Part 10

Kuin kaksi kirkasta, hiljaista tähteä lempeän elokuun yön pimeässä loisti Marie-Louise Almgrenin silmäpari sanomattomassa ja rajattomassa rauhassa. Oli kuin nämä tähtisilmät näkisivät kaiken, maailman ja iäisyyden, Hänen haavojensa läpi, Hänen, jonka kuva täynnä yliluonnollista voimaa ja puhtautta seisoi hänen edessään vuoteella.

— Kuinka Jumala onkaan hyvä — määrättömän ja rajattoman hyvä — Hän kun antoi sinun tulla luokseni tuo kirja mukanasi juuri tällä hetkellä — juuri se kirja, jota tarvitsen. Katsos, Diken, on ollut vallan erikoisen ihmeellistä ja vahvistavaa kuulla näistä ihmisistä, jotka ovat eläneet, joitten nimet ovat tunnetut — ja jotka ovat osanneet kertoa, kuinka he ovat ajatelleet ja tunteneet, ja että he ovat ajatelleet ja tunteneet juuri tällaista — jota me kaikki luonnollisesti sisimmässämme tunnemme, vaikkakin niin heikosti ja kalpeasti ja pelokkaasti — ja jota me tuntisimme niin voimakkaasti ja varmasti ja valtavasti, jos me saisimme puhua juuri näiden kanssa, jotka ovat ajatelleet ja tunteneet samoin kuin me, mutta voimakkaammin kuin me.

Tiedätkö, Diken pieni, en tiedä mitään niin raukkamaista ja heikkoa ja häälyväistä ja epäluotettavaa kuin minä itse. On ihmeteltävää, että Jumala todellakin voi ja tahtoo auttaa tällaista. Ajattelehan, ettei milloinkaan voi antaa Hänelle edes murto-osaa siitä rakkaudesta, jota Hän lahjoittaa, jota Hän tuhlaa kehnoimmalle ja kurjimmalle meistä.

Tietysti olen uskonut Jumalaan ja pitänyt Hänen isällistä armoaan kunniassa — ja kaikkea sitä, mitä on sanottu ja uudelleen sanottu vuosisadasta vuosisataan, suvusta sukuun — mutta kuinka, Diken — ja kuinka usein ja kuinka kauan. — Tiedätkö, miten minä olen Jumalaa rakastanut? Niin, aivan kuten rikas ja huomattava, kiltti ja hyväsydäminen, korkea henkilö kohtelee köyhää sukulaistaan: joskus kun on aikaa ja todella tahtoo tuntea olevansa hyvä ja kelvollinen ja vanhurskas, kutsuu hänet luokseen yhtenä päivänä vuodessa pienoiselle päivälliselle ja on ystävällinen hänelle ja antaa hänen lähteä kotiin iltapäivällä ja menee itse illalla teatteriin mitä syvimmin tuntien turvallisuutta, tyydytystä, omantunnonrauhaa ja autuaallista itsetyytyväisyyttä.

Juuri niin olen kohdellut Taivaallista Isäämme — Häntä — joka antoi ainosyntyisen Poikansa orjantappuroin kruunattavaksi ja ristiin naulittavaksi meidän syntiemme tähden — minun syntieni tähden — minun heikkouteni tähden ja minun raukkamaisuuteni tähden ja minun penseyteni tähden. — Sillä luonnollisesti tahdoin olla Jumalan lapsi ja tulla sellaisena palkituksi ja päästä taivaan ihanuuteen, mutta en todellakaan tahtonut nähdä vaivaa sen takia — vaivasta tahdoin päästä. Oi, Gerhard toisti usein erään vanhan englantilaisen sanoja: »Taivaaseen tahtoisi jokainen koira tahraisine käpälineen mielellään päästä.» — Ja niin se juuri on — emme puhdista itseämme — emme pese pois kaikkea syntiä ja likaa ja häpeätä ja himoja ja mukavuutta ja oikkuja, vaan menemme suoraan sisään tahraisine käpälinemme ja ryvettyneine karvoinemme ja kieriskelemme isolla, valkoisella, suloisen pehmeällä matolla kaikkein kauneimmassa huoneessa — — — juuri sellainen on ihminen — juuri sellainen olen ainakin minä.

— Muista Jesajaa, Marie-Louise -pieni: Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, jos te taivutte ja kadutte, niin niiden pitää lumivalkeiksi kuin villa tuleman. Sillä pahan nielee Jumalan viha kuolemassa; ja hyvä orastaa kuin taimi viljelemättömässä maassa.

— Oi, sinä pieni, rakas, suloinen lapseni — jos olisin ollut niin viisas ja hyvä kuin sinä — niin lähellä Jumalaa! — Kuinka toisenlaista olisikaan silloin kaikki tänä yönä ollut...

