Part 6

Mutta jos Eurydike olikin tästä ihmeissään, oli hän sitä vakuutetumpi siitä, että vanha, ihmeellinen hollantilainen lasinkirkkaine, pohjattomine silmineen, joka oli ollut hänen äitinsä ja äidinäitinsä ystävä, ei ollutkaan mikään maallinen olento, vaan Herran enkeli, joka oli lähetetty valmistamaan hänen äitiään kuolemaan, sentähden että Jumala erikoisesti rakasti Ingeborg Stelleniusta. Sillä täytyihän Jumalan rakastaa Ramsjöbergin tehtaanpatruunatarta niinkuin Eurydikekin häntä rakasti ja niinkuin kaikki hänen alustalaisensa olivat häntä rakastaneet.

Oi, kuinka uskottomia ja kovia ovatkaan maallisten tunteet!

Eurydike Berg punastui ja painoi silmänsä alas huoneensa himmeästi valaistussa hämymaailmassa, niinkuin hän seisoisi auringon valossa syytettynä kaiken maailman tuomitsevien katseitten edessä.

Olihan äidin poismenon keralla Jumalakin poistunut hänen ajatuksistaan, Ylkä-Vapahtaja jättänyt hänen sydämensä temppelihuoneen, ja olihan iloisen, aurinkoisen isän kuva lumoavine, terhakkaine pojanilmeineen ja reippaine, vallattomine tapoineen sensijaan kokonaan täyttänyt hänen sydämensä tallaten tieltään kaikki lapsuudenkuvat!

Oli kuin Erik Gustaf Stellenius olisi suruvuoden kuluttua vasta oikein tullut omaksi itsekseen, vasta oikein saanut tilaisuuden antaa suruttoman, loistonjanoisen, juhlanälkäisen luontonsa puhjeta täyteen ja loistavaan kukkaan. Juhlat ja tanssiaiset eivät milloinkaan olleet niin tiheästi vuorotelleet Ramsjöbergissä, ei milloinkaan musiikki ollut niin riemuitsevana kaikunut, ei milloinkaan nauru niin tarttuvan huolettomana ja ylimielisenä raikunut, ei milloinkaan olleet linnamaisen päärakennuksen kaikki ikkunarivit niin häikäilemättömän yllyttävinä häikäisseet talviöitten pimeyttä valovirroillaan.

Eurydike muisti äkkiä eräät äitinsä sanat, joita hän ei silloin ollut ymmärtänyt:

— Rakas lapsi, sinun tulee muistaa, että isä ei ole mikään kuvastin, joka vain heijastaa valoa, isä on kokonainen kristallikruunu, jossa ei ole ainoatakaan särmiötä, missä ei valo taittuisi vähintäin viidessäkymmenessä värissä.

Mutta kaikkien näitten juhlien loiston ja tanssiaisten huiman humun oli Erik Gustaf Stellenius ikäänkuin kukkakiehkurain ja kultaketjujen lailla kietonut tyttären rakastetun olennon ympärille, ja nauttiessaan itse niinkuin vain hän voi jokaisesta juhlan hetkestä, moninkertaistui hänen ilonsa siinä ajatuksesta ja tietoisuudesta, että hän teki kaiken tämän vain huvittaakseen yksinäistä tytärtään ja estääkseen tämän liikaa suremasta kaivattua äitiään.

Niin, sellainen lapsi oli se mies ollut, jonka kanssa Ingeborg Ehrencreutz oli ollut seitsemäntoista vuotta kestäneessä avioliitossa, ja jonka rikkaasta, kauniista ja juhlaisasta kodista hän oli mennyt Isänsä luokse taivaaseen siinä turvallisessa toivossa ja lohdutuksessa, että »Jumala on pyyhkivä pois kaikki kyynelet meidän silmistämme, eikä kuolemaa ole enää oleva, eikä murhetta eikä parkua eikä kipua ole enää oleva, sillä kaikki entinen on mennyt.»

Niin oli kolmena huimaavan lyhyenä vuotena juhla seurannut juhlaa, vieras vierasta Ramsjöbergin saleissa, ja Eurydike Berg oli kasvanut hurmaavan ihanaksi satuprinsessaksi, jolla oli suuret, ruskeat silmät ja teeruusunkellertävä iho, jolla punastus tuli ja meni kuin pilvenhattarain varjot aurinkoisen kesäkuunmaiseman yllä.

Kolmena vuonna, jolloin hopearistin ääni oli ollut vaimennettuna Eurydiken rinnassa eikä Ylkä ollut vieraillut hänen sydämessään, oli Ramsjöbergin nuori perijätär niin sanoakseni tuhlannut loppuun kasvinvuosina kerätyn hurskauspääomansa, kuten isäkin puolestaan samaan aikaan oli antanut seitsemäntoista vuoden aikana huolletun taloudellisen hyvinvoinnin saada ensimmäiset vakavat vaurionsa.

Mutta niin hengessä rikas oli hänen tyttärensä kerran ollut, että hän inhimillisen moraalisessa mielessä kulki vahingoittumattomana läpi kolmen vuoden juhlimisen, suitsutuksen, imartelun ja juhlahuumeen lapsellisen koskemattomana ja turmeltumattomana ja tuskinpa edes todella hemmoiteltunakaan. Ja neljäntenä vuonna oli satuprinssi tullut ja hakenut prinsessansa suurissa englantilaisissa matkavaunuissa viedäksensä hänet maallisen autuuden troopilliseen satujensaareen.

