Part 7

Ja heidän takanaan oli pieni Eurydike Berg liidellyt pää peitettynä ja haudattuna isoon, tuulelta ja auringolta suojaavaan kummitusmaiseen tropiikkihattuun, sellaiseen, jota jokainen ylhäissukuinen Mauritius-saaren nainen varmaan käyttää kävelyillään — jos hän yleensä tekee kävelymatkoja — ja sitäpaitsi pieni, hento keijukaisvartalonsa käärittynä väriloistoiseen, kirjavaan kasimirhuiviin, jonka aitoudesta tai epäaitoudesta kapteeni Baltzar Göran Achates Berg olisi ollut viimeinen, todella oikea asiantunteva, maallinen tuomari — huvimatkalle mukaanotettu huivi, jonka hän huolimatta muutamista Marie-Louise Almgrenin pienistä, heikoista ja lempeistä vastaväitteistä huolimatta oli kietonut ympärilleen Haganpuistoon tultua, jossa hän tropiikinmyrkyttämässä aurinkoisessa veressään heti oli tuntenut kylmyyden uhoavan tummasta, varjoisesta syvänvihreän lehtikatoksen alisesta ilmasta. Huivi, joka värihohtoisessa loistossaan kumminkin viisaan ja tarkkasilmäisen mielestä näytti kauneimmalta ja sopivimmalta koristukselta Eurydike Bergin perhosmaiselle sielulle.

Mutta kaikista näistä kolmesta vanhasta naisesta täytyy meidän sanoa, että he kuitenkin sisimmässä sielussaan astuivat Haganpuiston klassillisille tiluksille kuin jonkinlaisina sen suurvallan täysivaltaisina lähetteinä, joka kerran oli omistanut ja järjestänyt sen kuninkaalliseksi huvilinnaksi, ja että he samalla halveksien katselivat yksinkertaiseen kansanainekseen, joka nyt liikkui ulkona jurosti, juhlallisesti tai riehakkaan kömpelösti nauttien joka tapauksessa hyvin ansaitusta sunnuntailevostaan, samoin kuin todelliset englantilaiset gentlemannit vaistomaisen välinpitämättömästi ja kiinnottomasti voivat katsoa halveksien neekereihin, kuleihin ja muihin hylkiöihin — ja eläinlajeihin.

Nämä vanhat, köyhät, elämän hylkäämät, unohdetut ja laiminlyödyt eläkkeellä olevat pikku eukot eivät tietäneet kaikista pyhäpukuisista työmies- ja pikkuporvariluokkaan kuuluvista kelpo maamiehistään oikeastaan muuta, kuin että he olivat »työläisiä», »roskaväkeä», »köyhälistöä» ja »jätkiä» — ihmisluokka, joka oli syntynyt harjaamaan heidän kenkiään tai tekemään heidän vuoteensa, mutta joka jostakin tutkimattomasta kohtalonoikusta tai suorastaan itsetietoisesta »sosialisesta» velvollisuuden laiminlyömisestä ja jumalattomuudesta jo vuosikymmeniä sitten aivan yksinkertaisesti oli lakannut täyttämästä velvollisuuksiaan todellisia herrojaan kohtaan.

Oli täytynytkin elää niin yksinäisinä ja menneisyyteen vajonneina kuin Nelosen vanhat naiset voidakseen olla heti ymmärtämättä tai merkillepanematta sitä huomiota ja hymyilyä, aluksi varsin hyväntahtoista uteliaisuutta, joka heti paiskasi eristävän rautavanteensa pienen naisparven ympärille ja luonnonpakosta ja loogillisesti nosti sen toiselle tasolle kaikista niistä yksinkertaisista, elävistä ja luonnollisista ihmisolennoista, joita Haganpuisto vilisi, ja jotka nyt teillä kulkiessaan seisahtuivat sitä katsomaan — niin, pyhääviettävät perheet ruohikossa unohtivat sanomalehdet, kortinpeluun, kahvirasiat, jopa lapsetkin leikkinsä katsellakseen, hymyilläkseen, virnistelläkseen tai ehkä harmitellakseen — luonnonlaatunsa, sivistystasonsa, ikänsä ja sielullisen sievistymisensä mukaan. Mutta kaikki omalta kohdaltaan yhtä vaistomaisen oikein ja varmasti tietoisina siitä, että eukot olivat jotakin kirottua herrasväkeä, jotakin aivan erikoisen vastenmielistä yläluokkaa.

Se pieni tapaus, joka likinäköisimmän mielestä niin sanoakseni tuli pisaraksi täyteen maljaan, se pieni piirre, joka kaikkein totisemmankin, juroimmankin ja hienotunteisimmankin silmissä nosti pienen ryhmän naurettavuuden korkeimmalle huipulle, ja joka antoi nerokkaan karikatyyrin sivellyksen seuralle, oli vanhojen naisten ja vanhan Fabian Wigelstjernan, oikeusneuvoksettaren ja pikku Emma Wigelstjernan yhteisen pikkuserkun odottamaton kohtaaminen.

