Part 5

Ja heidän pienten linnunsydämiensä riemuitessa ja liverrellessä unohtivat he kerrassaan, että jokaiset juhlat, joissa ei Meidän Herramme henki täytä ihmisten sydämiä ilollaan, ovat Belsassarin pidot, joissa näkymätön käsi kirjoittaa kohtalokkaan kirjoituksensa. Mutta silmämme ovat useimmin niin sokeat, ettemme näe sitä ja sydämemme unohtavat niin helposti, mitä olemme velkaa Taivaalliselle Isällemme, Hänelle, joka näkee sydämemme syvyyksiin, ja joka myös on nähnyt kaiken sen turhamaisuuden ja julmuuden ja tyhjyyden ja ajattelemattomuuden, joka oli painanut leimansa tähänkin näennäisesti niin viattomaan juhlaan.

EURYDIKE ON HUOLISSAAN JA RUKOILEE.

»Ich, der Herr der Barmherzigkeit, habe Das Wunder der Wunder an dir getan.»

Niinkuin äkkiä raskas, musta pilven varjo leviää yli auringonvalaiseman kesämaiseman, niin oli suuri ja sanomaton hätä vallannut Eurydike Bergin — äkkiä — kesken vanhojen naisten haaveita ja iloista pakinaa sunnuntain suuresta huviretkestä. Oli kuin olisi myrkyllinen käärme väijynyt jossakin niitten kukkien keskellä, joita he uneksivat saavansa poimia — myrkyllinen, liukas, kylmä käärme, valmiina pistämään jotakin heistä kuolettavalla myrkyllään.

Ketä heistä?

Eurydike Berg avasi suuret, mustat silmänsä, joita kirkasti äkkinäisen aavistuksen valo, ja ikäänkuin kaukaisilta kukkuloilta ja kuitenkin läheltä katsoi hän tutkien ja salaa tuttuja kasvoja ympärillään. Tuossa nojasi Rosalie Pistolschiöld raskasta imperaattorinpäätään oikeusneuvos-vainajan nojatuolin selkämystään, ja ulkoa tuleva kesäillan valo loisti ja säihkyi vielä suurissa, vetistävissä silmissä. Ylväänä hän siinä istui, Nelosen urhokas komentaja, pikku joukon itseoikeutettu päällikkö, Rosalie Pistolschiöld, joka ei mitään pelännyt, ja joka alati oli valmiina ryhtymään taisteluun heidän kaikkien puolesta, vaihtelevaan, toivottomaan, lakkaamattomaan taisteluun ulkopuolella elämässä olevaa vihollista vastaan, kaikkia rikkaita, kaikkia tylyjä, kaikkia julmia nykyajan voittoisia laumoja vastaan, jotka tunkeutuivat yhä lähemmäs ja lähemmäs heitä.

Tuo omituinen, inhoittava mieshän julkeine sinisine silmineen oli jälleen ollut siellä ja tahtonut miltei väkisin ostaa Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän. Oli kuin hän olisi vihollisen vakooja, urkkija, joka on lähetetty suunnittelemaan kaikkea ratkaisevaa ryntäystä varten — ehkäpä myös korppikotka, joka vainuaa saaliin, kuten Eurydike voi vainuta onnettomuuden.

Täynnä salaperäistä, harrasta, arkaa hellyyttä ja ihailua katsoi hän Pistoolin hallitsijankasvoja: tässä oli turva, tässä tuki, tässä oli se, joka ei koskaan voisi väistyä eikä pettää. Hän tunsi hämärää halua saada hellävaroen sivellä Rosalien suurta, kuihtunutta kättä, sen lujasti puristaessa nojatuolin kädensijan puupalloa.

Ja hänen katseensa etsivät jälleen syrjästä, varkain hapuillen toisia. Tuossa istui Marie-Louise Almgren sohvankulmassa — suorana, nojaamatta itseään sohvanselustaan, hienot, hauraat kasvot totunnaisessa, hiljaisessa, kevyen ivallisessa hymyssä — niin kevyenä, niin kohotettuna maailman yläpuolelle.

Eurydiken sydän tykytti kovasti, kiivaasti. Oli kuin olisi raikas kirkonkello kumeasti soinut hänen sydämensä lyöntien rinnalla, oli kuin hänen sydämensä olisi ollut kellonkieli, ja hänen ruumiinsa oli halkeamaisillaan ja särkymäisillään lyöntien alla sellaisessa tuskassa, jota ehkä kirkonkello tuntee täytyessään kutsua kuolevia kuolemantarhoihin. Eivätkö he kuulleet sitä? Hän katsoi jälleen tuskissaan ja salaa ympärilleen.

Ei, kukaan ei sitä kuullut — ei kukaan heistä. Ei kukaan kuullut tuota raskasta, kumeata, kaikuvaa kellonääntä, joka oli särkemäisillään koko hänen ruumiinsa ja sielunsa huumaavalla rytmillään.

Hän sulki silmänsä.