Ja yksi tytär ja yksi poika oli ollut Eurydiken sydämen alla, ja kaksien pienoisten lapsenkäsien ensimmäisenä leikkinä oli ollut Eurydiken rinnalla riippuvaan pieneen hopearistiin tarttuminen ja sen tumman hiusketjun tempominen. Mutta hän oli itse leikkinyt sillä kuten lapsetkin. Sillä hänen ja Ristiinnaulitun välillä oli seisonut suurikasvuinen, vaalea, auringonpaahtama miesolento, suojellen ja turvaten ja poishäätäen ei vain elämän vaaroja ja juonia, vaan todellisten suojelusenkelienkin syviä, vakavan tutkivia silmiä, sulkien taivaalliset ilonaiheet ja riemunhetket oven taa, kuten maalliset murheet ja huoletkin.

Mä olin poljettu polku alla kylväjän askelten. Hän armollisna astui ja kylvi kärsien.

Vaan esteet monet ja pienet sadon, turmeli noussehen: ne syömestä Sanan veivät kuin linnut siemenen.

Mä olin kivinen sarka, ilolla Sanan sain, vaan sydän liian arka pois työnsi ristin vain.

Sydän murtua ei saanut alla Herran pyhän lain. Mä helpointa tietä etsin pelastukseen kulkeissain.

Mutta ehkäpä juuri ketju hänen kaulallaan ja risti hänen rinnallaan olivatkin maailmallisen turhuuden vuosien loistavassa tyhjyydessä kaikesta huolimatta sitoneet hänet kuolleitten sydämiin autuaitten asunnoissa — ja vieneet heille viestin viimeisen jälkeläisensä unohduksesta ja synnistä, ja panneet heidät, rajattomassa rakkaudessaan tähän heidän sielujensa ja sydänverensä maalliseen perijättäreen, puhumaan hänen puolestaan Kaikkivaltiaan kasvojen edessä.

Eihän toki kaikki tämä — läpi vuosisatojen koottu, kallisarvoinen aarre voinut tulla tuhlatuksi, tuhotuksi ja haudatuksi maailmanihmisen tyhjään ja kuivaan sydämeen. Eihän toki laiva ollut taistellut syysmyrskyissä ja talvenjäissä, eihän toki lapsensynnyttäjä ollut marraskuun tuskantäysissä vaivoissa synnyttänyt poikaansa maailmaan, jotta heidän viimeinen jälkeläisensä eläisi elämäänsä levossa ja päivänpaisteessa? Eihän Armollinen ja Kaikkivoipa Herra, rakkaudesta rikas ja iäinen, ollut sallinut kaipuunsa valon syttyä niin monien jalojen sydämien pyhitetyissä temppeleissä, jotta valot sammuisivat ja temppelikammio häväistäisiin viimeksisyntyneen unohtavaisessa, heikossa ja ajattelemattomassa sydämessä!

Laivan uskonsankarit olivat puhuneet hänen puolestaan taivaassa, polvi polvelta uskovia esi-isiä, mies ja vaimo, rengas renkaan vieressä maallisessa ketjussa, oli nostanut kätensä rukouksessa Iäisen puoleen:

»Isä, Isä, pelasta tyttäremme — Isä, Isä, pelasta sielumme hänessä — Isä, Isä, älä salli kaipauksemme ja taistelumme, uskollisuutemme ja kärsimisemme maan päällä jäädä turhiksi!

Isä, käännä hänen kasvonsa valoon — Isä, jos niin on tarpeen, anna hänen maallisen onnensa murskaantua, anna hänen aarteittensa hävitä, mutta pelasta hänen sielunsa ja vapauta hänen sydämensä.

Isä, kuule rukouksemme!»

Ja Kaikkivoipa, Taivaallinen Isämme, joka elää ja hallitsee iäisesti, kuuli rajattomassa armossaan heidän rukouksensa.

Hän lähetti armossaan myrskyn turvallisena, huolettomana valtamerta kyntävän laivan ylle. Hän antoi auringon polttaa päivästä päivään jäljellejääneiden päitten yli purjeettomassa pelastusveneessä, kunnes Hän salli hänen, hurskaitten ja autuaitten viimeisen jälkeläisen nimettömän varjon ja voimattoman haamun lailla nousta maihin Adenissa eräänä huhtikuun iltana vuonna 1879.

Kaiken oli Hän riistänyt tältä heikolta maalliselta olennolta — lapset, puolison, maallisen ymmärryksen ja maallisen omaisuuden-— ja kun Eurydike Berg jälleen havahtui itseensä ja muistoihinsa kotimaan ilmassa, oli hänen särkyneen sydämensä ensimmäinen hillitön valitus ollut:

»Miksi pitää onnettoman saada nähdä päivänvalo? Miksi annetaan elämä niille, joiden sielu on murheellinen, niille, jotka odottavat kuolemaa, joka ei saavu, ja halajavat sitä enemmän kuin aarretta, jotka iloitsisivat — niin, riemastukseen asti — ja olisivat onnelliset ainoastaan saavuttaessaan hautansa.»

Mutta maallisen sydämen poltetuilla paikoilla ja syvään kynnetyillä mailla olivat Jumalan kukkaset alkaneet kasvaa, yön kyynelten kastamina, vuosien rukousten vaalimina, ja Eurydike oli oppinut ymmärtämään Kaikkivaltiaan tahdon, ja hän oli oppinut rukoilemaan parasta, viisainta ja korkeinta rukousta:

»Herra, tapahtukoon Sinun tahtosi — ei minun, ei minun!»