Kun jonkun suvun ilman syvempää uskonnollista elämää on onnistunut saada aikaan sarja virheettömiä, moitteettomia ja nuhteettomia byrokraatteja ja valtionkansalaisia, antaa ns. luonto tai oikku heidän keskelleen syntyä todellisen kummallisen hullun — ihmisolennon, joka niin sanoakseni edustaa ja ruumiillistaa koko suvun läpi sukupolvien kerääntyneen ja täysin käyttämättömän seikkailun- ja hulluudenpääoman — niin, pahimmassa tapauksessa koko sen kasaantuneen synninnälän. Sillä meidän on muistettava, että vain todelliset rukoilijat, Jumalasta ja Jumalassa palavat sydämet kykenevät karkoittamaan ja todella sitovasti kukistamaan kaikki ne pahat henget, joiden lukumäärä on legio ja jotka saatana on lähettänyt sielujamme lamauttamaan ja valloittamaan.

Kaikki Wigelstjerna-nimiset kauppaneuvokset, hovioikeudenneuvokset, tarkastussihteerit ja apukamreerit olivat kukin kohdaltaan kumminlahjana lahjoittaneet seikkailuhalun penninkinsä tälle Fabianille, joka olisi voinut täyttää käyntikorttinsa loputtomalla ent.-sarjalla.

Fabian Wigelstjerna oli ent. henkiväkirakuunarykmentin aliluutnantti, Torinon, Florensin ja Neapelin lähetystöjen ent. palkattu lähetystöavustaja, ent. vapaaehtoinen upseeri italialaisella sotaretkeltä 59, Puolan kapinassa 63, tanskalais-saksalaisessa sodassa 66 ja ranskalais-saksalaisessa 70 — ja ylipäänsä ent. vapaaehtoinen osanottaja jokaisessa epätaloudellisessa, mutta jännittävässä seikkailussa, joita Eurooppa 1850-luvulta 1870-luvulle saattoi tarjota haaveelliselle ja hieman teatraalisuuteen taipuvalle ilotulitusluonteelle ja pöhköpäälle. Jos vielä tähän lisäämme, että hän oli ent. talonomistajakin ja vanhaa maltalaista aatelia olevan kreivitär Emilia-Maria-Carolina-Saluzia-Desiderata di Sant-Cassian, Barissina di Ghariexem e Tabian ent. puoliso, lienemme kykymme mukaan määritelleet ja hengillekirjoittaneet sen henkilön, joka nyt vaelsi tietä pitkin suvisen sunnuntain aurinkoisten Hagan puitten alla — vaatetukseen ja käytökseen nähden erinomaisena täydennyksenä Nelosen veteraanijoukkueelle.

Fabian Wigelstjerna oli puettuna helmenharmaaseen silkkihattuun, joka oli niin huolettoman vinosti ja painolakia uhmaavasti päähän pantuna, kuin hän itsekin koko elämänsä oli uhmaillut ja härnäillyt kaikkia painon ja kaatumisen henkiä ja vaaroja — kanariankeltaiseen, saketintapaiseen vaatekappaleeseen, joka oli vain kehyksenä pinaatinvihreälle liiville, joka oli ylt'yleensä kirjailtu punaisilla ruusuilla kuten tervehtynyt isorokkopotilas arvilla — liehuvan väljiin musta- ja valkoruutuisiin roimahousuihin: — mikä ihmeellinen Gesetz der Wahlverwandtschaften olikaan johdattanut hänet vanhojen neitien tielle juuri sillä hetkellä?

Oi, kuinka lapsellinen ja tarpeeton kysymykseni onkaan. Kuinka hyvin tiedänkään, että se oli Jumalan tahto, lukijani, ja tiedän, että sinä ymmärrät sen niin olevan, jos vain silmäsi ovat auenneet ja nähneet, ja siksipä minun ei tarvitse sanoa sinulle enempää kuin että — siteeratakseni Tuhannen ja yhden yön tarinoita — »heidän kohtalonsa täyttyisivät», siksi saivat vanhat naiset Haganpuistossa kohdata Fabian Wigelstjernan.

Oi, joka muistaa Fabian Wigelstjernan, voi kuvata hänen maallisen olemuksensa tapaa voittaa jokaisen painolain vastustusyrityksen, ylipäänsä hänen siirtymistään — ponnahtiko hän, hyppäsikö hän, lensikö hän, pyörikö hän — kukapa koskaan on todella tiennyt sitä ja kuka voinut kuvata sitä?

Hattu kädessä lennähti hän nyt ihmeellisen nopein, siroin ja ketterin menuettiaskelin vanhuksia vastaan, jättäen jokaisen puolueettoman ja porvarillisen katselijan mitä syvimpään bileamimaiseen epäilykseen siitä, oliko hän jonkin sirkuksen balettimestari vaiko ihmeellisen talviunen jälkeen Haganpuistossa äkkiä herännyt vieras jo aikoja sitten unohdetuista naamiaisista, vieras, joka valon häikäisemänä ja vieläkin onnellisen huumaantuneena ja päihdyksissä satumaisista sampanjamääristä esitti iloisia keikahduksiaan, unohtaen ajan, paikan ja kaiken muunkin.

Oi, kukapa voi kuvata Fabian Wigelstjernaa?

