Part 9

Illan tullen rupesivat huonekalut haastelemaan, kertoilemaan muistojaan, vaihtamaan kokemuksiaan. Kasvot ja hahmot, joita vanhat sohvat ja tuolit vuosia ja vuosikymmeniä olivat kantaneet, syleilleet ja lohduttaneet, joiden soinnin ja vivahtelut ne olivat oppineet ymmärtämään elämän surun ja ilon, tottumuksen ja uudistuksen vaihteluissa, kaikki aivankuin irtaantuivat, tiivistyivät, tulivat eläviksi olennoiksi ja puhuviksi ääniksi huoneen hiljaisuudessa.

Nojatuolissa soikean mahonkipöydän ääressä luki oikeusneuvoksen ääni ääneen: »Världsmarknadenia», ja vanha piispatar Almgren istui suorana ja soreana keskellä isoa sohvaa, stramaljikirjailun kukkien kasvaessa hänen lujien, kerkeitten sormiensa välissä, ja taempana lautapelipöydän ääressä oven luona istui Ludvig Almgren ja virnisteli kaikessa hiljaisuudessa alamaisesti oikeusneuvoksettarelle ilmaistakseen, että nyt olisi totiveden juhlallisen sisälletuomisen aika — niin hauskoja, pieniä, avuttomia ja kunnioittavia virnistyksiä, että Marie-Louise Almgrenin melkein täytyi ääneen nauraa, maatessaan kuumeisena ja voimattomana isossa mahonkivuoteessa.

Mutta nyt nousi piispatar sensijaan, laski kädestään stramaljikehyksen, suoristi pukunsa laskokset, istuutui jälleen, pani ristiin isot, hyvinmuodostuneet kätensä, joissa raskaat kultasormukset kiiluivat, ja luki kirkkain, rauhaisin ääniin tavallisen iltarukouksensa:

»Oi, Herra, kaikkien sydänten tutkija, joka tutkit sydämet ja munaskuut. Sinä tiedät kuinka epävakaiset ovat ihmisten sydämet ja aivoitukset, paljon häälyvämmät kuin vedet, joita tuuli häälyttää. Oi, anna minulle hartautta, etteivät monenkaltaiset aatokset kuljettaisi minua sinne tänne. Oi, Sinä voit pitää sydämeni laivan hiljaa, Sinä voit kiinnittää sen ja ohjata sitä paljon paremmin kuin minä itse.

Nouse, Herra, nuhtele sydämeni myrskytuulta ja rauhatonta merta, jotta se olisi hiljaa ja lepäisi Sinussa, esteettömästi katsoisi Sinuun ja pysyisi Sinuun yhtyneenä. Vie minut hengellisiin autiomaihin, jossa en kuule enkä näe mitään, mikä maailmallista on, vain Sinua yksin, jotta Sinä puhuisit minulle yksinäisyydessä, että minä halulla suutelisin Sinua, eikä kukaan näe sitä ja pilkkaa minua. Uudista sydämeni, luontoni ja mieleni! Sytytä Sinun valosi minussa, jotta se valaisisi niin, että sydämessäni syttyisi ja palaisi Sinun rakkautesi ja hartautesi.

Ota pois kivisydän, että tuntisin Sinun henkesi liekin, rakkauden, lohdutuksen ja ystävällisen vastauksen!»

Ja oikeusneuvos oli kumartunut syvään äidin käsien yli ja suudellut niitä, ja hänen kirkkaassa, viisaassa äänessään oli ollut totisin ja syvin sointunsa:

— Hyvää yötä, rakas äiti, älä milloinkaan unohda rukoilla Jumalaa puolestani — muista, että sinun esirukouksesi ovat ainoat saatavat, mitkä minulla on siellä ylhäällä — ainoat saatavat — mutta tietenkin hyvin suuret ja kallisarvoiset saatavat — joita kukaan ei voi minulta hävittää — joita kukaan ei voi minulta pois ottaa.

Marie-Louise oli näkevillään, että pari isoa, kirkasta kyyneltä putosi piispattaren käsille, ja että hän nosti ne siunaten pojan kumartuneelle päälle, ja valkoiset kädet olivat käyneet läpinäkyvän hohtaviksi -kuin olisivat nämä silmäävät valkokädet olleet pari vedenkirkasta jalokiveä — ja Marie-Louisen täytyi huudahtaa:

— Oi, Gerhard, älä itke — ethän itke minun tähteni, Gerhard — rakas, rakas, Gerhard!