Se Eurydike Berg, joka nyt istui Marie-Louise Almgrenin sairasvuoteen ääressä, oli hiljainen, viisas ja syvä nainen, jonka tummissa, raskaissa silmissä paloi koko hänen sielunsa loistaen kirkkaana, keskitettynä liekkinä, jota ei mikään tunnelmien tuulenviima tai ulkomaailman myrskytuuli enää voinut saattaa levottomaksi tai häälyväiseksi:

— Et tiedä miten minua pilkkaat — et tiedä kuinka häpeän sanojesi edessä — et tiedä kuinka nöyryytät minua. Olen kyllä monta kertaa kertonut sinulle kantaisästäni laivalla — kuinka hänen jälkeläisensä sukupolvittain ovat eläneet lähellä Jumalaa — meillä oli Ramsjöbergissä useita heidän jättämiään rukouskirjoja — joihin he olivat kirjoittaneet rukouksiaan, rukouksia, joita he olivat oppineet, ja rukouksia, joita Henki oli antanut heille rukoiltavaksi — hehän olivat kantaisältäni laivalla saaneet monta kaunista rukousta, joita hän oli keräillyt ja oppinut Saksassa oleskellessaan. Äitini opetti sangen varhain minulle useita niistä — äidilläni oli pieni rukousjakkara juuri tämän ristiinnaulitun kuvan edessä, ja siinä sain polvistua hänen edessään ja niin opetti hän minulle rukouksia — toisinaan rukoilimme vuorottain — toisinaan rukoili hän minun puolestani — joskus taas rukoilimme yhdessä kädet yhteen ristittyinä — silloin olivat rukoukset niin väkeviä ja palavia, että sulin ja vapisin ja unohduin niihin — toisia rukoilimme ikäänkuin tutkistellen — koska tahansa. Istuessamme käsitöinemme ulkona puistossa, saattoi äiti äkkiä panna työnsä pois ja rukoilla tuollaisen pitkän, suloisen rukouksen — oi, Marie-Louise — oli kuin olisi äkkiä lämpöinen, tuoksuva tuuli tullut jostakin, ja kukkien värit kävivät kauniimmiksi, eivätkä milloinkaan puut olleet niin vihreät ja taivas niin sininen kuin juuri äidin rukoillessa ja lukiessa sillä tavalla. Oi, äitini, äitini — tiedätkö, hän saattoi katsoa jotakin niin, että se tuli kauniimmaksi — hän saattoi hymyillä ihmiselle niin, että se ihminen näytti hyvältä ja oli hyvä sillä hetkellä. Ajattele sitä Jumalan käsittämätöntä, rajatonta rakkautta, että on saanut omistaa sellaisen äidin. Ja tiedätkö, en muista häntä milloinkaan vihaisena, mutta hän osasi nauraa niin, että tahtoi tanssia päiviä perästäpäin — tiedätkö, hänellä oli sellainen erikoinen kyky ymmärtää ihmisten naurettavia puolia — ei käynyt päinsä valehdella hänelle.

On niin hyödyllistä ja opettavaista saada nähdä kaikki sielun suuret juhlapäivärukoukset kirjoitettuina. Niistä voi ikäänkuin lukea, kuinka korkealla on, kuinka lähellä Jumalaa on. On aikoja, jolloin aivan pohjia myöten ymmärtää jokaisen yksityisen sanan syvän merkityksen niissä, jolloin ne ovat niin eläviä voimasta, että ne ovat kuin oman sydämen huutoja, kirjoitettuja omalla sydänverellä — että ne kantavat siipien lailla, että on niiden kautta kuulevinaan ylienkelien siipien suhinan. Mutta sitten voi tulla aikoja, jolloin ne ovat aivan kuin sadun kulta — muuttuneet — ikäänkuin kuiviksi lehdiksi — pelkiksi kuiviksi lehdiksi — niin että melkein tahtoisi hymyillä niille — ja hymyillä omalle, sokealle typeryydelleen. — Ja niin oli minun laitani, vaikka en silloin edes ajatellut sitä.

Sillä ajattelehan, että minä, joka olin hänen jälkeläisensä, josta luimme — minä, kaikkien näitten rukousten lapsi, minä kuljin niin kauas pois Jumalasta — minä elin niin syvällä ja kaukana maailman pimeydessä, niin heidät unohtaen, että Jumalan täytyi kuolettaa kaikki se, jota minä maailmassa rakastin, jotta minä voisin tulla takaisin Hänen luokseen. Ajattelehan: Hän otti isäni kodin ja puolisoni kodin — Hän otti puolisoni ja isäni — Hän otti tyttären ja Hän otti pojan — sitten otti Hän terveyteni ja maallisen voimani. Ja vasta kun Hän oli ottanut minulta kaiken tämän, vasta silloin heräsin — vasta silloin ymmärsin, että olin kulkenut eksyksissä maailmassa aina kuoleman ja helvetin porteille saakka — ja niin tulin takaisin omieni luo ja löysin Jumalan jälleen. — — — Ja sitten sinä tahdot ylistää minua ikäänkuin jotakin erikoisen hyvää ja kunnollista ihmistä.

