän tässä nyt noronpääläisten pyynnöstä olisi vähän lakaistava.

Esa rykäisi. Kaikkien katseet kääntyivät häneen. Näytti kuin Esa ryhtyisi johonkin erikoiseen voimanponnistukseen. Mutta mihin? Aikoiko hän ruveta puolustautumaan? Laikan Oton silmät tuimistuivat.

— Minulla oli silloin väärä asia, ja Noronpään miehet tulivat huomaamattaan tapelleeksi sen puolesta. He eivät oikein älynneet tuon kiven merkitystä ennen kuin jälkeenpäin.

Kaikki olivat sanattomiksi hämmästyneitä. Ei kukaan ollut odottanut näin rehtiä, avomielistä tunnustusta, joka vielä ulottui puoltamaan naapureitakin. Se herätti ihmettelyä ja myötämielisyyttä. Enimmin ihmetteli kuitenkin Esa itse. Ilkeät, myrkkyväkäiset sanat, jotka oli päntätty hänen päähänsä ja suuhunsa, synnyttivät ystävällisiä ilmeitä ja kirkkaita katseita hänen ympärillään ja hivelivät mukavasti hänen pehmenevää sisuaan. Se oli ihme!

Oton katse ei siirtynyt Esasta, mutta se pehmentyi vähitellen. Eikä äänessäkään ilmennyt erikoista kovuutta, kun hän alkoi puhua.

— Noronpään miehet tappelivat huonon asian puolesta, sanot sinä, mutta mitä sanovat miehet itse?

— Väärin se oli! — myötäilivät Noronpään miehet.

Lämpimältä tuntuva ilon laine läikähti Oton mielessä. Totisesti! Tällainen erehdyksen tunnustaminen oli miehekästä! Kuinka olikaan hän voinut epäillä noita kunnon poikia alhaisiksi sen tähden, että he taistelukimmassa eivät olleet ehtineet hitaissa ajatuksissaan määrittelemään menettelyään? Olipa onni, ettei hän ollut luovuttanut käsistään sitä valtaa, jonka oikeutena oli päästää siinä, missä oli sitonutkin. Olipa onni! Mutta entä Esa? Esa oli oikea syyllinen! Mutta miksi ruveta rajoittelemaan ja punnitsemaan? Punnitkoot muut, jos haluavat! Eipä ainakaan silloin voitaisi syyttää, että Otto kostaisi omia luhtijuttujaan.

Nämä ajatukset risteilivät Oton aivoissa. Solakkana ja voimakkaana hän hypähti seisomaan kuin kiihkoa uhkuva tappelija. Mutta käsi tervehdysvalmiiksi ojennettuna hän astui rivakasti Noronpään miesten luo.

— Minun puolestani olkoon meidän keskemme entinen sovinto! — sanoi Otto tervehtien jokaista erikseen.

Noronpään miehet hypähtivät maasta iloisina ja hymyilevinä.

— Sinun ja hotikkalalaisten välit eivät kuulu minulle! — sanoi Otto, ottaessaan Esaa kädestä. — Mutta myönnätkö, että aioit tehdä tappelussa tihutyön?

— Myönnän! Olin kaiketi silmittömässä kiihkossa. Kauhistuin itseäni, kun pudotit kiven kädestäni.

Otto irroitti kätensä ja katsoi tiukasti Esaa, joka alkoi imeskellä kuivia huuliaan, kurkkaillen sivuilleen, ohi Oton kiinteän katseen.

— Sovinnon sanka on tehty! Eikö niin, miehet? — kiirehti Kervilä sanomaan, sillä hän näki, ettei Otto ollut tyytyväinen Esaan, jonka tunnustus jotenkin vilpisteli.

— Kyllä vaan! Meidänkin kylän puolesta! — sanoi Jartun Kalle.

— Mennäänpä sitten, pojat, jatkamaan »ajoa»! Minäkin tahdon taas kerran olla mukana! — huusi Kervilä. — Jos »ajatte» minut kotia, perääntymättä kymmentä kertaa enempää, ovat juhannuskaljat tiedossa.

Miesjoukko riensi nauraen ja meluten aloittamaan mielenkiintoista kilpaleikkiä.

Otto seisoi vielä hievahtamatta, eikä Esakaan uskaltanut liikahtaa, vähän vain kiemurrella. Esa pelkäsi, että nyt alkaa ankara tili luhtijutusta.

— Sanoit kauhistuneesi itseäsi, kun kivi putosi kädestäsi, — puhui Otto vitkaan. — Ei se siltä kuulostanut. Sinä senkin jälkeen vielä härnäilit.