Se oli Marie-Louise Almgren. Eikö hän ollut nähnyt tuota kylmän harmaan kipsin sinistä hohdetta hänen kasvoillaan, tuota omituista sinertävää valoa, jonka hän oli havainnut kaikissa niissä, joiden kuolema oli lähellä — jonka hän oli nähnyt miehensä kasvoilla sinä iltana, jolloin he nousivat suureen Evelyniin, pakettilaivaan Port Louisin satamassa, onnellisina, iloisina, täynnä kotimatkan seikkailujännitystä — sitä sinertävää valoa, joka virtailee niitten kasvoista, joiden kuolinhetki on lähellä, ja jonka merkitystä ja viitteitä hän ei vielä silloin ollut oppinut selittämään.

Henkimaailman näkymättömät vallat olivat jälleen vetäneet taikapiirinsä Eurydike Bergin ympärille, ja aavistusten siivillä vaelsi hänen sielunsa huimaavissa etäisyyksissä niissä valtakunnissa, joihin ei kukaan vihkimätön pääse tunkeutumaan, ja josta ei mikään valokuvauskone ole ottanut kuvia, niissä salaperäisissä maailmoissa, jotka — jos ne paljastettaisiin tukkukauppias Engvallille ja kamariherra Björnsköldille — saisivat heidän raukkamaiset ja petolliset sydämensä kauhusta pakahtumaan.

Mutta tämän valkoisen, leijailevan ilmapiirin läpi, aivan kuten lähestyvät ne vieraat äänet, jotka äkkiä saattaa kuulla sumun läpi lähellään pelästyttävän todellisina ja kuitenkin niin aavemaisen outoina, kuuli Eurydike Berg hätkähtäen, ikäänkuin olisi hänet herätetty yöllisestä kauhununesta, pikku Emma Wigelstjernan nokkaviisaan, kuivan ja puumaisen äänen, joka yhä yhtä järjestelmällisesti askarteli sunnuntairetkikysymyksen suunnitteluissa ja järjestelyissä:

— Ja mehän voimme juoda kahvia Morilla, kukkulalla, jos otamme kahvileipää mukaamme — niin, kukin itselleen tietysti.

Eurydike oli äkkiä noussut ja hänelle ominaisella tavalla odottamatta sanonut hyvää yötä ja suudellut poskelle ja rientänyt pois saadakseen yksinäisyydessä huoneessaan taistella hädän ja uskon hengellisiä taisteluita. Mutta toiset vanhat naiset katsoivat ihmettelemättä ja kyselemättä hänen lähtöään. Hehän tiesivät mistä oli kysymys, ja kainoin ja hienotunteisin silmin he seurasivat hänen askeleitaan, ja heidän sydämestään lähti hellyyden ja osanoton virtoja pakenevan pikku olennon jälkeen.

»Katso, ilta joutuu ja valo sammuu ja yön varjot levenevät ja lintu pakenee pesäänsä.»

He tiesivät, että heidän sisarellaan oli jälleen salaperäinen koettelemuksen hetkensä — että menneisyyden varjot olivat nousseet hänen sydämensä salakammioista — että lastenkädet tarttuivat hänen käsiinsä — että tuntemattomien ja näkymättömien äänet kaikuivat hänen korvissaan. Marie-Louise Almgrenin kirkkaan sinisiin silmiin kohosi lempeimmän ja jaloimman hellyyden kyynelsumu, ja Rosalie Pistolschiöld nosti raskaan imperaattorinpäänsä ylpeän päättäväisesti: näitäkin vihollisia vastaan olen taisteleva, Eurydiken surunkin olen voittava — ja pikku Emma Wigelstjerna, jonka aina täytyi puhua, antoi hänkin kaiken, mitä hänen sydämensä saattoi antaa:

— Oli kaikessa tapauksessa sangen ikävää, että se tuli juuri minun syntymäpäivänäni.

Eurydike Berg vietti vainajiensa ja Jumalan juhlaa.

Hän oli sytyttänyt seinäkynttelikköjen kynttilät suuren, norsunluisen ristiinnaulitunkuvan alle takimmaisen seinäsohvan yläpuolelle ja pienen hopeisen ristiinnaulitunkuvan alle vuoteen yläpuolelle; ja hänen liikkuessaan hiljaa edestakaisin suuressa, avarassa huoneessa lepatti neljä kynttilänliekkiä hiljaa ylös ja alas vedossa, ja valot ja varjot ilakoivat omituisen mielikuvituksellisesti huonekaluilla ja oviverhoilla. Isot, mustat kaapit loistivat salaperäisen tummina ja synkkinä salaperäisten ruumisarkkujen lailla, jotka kätkivät tuntemattomia kuolleita, samalla kun haaveelliset satueläimet olivat äkkiä liikkuvinaan ja nousevinaan verhojen itämaisesta haavemaailmasta, kuin nousisivat ja keinuilisivat kuolleet ruumiit edestakaisin laineissa.

Vain Kristuskuvat loistivat järkkymättömän kirkkaina ja rauhallisina kaiken tämän epävarman, hämärän ja käsittämättömän yläpuolella — voitonmerkkeinä ja muistuttajina Jumalan iäisestä herruudesta yli sumujen ja varjojen maailman. Ja Eurydike Bergin pelästyneet ja levottomat silmät etsivät niitä yhä uudelleen ja uudelleen pidätetyn tuskaisina, liukuessaan raskaitten, harvinaisten, muistojen kyllästämien esineittensä keskellä.

Miksi hän suri, miksi hän tuskitteli, miksi hänen henkensä oli murheellinen kuolemaan asti?

Olihan hän Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan, Herran nöyrä palvelijatar?