— Kerro enemmän, Diken — tahdon kuulla kaiken — sinun sanoistasi lähtee voimaa ja rauhaa ja lepoa ja siunausta.

— Oi, rakas, pieni Marie-Louise — on sinun ansiotasi, että tänä iltana näen niin selvästi! Taivaan portit ovat jo puoliavoimina — on niin totta se, mitä oli äidinisän päiväkirjaan kirjoitettuna — ja mitä lähemmäs Jumala minua lähestyy, sitä kirkkaammaksi ja viisaammaksi ja vanhemmaksi minä tulen.

Tiedätkö, kun ajattelen itseäni siinä veneessä — niin selvästi en ole koskaan nähnyt elämää, nähnyt itseäni — en aikaisemmin enkä myöhemmin. Siinä oli pieni vene ja siinä rannaton, ääretön valtameri, jonka yllä polttavankirkas tuliaurinko hitaasti vaelsi äärettömällä taivaalla — ja tällä pienellä puupalasella keskellä tätä meren ja taivaan loputtomuutta Eurydike Berg alastomana Jumalan silmäin edessä. Tiedätkö, oli vuorokausia, jolloin täydellisesti tunsin, kuinka Jumala katsoi minuun — voin vieläkin tuntea sen heikkona aavistuksena. Oli kuin olisin ollut neulaan pistetty hyönteinen tutkijan suurennuslasin alla — niin piti Hän minua silmäinsä alla — kuin olisi Hän ollut leikkuupöydän ääressä oleva lääkäri, joka kumartuneena sairaan yli ajattelee vain: leikkaanko vielä syvemmältä — vielä yksi leikkaus — vai onko jo kylliksi?

Niin istuin yötä päivää Laupiaan silmäin alla — ja käsi Hänen kädessään astuin alas pohjattomiin syvyyksiin — astuin kuoleman valtakuntaan — ja palasin — puhdistuakseni ja jalostuakseni — vieläkin arvottomaksi löyttynä.

Oli kuin olisi Eurydike Berg hiljaa sammunut — kuin olisi hänen sielunsa liekki kutistunut — kuin olisi hänen sielunsa vetäytynyt kokoon kuin väsynyt ja auringonpaahtama kukkanen yönviileyden tullessa, ja ääni, joka puhui, sai äkkiä väsyneen keskustelusävyn:

— Kyllä on ihmeellistä, kun ajattelee, että minä, joka tässä istun, olen ajelehtinut seitsemäntoista päivää Intian valtamerellä perämiehen, kolmen malajilaisen ja neekerikeittiöpojan seurassa. — Niin, niin — voit käsittää, että sellaisessa syntyy omituisia tilanteita ja mutkallisia kysymyksiä, jotka täytyy ratkaista. — Oi, niin, on ihmeellistä miten luonnollisen häveliääksi, luonnollisen yksinkertaiseksi ja luonnollisen arvokkaaksi ihminen voi tulla — oi, niin, voi olla yksinäisenä ladynä veneessä haaksirikkoutuneitten merimiesten kanssa, mutta pikku Emman kainous Christina Nilsson -onnettomuudessa, se täytyy panna pois — se on oikeata paholaisen kainouden ivailua — katsos, ei ole olemassa ainuttakaan hyvettä, jota ei paholainen koettaisi matkia — ja siitä tulee vain pilakuvia. — —

Älä sano mitään pahaa Emmasta nyt — sehän on minun syyni, että hän tuli tänne — koeta sietää häntä minun tähteni — Clara Almgren saa luonnollisesti huonekalut ja kaikki — kaikki. — Eurydike — eikö hän voisi saada asua täällä poikineen — kun minä nyt menen pois.

— Hän on saava asua täällä, Marie-Louise — hän ja poika — ole varma siitä, että minä ja Rosalie huolehdimme siitä kaikesta.

— Lupaatko sinä sen todella?

— Sen lupaan sinulle, Marie-Louise, että me pidämme huolen heistä!

Oli kuin olisi tuli hänen sisimmässään äkkiä leimahtanut uudella voimalla ja väkevyydellä. Eurydike pani kätensä ristiin polville, ja laajenneina ja kirkkaina koettivat hänen silmänsä jälleen ikäänkuin kannattaa ja nostaa kuolevaa ystävää, niin täynnä voimaa, täynnä viisautta, täynnä armahtavaista laupeutta:

— Katsos, Marie-Louise — olen kaiken tiennyt, kaiken aavistanut — olen tuntenut, että tämä kaikki on tapahtuva — että sen täytyisi tapahtua. — Jumala vaatii meiltä uhria — ja mitä me olemme uhranneet näinä vuosina? Emme mitään — emme kerrassaan mitään. Minä en ainakaan tiedä mitään. Nyt särkee Hän piirimme koetellakseen meitä jälleen ja karkoittaakseen meidät jälleen rannattomalle merelle — jälleen ovat myrskyt vinkuvat ja aurinko pistävä kuumuudellaan, ja suuri hätä on meillä oleva, mutta myös suuri rauha ja ilo hengessä.