Hiljaa ovat nyt jo vuosikymmeniä viattomien jäsenet, Signe Christinan ja Baltzar Emanuelin ruumiit levänneet valtameren auringonpaisteisten aaltojen alla, ilman maallisia muistomerkkejä, ja heidän sielunsa, joita ei mikään todellinen synti ennättänyt tahria, odottavat nyt avarissa saleissa valkoisiin viittoihin puettuina riemuiten kaivattua kohtausta äidin kanssa. He tietävät, että hänen on vielä voitettava paljon maailmallisuutta, paljon heikkoutta, mutta he tietävät myös, että hän on erittäin rakas ja ihanainen Herran edessä, että Hän on mielistynyt hänen sydämensä nöyryyteen ja hänen uskolliseen kärsivällisyyteensä ja alistumiseensa koettelemusten tulenkuumuudessa.

»Hän riisti minulta kaiken, jotta minulta ei mitään riistettäisi.»

Mutta nyt kaikki hänen sukunsa hurskaat esi-isät odottavat häntä, kaikki he vain odottavat häntä, kaipaavat vain häntä, Eurydike Bergiä, että hänet otettaisi heidän luokseen, hän, ketjun viimeinen, lukon salpa. Sillä kun hän tulee, on ketju päättyvä ja lukitaan iäksi ja hänen sielunsa on liittyvä synnyttäjä-äitiin laivalla, ja kaikki sielut hänen äitinsä suvussa tulevat muodostamaan seppelen säihkyvistä jalokivistä, joka nostetaan ja kiinnitetään hänen päähänsä, josta Johannes sanoo:

»Ja minä näin taivaan auenneena. Ja, katso, valkoinen hevonen, ja sen seljässä istujan nimi on Uskollinen ja Totinen, ja hän tuomitsee ja sotii vanhurskaudella.

Ja hänen silmänsä olivat niinkuin tulen liekit, ja _hänen päässään oli monta seppelettä_, ja hänellä oli kirjoitettuna nimi, jota ei tiedä kukaan muu kuin hän itse.

Ja hänellä oli yllään vereen kastettu viitta, ja hänen nimensä oli Jumalan Sana.»

Mutta kukin näistä seppeleistä Uskollisen ja Totisen päässä on taottu ja kokoonpantu niitten sukujen sieluista, jotka maan päällä läpi sukupolvien olivat; olleet Herralle vallan erikoisen uskollisia ja kuuliaisia, ja uskollisesti ja totisesti taistelleet hänen taisteluaan.

Niin oli Caspar Ehrencreutz kirjoittanut päiväkirjaansa maailman vainoamalla aluksella, ja siitä oli hollantilainen vieras puhunut Ingeborg Stelleniukselle eräänä valoisana kesäyönä Ramsjöbergin puistossa, Eurydiken istuessa käsi äidin kädessä ja pää äidin olkapäätä vasten nojautuneena ja katsellen tummansinistä taivasta, jolla pienet kesätähtöset loistivat kuin poismenneitten sielut, ja enkeli oli kuiskannut Eurydiken korvaan: »Äitisi suvun seppeleeseen kiinnitetään sinunkin sielusi.»

Ja Eurydike oli äkkiä heittäytynyt polvilleen äitinsä eteen ja kietonut käsivartensa hänen vyötärölleen ja painanut päänsä hänen syliinsä riemuiten autuaan tuskan kyynelissä:

— Äiti, äiti, me tulemme olemaan rinnakkain seppeleessä.

Mutta ei vieras eikä äiti olleet hämmästyneet Eurydiken huudahdusta ja tunteenpurkausta, vaan olivat levollisesti painaneet sen mieleensä hetkeäkään näkemättä mitään odottamatonta tai luonnotonta siinä, että enkeli oli häntä puhutellut. Sillä meidän on muistettava, että Ingeborg Stellenius ja hänen outo vieraansa olivat ihmisiä, jotka olivat kotiutuneempia taivaallisiin asioihin kuin tehtaanpatruuna Erik Gustaf Stellenius konsanaan maallisiin.

* * * * *

Eurydike Berg oli heittäytynyt polvilleen vuoteen yläpuolella riippuvan, pienen seinäkrusifiksin eteen isossa, hämyisessä huoneessa Malmberginkadun neljässä. Jumala piti hänen sydäntään lujasti kädessään, ja hän tunsi, kuinka kaikki epäpuhtaus, kaikki heikkous ja kaikki vajavaisuus puristettiin siitä ja valui Hänen sormiensa läpi tyhjän olemattomuuden unohdukseen. Ja hänen sydämensä lepäsi lujana ja kokonaisena ja kirkaskatseisena Hänen kädessään kuin linnunpoikanen untuvaisessa, pehmeässä, lämpöisessä pesässä. Luja, terve, rohkea sydän nyt rukoili ja puhui hänen äänellään:

»Herra, kuinka elämillekään täällä turvallisissa, suojatuissa oloissamme, itsekkäinä, itsevanhurskaina, etsien vain omaa nautintoamme.

Herra, minä tunnen sen — se ei voi kestää kauempaa — me olemme eläneet ilman Sinua, liian kauan Sinun rakkautesi ja vanhurskautesi asuntojen ulkopuolella. Me olemme unohtaneet Sinut hengessä, ja Sinun pyhä nimesi on elänyt vain huulillamme.

Sinä uhrasit Poikasi syntiemme edestä. Me emme uhraa mitään, Herra, Sinulle. Sydämemme kuivettuu itsekkyydessä.