Kyllä — kyllä — Kristuksen morsian hän oli. Olihan hänellä pienessä, rinnallaan olevassa ristissä sinetti ja näkyvä merkki yhteydestään Vapahtajan kanssa, muistutus Hänen iäisestä, tutkimattomasta rakkaudestaan, tietoisuus siitä, että Hän hänenkin tähtensä on kärsinyt viattoman uhrikuolemansa — että hänenkin syntinsä olivat hänen sydämestään poisnostetut, poispyyhkäistyt, anteeksiannetut ja unohdetut jumalallisen rakkauden äärettömässä meressä.

Hän näki äkkiä edessään äitinsä pienessä tyttökammiossaan Ramsjöbergissä, näki rajattoman syvän, tuskantäyteisen rakkauden äidin raskasmielisissä, vakavissa silmissä.

Ingeborg Stellenius, o.s. Ehrencreutz, oli ollut vanhan ruotsalaisen tehtaanomistaja- ja virkamiessuvun viimeinen, jossa suvussa mystilliset taipumukset olivat kulkeneet perintönä hienostuneina useampien sukupolvien hengellisten tutkistelujen ja sielullisen puhdistuselämän kautta — hollantilaisen pietismin sekä katolilaisen ja herrnhutilaisen hurskauselämän vaikutusten alaisena — he olivat spontanisen sacré-coeur-kultin [sacré-coeur-kultti = katolilaisen kirkon parissa harjoitettu Jeesuksen Pyhän Sydämen palvonta. (Suom. muist.)] vaistomaisia harjoittajia ja tunnustajia, kultin, joka ehkä on todella mystillisten luonteitten syvin alkujuuri ja kaikkea elävöittävä lähde — se Herran valitsema ja merkitsemä suku, joka urheisiin ja palaviin sydämiinsä oli vastaanottanut taivaallisten ihmeitten armolahjat ja autuuden maallisen elämän pakeneviksi ja häviäviksi vuosiksi. — He olivat olleet haltioitumisen ja hurmion valittuja, ja he olivat päiväkirjoihin ja läpi miespolvien talletettuihin muistelmiin jälkeenjääneilleen ja seuraajilleen koonneet ja heihin istuttaneet tietojen aarteen salatuista asioista ja taivaan merkeistä, joka aarre oli uskollisissa sydämissä pitänyt mystiikan ja hurmion pyhän liekin palavana läpi miespolvien.

Eurydike Berg ei muistanut, ei ajatellut, eikä ymmärtänyt, että koko tämä aarre oli hävinnyt Ramsjöbergin häviössä, että päiväkirjanlehdet ja muistelmat, jotka todistavat valittujen sydänten tuskasta ja riemusta Iäisen läheisyydessä, nyt lahoavat ja murenevat heitettyinä johonkin romusoppeen tai ullakonkomeroon, elleivät ne jo olleet paiskatut rikkatunkiolle tai lantakasalle tai vuosien harhamatkojen ja häpeän jälkeen päätyneet jonkun kylmän, välinpitämättömän ja ymmärtämättömän kokeilijan hyllyille.

Ehkäpä hän sentään sydämessään tiesi ja ymmärsi, että Iäinen ja Kaikkivoipa Herra oli ottanut armonsa pois valituilta, siksi että he huolimatta kaikesta eivät olleet asianmukaisesti vaalineet pyhää tulta tai siksi, että Hän tutkimattomassa viisaudessaan oli tahtonut koetella hänen voimiansa ja uskollisuuttansa.

Nyt hän näki vain äidin seisovan edessään Ramsjöbergin neitsytkammiossa.

Eurydike oli viisitoista-vuotias ja oli aamupäivällä ensi kertaa käynyt Herran pyhällä ehtoollisella Ramsjöbergin tehtaan kirkossa. Vieläkin hän näki lehvillä koristetun, juhlallisen kirkon, jonka täytti juhlapukuinen tehtaan henkilökunta, kun hän isän ja äidin välissä alttarin ääressä yksin vastaanotti sinetin ja merkin Vapahtajamme rakkaudesta maallisiin syntisiin.

Se oli ollut juhlallista, ihmeellistä, epätodellista, mutta mikään todella syvä tietoisuus pyhän toimituksen merkityksestä ei ollut vallannut häntä, Kristuksen ruumiin ja veren vastaanottaminen ei ollut ollut hänelle mikään todellinen hengellinen elämys.

Se oli ollut juhlallista, kaunista ja erikoista, mutta hänen neitseellinen tytönsielunsa ei ollut värissyt eikä sulautunut yhteen jumalallisen yljän kanssa.

Mutta nyt seisoi äiti hänen edessään pitäen kädessään pientä, kallisarvoista ja erikoisen kauniisti siselöityä ristiä, jonka Eurydike, niinkauan kuin hänen silmänsä olivat tästä maailmasta jotakin nähneet, oli nähnyt äidin kaulalla pyhinä ja arkipäivinä.

Eurydikehan tunsi sen koko tarinan.