Ihminen on niin heikko, niin pelkurimainen ja unhoittavainen! Hän huutaa häpeämättömässä sielussaan: Herra, ei täten, Herra, ei juuri nyt! Herra, minähän olen jo kärsinyt niin paljon.

Oi, Marie-Louise — minä, joka olen levännyt Hänen sylissään ja jota Hänen käsivartensa ovat kantaneet — minä, joka olen tuntenut Hänen sydämensä sanomattoman, pohjattoman rakkauden — kuinka pelottoman ja lujan minun tulisikaan olla. Ja minä pelkään kaikkea — minä pelkään toimeentuloani ja minä pelkään terveyttäni. Minä pelkään kaikkea — minä pelkään miestä, jolla on häijyt silmät, ja hevosta, joka nousee takajaloilleen kadulla. Minä parun ja huudan sydämeni lamauttavassa kauhussa: Anna minun olla onnellinen vielä, Herra, vain hetkinen vielä!

Ruumiini on särjetty ruoko, sydämeni on tuskan asumus, mutta henki minussa voi aina ja sen tulee aina huutaa yli tuskien ja hälinän: Tapahtukoon Sinun tahtosi, ei minun!

Oi, minä, joka olen tuntenut ja maistanut Hänen rakkautensa sanomattomia, ihmeellisiä salaisuuksia — kaikkea sielun salattua iloa, joista Hän on kieltänyt meitä puhumasta ja ilmaisemasta kenellekään — minä olen pelkuri, minä olen heikko — minä säikyn ihmisiä. Olen vaha maailman käsissä: jokainen käsi voi muovailla minua! Olen hauras korsi: jokainen tuuli taivuttaa minua. Mutta henkeni on iäisesti sidottu Hänen rakkautensa kallioon — olen Hänen nöyrä orjattarensa, ja Hänen suloisia kahleitansa en ole milloinkaan murtava — en ole milloinkaan kykenevä murtamaan.

Kaukaa etäisyyksistä ja tuntemattomista avaruuksista kuului äkkiä Marie-Louise Almgrenin kirkas ja heleä ääni:

— Näetkö — kynttilä on palamaissaan loppuun — rukoile kanssani — kynttilä palaa loppuun!

Mutta Eurydiken oli tuulenviima jo nostanut pois avaruuksista ja syvyyksistä ja hän makasi polvillaan vuoteen vieressä:

— Oi, Herra Jeesus, jää Sinä luoksemme ja sydämeemme ja opeta meitä ajattelemaan, että elämämme ilta on joutumassa. Ole sinä kanssamme tiellä ja johdata meitä kotiin Sinun luoksesi.

Oi, Herra, Sinä kaikkein pyhin valo. Anna mieleni asua Sinun esikartanoissasi, että se riemuitsisi siitä loisteesta, joka Sinusta virtailee. Anna sen iankaikkisesti pysyä Sinussa, ja johda ja vie se pyhien enkelien yhteyteen.

Lupaukseesi vajoan, rakkauteesi sulaudun, veressäsi pelastun.

Herra — valo valossa — valo valosta — minä olen Sinun — iäisyydestä iäisyyteen — Sinun!

— Lue Raamatusta — Raamatusta.

— »Ole uskollinen kuolemaan asti, niin minä annan sinulle elämän kruunun.

Älä pelkää, sillä minä olen sinut lunastanut, minä olen sinut nimeltäsi kutsunut, sinä olet minun. Jos sinä vesissä kuljet, niin minä olen sinun kanssasi, ja jos virtain kautta, niin eivät ne sinua hukuta; jos käyt tulen läpi, niin et sinä pala, eikä liekki sinua sytytä.

Minä olen ylösnousemus ja elämä; joka uskoo minuun, hän elää, vaikka olisi kuollut, ja jokainen, joka elää ja uskoo minuun, hän ei kuole iankaikkisesti.»

Marie-Louise oli äkkiä noussut silmät kiinnitettyinä ristiinnaulitun kuvaan, ja huoneen läpi, avaruuksien läpi, Iäisen sydämelle asti tunkeutui hänen riemuitsevan uskonvarma äänensä:

— Herra! En päästä Sinua, jollet siunaa minua!

INHIMILLISTÄ, LIIAN INHIMILLISTÄ.