Esa huoahti helpotuksesta. Koska nöyryys päästi pääasiasta, niin päästää se kai tästäkin.

— Sitä olen kovin katunut. Sisu kai ei ottanut heti talttuakseen. Se kiehuu joskus yli ymmärryksen, — puheli Esa.

Esan tunnustukset eivät saaneet Ottoa vakuutetuksi hänen vilpittömyydestään, mutta eipä hänellä sen kanssa ollut sen enempää tekemistäkään.

— No, niin! Itsepä vastaat itsellesi! — sanoi Otto. — En kanna sinulle kaunaa!

— Entä tämänaamuinen? — kysyi Esa hätäisesti, kun Otto aikoi lähteä.

Otto naurahti iloisesti.

— Sehän tuotti minulle vaiti lystiä hommaa ajan kuluksi.

— Mutta etkö pelkää, että teen jonkin muun tepposen, kun tulet ensi kerran?

— Minne?

— Hänen luokseen!

Otto katsoi Esaan kiinteästi.

Aiotko pyytää Annaa vaimoksesi?

Vakavasti yritän! Mutta jos sinä...

— Mitä?

— Jos et yritä vakavasti, niin etkö voisi jättää Annaa minulle?

Taistelun ja voiton aavistelua läikähti tuon kysymyksen mukana Oton mieleen, mutta Annan voittamishalu ei häntä sen enempää kiihoittanut eikä Esan olemus voinut synnyttää hänessä kilpailun intoa. Se synnytti ainoastaan vastenmielisyyden häivän, joka alkoi purkautua vihastumisen nousuun, ellei Esa heti menisi tiehensä.

— En aio astua tiellesi! — sanoi Otto kiivaasti. — Mutta ellet käyttäydy Annaa kohtaan kunniallisesti, niin kavahda minua! Mene!

Esa patikoi rinteeltä maantielle.

Otto seisoi yksinään mäen lappeella ja katsahti kuin sattumalta Noronpäätä kohti. Sinne hänen katseensa jäikin hetkeksi, pysähtyen Kervilän korkeihin vinttikaivon salkoihin, jotka juuri olivat liikkeessä. Annakohan siellä nosteli vintan vartta ruskeine käsivarsineen? Olikohan hänellä Oton lahjoittama kuparisolki rinnassa?

Sillä toisella tytöllä, tummalla tuntemattomalla, oli kultainen solki rinnassa ja paksut kultakoljaat kaulalla. Tuon tuntemattoman tähdenkö Otto oli taistelutta luopunut Annasta? Minkähän tähden?

Kaivon vintta oli lakannut liikkumasta ja piirsi töröttävän piikin pehmeille pilville, joitten taakse lännen aurinko yritti piiloutua.

Otto heitti takin olkapäälleen ja lähti ajatuksissaan astelemaan kotiansa kohti, välittämättä vähääkään, vaikka häntä huudeltiin ja viittailtiin kiekonheittäjien pariin.

Ruskolan taistelu oli täydessä käynnissä. Kappelilaiset olivat hyökänneet suoraa päätä Ruskolan kujan suuhun omalta tieltään, joka kujan suun kohdalla yhtyi valtamaantiehen. Tähän he aluksi olivat hetkeksi pysähtyneet, levittäen siipensä valtamaantien pituussuuntiin, Ruskolan puolustajien eteen.

Kun kappelilaisilla oli ylivoima, koko joukon toista sataa miestä, olivat he, rellutellen ja humalaista osoitellen, tahallaan jättäneet kujan suun melkein tyhjäksi, toivoen puolustajien hyökkäävän tyhjään aukkoon, saadakseen siten heidät »pihtiinsä».

Viritettyyn ansaan eivät puolustajat kuitenkaan menneet, vaan pysyivät alallaan, naureskellen ja heitellen kompia kappelilaisten päihtyneisyydestä. Kauan ei sanakopua kuitenkaan kestänyt. Kappelilaiset täyttivät itse aukkonsa ja hyökkäsivät kujaan, hirmuisesti huutaen ja meluten.

Näin oli nujakka alkanut ilman sen kummempia valmistuksia.

Puolustajien kärjen muodosti maakunnan etevin kolmikko, Laikan Otto keskellä ja hänen sivuillaan Jartun veljekset. Heikkikin oli tullut mukaan, sillä hän oli sanonut pelkäävänsä, että Kallelle siellä »tehdään pahaa».