Herra, sydämemme ovat käyneet koviksi. Herra, minä tunnen, että sinun täytyy lyödä meitä kovasti, jotta heräisimme ja tulisimme jälleen eläviksi Sinussa.

Herra, kun Sinun vasarasi jälleen iskee minun raihnaaseen ja heikkoon sydämeeni, salli minun vain ylistää ja kiittää Sinua ja tehdä Sinun tahtosi.

Herra, olen valmis kovaan lyöntiin.

Tapahtukoon Sinun tahtosi — ei minun — ei minun — ei minun!»

Hänen rukoillessaan tunsi hän äkkiä — selvästi, selvästi — kuinka pieni hopearisti hänen rinnallaan ikäänkuin vavahti, kohosi ja liikahti — kolme kertaa.

— Ne olivat samanlaisia kouristuksenkaltaisia, vavahtelevia nykäisyjä kuin kerran, hänen tuntiessaan lapsen ensimmäiset liikkeet kohdussaan — väräjävä, sanomaton riemastuksen ja autuuden, ahdistuksen, levottomuuden ja siunauksen tunne.

Hänen olemuksensa rajat aivankuin repesivät sisäisen, valtavan voiman painon alla, joka avarsi ja kantoi häntä, ja hän kuuli läpi sumujen ja aaltojen selvästi äidin äänen — hänen lempirunonsa:

Ich muss Maria sein und Gott aus mir gebären, Soll Er mich ewiglich der Seligkeit gewären.

ja painaessaan toisen poskensa lujasti päänaluseen koko hänen tuskansa, hänen sydämensä suru, levottomuus ja epätoivo irtaantui ja suli kuumiin, tulviviin kyyneliin, pitkiin, autuaan tuskaisiin nyyhkytyksiin, jotka puistattivat koko hänen sieluaan ja ruumistaan ja täyttivät hänet suloisimmalla onnella, mitä Jumala kuoleville sydämille lahjoittaa.

SIIVEKÄS PERHO HAGASSA LIITÄÄ.

Oli kuin olisi hevosenkavioiden kapseessa kaupungin kaduilla tänä aamuna ollut aivan erikoisen kiihtynyt, iloinen poljento. Eikö taivas ollut aivan erikoisen sininen, pienine, valkeine, kevyine hattaroineen, jotka lensivät yli sinisen taivaankaistaleen jotenkin samalla innolla kuin lomalla olevat koululapset huviretkellä vihreän niityn yli? Ja eikö pikku Emman voipullat olleet vallan erikoisen tuoreita ja hyvinpaistettuja juuri tänä sunnuntaiaamuna?

Eikö ollut kuin kaikki ruudut Malmberginkadun neljän toisessa kerroksessa olisivat olleet vastapestyjä — niin kirkkaana ja puhtaana ja toivorikkaana lankesi päivänvalo niitten läpi, ja eikö saattanut suorastaan uskoa, että koko kesäpäivä jännittyneen tarkkaavaisena seurasi ikkunan läpi pikku neitien juoksua ja tohinaa ja touhua sisällä Nelosen neitsytkammiossa.

Eikö ollut kuin ilmassakin, jota he hengittivät, olisi ollut jotakin kiihdyttävää ja päihdyttävää, joka nosti punerruksen poskipäille ja sai silmät loistamaan ja veren kohisemaan suonissa.

Tänä sunnuntaiaamuna oli seikkailu, nuorena ja suurisilmäisenä juossut Malmberginkadun neljän portaita ja herättänyt iloisella, terhakalla äänellään vanhat naiset yön levottomasta uinahduksesta.

Ja nyt oli kaikissa pikku naisissa matkallelähdön tunnelmaa ja tärkeätä vakavuutta ja toimeliaisuutta. Emma Wigelstjerna sulloi isoon käsilaukkuunsa niin monia erilaisia kääröjä, kuin tehtäisiin Haganretki hänen isänmaansa ääreen asti. Rosalie Pistolschiöld loi joka toinen minuutti luulevaisen tutkivan ja epäilevän katseen syvänsiniselle taivaalle talon kattojen yläpuolelle: Eikö todellakaan tulisi sadetta viime hetkessä? — Tuuli kyllä kovemmin ulkopuolella kaupungin, kuin kaduilla, niin että oli kyllä parasta olla ottamatta sulkahattua.

Mutta Marie-Louise Almgren kulki huoneissa lausuillen pieniä, leikillisiä huomautuksiaan ja helakan punan heikoin aavistus hienoilla, posliinipintaisilla poskillaan, Eurydike Bergin pelkästä kiihtymyksestä ja levottomuudesta tehdessä kaiken kymmeniä kertoja niin takaperoisesti kuin tavallisesti: oikeusneuvoksetar oman ilmoituksensa mukaan oli yllättänyt hänet, kun hän yritti työntää päivällistä varten varattua lautasta juomalasiin.

Marie-Louise oli itse hyvin suoritetun työn laakereilla tyynesti lepäävän mielentilassa. Hän oli itse henkilökohtaisesti hoitanut vanhan torikorin pakkauksen, johon tuli päivällisateria ja jota rouvat Silfverstååhl ja Almgren vuorotellen saisivat kantaa. Hän oli kaikkien heidän laskuunsa ostanut mitä ihaninta vasikansylttyä Avénilta Hallituskadulta ja oli keittänyt ja kuorinut perunoita ja keittänyt tusinan munia ja levittänyt kahdelletoista ranskanleivälle leikkeleitä, toiselle puolikkaalle suolalihaa, toiselle keitettyä kinkkua — niin, vielä enemmän, jokaisen munan ja jokaisen ranskanleivän ja veitset ja haarukat ja lautaset oli hän käärinyt Stockholms Dagbladiin, joten koko kori sivullisesta ja ajattelemattomasta katsojasta olisi ehkä saattanut näyttää pelkällä makulatuurilla täytetyltä.