Sen huoneen viereisessä huoneessa, joka oli ollut oikeusneuvoksettaren makuuhuone, ja jossa Marie-Louise Almgrenin katoavainen tomumaja vielä lepäsi, hautausta odottaen — ja ylösnousemusta ja tuomiota odottaen — istui nyt kolme vanhaa naista kesäillan hiljaisuudessa.

Rosalie Pistolschiöld oli vanhalla paikallaan oikeusneuvoksen isossa nojatuolissa, pieneen kulmasohvaan painautuneena, pyöreän pöydän ääressä pöyhkeili suorana ja mustapukuisena pieni Emma Wigelstjerna, sillä välin kuin Eurydike Berg oli hiipinyt lepotuoliin, ja hänen raskaat, mustat silmänsä kuvastivat kesätaivasta, joka loisti sinisenä ja heleänä Nelosen valtavan pihan yläpuolella, jossa juustot ja sillitynnyrit tuoksuivat rankaisematta ja häiriintymättä, ja josta kaikui katunaisten äänekäs, julkea nauru, katunaisten, jotka ajankulukseen liehittelivät tai antoivat ajuri Olssonin liehitellä itseään alhaalla tallinkäytävässä.

Näissä huoneissa ei Marie-Louise Almgren enää milloinkaan oleskele eikä kulje — näitten huonekalujen parissa, jotka ovat läpi elämän häntä seuranneet, ei hänen suora, siro olentonsa enää milloinkaan liikuskele — ei enää milloinkaan. Ne seisoivat nyt surevina, tyhjinä ja avuttomina, kuin vanhat uskotut palvelijat valmiina vanhuudessaan ja turvattomuudessaan häädettäviksi ulkona pauhaavan, myrskyävän elämänmeren tuuliin ja aaltoihin.

Huomenna pitäisi olla hautajaiset — maallinen todistus, virallinen vahvistus siitä, että niitten omistajatar on vaeltanut siihen maailmaan, jonne ihmisen täytyy mennä ilman muuta omaisuutta kuin omat tekonsa: täytetyt velvollisuudet — harha-askelet, rikokset ja ansiot.

Niinollen oli Marie-Louise Almgren poissa — poissa Nelosen lintuhäkistä — ja kuten hätääntyneet, pienet häkkilinnut istuivat nämä kolme vanhusta kokoonkyyristyneinä ja värjöttävinä, laulamatta ja äänettöminä — liikkumattomina — käsittämättömään vajonneina, vieläkin kiehdottuina ja lamautettuina sen vallan taikapiirissä, jonka herruudesta ihmislasten yli musta arkku viereisessä huoneessa oli raskaimpana, katkerimpana ja kouraantuntuvimpana todistuskappaleena.

Pohjattomassa armossaan ja laupeudessaan on Meidän Taivaallinen Isämme määrännyt niin viisaasti, että vain rikkaat tai sangen vahvat voivat jakamattomasti ja häiriintymättä omistautua rakastetun olennon poismenon aiheuttamalle surulle.

Kuolema ei muodostu miksikään tuskan mysteerioksi, ei miksikään hengellisen tutkistelun levoksi: useimmille ihmislapsille se on käytännöllistä huolehtimista ja taloudellisia huolia, jotka viivyttelemättä karkoittavat sielun kuolinhuoneen pyhätöstä hätyyttääkseen sen edelleen heti maailman turhille teille — sen turuille ja toreille — puoteihin ja virastoihin.

Kuolema antaa vain uusia tehtäviä: syvä ote kuluneeseen kukkaroparkaan, säästettyjen pennien viimeiset rippeet, jotka haihtuvat olemattomiin, tai viimeiset muistot menneestä hyvinvoinnista ja menneestä rakkaudesta, jotka päätyvät panttilainastoon tai antiikkikauppiaalle — ellei ole turvauduttava kerjuumatkaan parempiosaisten omaisten ja ystävien luo.

Ja kun hautaus on ohi ja multa peittää arkun, ja laskut on maksettu ja kaavakkeet täytetty, silloin on useimmin jäljellä vain suuri väsymys ja huojennus siitä, että jotakin erikoisen vaivalloista on tullut tehdyksi. Ja kiihkeä tuska on kuihtunut paljon ennemmin kuin seppeleitten kukat haudalla.

Se syntyi katoavaisuudesta — se kuoli katoavaisuudessa.

Nelosen lintuhäkissä oli kaksi, jotka olivat saaneet kantaa ulkonaisen todellisuuden ja maailmanelämän raskaat velvoitukset näinä päivinä: Rosalie Pistolschiöld ja Emma Wigelstjerna.