Sen hienon, palmikoidun, mustan hiusketjun, jossa se riippui, oli hänen äidinisänsä isänisän äiti punonut omista hiuksistaan, ja pienen ristin voi aukaista ja sen pyhäinjäännöskätköissä oli kolmen Ehrencreutz-sukupolven hiussuortuvia hänen isänsä ja äitinsä suortuvain rinnalla — pari haurasta, hienoa hiussuortuvaa kustakin — harvinaisia jäännöksiä ammoin kuolleista, salaperäisiä amuletteja ja merkkejä rakkaudesta, joka on tahtonut iäti kestää — ikuisia muistutuksia siitä, että kuolleitten katseet ja ajatukset seurasivat eläviä siitä taivaasta, jonne Jumala, Armahtavainen, Rakastava, Anteeksiantava on kohottanut heidät rajattomassa armossaan — ja tämän kaiken vertauskuvana ja ilmauksena kahdeksan paria hauraita, hienoja hiussuortuvia pantuna hopearistin pyhäinjäännöskätköön.

Kuinka outoa ja vaikeata onkaan meidän ihmislapsiparkojen maisella kielellä ymmärrettävästi ilmaista sydämemme syvimpiä ja iäisimpiä tunteita!

Mutta nyt seisoi Ingeborg Stellenius tyttärensä edessä hopearisti ja ketju kädessään:

— Rakas, pieni, oma, lapseni — tahdon, että sinä nyt jo kannat ristiämme — tahdon, että sinä tästä päivästä alkaen kokonaan käsität ja tunnet, että olet antanut sydämesi Hänelle, joka ei milloinkaan väsy rakastamaan, joka ei milloinkaan väsy anteeksiantamaan, joka ei milloinkaan ole uskoton, joka ei milloinkaan unohda, joka ei milloinkaan petä —. Hän, joka seisoo rinnallamme vaikeimpana hetkenämme, kun kaikki muut ovat pettäneet — Hän, maailman Vertavuotava Sydän — heikkojen, heikkojen sydäntemme väkevä ja voimallinen Ylkä.

Ingeborg Stelleniuksen silmät olivat kyynelissä. Hän kehoitti tytärtään aukaisemaan pukunsa ylimmät napit ja kiinnitti vapisevin käsin ketjun hänen kaulaansa:

— Muista, ettet milloinkaan saa erota tästä — et milloinkaan! — Et milloinkaan!

Mutta hopearistin äkkiä kylmänä liukuessa Eurydiken rinnalle, murtui jotakin hänen sydämessään, ja tuntui kuin hehkuva rauta olisi polttanut häntä rintaan ja oli kuin olisi suloisen tulen virta samassa virrannut tästä kohdasta koko hänen olemukseensa, hänen ruumiiseensa ja hänen sieluunsa.

Hillittömästi, hurjasti itkien hän oli heittäytynyt äitinsä syliin, ja ihmeellinen hyökyaalto oli nostanut ja kantanut ja tuudittanut häntä, ja hän oli äkillisesti, salamankaltaisesti aavistanut, tuntenut ja ymmärtänyt sen selittämättömän, ihmeellisen, käsittämättömän, joka on arvoitus ja salaisuus maailman lapsille, yhtymisen Jumalan kanssa:

»Joka syö minun lihani ja juo minun vereni, hän pysyy minussa ja minä hänessä.»

»Ystäväni on minun ja minä olen hänen.»

Kuinka ihmeellisen käsittämättöminä olivatkaan päivän tunnit kiitäneet sen hetken jälkeen. Kaukana — poissa — avaruuksissa, joista hän ei koskaan ollut uneksinutkaan, oli hän liidellyt — untuvankevyenä, kirkastettuna — säteenä miljaardien säteitten joukossa siinä auringossa, joka on Isän Jumalan rakastavat ja loistavat kasvot.

Ja kuinka hän olikaan lopun päivää kaivannut vain iltaa ja yksinäisyyttä saadakseen pienessä neitsytkammiossaan nähdä itsensä kuvastimessa, saadakseen kuvastimessa nähdä Ristin ja Vapahtajan kuvan omalla rinnallaan.

Kuvastimen eteen oli hän sitten jäänyt tuntikausiksi, vain katsomistaan katsonut Vapahtajansa kuvaa, joka oli hänen rinnallaan kuin lapsi: — hänen huomaansa oli uskottu jotakin sanomattoman kallisarvoista — hänen ruumiinsa ja sielunsa kantoi kaikessa salaisuudessa kunniamerkkiä, kaikkia arvoja arvokkaampaa. Salaperäisen hellyyden, aran antaumuksen, palavan, hämärän rakkauden tunne oli täyttänyt hänen olemuksensa ääriään myöten, ja hän olisi tahtonut vuodattaa koko olentonsa, koko ruumiinsa ja sielunsa sanomattomiin kyyneliin; ja hän oli nostanut Ristin huulilleen ja suudellut sitä uudelleen ja uudelleen — salaperäinen sielun yhdistymiskohtaus Kristuksen kanssa.

Kuuliaisuuden, alistuvaisuuden, tahdonkuolettamisen, antautumisen värisevä, kuvaamaton autuus oli vallannut hänet, tunkeutuen hänen olentonsa joka poimun, joka säikeen läpi:

— Morsian olen, Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omaisuuttaan!

Hän oli langennut polvilleen lattialle, kuin näkymättömien käsien paiskaamana, ja sammaltavin, vapisevin huulin hän oli kuiskailemistaan kuiskaillut autuaallisimpia sanoja — ihmissielun kauniimpia sanoja — ilmaisten ihmissielun pyhimmän tuntemuksen:

— Olen morsiamesi, Herra Jeesus Kristus — olen Jeesuksen Kristuksen morsian — Jeesuksen Kristuksen morsian ja Hänen omansa!