Hänen ruskeista, tultatuiskivista silmistään leiskui ihailevan hellyyden salamia, leveä, mutta hienopiirteinen suu häikäisevän valkeine hampaineen oli laulava onkalo, jossa kaikuivat imartelu ja kohteliaisuudet, ritarilliset lauselmat, riemuhuudahdukset ja sanaleikit — hänen käsivartensa syleilivät yhtä vanhuksista, samalla kuin hänen kätensä yhtaikaa puristi sydämellisesti ja juhlallisesti toisen kättä.

Emma Wigelstjerna sai häneltä suudelman poskelleen samalla kuin hänen silmänsä ja sydämensä riippuivat syvällä Eurydike Bergin hatun alla, ja hänen huulensa kuiskasivat ääneen kaikkien kuullen hänen sydämensä syvimmän salaisuuden oikeusneuvoksettarelle:

— Marie-Louise — sinun silmäsi, sinun silmäsi — serkkuni — muista, että annoit minulle rukkaset, niin että minulla on oikeus väittää: olet tänään kauniimpi kuin koskaan.

Oi, rouva Almgren — eccolo, eccolo — poika on ihastuttava, Ludvig-vainaja siinä paikassa — tehkää kuin minun äitini, rouva Almgren, esimerkillinen äiti — ottaessaan konjakkia antoi hän minulle aina ruokalusikallisen risiiniöljyä, jotta saisin inhon väkijuomiin — oivallinen menetelmä — kauniita, armolliseni, niitä olen uskollisena palvellut kuolemaan asti — mutta milloinkaan ei Fabian Wigelstjerna ole istuskellut Bakkuksen pöydän ääressä — foi de gentilhomme, jamais —

Mutta älkäämme turhanpäiten vaivautuko kuvailemaan kuvailematonta, koettamaan sanoihin ja kuviin vangita tätä henkistä ja ruumiillista ilotulitusluonnetta, tätä kiertelevää, hyppelevää, räiskähtelevää roomalaista aurinkoa, joka aivan samalla huolimattomalla, mutta hillityllä innolla, samalla taiturimaisella ritarillisuudella ja huolettomuudella ja täysin yhtä vaivattomasti ja väsymättömästi teikaroiden oli ratsastanut toivottomien ranskalaisten ratsuväkirynnäkköjen etunenässä ja heiluttanut sapeliansa ja pistooliansa pelosta mielettömäin ja mielipuolisuudesta ulvovien venäläisten kasakkain keskellä.

Parin minuutin ajan oli melkein hievahtamattoman hiljaista ruohokentillä ja teillä niin kauas kuin silmä näki tai korva kuuli. Salaperäisesti, jännitetysti tuntien, että saatiin ilmaiseksi olla näytelmän näkijöinä, odotettiin henkeä pidättäen toimintaa näyttämöllä — aivan oikein tuntien, että tämä oli näytelmää, että tässä oli eläviä symboleja, jotka esittivät kauan sitten menneitten ja unohdettujen sukupolvien salaperäisiä kulttiseremonioita. Ja yhtä nerokkaan syvästi ja yksinkertaisesti nämä katselijat käsittivät ensimmäisten tiedottomien vaikutelmien aikana, että todella ylhäinen aikakausi liikkui ja näytteli tuolla näyttämöllä.

Mutta kun Fabian Wigelstjerna oli kolme lyhyttä, mutta kuulumattoman voimaperäistä ja sisältörikasta minuuttia räiskähdellyt, taputellut ja hyrrännyt vanhojen naisten ympärillä Hagan tiellä — tavallaan kuin kimalainen kukkakimpun ympärillä, kun vain lisäämme, että tämä kimalaissuvun omituinen muunnos ei kerännyt, vaan antoi makeutta ja ravintoa niille kukille, joiden luona se kävi — niin hän hävisi.

Sanomme hävisi, sillä kukaan kuolevainen ei uskaltane vähimmänkään totuuden nimessä väittää, että Fabian Wigelstjerna sanoi hyvästi tai kumarsi tai poistui.

Viimeinen, jonka vanhat naiset oikeastaan todella näkivät hänestä, oli kuulumattoman hullunkurinen piruetti, jonka hän hyrrätä pyörähdytti koroillaan hattu kädessä ja pieni ruumis kumartuneena — enemmän kuin kaareksi, melkein ympyräksi, niin että tukkatöyhtö lähenteli kenkien teräviä kärkiä — liike, jota seurasi kuulumattoman voimaperäinen hillittyjen, imartelevien sanojen ja kohteliaisuuksien surina.

Ja niin oli hän poissa.

Pyörikö hän — lensikö hän — hyppikö hän? Ehkäpä on viimeinen verbi oikein, se joka on lähimpänä totuutta.

Sillä oikeastaanhan ei Fabian Wigelstjerna ollut muuta kuin heinäsirkka — iso, kaunis, väriloistoinen heinäsirkka, jollaisten me voimme kesällä nähdä piirtelevän loistavia yltiömäisiä, vertauksellisia lenkoviivojaan niityillä ja ruohokentillä — omituisia olioita, joiden siirtymistapa saanee muurahaisen, koppakuoriaisen ja madon syvimmän hämmästyksen, levottomuuden ja ihmettelyn valtaan, ja joiden äkkinäinen romahtaminen yhä uusiin ja valmistumattomiin ympäristöihin tarjonnee kesäisillä ruohokentillä ja niitten vakavammissa yhdyskunnissa ja väestön keskuudessa loputtomia, täysin odottamattomia murhenäytelmien, huvinäytelmien ja farssien sarjoja.