Edellisen lujaa sydäntä ei ajallisuuden vaivannäkö ollut hetkeksikään pystynyt hämmentämään, turmelemaan tai huumaamaan. Hänen uskollisessa sankarisydämessään puhkesi tuskan jaloon ruusupuuhun päivin ja öin uusia vesoja ja uusia lehtiä, uusia nuppuja ja uusia kukkia. Hetkeksikään hän ei unohtanut, että vuosikymmenien aikainen, niin, koko hänen elämänsä ainoa ystävä ja luotettu oli poissa, ainaiseksi poissa. Ei koskaan enää hän saisi kuulla Marie-Louise Almgrenin kirkasta, viisasta ääntä — ei koskaan, koskaan kohdata loistavien, akvamariininsinisien silmien puhdistavan, kohottavan lempeätä katsetta, eivät he kaksi saisi enää koskaan uskoa toisilleen ajatuksiaan ja tunteitaan — he kaksi, jotka niin hyvin ymmärsivät toisiaan — he, jotka suopea ja armelias kohtalo armoitetulla hetkellä oli johtanut yhteen molemminpuoliseksi lohdutukseksi, molemminpuoliseksi tueksi läpi vuosikymmenien.

Pistoolin uljas, luja soturinsydän oli rakastanut Marie-Louise Almgrenia. Koko olemuksellaan hän oli omaksunut tämän ainoan ystävänsä, tämän ainoan luotettunsa. Hän oli lahjoittanut hänelle uhittelevan sydämensä kaikki salaiset rikkaudet. Karkean, tuiman pinnan alle kätki Rosalie Pistolschiöld rajattoman hellyyden, verevän, alkuperäisen ihmisluonnon kyvyn rakastaa ja omaksua ja kasvaa kiinni toiseen olentoon — ja ketään toista maallista olentoa kohtaan ei hän ollutkaan sellaisia tunteita tuntenut ennen, ei milloinkaan uhrannut ropoakaan ylpeän, urhokkaan sydämensä rikkaudesta. Ja ehkäpä hän oli niin itsetiedottomasti antanut, että hän nyt vasta käsitti, kuinka hän oli Marie-Louisea rakastanut.

Pistooli kärsi ja tuskitteli, ja hänen sydäntään särki, ja se oli raskas ja katkera kuin koiruoho, ja tuska repi ja raastoi hänen vahvan, alkuperäisen, rajun luontonsa jokaista hermoa ja säiettä.

Hänen toinen minänsä oli temmattu hänestä — jäsen oli reväisty elävänä hänen ruumiistaan, ja sielullisen leikkauksen koko karkean tuskan kestäessä kärsi koko hänen olentonsa ensi kertaa rajattomasti, hurjasti.

Sola et vidua — leski, yksinäinen ja hyljätty hän oli. Poismenneessä ystävässä hän oli kadottanut kaiken maallisen rakkaan, ja hänen tuskassaan kärsi ja suri nyt koko hänen inhimillisen olemuksensa keskitetty, kärsimyksen, uskollisesti muistavan, alati uudesti synnyttävän surun ja kaipauksen kyky ja voima.

Mitä nainen saa ja voi kärsiä puolison ja lapsen kuolinvuoteella, koko sen jättiläismäisen tunteitten sarjan koki hän kaikessa sen alkuperäisessä rajuudessa ensi kertaa Marie-Louisen ruumiin ääressä.

Ja niin syvästi inhimillinen oli tämä tuska, niin syvästi inhimillinen oli Rosalie Pistolschiöld, että _tämänkin_ rajattoman surun täytyi synnyttää katkeruutta, kiukkua, vihaa toista maallista olentoa kohtaan, jota hänen sydämensä syytti, ylenkatsoi, halveksi ja moitti siksi, että se ei ollut yhtä uskollinen surussa, yhtä syvä kärsimyksessä, yhtä palava kaipauksessa kuin hän.

Tämä toinen olento oli Eurydike Berg. Miksi ei Eurydike ollut kutsunut Rosalieta kuolevan ystävän rinnalle?

Se oli mustasukkaisuuden tuskaa siitä, että joku toinen ei ollut päästänyt häntä rakastetun luo. Se oli kaksiteräistä mustasukkaisuutta: Eikö Marie-Louise todellakaan ollut kaivannut häntä? Minkätähden — millä oikeudella Eurydike Berg oli tunkeutunut heidän kahden väliin — puun ja kuoren väliin? Miksi Marie-Louise ei ollut saanut vetää viimeistä henkäystään hänen sylissään?

Minkätähden oli häneltä sekin lohdutus riistetty?

Mutta vieläkin syvemmälle, vieläkin ongelmallisemmalle sielullisen elämän alalle olivat hänen vihamieliset tunteensa Eurydikeä kohtaan vieneet hänet näinä vuorokausina.

_Eurydikehän ei surrut Marie-Louisea._

Hän ei surrut kuollutta — hän ei kärsinyt, ei tuskitellut eikä itkenyt sydämessään kaikkia kaipauksen ja tyhjyyden jäytäviä tuskia, ei tyhjentänyt pohjasakkaa myöten tätä katkeruuden myrkytetyintä juomaa: Marie-Louise on kuollut.