Tällainen taistelukärki oli oikeastaan vallan sopimaton ja liian jykevä tuttavien miesten leikkinujakkaan, sillä hyökkäykset sitä vastaan pirstautuivat kuin laineet kallioseinään. Mutta Otto oli näin vaatinut. Hän tahtoi heti alussa nujertaa hyökkääjien rohkeuden edes tällä tavoin, kun häntä oli pyydetty, ettei yksin, tapansa mukaan, rupeaisi hajoittamaan hyökkäävää puoluetta.

Mutta tappeluintoiset puolustajat eivät pitkälti tähän tyytyneet, kun heille täten jäi vain katselijan tyhjänpäiväinen osa. Vähän aikaa oli kyllä kovin lystiä katsella tämän ihmeellisen kolmikon leikittelyä, mutta sitten rupesivat katselijat yhä äänekkäämmin pyytelemään, että kolmikko siirtyisi aidalle, katselijain joukkoon.

Vihdoin Otto antoi miehille luvan pujahtaa heidän eteensä. Heti sukeltautui parikymmentä intoilijaa heidän ohitseen, ja tämä veres joukko alkoi riihattoman »leipomisensa».

Hymyillen syrjäytyi kolmikko aidalle nauttimaan »viisaan lepoa».

Samaan aikaan ilmestyi taistelutantereelle aivan uusi, odottamaton tekijä. Yhden istuttavissa kääseissä ajoi kujalle tanakka mies, virkalakki päässä, huitoen pamppuineen kappelilaisten selkäpuolella oikealle ja vasemmalle minkä ehti ja ennätti.

Kääsien takaistuimella huuteli ja komenteli kiiltävänappinen mies kurkun täydeltä. Pitäjän uusi vallesmanni oli jahtivoudin kanssa ajanut suoraa päätä keskelle muurahaispesää.

Nujakka loppui itsestään, sitä mukaa kuin miehet älysivät, kuka oli saapunut heidän joukkoonsa.

Uudesta vallesmannista tiedettiin, että hän oli lujatahtoinen mies. Tiedettiin hänen sanoneen, ettei hän ota akoilta selkäänsä eikä anna kohentaa itseään asuntoonsa. Vielä tiedettiin hänen antaneen sanansa pantiksi siitä, että hän lopettaa maantie- ja raittitappelut yhdessä vuodessa.

Lapsellinen uteliaisuus valtasi kaikki. Oli hirmuisen jännittävää nähdä, mitä nyt tulisi tapahtumaan. Miehet seisoskelivat hiljaisina alallaan, väistellen vain kääsejä sen verran, ettei pamppu heitä tavoittanut.

Nujakka joukon keskeen ajaminen oli jo sellaisenaankin, vallesmannin puolelta, uskaliaisuuden näyte, jonka miehekkyys ei voinut olla herättämättä eräänlaista arvonantoa esivaltaa kohtaan.

Tämä arvonanto olikin luisunut edellisinä vuosina peloittavan alhaalle. Viranomaisten saamattomuuden ja henkilökohtaisen arkuuden tähden oli yleinen kuri höltynyt siinä määrin, että »raittioikeus» oli vähällä tulla ainoaksi hallitsevaksi voimaksi. Entistä nimismiestä pidettiin pilkkana tai pakotettiin uhkausten ja pienien temppujen avuin perääntymään rauhoittamisaikeistaan, jotka olivat erikoisen epämieluisia kansalle sen tähden, että ne turvautuivat yksinomaan käräjiin ja sakottelemisiin, pilaten ja rumentaen täten monenkin nuorukaisen papinkirjan, viattoman nujakan vuoksi.

Kun asianomainen esivallan edustaja ei, varoituksista huolimatta, lopettanut käräjöimistään, niin ruvettiin hänelle tekemään kaikenlaisia kiusantöitä. Niinpä niitettiin eräänä elokuun yönä hänen kuuden tynnyrinalan suuruinen, tuleentumaton kaurakylvönsä maahan. Kun nimismies tästä vain yhä hurjistui, vaivaten melkein puolta pitäjää käräjille, tehtiin uusi tepponen. Seuraavana talvena kutsuttiin hänet pitäjän laitakulmalle erään tekaistun rikoksen jälkiä tutkimaan. Tämän matkan varrella, talvitien vieressä, pienen metsäjärven jäällä oli avanto, jonka ääressä neljä akkaa kurikoi pyykkiään. Nimismiehen päästyä heidän kohdalleen pysäyttivät »akat» hänen hevosensa ja antoivat esivallan edustajalle aimo selkäsaunan. Sen jälkeen »akat» katosivat läheiseen metsään.