Kuvaamaton, ihmeellinen, arvoituksellinen tunne — vapiseva, värisevä hurmostila — jonka vain vihitty voi ymmärtää — Ehtoollisen pyhä täyttymys ihmisolennossa:

Ystäväni on minun ja minä olen hänen!

* * * * *

Suunnattoman isossa, vanhassa huoneessa, joka kerran oli ollut maaherra von Wernerin isän kodin isona salonkina, ja vielä jälkeenpäinkin loisto- ja juhlahuoneena, jolla tuskin oli monta vertaistaan Tukholman aatelispalatseissa, seisoi nyt Eurydike Berg, ja ylimaallisen valoisa loiste kirkasti hänen kasvojaan, joissa silmät paloivat laajenneina ja suurina salattujen maailmoiden ja menneisyyden näkyjen täyttäminä.

Seinäkello takimmaisessa nurkassa löi yksitoista lyöntiä, mutta Eurydike kuuli äkkiä niitten takaa vanhan Ramsjöbergin palovartijan äänen kaiun hänen kulkiessaan joka yö kautta vuoden rakennusten ympäri ja toitottaessaan jokaisen tunnin kulumisen isännöitsijän asunnon portailta; ja jokaista tuntimäärän torventoitotusta seurasi aina virrenvärssy, jonka vanha Battram käheällä, rämisevällä äänellään lauloi:

»Kello yksitoista lyö. Täytä, Herra, armos työ! Hetkell' yhdennellätoista tulin Mestarini luo. Anna laupeutes loistaa, täysi palkka mulle suo!»

Eurydike hyräili hiljaa itsekseen vielä joitakin yötuntien säkeistöjä, ja oli kuin olisi hän niiden läpi kuullut kosken kohinan, puiston ikivanhojen lehtipuiden suhinan ja iäkkään yövartijan raskaat, hitaat, öiset askelet. Olihan hänellä lapsena ollut se varma tunne, että vanha Battram ei hoitanut vain Jumalan antamaa suojelijan tehtävää Ramsjöbergissä, vaan että hän myös jollakin tutkimattomalla tavalla otti huostaansa heidän rukouksensa yöllä jättääkseen ne aamulla Meidän Herrallemme kuten hän jätti tiedonannon yön tapahtumista isännöitsijälle tehtaan konttoriin.

»Yks lyö kello, ilmoittain, että yksin minä vain yössä hiljaisessa kohtaan maailmojen Jumalan. Oi, suo äänes mua johtaa tielle tahtos oikean!

Kello kolme lyö, ja tää hetki mulle selvittää: Vaikk' en näe pohjaan asti tämän ihmeen syvyyteen, uskoa saan hartahasti Herraan Kolmiyhteiseen.»

Aalto aallon jälkeen kohosi ja vyöryi esiin menneisyyden merestä ja täytti huoneen todellisuudellaan, äänillään ja olennoillaan, ja muistot tarttuivat Eurydiken käteen ja veivät hänet pois Malmberginkadun neljästä. Ja hän oli jälleen pieni tyttölapsi Ramsjöbergissä suurine, palavine silmineen ja hentoine, huojuvine vartaloineen, tyttölapsi, joka kiiti kaikkialla joustavana kuin naarashirvi — nopsana, kevyenä — tavoittamattomana, saavuttamattomana — kaikkien rakastamana, eikä kenenkään vihaamana — alati näkymättömiä etsien ja löytäen — Isän Jumalan ja hänen enkeliensä suojatti.

Sillä se mitä hän etsi ja löysi ja tavoitteli koskesta, puistosta, tehtaalta, metsistä, työmiesten parista, vuokraajien ja torpparien parista, oli yhtä ja samaa, Jumalaa, joka oli siellä kaikkialla: isä, veli, ystävä ja leikkitoveri.

Tässä sukuketjun viimeisessä renkaassa oli monien salaperäisesti armoitettujen sukupolvien oma kaipuu ikäänkuin päättynyt ja täyttynyt: hän oli solki, joka on taottu heidän kautta sukupolvien kertyneistä hengellisistä kalleuksistaan ja aarteistaan. Jumala oli ollut ilma, jota hän hengitti, rytmi veressä, loiste silmässä, auringonjuovan kisailu lehvikön lomassa, vaahto, joka säihkyi kosken yllä. Hän oli varoittanut ja kehoittanut moukarien jymisevillä äänillä, uhkaillut uunien ja palkeitten hehkuvan punaisilla liekeillä, riemuinnut ja siunannut puiston lintujen laululla ja vaahteran latvoissa suhisevalla kesätuulella.

Eurydike ei voinut muistaa ainoatakaan leikkiä, kaipausta, surua, iloa, ei ainoatakaan kuvaa lapsuutensa ilojentarhasta, jossa ei Jumalan rakkaus olisi loistanut ja kaikkea kirkastanut. Sitä taustaa vastaan erottautuivat kaikki hänen muistokuvansa kuin vanhojen taulujen pyhimyskuvat syvää kultataustaa vastaan.