Sillä Rosalie Pistolschiöld ei ymmärtänyt Herran nöyrää palvelijatarta, ei ymmärtänyt sitä olentoa, jonka kanssa hän kohta kaksi vuosikymmentä oli jakanut hyvän ja pahan. Ja määrätyltä näkökannalta katsoen oli hän oikeassa tässä sydämensä rajussa, myrskyisessä syytöksessään:

_Sinähän et sure!_

Ei, Eurydike ei surrut maallisessa mielessä. Ja miksi pitäisi Eurydike Bergin surra kyynelin ja valituksin ja turhin tuskin ja hillittömän katkerana?

Hänellähän oli maailmassa olemassa vain kaksi käsitettä: »Jumala» ja »kuolematon sieluni», josta hänen oli vastattava Hänen edessään.

Tällä pehmeällä, taipuisalla vahalla, joka valitti, että jokainen tahto ulkomaailmassa saattoi painaa leimansa siihen, tällä sielulla oli myös vahan salaperäinen uskottomuus ja kyky heti haihduttaa pois jokainen vaikutus, jokainen jälki, jonka vieras käsi oli siihen pannut.

Mutta tämä uskottomuus ei myös koskaan ollut sitä kehnon ihmiseläimen itsekästä ja julmaa tietoisuutta, että vain sen omalla kärsimyksellä oli jotakin todellista merkitystä. Se ei ollut itsekkään maailmanihmisen Jumalan tuomitsemaa ja erikoisen vihaamaa, tyhjää erämaan kuivuutta: perkeleellistä kykenemättömyyttä ottamaan osaa toisen olennon tuskaan — kivisydämisen tarkoituksetonta ja epäinhimillistä kovuutta.

Ei, se oli todella Jumalalle antautuneen ihmissielun täydellistä alistuvaisuutta Taivaallisen Isän tahtoon, jonka Eurydike Berg oli voittanut kärsimyksissä ja tuskissa, jotka olivat olleet ainakin yhtä katkerat kuin ne, jotka nyt ensi kertaa lävistivät ja polttivat Rosalie Pistolschiöldin olemuksen jokaisessa säikeessä.

Mitä merkitsi enää kuolema maallisena suruna Ramsjöbergin tyttärelle, Ehrencreutzien jälkeläiselle, hänelle, joka oli nähnyt puolison ja lapset hukkuvan silmäinsä alla, ja jonka vieraat kädet olivat pelastaneet ja nostaneet veneeseen kuin kuolleen ja elottoman esineen — hän joka oli tuijottanut näkymaailman arvoitusten pohjalle ja niiden kautta, ja sormillaan koskettanut kuoleman portteja ja lyönyt otsansa verille sen järkkymättömiin kuparisalpoihin.

Kuinka voisi Eurydike Berg surra kuolemaa tai kuollutta — hän, joka hengessä oli jo kuollut katoavaiselle varjojen maailmalle ja jota suuren, toiselta puolen tulevan aamuruskon valo kokonaan valaisi.

Hurskaan ja hyvän sairaanhoitajattaren lailla hän oli istunut ystävättärensä kuolinvuoteen ääressä, armahtavaisena ja hellänä ja täynnä lohdutusta.

Hänhän oli yksinkertaisesti ollut pieni taivaallinen kätilö, valvoessaan siinä yöllä taistellen ja synnytystuskiin osaaottaen: olihan kysymyksessä ihmissielun päästäminen raihnaan maallisen ruumiin kohdusta ja sen laskeminen pelastettuna ja vapaana odottavien enkelien käsiin.

Ja hänhän oli täyttänyt tämän Herralta saamansa tehtävän, ja hänhän tiesi, että Marie-Louise Almgrenin synnit olivat anteeksisaadut ja hänen sielunsa pesty Vapahtajan Veressä ja että se nyt kiiti enkeliparvien ja valomaailmojen läpi Iäisen yhteyteen.

Marie-Louise Almgren oli autuaitten joukossa — Marie-Louise Almgren oli onnellisesti saanut jättää maallisen varjoelämän arvottoman ja raihnaan tomumajan.

Eikö olisi ollut tarkoituksetonta, rajatonta mielettömyyttä antaa omien, pienten, maisten harrastustensa ja kaipauksen ja tyhjyyden ja katkeruuden tunteittensa vaimentaa Jeesuksen Kristuksen ääntä, vapahduksen evankeliumia, autuuden sanomaa:

»Minä elän, ja te saatte myös elää.»

Mikä järjetön hullu olisikaan se olento, joka surisi repaleisen ja särjetyn kotelon jätteitä, perhosen noustua valkoisena ja loistavana pilviä kohti.

Kuolema, missä on otasi ja sinä, kuoleman valtakunta, missä on voittosi!