Jos koetamme kuitenkin vielä jonkin sekunnin pitää tämän harvinaisen hyönteisen sielumme silmäin edessä ja tutkia Fabian Wigelstjernan olemusta, ennenkuin hän häviää suvisen sunnuntain seikkailusta, niin voimine henkisesti nähdä, että koko pikku mies on tuhansien ja taas tuhansien rauhattomuuden pikku pirujen ja paholaisten purema, pistämä ja riivaama, että koko hänen olemassaolonsa on yhtä ainoata sielun syyhyä, että koko hänen elämänsä heinäsirkkahyppimisensä seikkailusta seikkailuun, maasta maahan on ollut vain ilmauksena ja tuloksena tämän hänen henkensä kouristusmaisesta tarpeesta saada alati kuumeisesti hieroa itseään, repiä itseään, kahnata itseään uusiin esineihin ja uusiin ihmisiin, saadakseen lievitystä tähän syyhyyn ja balsamia kirpunpuremaan sieluunsa.

Se kunnioittava hiljaisuus, joka kuulijain puolella oli ympäröinyt näyttelijöitä näyttämöllä, oli perustunut myös näitten tukholmalaisten pikkueläjäin puhtaasti tietoiseen kuvitteluun, jota ilman ei se näinä minuutteina olisi voinut olla niin kunnioittavan arvonannon leimaama.

Fabian Wigelstjernan olento ja näytteleminen oli kaikkien täysikasvuisten mielessä ja kuvittelumaailmassa loihtinut esiin kuvan tarumaisesta henkilöstä, joka kahdeksankymmenluvulla ja vielä pitkälle yhdeksänkymmenlukua eli ja liikkui tukholmalaisessa kansantajunnassa: portugalilaisesta ministeristä, vicomte de Soto Mayorin kansanomaisesta ja tarujen ympäröimästä olennosta.

Eikö se ollut Soto Mayor — »söötti majuri» — hänhän se oli!

Ja tämän ruotsalaisten sanomattoman kunnioituksen tähden ulkomaalaista kohtaan loisti Fabian Wigelstjernan heinäsirkkaolennosta hetkeksi kultainen sädekehä Nelosen pienen naisparven ylle — ehkäpä he olivatkin vallan ulkomaalaisia naisia — jotka ovat menossa vierailulle Taalainmaan herttuattaren luokse — kunnes historiallisesti hyvämuistisemmat muistelivat, että »söötti majuri» oli kuollut jo useita vuosia sitten, ja tosiasiallisemmin havaintojaan tekevät näkivät torikorin paariamerkin, joka oli vastaansanomaton todistus siitä, etteivät nuo kuusi ämmää voineet olla ulkomaalaisia eikä hienoja — ja vanhat naiset putosivat siten kaksinverroin syvemmälle naurettavuuden takapihoille — paljastettuina ja läpinähtyinä.

Seurasi ymmärtäviä hymyilyjä ja päänpudistuksia, tirskuntaa, naurua, sormella osoittelemista, luokkatietoisuutta ja luokkavihaa, heräsi toivo saada nöyryyttää ja kostaa, hapuillen ja epämääräisenä tosin — heräävä tuuli, joka suhisi kaislikossa, tunne, joka itsetiedottomasti, vastustamattomasti lennähti katsojasta toiseen äänen ja valon maagillisella nopeudella.

— Kattos — kattos — no, jo ny jotakin — itsensä säästäjiä — kattos tommosta koreeta sänkypeittoo — ne luulee kai panttilainaston olevan täällä sunnuntaisin — ei, mut kyl ne nyt on raahannu koko vahakuvakokoelman kesälystille — kuuleks, tuo tuossa tötterössä on varmasti aikamoinen karvasmanteli — eiks sun kurkkuus kuiva, Kalson, nähdessäs niin paljon vanhaa — eläköön vanhojen koti — siin on Noakin vaimo, eukkoseni, taivuta pääsi hänen vanhimmalle leskikuningattarelleen.

Mutta vielä turvallisina ja tietämättöminä ensimmäisistä tuulenpuuskista heitä ympäröivässä kansanmeressä jatkoivat Nelosen veteraanit kulkuaan eteenpäin syventyneinä ajattelemaan vain Fabian Wigelstjernaa ja keskustelemaan hänestä.

On olemassa vanha, hyvä, mutta keksitty tarina suuren Mommsenin vaivoista Saksan valtiopäivien jäsenenä, tarina siitä kuinka hänen ystävillään ja ihailijoillaan edustajatoveripiirissä oli tapana asettua tiheään piiriin ihaillun ympärille estääkseen jatkuvalla mutinallaan ja sopotuksellaan valtiopäiväselostajia käsittämästä ystävien mielestä aloitteentekijälle itselleen täysin nolaavaa hyökkäystä, jonka tämä suuri voimanpalvoja haurain ja heikoin äänin kohdisti Bismarckiin.

Voimme vähän muodostella kuvaa ja sanoa, että Wigelstjernain sukupolvet muodostivat pitkän aikaa kuuden vanhuksen ympärille — kuvaannollisesti puhuen — näkymättömän muurin, joka täydellisesti esti heiltä mahdollisuuden tajuta ulkomaailmaa tai kuulla sen vähitellen yhä äänekkäämmin lausumia arvosteluja heistä.