Kaikki oli ollut loistavan tasaista iloa, ei minkäänlaista ihmettä — kaikki vain niin luonnollista ja yksinkertaista, niin arkisen selvää, ettei se milloinkaan ollut antanut aihetta varsinaiseen mietiskelyyn — elämää Jumalan ilossa ilman todellista synnintietoisuutta, ilman syvän syyllisyydentunnon hätää ja katumusta.

Hän oli istunut vanhan Battramin rinnalla tehdasyhteiskunnan epäiltyjen, paheksittujen ja puoleksi vainottujen »lukijain» parissa, heidän kokoontuessaan jossakin tuvassa talvisin tai jossakin kaukaisella metsäaukeamalla kesäisin — tiheästi yhteensulloutuneina, virallisen vainon ahdistamina ja kuitenkin riemuitsevan ylpeinä valittujen osastaan — osasta, joka olisi voinut käydä sata kertaa kovemmaksi, ellei Jumala ihmeellisessä armossaan olisi sallinut Hänen Armonsa Ramsjöbergissä kaikessa salaisuudessa ojentaa suojelevan kätensä heidän ylitseen, niin että nimismies ei nähnyt eikä kirkkoherra kuullut, kun kokoontunut joukko lauloi raskain, syvin äänin, joiden joukossa saattoi Eurydikenkin kirkas sopraano kaikua:

»Mä sydämessä Kristus ja sauva kädessäin läpi vihollismaan käyn kotia päin. Jos on vaikea tie, ah, pitkä ei se lie kun riemulaulut kulkua eespäin vie. Kaikk' esteet ja kahleet vihollismaan saa Juudaan Leijona kirpoamaan.»

Mutta sama kirkas tytönääni oli yhtä hartaasti laulanut mukana tehtaankirkon päiväjumalanpalveluksissa, jolloin hän mieluimmin oli hiipinyt johonkin penkkiin pitäjän talonpoikaisvaimojen joukkoon, joiden kesken mielellään annettiin sokeritoppapalasen kiertää jumalanpalveluksen aikana, josta mukaantuodusta herkkupalasta jokainen vuorostaan puraisi itselleen murusen, hartauden siitä hituistakaan vähenemättä tai laimenematta, lukkarin alkaessa:

Valo haudalla koittaa: Hän noussut on! Hän elää, hän voittaa, oi, autuus verraton!

Hänen koko lapsuutensahan oli ollut yhtä ainoata virrenveisuun ja rukousten värähtelevää säveltä, olihan kuin äiti olisi koonnut luokseen kaiken sen hurskauden, mitä hurskaitten ja Jumalaan uskovien ihmisten parissa oli saatavissa!

Mademoiselle Bertheltä, ranskalaiselta kotiopettajattarelta, hän oli oppinut ristinmerkin salaperäisen ilon ja turvallisen loihdun. Hämärinä ja sekavina säilytti hän mielessään lukemattomien ranskalaisten hurskaitten pienten lastenlaulujen kaikuja, hämärinä ja epäselvinä tosin: ei yhteenkuuluvina säkeinä ja sävelinä, vaan alati elävänä lauluaarteena, niinkuin hän aina kuuli villimehiläistenkin suhinan ja surinan ensimmäisten kevätpäivien ilossa vastapuhjenneitten vaahterain tuhansissa hunajatuoksuisissa kukkatertuissa — sävelten kuorona — sointujen kaikuna, joka oli ikäänkuin hänen tyttövuosiensa uskonnollisen elämän taustana ja kaikupohjana, kuten villimehiläisten kuoro vaahterainlatvoissa, oli pohjasävelenä hänen tunteissaan ja muistoissaan Ramsjöbergin keväistä:

»Je suis une biche harassée, Qui cherche l'eau avec ardeur: La main du chasseur m'a blessée; Son dard a percé jusqi'au coeur.»

Sitten oli englantilainen kotiopettajatar, miss Roberts, seurannut ranskalaista, ja the little Eurydike oli oppinut:

»Hearken to the solemn voice, The awful midnight cry! Waiting souls rejoice, rejoice, And feel the Bridegroom nigh.»

Ja omituisen iloittelevan, miltei tanssiin houkuttelevan:

»My soul, don't delay, Christ calls thee away:

Rise Follow thy Saviour, and bless the glad day!

No mortal doth know What He can bestow:

What peace, love and comfort — go after him, go!»

Mutta niinkin ikäviä ja mielenkiinnottomia kuin:

»Let children that would fear the Lord Hear what their teachers say; With rev'rence meet their parents Word, And with delight obey.

Have you not heard what dreadful plagues Are threaten'd by the Lord, To him, that breaks his father's law, Or mocks his mother's word?

What heavy guilt upon him lies! How cursed is his name! The ravens shall pick out his eyes, And eagles eat the same.

But those, who worship God, and give Their parents honour due, Here on this earth they long shall live, And live hereafter too».

Sangen ruma ja kauhua herättävä laulu, joka monien muiden samanlaisten rinnalla — lukuunottamatta englanninkielen taitoa, joka paljon myöhemmin oli Eurydikelle hyvään tarpeeseen Sainte-Marie-aux-Magnoliassa — kuitenkin muutamiksi vuosiksi jätti jälkeensä jonkinmoisen vihamielisyyden miss Robertsia kohtaan ja epämiellyttävän ja epävarman tunteen siitä, ettei Isä Jumala aina ollutkaan kukkiva, tuoksuva hyvyys ja viaton ilo, vaan saattoi joskus elämässä myöskin antaa pitkän, laihan naisen edustaa itseänsä, tiukkasuisen naisen koivunvitsa selkänsä takana.