Tämä henkilökohtainen kuritus »rauhoitti» nimismiestä joksikin aikaa, mutta jo seuraavana syksynä oli pakko antaa hänelle »viimeinen» varoitus, kirjeen muodossa. Siinä sanottiin, että jos vallesmanni ei »paranna tapojaan», niin poltetaan hänet taloineen päivineen. Ellei hän usko, niin menköön katsomaan kamarinsa nurkan alle. Aivan oikein! Siellä olikin iso kasa tuohia ja tervaksia. Nyt nimismies pelästyi vakavasti ja haki siirron johonkin muuhun piiriin? [Kun kansa oli kirjoitustaidoton, kohdistui epäilys kirjeen kirjoittajasta pariin paikkakuntalaiseen ruotuväen aliupseeriin, mutta kun tämä epäilys ei kuitenkaan heikentänyt uhkauksen vakavuutta, jätti nimismies asian tutkimisen sikseen ja poistui pitäjästä.]

Näitä kahta tapausta, tervaskasaa ja avantoselkäsaunaa, oli nykyinen vallesmanni tarkoittanut, kun hän oli »uhkavaatimuksensa» antanut levitä pitäjälle.

Joitakin pieniä nuorukaisryhmiä oli tämä uusi vallesmanni jo ehtinyt pamppuineen hajoitella, mutta ensikerran elämässään seisoi hän nyt parin sadan miehen keskessä. Ei hän itsekään voinut ymmärtää, mitä tästä koituisi.

Hän oli hypännyt kääseistään kujalle. Jahtivouti oli pudottautunut hänen rinnalleen, jättäen hevosen omille oloilleen.

Vallesmanni kääntyi milloin niillekin taholle ja pudotteli suurin sanoin ja mahtavin elein lakipykäliä kuin ukkosen vaajoja, antamatta aavistustakaan evankeliumin olemassaolosta. Haukkumistulva oli pitkä ja sanarikas. Sen valtavuutta ja voimaa tukivat alituiset pampun heilahdukset tyhjässä ilmassa.

Paasattuaan tulta ja tulikiveä kristikansalle sopimattomat käytöksen johdosta, pyhäpäivärauhasta, maantierauhasta, kotirauhasta ja ilkivallan turmiosta, pysähtyi vallesmanni hengästyneenä erään miehen eteen, joka istui tienvierellä tiputellen verta nenästään.

— Kuka sinua löi? — ärjäisi vallesmanni.

Mies nousi ylös ja otti lakin päästään.

— Ei kukaan.

— Miksi nenäsi vuotaa?

— Satuin juoksemaan jonkun ojennettua nyrkkiä kohti.

Satainen joukko alkoi hymähdellä. He alkoivat tuntea itsensä hitusen verran vapautuneiksi.

Oton ja Kallen lähellä oli muuan mies, jonka toinen silmäkulma alkoi peloittavasti paisua. Hänen luokseen hyökkäsi vallesmanni.

— Kuka sinua iski silmään?

— Ei kukaan!

— Älä valehtele! Itsekö löit?

— Enkä toki! Mutta minä satuin vähän vilkaisemaan oikean kintaan puolelle, ja siinä sattui olemaan jotakin kovaa tiellä.

Iloinen nauru rehahti miesjoukossa. Tämä alkoi olla lystiä! Oikein erinomaisen hauskaa!

Vallesmanni oli melkein sininen naamaltaan. Hän oli niin raivostunut. Mitä ihmettä hän saisi aikaan tällaisten miesten kesken? Hän oli ymmällä! Ei kukaan syyttänyt ketään!

Tämäkään vallesmanni ei näkynyt olevan viisaampi edellistään. Hänkin näkyi käsittävän, että tappelu oli vihan vimman ja petomaisen hengiltä-ottamisen synnyttämä. Hän ei jaksanut nähdä kansan sisimpään olemukseen. Hän ei nähnyt, että se oli leikkiä, kilpailevaa voiman ja taidon mittelyä.

Muuan mies istui ojan vierussa yrittäen puhdistaa naamastaan rapaa, jota oli tunkeutunut suut, silmät täyteen.

— Minä näin, kun sinua löi tuo mies, joka istuu aidalla! — vallesmanni osoitti Ottoa.

— Minä en voi nähdä ketä tähdätään, mutta ei minua kukaan lyönyt. Minä vain kompastuin ja lensin päälleni pystyyn tähän ojaan.

— No, mitä sinä teit, kun kompastuit?

— Minä — minä tanssin ristitikkua.

Nyt ei Ottokaan enää voinut hillitä helakkaa, iloista nauruaan.

Vallesmanni hyökkäsi Ottoa vastaan ojan reunalle.