Ketä Fabian oikeastaan muistutti? Kehen Wigelstjernoista hän eniten tuli? Oliko ketään samanlaista ennen Fabiania? Mitä Fabianin äitiin tuli, muisti Rosalie Pistolschiöld erikoisen hyvin, että vanha täti Nora Wigelstjerna oli ollut raskasmielinen, hiljainen ja heikkoääninen nainen: — »ja sellainen kostaa itsensä». Pikku Emma kysäisi hänen sydämelleen tavattomalla syvyydellä ja voimakkaalla, todellisella osanotolla: — Luuletko, että hän sai usein risiiniöljyä?

Mutta oliko todella mahdollista, että hän oli ollut naimisissa maltalaisen kreivittären kanssa, jolla oli maurilaista verta suonissaan — ja joka toden teolla polveutui sulttaani Saladdinista — tai oliko se ihan Harun-al-Rashidista — ajatteles, jospa heillä olisi ollut poika — silloin olisi yksi Wigelstjerna polveutunut suorastaan Muhametista — niin, Marie-Louisen ivallisen olettamuksen mukaan olisi hän ollut oikeutettu perimään Konstantinopolin valtaistuimen tai pitäisiköhän ehkä sanoa — portin, — niin, kukapa tiesi, eikö hullu Fabian itsekin ollut muhamettilainen — hänellähän oli ollut yllään niin ihmeelliset housut, semmoiset roimahousut, joita kaikki muhamettilaiset käyttävät — niin, Fabianista ei voi koskaan tietää mitään varmasti — oliko kellään ollut aavistusta siitä, että hän oli Tukholmassa — kolme vuotta sitten oli Marie-Louise nähnyt hänet viimeksi ja silloin hän oli aikonut matkustaa Nizzaan.

Oli kaikessa tapauksessa synti, ettei hänellä maltalaisensa kanssa ollut poikaa — olisi kaikessa tapauksessa ollut hauskaa, että olisi ollut pieni Wigelstjerna — ja sellaista sukuperää — sillä ei ollut olemassa muita niin ylhäisiä aatelissukuja kuin vanhat arabialaiset, sen oli pikku Emma lukenut eräästä kirjasta — kaksi- ja kolmetuhatvuotiset sukupuut olivat siellä tavallisia. — Niin, oli synti, ettei hänellä ollut ollut poikaa — ellei Ture menisi naimisiin, kuolisi Wigelstjernan suku sukupuuttoon — ja Ture ei varmasti menisi naimisiin, hänhän yritti vain jäljitellä setäänsä — ja silloinhan siitä ei tulisi mitään — sillä nähkääs Fabian oli joka tapauksessa Fabian, ja toista sellaista kuin Fabian ei ollut olemassa.

— Tilaa elävälle vahakuvakokoelmalle — suuri, ilmainen näytös — alle viisikymmenvuotisilta lapsilta pääsy kielletty!

Kolme iloista nuorukaista pyöräilyhatut vinossa ja pää kallellaan muodosti kujan tienvierelle. Kulkijat ja ruohollaistujat nauroivat ymmärtävää nauruaan, ja vanhukset heräsivät äkkiä tietoisuuteen lähentelevästä tuijottavien silmien ja pilkallisesti virnistelevien huulien maailmasta — yhtä kauhistuttava ja lamauttava näky heille kuin konsanaan jokin Dorén helvetinkuva lapsen silmälle.

— Yhdistys Kansantanssin ystävät!

Pistooli kävi suoraksi kuin sapeli, pikku Emma pelokkaaksi kuin rotta, Eurydike sulkeutui vaistomaisesti itseensä kuin kukkanen, Marie-Louise katsoi kirkkailla sinisilmillään virnisteleviä nuorukaisia suoraan ja pelottomasti silmiin, rouvien Almgrenin ja Silfverstååhlin, jotka useammin kuin kerran elämässään olivat saaneet kokea luokastaan alennettujen tavanmukaisia nöyryytyksiä, jatkaessa matkaansa kuin ei mitään olisi tapahtunut ja kuin he eivät olisi mitään kuulleetkaan.

Pistooli silmäili joukkoa takanaan ja ympäristöä — kenraalikatsastus, joka saattoi hänen terveet sotapäällikönvaistonsa siihen murheelliseen tietoisuuteen, että oltiin toivottomana vähemmistönä, samalla kuin tämä tietoisuus ei millään tavalla masentanut hänen uhmailevaa taistelumieltään.

Koko hänen olemuksensa syvimmät vaistot tunsivat tutkimatta saksalaisen kenraalin sanojen iäisen totuuden: Ei ole olemassa epätoivoisia tilanteita, on vain epätoivoisia ihmisiä.

Tehden viidelle takanaan olevalle päänliikkeen, ikäänkuin tahtoen sanoa: vastaan teistä — liike, joka äärettömän liikuttavasti muistutti kanan tapaa koota poikasensa siipiensä suojaan — jatkoi hän turvallisesti matkaansa tokaisten huolettomasti:

— Kuinka tuleekaan päivällinen maistumaan hyvältä. Eihän ole olemassa mitään, joka voi antaa paremman ruokahalun kuin tietoisuus siitä, että valmistaa ihmisille iloa. Hekin tarvitsevat hitusen hauskutusta, he raukat.