Ja suuren ilon ja ihmeellisen sisällysrikkaan torikorin tuottaman hämmästyksen ja kaiken levottomuuden ja jännityksen ja ilon tähden, joka matkakuumeellaan täytti Nelosen muuten niin hermeettisesti suljetun ja eristetyn maailman, unohti Eurydike Bergkin lopulta kaikki huolensa ja tyytymättömyytensä siihen nähden, että kotoa lähdettäisiin samalla hetkellä kuin kirkonkellot soittaisivat puolipäivänjumalanpalvelukseen. Niin, hän kätki ja jopa unohtikin sielunsa johonkin soppeen sen unen, joka salaperäisellä ja kauhealla hädällään oli pannut hänen sydämensä tykyttämään oudossa levottomuudessa hänen herätessään tähän ihmeelliseen ja merkitykselliseen aamuun:

Eurydike Berg oli kulkenut vihreällä ruohokentällä valoisassa, kesäisessä luonnossa, jossa auringonsäteet ilakoivat puiden vaaleanvihreissä lehvissä, kun äkkiä pieni orava, kahden inhoittavan, mustan ja valkoisen koiran takaa-ajamana, oli tullut juosten häntä kohden.

Oi, miltä olikaan tuo eläinraukka näyttänyt!

Kaikista neljästä käpälästä vuoti verta koirain puremain jäljiltä, käpälät olivat niin pahasti runnellut, että pieni elukka ei kyennyt kiipeämään ja pelastautumaan puuhun, ja kaulaan oli sitä purtu niin ilkeästi, että toiselta puolen voi nähdä kaulanikamiin asti.

Mutta kauniit, punertavanruskeat silmät olivat katsoneet niin suurina ja rukoilevina, niin tuskaisina ja hätääntyneinä Eurydikeen, että hän oli syöksynyt ottamaan pienen eläimen syliinsä.

Silloin oli äkkiä iso, mustapukuinen mies, jonka jalassa oli pitkävartiset metsästäjänsaappaat, seisonut hänen vieressään, estänyt hänet samalla jäykällä, päättävällä kädenliikkeellä, kuin kerran Lontoossa poliisikonstaapeli oli estänyt hänet, kun hän pelkästä kiihtymyksestä oli aikonut juosta kadulle auttamaan yliajettua raajarikkoa, ja metsästäjä oli sanonut kuvaamattoman tunteettomalla ja jääkylmällä äänellä:

— On parasta ottaa se hengiltä — eihän se milloinkaan enää voi tulla terveeksi.

Ja samalla oli hän laskenut toisen korkonsa pikku eläimen pään päälle ja astunut sen murskaksi ja heittänyt ruumiin koirille, jotka iloisen penikkamaisesti leikkien olivat juosseet tiehensä saaliineen.

Mutta vaaleanvihreän, aurinkoisen ruohokentän yli kulki kapea, ohut verijuova — kuten kapea veripolku, joka hävisi pimeyteen puunrunkojen lomaan — — —.

Mutta niinkin pahan unen täytyi unohtua siinä iloisessa hälinässä, jolla jännitys ja levottomuus täyttivät Nelosen ilmapiirin.

Täsmälleen neljännestä vailla yksitoista tulivat rouvat Silfverstååhl ja Almgren mukanaan viisitoista- ja neljätoistavuotiaat poikansa, Göran-Jakob ja Sten, ja Klaran kellojen kutsuessa seurakunnan varmaankin harvalukuisia uskovaisia temppeliin kulki Nelosen joukkue kuormastoineen ja apujoukkoineen suurta seikkailua kohden.

Etummaisina kulkivat kuin marssinvalvojina molemmat pojat, Göran-Jakob Silfverstååhl ja Sten Almgren, vapaina ja ilman kantamuksia, lujasti ja hellittämättömästi päättäen pysytellä niin kaukana kuin mahdollista kaikista noista naurettavista, ikävistä ja kummitusmaisista vanhoista naisista, joiden takia he häpesivät niinkuin pikkuvanhat lapset aina kainostelevat sitä, mikä on köyhää, omituista, elinkelvotonta ja elämälle vierasta.

He häpesivät äitejään, he häpesivät tätejään ja heidän naurettavia pukujaan — he häpesivät itseään ja omia huonostisopivia, kuluneita vaatteitaan ja vaelsivat tälle tympäisevälle, inhoittavalle ja hölmömäiselle huviretkelle ollen varmoja siitä hirmuisesta asiasta, että koko hyvinpuettu, »luonnollinen» ihmiskunta katseli heitä, töllisteli heitä, virnisteli heille. He olivat koko viikon ajatelleet tätä sunnuntairetkeä joka päivä yltyvin kauhun ja vastenmielisyyden tuntein ja koettivat nyt kaikin voimin osoittaa täydellistä outouttaan ja yhteenkuulumattomuuttaan näihin heidän takanaan oleviin kuuteen naiseen, joista kaksi oli heidän äitiään, jotka puutteiden, raadannan ja nöyryytysten alla tekivät työtä ja ahersivat saadakseen kustannetuksi heidän koulunkäyntinsä, jotta he saisivat ylioppilastutkinnon päästöavaimen yläluokan ja menestyksen maailmaan, toisten neljän kunkin kohdastansa ollessa vähäisten mahdollisuuksiensa mukaan heidän apunaan tässä näöltään toivottomassa kamppailussa.