Mutta niinpä oli miss Robertskin poistunut, ja äidin kuva oli ollut ainoana vallitsevana Eurydiken sydämessä, ja hän oli saanut kuulla kaikki ne lukemattomat kertomukset esi-isien hurskauselämästä, heidän sydäntensä kohtaloista ja elämyksistään Jumalassa.

Eräs Ehrencreutz oli nuoruudessaan 1730-luvulla seurannut pientä joukkoa uskonsa tähden karkotettuja maamiehiään, jotka ostamallaan aluksella ajelehtivat merellä kuin rauhattomat ja rutonsaastuttamat; kaikkialta heidät karkoitettiin tai kiellettiin astumasta maihin: Fredericiassa, Korsörissä, Fredrikstadissa, Danzigissa, kunnes he vihdoin olivat nousseet maihin Hollannissa, myyneet aluksensa ja vaeltaneet Reiniä pitkin, asettuen lopulta asumaan Rheinauhin lähelle Neuwiediä. He olivat kokeneet mitä ihmeellisimpiä kohtaloita, ja äiti oli useasti lukenut ääneen Eurydikelle tämän esi-isän päiväkirjoja niiltä vuosilta; nämä päiväkirjat olivat silloin vielä Ramsjöbergissä.

Mitä ihmeellisiä kohtaloita ja seikkailuja niissä olikaan, sata kertaa kauheampia, arvoituksellisempia, jännittävämpiä kuin konsanaan Tuhannen ja yhden yön saduissa. Ei missään maailman satukirjoissa ole ollut niin sydäntäsärkeviä, mieltäjärkyttäviä, henkeäsalpaavan jännittäviä tapahtumia kuin nämä Caspar Ehrencreutzin ihmeelliset päiväkirjamuistiinpanot, joilla kaiken muun lisäksi oli se tavaton viehätys, että ne kertoivat todella eletyistä tapahtumista, joiden pääsankareita Eurydiken äidinisän isänisän isä oli ollut.

Rotterdamilainen Groote Perel-niminen kaljaasi oli ollut alus, jolla oli ollut ihmeellisemmät kohtalot ja ihmeellisemmät matkustajat kuin konsanaan Lentävän Hollantilaisen tarumaisella aavealuksella. Laivan ahtaassa hyttipahasessa oli jalosukuinen herra Johan Caspar Ehrencreutz elänyt puolisoineen ja esikoisineen, ja pienen naurisöljylampun valossa hän oli harvinaisen kauniilla ja selvällä käsialalla kirjoittanut koko maailman karkoittamien valittujen kohtaloista ja oman sielunsa ajatuksista ja unelmista syysöiden, talvipäivien ja kevätiltojen tuulten ja ilmojen kohistessa aluksen mastoissa ja touveissa.

Ihmeellisiä rukouksia ja tutkisteluja, joita vain vihityt pystyvät ymmärtämään — oli vuorotellut vallan realististen kuvausten kanssa matkan hirvittävistä vaivoista ja epäinhimillisistä vainoista, joilla maailma oli rangaissut heidän rajatonta uskonrohkeuttaan. Kuinka ihmeellisen kohottavaa olikaan ollut lukea, miten aluksen yrittäessä saada viettää yönsä Frederician edustalla, se olikin karkoitettu pois, ilman että Caspar Ehrencreutzim vaimo oli edes saanut noutaa kätilöä tai lääkäriä avukseen lapsivuoteeseensa, vaan oli talviyössä hytissään saanut synnyttää toisen poikansa, Eurydike Bergin äidinisän isänisän, sittemmin vuorineuvos Caspar Benedikt Boanerges Ehrencreutzin. Mutta muistiinpanot siitä päivästä olivat päättyneet mietelmiin uskonaluksen purjehtimisesta epäuskon valtamerellä, jotka loppusanat Eurydike kerran oli jäljentänyt:

»Emme mitenkään saa unohtaa varteenottaa, mistä me lähtöisin olemme, nimittäin maailmasta ja luontokappaleista; kuhunka me vaellamme, nimittäin Jumalan tykö sisimmässämme, kuinka kauas olemme ennättäneet, nimittäin sitä kohden, mikä paistaa pimeässä kamarissa taikka sitä kirkasta kointähteä kohden, mikä niille, jotka voittavat, luvattu on, taikka kaunista kuuta kohden, valittua aurinkoa, joka kaiken muuttaa taitaa; niin aina havaita saamme, mitä vielä matkasta jäljellä lienee. Ja kaiken tämänkaltaisen ohessa älkäämme unohtako kultaista ruusuamme, kauneinta liljaamme, ihanaista kukkastamme ja verratonta päärlyämme, kallisarvoisinta hohtokiveämme, punaista koralliamme, jalointa jaspistamme ja viheriäisintä smaragdiamme, valkoista ja punaista, valittua monien tuhansien joukosta; niin silloinpa emme muita ystäviä ikävöidä taida.»