Kolmen nuorukaisen kasvoille ja ryhtiin tuli jonkinmoinen epävarmuus Pistoolin kylmän, levollisen, järkkymättömän katseen edessä, ja joukko läpäisi ehjin nahoin ja häiriintymättä kohtauksesta, vain sivuuttaakseen vieläkin monia virnisteleviä kasvoja, monia pistosanoja ja ääneen lausuttuja mietelmiä — jonkinlaista marssimusiikkia, jolla tässäkin oli musiikin tavallinen vaikutus joukkoihin: se lisäsi marssin nopeutta.

Vetäydyttiin vain niin lähelle linnan aluetta kuin mahdollista ikäänkuin etsien suojaa sen pyhyyden varjosta, ehkä myös vaistomaisesti tuntien, että kuuluttiin sinne, syvennyttiin ruokakorin sisältöön ja keskusteluun poikien kasvattamisen tuloksista, koetettiin viisaasti ja ylevästi unohtaa se vaino, kodittomuuden ja vaaran tunne ja muisto, joka oli tuijottanut heitä vaeltajien ja pyhääviettävien taholta.

Rouva Silfverstååhl kertoi hauskan tarinan kahdesta jätkästä, jotka olivat yrittäneet panna hänelle jalkakoukkua, kun Kansallismuseon edustalla oli ollut liukasta ja hän aikoi mennä uudenvuoden vierailulle Marianne Diedrichsin luokse Skeppsholmenille; nämä jätkät hän taitavan tempun ja nopean hyökkäyksen avuin oli sijoittanut taistelutantereelle takapuolelleen. Pistooli muisteli humalaisten talonpoikaisrenkien ja rautatiejätkien ilveitä, taisteluita ja terroristiyrityksiä Refvelstassa, Eurydike Bergin kertoessa orjakaupoista itäintialaisilla ja länsimaalaisilla istutuksilla, oudoista, eksoottisista mielettömyyden ja julmuuden näyistä, jotka tuntuivat omituisen vierailta vanhan torikorin ääressä vihreiden puiden alla. Ja pikku Emma Wigelstjerna herkutteli Kristin Nilsson-onnettomuuden muistoissa.

Poliisi — rottinki — orjanraipat — täyspanokset: se on ainoa, joka jätkiin tepsii.

Roskaväkeä ei ole koskaan lelliteltävä!

Mutta Marie-Louise, joka oli niin muukalainen maailmassa ja samalla niin maailmaa kokenut ja näki ikäänkuin kaukolasin läpi, sanoi lopuksi:

— Sinä et kuitenkaan saa pitää huivia päälläsi, Diken-pieni — ei ole rohkeata eikä järkevää avata punaista auringonvarjoa, kun aikoo kulkea läpi hakamaan, jossa on vihainen härkä.

Pikku Eurydike kääri hellästi ja rukoilevasti hymyillen loistavan kashmirhuivinsa kokoon yhtä nopeasti kuin hän unohti orjakapinat ja istutukset ja eksoottiset seikkailut. Ja äärettömän, hävittämättömän alaluokan ja sen mielenosoitusten halveksimisen tähden, joka asui syvällä näiden virkamiesten ja hoviherrojen jälkeläisten ja leskien vaistoissa, oli koko kohtaus pian unohdettu ja pantu kaikkien toisten samanlaisten Nelosesta ja muualta saatujen kokemusten sarjaan.

Pistooli uneksi Refvelstan linnasta ja kulki yksin isänsä rinnalla uudessa kasvihuoneessa, jossa persikat ja viinirypäleet upeilivat auringonpaisteessa — ja hän keinui char à bancs'eissa Södermanlannin maanteillä Renbyholmissa asuvien serkkujensa ja Almnäsin Possein kanssa ja söi päivällisiä kauniissa koivulehdoissa hymyilevien järvien rannoilla — viettäen oikeita »fêtes champêtres», jossa viini virtasi laseissa ja lakeijat taitavasti ja tottuneesti vaihtoivat lautasia — sillä aikaa kuin nuoremmat päivällisen jälkeen leikkivät »viimeinen pari ulos» ja »tyttönen piiriin käy» ja muita samanlaisia leikkejä ja Jacquette-täti luki vanhemmalle väelle ääneen — Eurydike leikitteli kömpelösti ison bernhardilaiskoiran kanssa tehtaanpuiston vaahterain alla — Marie-Louise kuuli oikeusneuvoksen lausuvan suoraan julki tyytymättömyytensä maanviljelijäin olemassaolosta ja osasta istuessaan pienen maatilansa päärakennuksen kuistikon portailla — ja pikku Emma kaiveli ajatuksissaan hitaasti ja tyytyväisesti isoa, hyvinhoidettua nenäänsä samalla kuin hän täten askartelevan käden turvissa pisteli karamelleja suuhunsa — toisten huomaamatta.

— Naiset ovat hyvät ja poistuvat heti!

Äkkiä seisoi pitkä, sileäksi ajeltu, hovilivreepukuinen lakeija heidän edessään.

— Että mitä?