Tilanne alkoi pahasti kärjistyä. Mielenkiinto kasvoi todelliseksi jännitykseksi. Mitä tulisi tapahtumaan, jos vallesmanni rupeaisi hätyyttämään kisojen korkeinta valtamiestä, kyläraittien kuningasta? Jartun Kallekin kertoi jälkeenpäin, että hänen sydämensä rupesi niin jyskimään, että oli pudottaa hänet aidalta. Ja Parrilan Iisu puraisi piippunsa varresta suukappaleen murskaksi.

— Kuka olet? — ärjäisi vallesmanni.

Otto istui nojaten olkaansa seiväspariin ja jalka toisella polvella. Hän ei liikahtanutkaan.

Vallesmanni ärjäisi kahta vihaisemmin kysymyksensä. Samassa kuului kappelilaisten ryhmästä kimakka ääni, yrittäen puhua turkulaista murretta, josta vallesmanni ei ollut aivan vapaa, oleskeltuaan nuoruusvuotensa Turussa.

— Sehään on siält' Turuun takkaa — siält' Naantaalin pualest'!

Yleinen riemu muuttui melkein vallattomuudeksi.

— Kuka siellä viisastelee?

— Kuis mää sen tiäräis! — kuului vielä kimakampi huuto Ruskolasta päin.

Vallesmanni puhisi kuin vihainen härkä kääntyessään uudelleen Ottoa kohti.

— Oletko, mies, tapellut?

— Montakin kertaa!

— Mutta nyt? — karjaisi vallesmanni.

— Nyt istun aidalla.

Vallesmanni ei voinut enää hillitä itseään.

— Sinä hunsvotti! — kuului käheä murina hampaitten välistä. Vallesmanni kohotti pamppunsa ja iski hurjasti päin Ottoa.

Otto ei hievahtanutkaan paikaltaan. Hänen oikea kätensä vain teki salamannopean liikkeen, jonka jälkeen pamppu nähtiin hänen jäntereisessä kädessään.

Syntyi kuolemanhiljaisuus. Kukaan ei sanonut mitään. Vallesmanni tuijotti Ottoa veristävin silmin.

Tilanne oli peloittava. Aseen käyttö oli ankarasti kielletty näissä raittileikeissä, ja nyt oli esivallan edustaja, ilman syytä, tarttunut aseeseen! Mitä tekisi nyt raittileikkien päämies?

Liikahtamatta vieläkään paikaltaan ojensi Otto, hymyillen, pampun vallesmannia kohti.

— Vallesmanni tahtoi antaa minulle tämän pampun, mutta minä annan sen takaisin. _Minä en koskaan käytä aseita_!

Ihailun ja mielihyvän hyminä kulki läpi sutaisen miesjoukon pannen sen hiljaiseen lainehtimiseen kuin kesäinen tuuli viljapellon.

Vaistomaisesti tunsivat miehet, että Laikan Otto oli voittamaton joka suhteessa. Hän oli oikea mies, jonka pelkkä _sana_ oli nujertanut kukkoilevan valtaherran pamppuineen ja ärhentelyineen.

Vallesmanni aikoi sanoa jotakin, mutta samassa kuului miesjoukon takaa romahtava ja ryskähtävä ääni, joka veti kaikkein huomion puoleensa.

Päästyään omiin valtoihinsa oli vallesmannin hevonen ryhtynyt ruohoa tavoittelemaan ja siinä toimessa kaatanut kääsit maantien ojaan.

Vallesmanni ja jahtivouti juoksivat hätään, mutta pyörä oli takertunut niin pahasti erääseen teräväsärmäiseen kivipyykkiin, että hevonen oli riisuttava valjaista. Yhteisvoimin he koettivat tempoa ajopelejä ojasta, mutta heidän ponnistuksistaan ei ollut vähintäkään apua. Tutkittuaan asiaa lähemmin huomasivat he, että kääsejä oli ensin nostettava, ennenkuin kivi hellittäisi pyörän kiilauksestaan. He yrittivät, mutta tuloksetta. Vallesmannin ärtynyt mieli ei tästä suinkaan lenseytynyt.

— Mitä töllistelette, hölmöt! Ettekö näe, että tässä tarvitaan apua? — ärtyili hän miehille.

Kukaan ei liikahtanutkaan.

— No! — tiuskaisi vallesmanni ja kääntyi tuijottamaan miehiin.

Miehet katsoivat kysyvästi Ottoon päin.

— Vai niin! Te olette kuin sotajoukkoa. Ilman päällikköä ei tehdä mitään, — mutisi vallesmanni tyytymättömänä, mutta antoi katseensa kuitenkin seurata miesten silmäyksien osoittamaan suuntaan. Ne pysähtyivät Laikan Ottoon, joka yhä istui entisessä asennossaan.