Pikku Emman enemmän toisten vaivaamisen halun kuin todellisen naisellisen paatoksen aiheuttaman ehdotuksen, että poikain pitäisi kantaa ruokakoria, olivat nelosen toiset vanhat naiset päättävästi hylänneet; heidän kautta sukupolvien saamansa kasvatuksen juurruttama kunnioitus ihmissuvun pitkiä housuja käyttävää puolta kohtaan oli saanut heidät yksiäänisesti selittämään, että nämä todellakin olivat nyt niin suuria, ettei heidän sopinut kantaa torikoria.

Joka sensijaan tavattoman paljon paremmin sopi heidän äideilleen! Nuorukaiset olivat sitävastoin — viisaassa varovaisuudessa — varanneet mukaansa kasvisäiliönsä, koska he ilmoituksensa mukaan ja äitiensä ja tätiensä äärettömäksi ihastukseksi tahtoivat käyttää hyväkseen tilaisuutta, jonka huviretki heille tarjosi, täydentääkseen kasvistojaan ja avartaakseen kasviopillisten tietojensa alaa.

Pääjoukon etummaisena harppaili tietenkin Pistooli pitkillä Kaarle kahdennentoista-askelilla ja kohdistaen jokaiseen vastaantulijaan sellaisen katseen, kuin olisi hän vihamies, joka on lyötävä ja nujerrettava ilman armoa, ja hänen hallitsijaolentonsa varjossa kulkivat Emma ja Eurydike kantaen käsilaukkujaan ja takkejaan ja huivejaan ja silkkisiä sateenvarjojaan, hiljaa, onnellisesti hymyilevän ja kaiken varteenottavan Marie-Louisen seuraamana, jotavastoin ruokakoria kantavat rouvat olivat kuormaston luonnollisessa paikassa kulkueessa. Raitiotien pysähdyspaikassa Tegnérin- ja Badstukatujen kulmassa pakotti kova välttämättömyys tai ehkä oikeimmin sanottuna ikivanha taloudellinen peruslaki, joka antaa rahan omistajalle vallan varattomiin nähden molemmat pojat avoimesti — joskin vastahakoisesti — tunnustakaan tuttavuutensa kuuden höperön vanhan eukon kanssa.

Hehän maksoivat kymmenäyrisen.

Astuttiin Pohjoistulliin vievään raitiovaunuun, josta noustaisiin ja jatkettaisiin matkaa jalkaisin Hagaan asti mieluummin kuin maksettaisiin tarpeeton ja kallis viidenäyrin lisämaksu matkasta tullista »veräjille».

Niinhän oli jo ennakolta tarkoin tehdyssä sotaretkisuunnittelussa päätetty, mutta aivan kuin oikein nöyryyttääkseen ja kiusatakseen pieniä, turhamaisia, yliherkkiä pojansieluja täytyi kuuden vanhan naisen raitiotieyleisön nähden ja kuullen pohtia ja keskustella keskenään mielipiteistään, kuinka tarkoituksetonta on maksaa viisi äyriä tullin ja »veräjien» välisestä matkasta, jonka jokaisen puolueettoman täytyi tunnustaa olevan paratiisillisen kauniin käveltäväksi. Kun sitäpaitsi Emma Wigelstjerna oli lukenut »siitä basillikirjasta», että pitkät kävelymatkat olivat erittäin terveellisiä ja elämääpidentäviä kaikille ihmisille yleensä ja vanhemmille henkilöille erittäin, voi vaikeudetta käsittää, että vanhat eukot hitaasti ja varovasti nousivat vaunusta taakkoineen Pohjoistullissa sekä että hyväntahtoinen ja punanenäinen varastorenki, joka kimpsuineen ja kampsuineen jäi istumaan heidän takanaan olevalle istuimelle raitiotievaunussa, sinkahutti heidän jälkeensä erotessa hyväntahtoisen, rahastajalle tarkoitetun arvelun, että jos tuo pieni basilli, jolla on silkkinen sateenvarjo, tulisi yhtä pitkäikäiseksi kuin hänen nenänsä, olisi hän hyvä »ahvääri» henkivakuutusyhtiölle.

Mutta Sten Almgren ja Göran-Jakob Silfverstååhl olivat asettautuneet kuljettajan viereen rauhassa hävetäkseen ja riensivät nyt edellä Hagaa kohden saadakseen mahdollisimman pian »kasvistaa».

Oi, suloinen ja onneatuottava valhe, oi, ihmeellinen pelastus huolista, jonka koulun kiusalliset asiat kerrankin saattoivat valmistaa viattomille uhreilleen!

He kulkivat meikein suruttoman ylimielisesti eteenpäin sunnuntaikävelijäin ja pyhäpukuisten pikkueläjäin keskitse — onnellisen etäällä todellisuudesta ja sen kuudesta edustajasta.

Mukanaoleva kasvisäiliöhän loihti jonkinlaisen tunnelman siitä, että oltiin vähän parempia, että oltiin jotakin ylhäisen erikoista, että oltiin jopa ihan kerrassaan jonkinlaisessa tieteellisessä hommassa, lukiolaisia, jotka olivat ulkona kasvistamassa, sehän ei enää merkinnyt koulupakkoa — kasvistonvaivat ja kasvinkeruunkidutuksethan kuuluivat jo olleeseen ja menneeseen alennustilaan.