Pistooli oli noussut niin nopeasti, ettei kukaan olisi uskonut sellaista hänen iälleen ja vartalolleen mahdolliseksi, ja katsoi korkeudestaan rauhanhäiritsijään.

Lakeijanääni tuli kylmemmäksi ja kopeammaksi:

— Naisten on silmänräpäyksessä poistuttava täältä — Hänen Kuninkaallisella Korkeudeltaan on vieraita ja hän tahtoo saada olla rauhassa — linnan lähimmässä ympäristössä eivät kansanhuvit ole sallittuja — sopii huvitella hieman kauempana.

Marie-Louise seisoi samassa tiukkana ja jäykkänä miehen edessä:

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — pyydän saada tietää kuka on antanut sellaisen määräyksen?

Lakeija hymyili leveätä ja ivallista hymyä muuttamatta äänen äärettömän kyllästymisen ja halveksimisen sävyä:

— Naisten on poistuttava — se on Hänen Kuninkaallisen Korkeutensa määräys. Toivon pääseväni taluttamasta naisia oikealle paikalleen — voittehan itsekin nähdä, että te yksin olette olleet kyllin tunkeilevaisia.

— Nimeni on oikeusneuvoksetar Almgren — — Sangen hauskaa — meilläkin on täällä ulkona eräs oikeusneuvos puutarhatyöläisten keskuudessa — häntä sanotaan oikeusneuvokseksi siksi, että hän on istunut Långholmenilla lyhyemmän ajan jonkin pienen rötöksen takia.

Pistoolin rystyset vaikenivat sateenvarjon ympärillä:

— Häpeä, vintiö!

— Vaiti, akka, ja kootkaa törky koriinne. Lähtekää tiehenne, taikka —

Lakeija osoitti kädellään tielle, ja linnasta lähestyi hitaasti vielä toinen livreepukuinen.

— Calmez-vous, Rosalie — calmez-vous, je vous prie — il y a enfin toujours, quand on a faim et soit, quelqu'un qui vous chasse. — Lakeijan herraahan on nuhdeltava.

Livreepukuinen punastui hieman:

— Ryysyläisneitejä!

Eurydike Berg oli hitaasti, äänettömästi liittänyt kätensä yhteen, ja hänen poskensa loistivat valkoisempina kuin ison bahyttihatun harsot ja pitsit: vieraan miehen kasvot olivat yöllisen tuskanunen julman metsästäjän kasvot — juuri samat kasvot ja sama katse.

Mutta ylijuhlamenojenohjaajan tytär tarkasteli ja mittaili palvelijaa, linnaa, puita, ympäristöä ihmeellisen avoimin näkijänkatsein, ja sitten kääntyi hän ja hymyili mitä hellimmin ja lempeimmin oikeusneuvoksettarelle ja sanoi, ehkä yhtä odottamattomasti itselleen kuin Marie-Louiselle:

»Ah, ma chère, c'est la vie! Il n'est point de fierté que le sort n'humilie. Le courroux est pour le fat, la plainte pour le sot — mais le vrai gentilhomme s'éloigne et ne dit mot.»

Vanha, valkotukkainen nainen pysähtyi punakkana ja kuumissaan vesiviskurin ääreen Hagan veräjillä ja tyhjensi pitkin, kiivain kulauksin läkkikousan sisällön.

— Älä juo niin kiivaasti, Marie-Louise -pieni, sanoi vanha nainen, saatat vilustua.

— Voitko sanoa minulle, mitä se haittaisi, Eurydike-pieni?

HENGET PUHUVAT.

Marie-Louise Almgren yski ja oli kuumeessa. Viimeksimainittu seikka oletettiin siitä, että hänen kätensä tuntuivat niin kuumilta ja että hän valitti palelevansa. Niin maallinen esine kuin kuumemittari oli tuntematon ilmiö Nelosen pienessä maailmassa, eikä ollut aikaisemmin eikä nytkään varaa kutsua lääkäriä eikä sitä edes ajateltukaan. Sairauden tullessa vanhojen neitien kotiin oltiin vuoteessa, kunnes parannuttiin.

Ja nyt makasi Marie-Louisekin siinä vuoteessa, jossa hän oli nukkunut siitä asti kuin hänestä oli tullut oikeusneuvos Almgrenin puoliso, isossa, valtavassa mahonkivuoteessa, jonka pääty oli korkea; hänen ruumiinsa oli vajonneena sen pehmeisiin patjoihin raskaitten peitteiden, aamunutun ja talvitakin painamana. Kadulla loisti paahtavan kuuma keskikesän aurinko, joka täytti huoneen kirkkaalla valollaan, mutta jonka raskas lämpö ei kyennyt karkoittamaan vilunväristyksiä Marie-Louise Almgrenin hennoista, väsyneistä jäsenistä.

Pistooli istui keskellä huonetta syvässä lepotuolissa ja oli vastikään lopettanut Stockholms Dagbladin liitelehden ääneenlukemisen. Iso seinäkello löi kaksi raskasta, kaikuvaa lyöntiä, ja pieni, toogapukuisella roomalaisella koristettu pöytäkello Marie-Antoinette-kuvastimen alla kilahdutti perässä pari kimeätä läppäystä.