— No, sinä siellä aidalla, naantalilainen vai mikä liet, käske tänne neljä voimakasta miestä apuun, ettei pyörä vioitu!

— Ei täällä käske kukaan! — sanoi Otto kuin opettaen.

— No, perhana vieköön! Jätä sitten anomus heille!

— _Käskeekö_ vallesmanni?

Vallesmanni oli jo vähällä tiuskaista, mutta nähdessään Oton ystävällisen hymyn hän murahti ensin ja sitten rykäisi.

— Minä pyydän.

Otto hymyili iloisesti kuin lapsi, joka oli saanut tahtonsa täytetyksi.

— No, se muuttaa asian, ihan kokonaan. Mutta eiköhän sentään yksi mies riitä?

— Ei kaksikaan. Kääsit ovat tavallista raskaammin raudoitetut. Minähän pyysin neljää.

— Niinpä niin! Yksi lasketaan täällä meilläpäin neljäksi, — sanoi Otto rauhallisesti, mutta vallesmanni havaitsi hänen silmissään nopeasti leiskahtavan, ylpeän välähdyksen. Ylpeyden tunnosta miehetkin alkoivat rykiä ja nostella pitkätukkaisia päitään.

— Minäkö? — kysyi Jartun Heikki.

— Ei toki. Kyllä siihen vähempikin riittää.

— Anna Heikin mennä! Hän on mielissään siitä, — kuiskasi Kalle Oton korvaan.

— Voithan kuitenkin mennä, jos viitsit, — sanoi Otto ja katsoi Heikkiä, hypäten itsekin aidalta.

Mieslauma tunkeutui mahdollisimman lähelle ajopelejä, katselemaan, miten Heikki laskeutui ojaan ja ryhtyi nostotyöhön.

Heikki otti ensin tarkan pohdin kääsien ja kiven suhteesta toisiinsa ja päästyään siitä selville tarttui hän tukevasti perään kiinni ja asetti jalkansa pettämättömälle kamaralle. Sitten nousivat kääsit keveästi, ensin puolipientareelle, josta ne uuden otteen avuin suorastaan heilahtivat tasaiselle tielle.

— Kovin keveät. Pian rikkuvat, — sanoi Heikki yksikantaan.

Ympärillä nauroi ilakoiva joukko ihan katketakseen.

Heikin valtava voimannäyte teki vallesmanniin niin epätodellisen vaikutuksen, että hän tuskin huomasi kiittää. Hän hyöri kiireisesti saadakseen hevosen valjaisiin, vaikka ei hänellä ollut siitä vähintäkään hommaa, sillä Otto oli antanut merkin parille miehelle, jotka toimittivat nopeasti valjastamisen.

Istuessaan kääseissä kääntyi vallesmanni Oton puoleen ja puhui melkein ystävällisesti:

— Mikä sinun nimesi on?

— Minä olen Laikan Otto, — sanoi Otto, ottaen kohteliaasti lakin päästään.

— Minä arvelin sitä. Me juttelemme vielä näistä asioista!

Sitten vallesmanni kohotti ääntään ja kääntyi puhuttelemaan miehiä.

— Älkää enää tapelko! Ajatelkaa pitäjänne kunniaa ja mainetta! Ja muistakaa, että minä pidän sanani! Minä lopetan tämä korpielämän teidän keskuudestanne.

Vallesmanni läiskäytti hevostaan ja ajoi tiehensä, heilauttaen ruoskaa hyvästiksi.

— Ei taida olla ihan hulluimpia miehiä, jahka vain oppii meidän tapoihimme, — sanoi Heikki työntäen lakkia toiselta korvalta toiselle.

Tapaus oli ollut niin erikoinen ja monivaiheinen, että siitä riitti keskustelua loppu-illaksi. Nujakan jatkamisesta ei enää tullut mitään, varsinkaan sen jälkeen, kun Otto oli sen suorastaan kieltänyt.

— Tänään ei enää isketä yhteen. Eikä kappelin miehiä saa kukaan ahdistaa. Menkööt rauhassa kotiaan, — oli Otto sanonut lähteissään.

Oton määräystä ei kukaan halunnut rikkoa. Sellainen ei pistänyt kenenkään päähänkään.

Oton arvovalta oli saanut merkittävän suuren lisän. Häntä suorastaan ihailtiin. Niin etevästi oli Otto käyttäytynyt pitäjän mahtavinta hallitusmiestä kohtaan. Oli osoittanut olevansa korkeammalla kuin esivallan edustaja. Miehet olivat sanomattoman ylpeitä.