Mutta siitä pienestä pojasta, joka marraskuun yönä vuonna 1734 syntyi rotterdamilaisessa Groote Perel-kaljaasissa sen ollessa ankkurissa Hindsgavlin edustalla Pikku Beltissä, polveutui Eurydike, ja hopearistin pyhäinjäännöskätkössä hänen rinnallaan oli pari hänen päänsä hiusta, kun sensijaan hiusketju, jossa risti riippui, oli juuri saman hurskaan äidin käsin punoma, saman hurskaan naisen kiharoista — Beata Christina Ehrencreutzin, o.s. Cedersparre. Olihan aivankuin näiden välittämänä Eurydiken sydämessä olisi vieläkin kohissut ja pauhannut talviyön tuskantuulen kaiku kärsivän lapsensynnyttäjän vuoteen äärestä, karkoitetun, takaa-ajetun aluksen matalasta kajuutasta!

Viimeisenä kesänä, kun Eurydiken äiti oli elänyt maan päällä, seuraavana kesänä Eurydiken ensimmäisestä Herran ehtoollisella käynnistä, oli eräs sangen ylhäinen hollantilainen aatelismies tullut Ramsjöbergiin, viimeinen jälkeläinen niitten ihmisten suvussa, jotka olivat purjehtineet takaa-ajetulla aluksella. Hänellä oli ollut suuret, pyöreät, lasimaisen kirkkaat silmät, ikäänkuin jollakin ihmeellisellä tavalla pohjattomat, niin että tuntui kuin olisi voinut nähdä niitten läpi pariin pohjattomaan, siniseen, kirkkaaseen luolaan.

Lähes kahden kesäkuukauden ajan kestivät vuorokaudet läpeensä äidin ja vieraan loputtomat keskustelut, päiväkirjoja ja kirjekokoelmia oli käyty läpi ja verrattu, ja kun keskustelu aina kävi saksaksi, oli yhtä utelias kuin oppivainen mademoiselle Stellenius ensi kertaa elämässään perusteellisesti oppinut tämän kielen. Mutta Eurydike oli vieläkin näkevinään edessään äidin syvän, kuin kahta tuulessa lepattavaa tulenliekkiä muistuttavan silmäparin — niin omituisen hurmiomaiset olivat ne siihen aikaan olleet. Ja hän kuuli ainaisesti ihmeellisen, särkyvän, väräjävän äänen kuvaamattoman sävyn heidän puhuessaan Yljän hääsuudelmasta antautuvan ihmissielun janoavaisille huulille:

— Es war ein himmlisches Auswallen und Wiedereinwallen in den wilden Abgrund der göttlichen Verborgenheit.

Ja vanhan hollantilaisen katseessa oli äärettömien, avoimien taivaitten loistetta:

— Es ist grundlos, was wir empfinden, es ist endlos, was wir lieben, und darum wortlos was wir im Sinn haben.

Elokuun täysikuun ollessa kirkkaimmillaan Ramsjöbergin linnanpuiston yllä ja tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stelleniuksen aloitettua rapukekkerinsä, jotka tavanmukaisesti uudistuivat joka vuosi kaikkien läänin eri yhteiskuntapiirien pomomiesten mieliksi, ja jotka tällä kertaa sattuivat erittäin sopivasti tehtaan patruunan mielestä, keskeyttääkseen kesän kestäneen ahkeran, kirotun ehtoollisensyömisen ja rukoustenpureksimisen, silloin matkusti vieras, jolla oli lasinkirkkaat, pohjattomat silmät, ja lokakuun kuudentena samana vuonna haudattiin Stelleniusten sukuhautaan Ramsjöbergin tehtaankirkossa äkkiä poismenneen Jalosukuisen Rouva Tehtaanpatruunatar Ingeborg Clara Christina Stelleniuksen, o.s. Ehrencreutz, tomumaja; hän oli kuollut kolmannellakymmenellä kuudennella ikävuodellaan puolison, viidentoistavuotiaan tyttären, sukulaisten, ystävien, palvelijain ja alustalaisten syvästi suremana ja kaipaamana — aatelisen sukunsa viimeisenä.

Mutta muistotauluun hänen yläpuolelleen kuorissa oli Erik Gustaf Stellenius hakkauttanut ne Raamatun sanat, jotka hänen puolisonsa itse oli itselleen määrännyt:

»Autuas ja pyhä on se, jolla on osa siinä ensimmäisessä ylösnousemisessa: niiden ylitse ei ole toisella kuolemalla yhtään valtaa.

ja Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyyneleet heidän silmistänsä, ja ei kuolemata pidä silleen oleman, eikä itkua, eikä parkua, eikä kipua pidä silleen oleman; sillä ne entiset pois menivät.»

Ne Raamatun sanat oli äiti määrännyt hautaansa varten, ja hänen rintansa päällä arkussa piti olla vanha Ehrencreutzien perheraamattu, avattuna juuri molempien Ilmestyskirjan lukujen kohdalta, ja Eurydike ihmetteli, kuten kaikki syrjäisetkin — ja kukapa ei olisi ollut syrjäinen Ingeborg Stelleniukselle — ihmettelivät mitä kaunis, rikas, vilkas, lahjakas Ramsjöbergin tehtaanpatruunatar tiesi itkusta ja parusta ja kivuista ja kyynelistä, hän, jonka elämä oli liukunut maallisten kukkulain kirkkaassa ilmassa rikkauden tasoitetuilla ja mukavilla teillä.