Pojat oli yhtaikaa vallannut syvä, heille itselleen käsittämätön rakkaus suureen, kiiltävään, läkkiseen kasvisäiliöön, josta he äkkiä tunsivat salaperäisen loisteen säteilevän heidän itsensä, heidän kehnojen, huonostisopivien vaatteittensa ylle: he olivat luonnollisesti panneet päälleen kaikkein huonoimmat ja huonoimminsopivat takkinsa voidakseen esteettömästi rämpiä kaikilla savimailla ja rämeiköissä, joissa harvinaisimmat kasvit kasvoivat. Niin, läkkisen kasvisäiliön säteilevää taustaa vastaan sai koko heidän olemassaolonsa loistetta ja kunniaa: he olivat kaksi erittäin lahjakasta nuorta miestä, joihin opettajat kiinnittivät kaikkein suurimpia toiveita — jotka pian pääsisivät yliopistoon — jotka molemmat olivat ennakolta määrätyt professorin paikoille.

Heissä syttyi äkkiä liikuttava kiintymys kasvisäiliöön — sitä rakastettiin yhtä palavasti kuin köyhää, laiminlyötyä sukulaista, joka yht'äkkiä on saanut suuren perinnön tai muulla tavoin menestynyt maailmassa, rakastivat kaikki ne, jotka sitä ennen ovat häntä laiminlyöneet, katsoneet häneen yli olkansa, tallanneet häntä tilaisuuden tullen. He tahtoivat molemmat kantaa sitä, molemmat vastata siitä, ja kulkiessaan yhä turvallisemmin, itsetietoisemmin ja hitaammin ryhmien ja ruokakoreja kantavien ja lapsenvaunuja työntävien joukkioiden sivu puhelivat he äänekkäästi ja totisina punaisesta lummekukasta ja uudesta hieracium-lajista, trapa natansista, pistearvoista ja uusista muunnoksista asiantuntemuksella ja varmuudella, joka olisi lyönyt heidän kasviopinopettajansa Tukholman viidellä alaluokalla yhtä suurella hämmästyksellä kuin pelästykselläkin, varsinkin kun ajattelemme, että nuorella Almgrenilla oli ollut ehdot tässä aineessa kolmella luokalla peräkkäin ja nuoren Silfverstååhlin vaivainen B oli ollut enemmän armolahja kuin tulos hänen kasviopillisista tiedoistaan ja harrastuksistaan.

Mutta nythän heillä oli kolme pitkää, surutonta suvituntia käytettävinään ja tuhlattavinaan omaksi hyväkseen, omiin harrastuksiinsa, ja tuskin he olivat tulleet syvemmälle puistoon, kun kasvisäiliö yhtä nopeasti oli kadottanut merkityksensä, pyhyytensä, loistonsa. Oikaistiin metsään päin, yksinäisyyteen ja paikkoihin, missä ei ollut väkeä, ja kasvisäiliö oli vain harmina ja vastuksena. Mielikuvitus sai vapaasti lentää. Nuoret, lentokyvyttömät pojansielut liikkuvat salaperäisissä, tukahdutetuissa, alati tyydyttämättömissä unelmissaan ja vaistoissaan. Mutta yhtä vieraita kuin he olivat äideilleen ja tädeilleen, yhtä kaukaisia he olivat toisilleenkin, nämä nuoret, hennot ihmisenalut, jotka näennäisessä sopusoinnussa ja luottamuksessa kulkivat vieretysten Haganpuiston kesäparatiisissa.

Sten Almgrenin hieman pistävien sinisilmien näennäisesti kuvastaessa puita ja ruohokenttiä, liikkui sisällä, niiden takana outoja olentoja, hämäriä, sekavia näkyjä, reheviä, itämaisia, hekumallisia kuvia, huuruisia nuoren veren höyryistä — käsittämättömiä, sekavia kuvitelmia ihmeellisistä maailmoista, aavistamattomien, viehättävien humaltumismahdollisuuksien ja nautintojen aarteita, huimaavien, saavuttamattomien kuilujen pohjalle kätkettyjä.

Sten Almgrenin neljäntoistavuotiaassa pojansielussa, joka oli kehittynyt puutteessa ja kurjuudessa, ja kuitenkin ollut ilman vähäisintäkään kosketusta elämän likaisiin tosiasioihin, liikkui sukupuolisia ajatuksia omituisen jäykästi ja kuitenkin kiihoittavasti kuin sadun siivekäs jättiläislohikäärme tai jättiläismäinen geoloogisten aikakausien lentolisko.

Hän oli aamulla lukenut Ristiretkien historiasta, miten kristityt olivat menettäneet Edessan, koska heidän ruhtinaansa oli kelvoton ja kreivi Jocelyn oli itämaiseen hekumallisuuteen vaipunut; ja nyt askarteli hänen poikamainen mielikuvituksensa kaikkien näiden ihmeellisten nautintojen kuvitteluissa, samalla kuin hän toisella kädellään ajattelemattomasti kieputteli nyt halveksittua ja unohdettua kasvisäiliötä. Hänen mielikuvituksensa harhaili kreikkalaisen jumalaistaruston jumalatarkuvien alastomissa naisvartaloissa, liikkuen jäykästi ja tottumattomasti samanlaisella konttakätisyydellä kuin seminaarilainen käsitellessään ensimmäisillä hienoilla kutsuilla ensimmäistä latva-artisokkaa.