VII

Juhannusmarkkinoitten jälkeen olivat Iisu ja Otto lähteneet suunnitellulle kosioretkelle. Kuuman heinäkuun päivän iltapuolella olivat he saapuneet määränpäähän, Orttenmaan vankkaan taloon.

Vastaanotto oli ollut hyvin huomaavaista ja ystävällistä. Talon miehet olivat ottaneet huostaansa ajopelit ja hevoset, isännän ohjatessa vieraat heitä varten varattuun »ylikamariin», joka oli tavallisesti kaikkialla Satakunnassa samanlainen, erikseen rakennettu vierashuone.

Kun vieraat olivat vapautuneet pahimmasta maantien pölystä, ohjasi isäntä heidät talon puolelle.

Pyylevä emäntä otti vieraat vastaan laajassa, avonaisessa eteisessä ja aukaisi oven vierastupaan.

Emännällä oli juhlallinen ilme kasvoillaan, ja juhlallisesti hän oli puettukin, pitkäraitaiseen, harmahtavaan silkkileninkiin ja hopeankarvaiseen tykkimyssyyn. Tyttären ja hänen hyväksymänsä kosiomiehen saapuminen oli emännän mielestä juhlahetki, joka niin, elävästi muistutti äidille omaa nuoruutta ja entisiä aikoja. Tällaista hetkeä ei voinut ilman juhlan sävyä sivuuttaa.

Isännänkin mieleen oli tämä edeltäpäin sovittu päivä istuttanut pienen idun juhla-aaton tunnelmasta, joten hänkään ei ollut ihan arkitamineissaan.

Orttenmaan isäntä ja emäntä olivat vielä reippaita ihmisiä, vaikka vuodet olivatkin jo jättäneet harmaat jäljet heidän ohimoilleen.

Laihankalea, tasaryhtinen ja vakavakatseinen isäntä johti vieraat pöydän ääreen, jolle tavan mukaisesti oli asetettu viinapullo pikareineen ja sokeriastioineen.

Samasta pikarista tyhjennettiin tervetuliaismalja vuorotellen, minkä jälkeen emäntä korjasi kapistukset pöydältä, sillä useamman ryypyn ottaminen, tai edes tarjoaminen, ei tervetuliaismaljan yhteydessä tullut koskaan kysymykseen, vaikka elettiinkin kotipolton kukoistusajalla.

Tähän asti oli tuttavallisempi juttuaminen ollut kuin salvan takana. Nyt oli kieli kirvoitettu ja vapautui lopullisista pauloistaan sen jälkeen kuin iso kahvipannu oli »kalistimineen» kannettu pöytään.

Pyöreähkö ja kirkaskatseinen emäntä pahoitteli kovin tätä toispuolista vastaanottoa, kun talon tytär, Elina, ei juuri tällä hetkellä ollut kotosalla. Hän oli mennyt veneellä saattamaan kotia pappilan mamsellia, joka oli tullut eilen. He olivat Elinan kanssa rippikoulutoverit ja tapailivat vieläkin usein toisiaan.

— Mutta sitä nyt ei voi auttaa. Eihän pappilan mamselli voinut tietää, että meille tällaisia vieraita oli tulossa! — lopetti emäntä selityksensä.

Kukaan ei sanonut mitään, sillä eihän se koskenut muita kuin Iisua, eikä Iisu mitenkään voinut keksiä, mitä hän tähän sanoisi. Hän vain koetti olla kohtelias siten, että hörppi kahvia, tapansa mukaan, niin paljon kuin emäntä vain ehti kaataa.

Tehtyään muutamia yleisiä, paikkakuntaa koskevia huomautuksia sai Laikan Otto keskustelulle eräänlaisen talojen suuruussuhteita koskettelevan suunnan, jonka tiesi Iisulle kotoiseksi. Kun keskustelu täten oli saanut alkuvilkkautta, ei Oton enää tarvinnut muuta kuin vähän lisäillä, silloin tällöin, niin puhelu jo pian kulkikin asiallisessa uomassaan naimiskaupan ympärillä.

Otto oli mielestään nyt tehnyt velvollisuutensa, sillä Iisu oli monta kertaa sanonut erikoisesti pelkäävänsä juuri tätä alkutoimitusta. »Alku tappaa», oli Iisu sanonut. Kun Otto nyt näki Iisun juttelevan kuin kotipirtissään, heilautellen piippunsa vartta, päätti hän jättää asianomaiset selventelemään välejään ja aikeitaan parhaansa mukaan. Otto lähti ulos katselemaan talon ympäristöä.