Pistooli käänsi katseensa huonosti salatulla ja voimakkaalla vastenmielisyydellä Eurydikestä kiinnittääkseen raskaan, tumman katseensa mieltymystä ja anteeksipyyntöä ilmaisten pieneen, totiseen ja hyvin huolestuneen näköiseen Emma Wigelstjernaan.

Kuinka toisenlaisena hän olikaan näyttäytynyt — kuinka väärin olikaan Rosalie arvostellut häntä näinä vuosina!

Hän oli todella surrut serkkuaan.

Niin, tietysti oli pieni nainen omalla tavallaan surrut Marie-Louisen äkillistä poismenoa — omalla tavallaan ja kykynsä mukaan — mutta sellaisista syistä, joita Rosalie Pistolschiöld ei koskaan voinut aavistaa eikä ymmärtää. Emma Wigelstjerna pelkäsi kuolemaa kuin pelkurimainen ja tietämätön ihminen, kuin villi ja lapsi. Koko hänen pienessä kuivassa olennossaan ei ollut ainuttakaan atoomia, joka ei tahtonut elää — mistä hinnasta tahansa ja kaikilla tavoilla — ja hänen läheisyyteensä oli nyt jälleen _Kuolema_, salaperäinen, kutsumaton, häikäilemätön vieras iskenyt. Kuolema oli jotakin inhoittavaa ja häpeämätöntä, mahti, josta pikku Emmalla ei ollut vähäisintäkään henkistä käsitystä — kuolema oli kuin murhamies tai varas, järkiperäisen ja sivistyneen yhteiskunnan verivihollinen, jota vastaan lääkärit ja poliisit käyvät lakkaamatonta kamppailua suojellakseen kunnollisia ja kunniallisia, rauhallisia kansalaisia.

Ja mikäli hän pelkäsi kuolemaa, sikäli hän suri oikeusneuvoksettaren poismenoa. Marie-Louisen kuolemahan oli yksinkertaisesti peitelty uhkaus kunniallisen ja kunnollisen pikku Emma Wigelstjernan porvarillista ja erittäin vankkaa olemassaoloa kohtaan — kuolema oli kamala ja julkea jätkä, joka aivan odottamatta tyrkkää sinut alas katukäytävältä nenällesi katuojaan, kesken kaiken, kulkiessasi siivosti ja kiltisti kauniissa päivänpaisteessa.

Niin; pikku Emman oli yksinkertaisesti mahdoton sanoin selittää tai kuvailla itselleen sitä kuulumatonta inhoa ja voimakasta kuolemankauhua, joka täytti koko hänen olemuksensa.

Mutta samalla kuin hänen oikea kätensä nyt tottuneesti ja ikäänkuin hajamielisesti siveli pari kertaa suurta ja hyvinhoidettua nenää, pisti vasen käsi ketterästi pari piparmynttipastillia ohuiden, suippojen huulien taakse. Pikku Emma söi näinä päivinä Extra strongia kuin hevonen kauroja, niin että pikku naisen vatsassa nipisteli ja naukui sangen levottomuutta herättävällä ja kiusallisella tavalla — söi ja kärsi jo siitä asti kuin hän heräsi aamulla nukahtamiseen saakka illalla piparmynttipastilli kielellään. Extra strongin pitäisi olla jotakin aivan erikoista bakteerien tappamisessa, oli kauppa-apulainen vakuuttanut Lännen sekatavarakaupassa kulmauksessa. Ja silloinhan — — —.

Mutta kaiken tämän hädän ja vastenmielisyyden, kauhun ja pelästyksen ilmaisi hyvinkasvatettu ja moitteeton pikku Emma Wigelstjerna hiljaisin kyynelin, haikein ilmein ja syvin huokauksin hänen huultensa kuiskiessa: rakas pieni, rakastettu Marie-Louise — oi, että Marie-Louisen piti meidät jättää — Herra antoi ja Herra otti — niin, Jumalan tiet eivät ole meidän teitämme. — Pieniä, kaihoisia huudahduksia ja mietekatkelmia, jotka eivät koskaan edes sisältäneet vihattua sanaa kuolema. Ja yhä uudelleen ja uudelleen saattoi hän sanoa kaikkein murtuneimman tuskallisin ilmein: Ajatteles, että Marie-Louise todella on jättänyt meidät — pieni, tukahdutettu, surunpainama, uikuttava ääni, joka hänen sisimmässään kuului mielipuoleksi pelästyneen lapsen raikuvan hurjana huutona: entäs jos minunkin täytyy kuolla — entäs jos minä ehkä kuolen — apua, apua!

Yhtä sokea kuin viisas, yhtä julma kuin armelias »luonto» oli vastapainoksi tälle hurjalle pelolle ja nimettömälle kauhulle antanut uskolliselle tyttärelleen vastalahjana kaksi suurta lohdun- ja ilonaihetta, joita ilman pikku Emman pelko ja hätä olisivat vieneet hänet mielipuolisuuden partaille.