Hänen janoiset, hamuilevat vaistonsa kurkottautuivat alastomia, tavattoman kauniita ja tavattoman saavuttamattomia naisolentoja kohden kuin sadun kiusattu olento lähteen yhäti väistyvää vettä kohden, kunnes hän lopulta näki edessään kreivi Jocelynin haaremin suuren tallin kaltaisena, jossa uhkeat naiset, hiukset hajallaan seisoivat kuin hevoset pilttuissaan.

Ja täten uneksiessaan jyskytti hänen sydämensä harvinaisen raskaasti ja ahdistavasti, ja hän hengitti lyhyesti, työnnähtäen, tuntien ääretöntä autuaallisuutta, pohjatonta, pyörryttävää nautintoa, joka tunki koko hänen olemuksensa läpi sanomattomana tuskan ja hekuman väristyksenä.

— Kuuleks sä, meidän tarttis pistää vähän sormustinyrttiä ja muuta moskaa porttööriin, sillä ne kattoo tietysti siihen ja kyttää mitä me ollaan hitattu ja tulee iloseks tuloksista, oli Göran Silfverstååhl äkkiä sanonut pohjattoman kyynillinen, kuvitelmista vapaa, varhaiskypsä ukonilme laihoilla, keltaisenkalpeilla kasvoillaan ja suurissa, oudoissa ja tummissa, kodittomissa silmissään.

Ja hetkeäkään epäilemättä, ilman vähäistäkään vaikeutta jätti Sten Almgren kreivi Jocelynin ihmeellisen haaremin yhtä kuvitelmista vapaasti ja kyynillisesti vastatakseen:

— Tiedätkö, silloin riittäisi pelkät sammalet, ellei Marie-Louise-täti kuulustelisi. Silloin tuntuu kuin olisi minulla kaksi äitiä.

Mutta Göran Silfverstååhl, jonka mielikuvitus tavan mukaan oli täynnä valtioneuvoksia ja sotamarskeja ja kenraalikuvernöörejä Suuruudenajan ylväästä muistojentemppelistä, ja joka vastikään oli voittanut Pultavan taistelun ja pelastanut Pohjois-Euroopan ylivallan Ruotsille ja kuninkaalleen, ehdotti äkkiä hiukan ujosti.

— Kuuleks sä, eiks braijata Kaarle kahdennentoista paluuta ratsain Stralsundiin — ratsastetaan tuon kaarroksen ympäri — kyllä me ajoissa ehdimme takaisin perunoille.

Mutta kun pojat tuntikausia harhailtuaan ristiretkien paladiinoina ja Antiokian, Edessan ja Tripoliin satukreiveinä ja sotamarskeina ja kenraalikuvernööreinä taistelukentillä ja Baltian merta ympäröivissä maakunnissa, vihdoin löysivät jälleen tätinsä ja äitinsä, täytyi heidän todellisuudessakin ja sen kiusallisimmissa vaiheissa herätä tietoisuuteen Uudenkaupungin ja Haminan rauhain kauhistuttavista seurauksista sekä voitettujen jälkeläisiä kohtaavasta loputtomasta häpeästä ja häväistyksestä.

Vanhat naisetkin olivat puolestaan astuneet Haganpuistoon samanlaisen mielikuvitus- ja kuvitelmamaailman uinuessa heidän olemuksensa pohjimmaisessa perukassa, jonka molemmat pojat olivat saaneet päästää ilmoille suuruudenajanleikeissään. Hekin olivat vaeltaneet kesänvihreitten puiden alle salaperäisesti, itsetiedottomasti vallantäyteyttä ja omistusoikeutta tuntien, mystillisesti, täysin selvittämättömästi tuntien, että he kulkivat perityllä ja omalla maalla, että he olivat tarkastelemassa maita ja mantuja, alusmaita ja ulkotiloja.

Tuolla oli Pistooli ratsastanut ensimmäisenä, huolimatta aamuisesta tuulenpelostaan, päässään ihmeellinen ja sadunomainen kapottihattunsa, jonka etuosasta kohosi ilmaan kolme valtavaa, mustaa sulkatöyhtöä ylväinä ja uhmaavina — päähine, joka varmasti enemmän kuin mikään muu naistenhattu maailmassa vaikutti uudestaan pyntätyltä ja somistetulta ranskalaiselta marsalkanhatulta, jollaisina me näemme ne ensimmäisen keisarikauden kukoistus- ja riemuvuosilta peräisin olevissa vanhoissa kivi- ja teräspiirroksissa.

Tuolla oli pikku Emma Wigelstjerna edennyt pöyhkeänä ja nokkaviisaana kuin byrokratian ylevän satumaan kauppaneuvos, päässään hattu, josta jokainen muotikauppias sanoisi, että se näytti mustilla paljettipitseillä kireästi käärityltä tötteröitä, jonka taivasta kohden kurkottavassa kärjessä oli jotakin, joka yhtä hyvin olisi voinut olla päättömän Kanarialinnun ruumis, kiinalaisen mandariinin kadonnut ja pilallemennyt nappi tai pikku Emman makeisaarteistoon kuuluva kuivattu aprikoosi. Päähine, josta historiallisesti sivistynyt Göran-Jakob Silfverstååhl oli sanonut ystävälleen Sten Almgrenille, että se oli varastettu siltä Ranskan kuningatar Isabellalta, joka kerran oli säälittävän ja onnettoman Kaarle seitsemännen mitä kevytmielisin ja oikullisin puoliso.