Saatuaan tietää, että heidän hevosensa oli viety kotivainion jalkaan, rantatien varteen, Otto lähti astumaan sinnepäin. Siellä hevoset olivatkin liekaan kytkettyinä paksun ruohon keskessä.

Syömättöminä seisoivat ne kuitenkin paikoillaan. Otto meni veräjän luo. Kohta astuivat viisaat elukat hänen luokseen, työntäen kuononsa veräjäsalkojen päälle. Otto silitteli hienoisia kuonoja ja rupesi juttelemaan niille. Hevoset hörähtivät tyytyväisinä ja alkoivat sen jälkeen rauhallisina syödä vihreätä heinää.

Rantatie kulki kotivainion halki, nuottaladolle ja venhevalkamaan. Ranta näytti hyvin viettelevältä. Sopiva uimapaikka olikin. Hiekkainen pohja ja kirkas vesi. Tässä ei tuumimista tarvittu. Nopeasti vaatteet rantakivelle ja sitten itse järveen!

Pulikoituaan hetken ja uituaan sitten keskelle lahtea äkkäsi hän venheen soutavan esille niemen kärjestä. Peijakas! Siellä kai tuli Elina pappilasta. Mitä Otto nyt tekisi? Antaisiko hän soutajan mennä rantaan? Mutta entä jos soutaja viivyttelisi rannassa niin kauan, että uimamies ehtisi väsyä? Tai jos tytönkin päähän pistäisi mennä uimaan? Mitä sitten? Tai jos tyttö näkee hänen vaatteensa rannalla ja luulee, että joku on hukkunut uimatielle. Ei, ei! Se ei kelvannut.

— Pysytelkää hetkinen paikoillanne, että minä ehdin rantaan! — huusi Otto soutajalle, lähtien voimakkain vedoin uimaan maata kohti.

Tyttö katsoi olkansa yli ja näki tummatukkaisen pään rientävän rantaa kohti. Hän jätti aironsa lepäämään veteen ja asettui entiselleen.

— Kuka olet? En tuntenut äänestä.

— Olen Parrilan Iisun matkakumppani!

— No, Iisu on sitten tullut?

— Totta kai! — Pysäyttäkää venheen vauhti, muuten olette rannassa yhtä pian kuin minäkin.

Tyttö huopasi pari kertaa.

— Ui vaan rauhassa! En minä aja päälle! Oletko sinä puhemies?

— En minä oikeastaan tiedä. Miksikä sen asian nyt arvioisi.

— Tarkoitan häntä, joka on jo ennenkin käynyt täällä Iisun asioilla.

— Olen ensi kertaa näillä mailla.

— Näillä vesillä! — oikaisi tyttö naureskellen.

— Aivan oikein! Maata ei vielä tunnu jalkojen alla.

— Älä yritä vielä tunnustella! Voit pelästyä ja upota. Oletko nuori vai vanha?

— Vanha olen. Mutta en vielä niin ikäloppu, että pelästyksestä uppoaisin.

— Älä puhu niin paljoa, ellet ole hyvä uimari!

— Minä uin riivatun huonosti!

— Miksi sitten olet uinut näin pitkälle?

— Teki mieleni käydä katsomassa, joko Iisun morsianta näkyisi.

Tyttö kuului naurahtavan ja vaikeni sitten.

Minkälainen tuo tyttö mahtaa olla näöltään, kun noin herttaisesti rupattelee, ajatteli Otto, uiden yhä hitaammin, saadakseen pitää yllä hauskaa keskustelua.

— Etkös sinä olekin Elina?

— Olen minä.

— Sinä tulet nyt sitten muuttamaan meidän puolelle maailmaa.

— Älä! En minä miesten kanssa lähde uimaan!

Tytön nauru helähti, ja Otolla oli täysi työ pidättää omaansa.

— Älä naurata minua! En osaa uidessani nauraa!

— Mikä sinun nimesi on?

— Laikan Otto.

— Ai! Iisu puhui sinusta. Mutta ei hän sanonut, että olet vanha.

— Niin, Iisu ei muista minun syntymistäni, sillä hän syntyi vasta jälkeenpäin. Kuinka vanha sinä olet?

— Minä olen jo aikoja ollut vanhapiika.

— Eikös se ole ihme, että ne pappien tyttäret eivät koskaan joudu naimisiin.

— En minä ole papin tytär!

— Niin, mutta sinun rippikoulutoverisi on tietysti yhtä ikää sinun kanssasi!

— Sinä et ehkä ui ollenkaan? Hoitelet vain kokkapuheita minun venheelleni!

— Jo pohjaa jalka! Kyllä minä sitten sanon, milloin saat soutaa maihin.