Oikeusneuvoksetar hymyili väsyneesti ikäänkuin jollekin epäselvälle, sekavalle muistolle, jonka kellojen lyönnit muutamiksi hetkiksi olivat hänen tietoisuuteensa elvyttäneet, jatkaakseen heti unohtunutta keskustelunaihetta:

— Ajatteles, että näyttelyssä tulee olemaan halpahintaisia päiviä — olisi hauskaa päästä sinne — ja todella saada nähdä — — —

Pistooli puhisi halveksien:

— Rakas. Marie-Louise, se on papier-mâché'ta kaikki tyyni, ja se voi olla hyvää lapsille ja piioille ja tukkukauppiaille, mutta ei siitä ole meille. Muistan totta totisesti Pariisin näyttelyn 67, kun isä oli siellä. Hänellä ei ainakaan ollut siitä minkäänlaista iloa — yhtä vähän kuin keisari Napoleonillakaan — isä myi Refvelstan ja keisari menetti sekä kruunun että Elsass-Lothringin perästäpäin — niin että minä olen saanut kylläkseni näyttelyistä. Näyttelyt ovat pelkkää ylpeyttä. Kunniallisia ihmisiä ja hyviä tekoja ei milloinkaan aseteta näytteille, mutta papier mâché'ta täytyy tyrkyttää.

Vanha nainen hymyili isossa mahonkivuoteessa hiljaista, kirkasta hymyään, ja äkillinen ivallinen pilke välkähti ja katosi väsyneissä, akvariininsinisissä silmissä:

— Mutta, Rosalie-kulta, siitä näyttelystähän on jo kolmekymmentä vuotta; olet sinä jo tällä ajalla voinut tulla hiukan uteliaaksi. Etkö koskaan ole utelias? Minusta oli aina hauskaa nähdä, ottaa selkoa uusista asioista. Gerhardilla oli aina tapana sanoa: mikään ei ole uutta auringon alla, mutta on sangen hyödyllistä, että ihmiset ottavat selvän siitä, kuinka vanhaa niin sanottu uusi on. Ja minä olen samaa mieltä kuin Gerhard. Olisin niin mielelläni tahtonut nähdä ympärilleni maailmassa, matkustella vähän. Ison vierashuoneen seinillä Hallituskadulla oli koko rivi kauniita italialaisia kivipiirroksia — olisi ollut niin hauskaa, kun olisi saanut käydä siellä — Ludvig varmaan taisi ne saada Gerhardin kuoltua. Minusta kuului aina niin kauniilta: Isola Bella, Isola Madre, Borromeon saaret. — Luulen, että Ludvig sai ne — olisi ollut niin hauskaa maata ja katsella niitä nyt — ne olivat värilliset — ne olivat hyvin kallisarvoiset ja harvinaiset — niissä oli taivas niin sininen ja aurinko niin lämmin — aivan kuin kultaa.

— No, mitä aurinkoon tulee, emme voi valittaa tänään — on 27 astetta varjossa, Marie-Louise -pieni.

— Niin, ajattelehan mikä onni, että sairastuin keskellä kesää — ajattelehan, kuinka olisin palellut, jos se olisi tapahtunut talvella. Ihminen ei todellakaan ole koskaan Jumalalle mistään kiitollinen.

— Jumala on hyvä, Marie-Louise, sitä hän todellakin on — sitä olen viimeisenä kieltämässä. — Hän on kylläkin ollut hyvä meille — mutta — ei erikoisen tuhlaavainen — Marie-Louise — sangen säästeliäs — mutta tietenkin siksi, että saisimme huoahtaa sitten — varsin syvään ja pitkään. En valita, Marie-Louise, tiedät, että inhoan kaikkea marinaa (Pistooli rummutti pärryytyksen polvellaan olevalle sanomalehdelle). Päinvastoin, päinvastoin — mutta mielestäni on aivan liian monta, joilla on paremmat olot kuin meillä, ilman mitään syytä — rankaisematta. En ole tyytymätön, Marie-Louise — hyvilläni osastani, kuten vanha maaherra Kraemer sanoi — mutta joskus täytyy verrata — joka tapauksessa on sirotesokerilusikoissa jotakin vikaa, toisinaan on niissä liian pienet ja toisinaan liian suuret reiät, ja muutamat saavat osansa kaikkein suurimmista rei'istä, vaikka syövätkin leivoksia puutarhamansikkahillon ja vaahtokerman kera, sillä välin kuin toinen saa jonkin vaivaisen murusen ruisjauhopuuroonsa.

Marie-Louise Almgren hypisteli mietteissään ja hämillään laihoilla, ohuilla sormillaan päällyslakanan hienoja, nyplättyjä pitsejä:

— On paljon sellaista, jota tulee ajatelleeksi, kun täten makaa ja odottaa — on kuin kaikkien todella hyvien, kaikkien todella vanhurskasten tekojen täytyisi aivan erikoisesti tulla rangaistuiksi — juuri siksi, etteivät ne olleet läpeensä hyviä ja vanhurskaita — siksi että ihminen, jolle Jumala antoi juuri suuren hyvyyden ja oikeamielisyyden kyvyn, kaikkein parhaimmissa ja vilpittömimmissä teoissaan antoi oman inhimillisen turhamielisyytensä olla myötävaikuttamassa.