Mutta valkoinen, kirkas hohde piispattaren käsistä kasvoi ja täytti huoneen ja kohosi valoisan, laskevasta hämärän auringosta vielä loistavan pilven lailla kattoa kohden ja vei muassaan hänen näkyvistään kaikkien rakkaitten ja poismenneitten hahmot ja äänet. Ja jälleen seisoivat huonekalut isoina ja hiljaisina, raskaitten varjojen levitessä seinille ja permannolle yksinäisestä, Marie-Louisen yöpöydällä palavasta kynttilästä.

Oikeusneuvoksettaren väsyneeseen sydämeen ja raskaaseen päähän tuli ihmeellisen suuri ja suloinen ja valoisa varmuus. Hän risti ohuet, laihat kätensä rinnan yli ja huoahti syvään, syvään.

Niin, niin — nyt hän sen tiesi, niin hyvin, niin hyvin. Hehän rukoilivat hänen puolestaan — he odottivat häntä. Rajattomassa laupeudessaan ja käsittämättömässä hyvyydessään oli Jumala antanut heidän sielujensa pukeutua poispantuihin maallisiin hahmoihinsa, jotta he voisivat hakea hänet, lohduttaa häntä, tukea häntä, varoittaa ja valmistaa häntä.

Tuolla ulkopuolella pimeässä odottivat he nyt häntä, odottivat, että taivaallinen liekki erkanisi maallisesta kuorestaan, ja yhdessä — yhdistetyin voimin — kantaisivat he hänen valonsa omassa valossaan ylös iäisen valon porteille.

Kunpa hän vain ei kävisi heille liian raskaaksi, kunpa hän vain ei, maallisten syntien kuonan painamana, vajoaisi syvyyksiin ja kuiluihin, alas kuolemaan ja yöhön — jospa heidän esirukouksensa antaisivat heidän käsivarsilleen voimaa kantamaan häntä — heidän siivilleen voimaa nostamaan hänet!

Jälleen tunsi hän puolison läheisyyden, ja hän hapuili yöpöydältä norsunluukantista virsikirjaa, jonka hän oli saanut häneltä kymmenentenä hääpäivänään — siihen hän oli kirjoittanut joitakin englantilaisia runosäkeistöjä — tuossa — tuossa.

Marie-Louisen kuumeisten, kömpelöitten sormien onnistui avata hakaset — kirkkailla, laajenneilla silmillä hän joi sanat ja kuuli hänen äänensä — oli kuin hänen äänensä, hänen rakastettu äänensä olisi lausunut ne hänen omilla uskollisilla, muistavilla huulillaan:

We two will stand beside that shrine, occult withheld, untrod, whose lamps are stirred continually with prayer sent up to God; and see our old prayers, granted, melt each like a little cloud.

We two will lie i' the shadow of that living, mystic tree, within whose Secret growth the Dove is sometimes teit to be, while every leaf, that this plumes touch saith His Name audibly.

Voimattomat, väsyneet kädet päästivät kirjan luisumaan peitteelle. Marie-Louisen sormet hapuilivat hermostuneesti, kuin pari sokeata, pienoista eläintä lakanan pitseillä — rauhattomasi — etsien — neuvottomina.

Gerhard. Gerhard.

Hyvä Jumala, saisiko hän todella nähdä hänet jälleen? Oliko se mahdollista, suotiinko hänelle tämä onni — suotiinko hänelle todella tämä onni — oliko hän todella sellaisen onnen arvoinen?

Oi, hänhän oli elänyt kaikki nämä vuodet ajatellen saavansa nähdä hänet jälleen, saavansa yhtyä hänen kanssaan jälleen. Joka aamu ja iltahan hän oli rukoillut hänen puolestaan ja puhunut hänen kanssaan rukouksissaan. Mutta nyt tunsi hän äkkiä kuin ei hänen rukouksissaan ja hänen uskossaan sisimmältään ja pohjimmaltaan olisikaan koskaan ollut oikein elävää voimaa. Ne olivat olleet enemmän kevyitä, arkoja unelmia ja haavekuvia kuin todella elävää, sytyttävää, uskonvarmaa voimaa: rukoukseen järjestettyjä sanoja, mutta ei yhteen muurattuja kuin, kivet hengen temppelissä, joka voi kaiken, joka yksin voi kaiken. Heijastuskuvia olivat ne olleet, ei itse todellisuus.

Tämä hänen uskonsa jälleennäkemiseen ja yhtymiseen vainajan kanssa oli ollut enemmän ikäänkuin mielikuvituksen leikittelyä lohdun ja unohduksen saamiseksi kaikista päivän vaivoista, neulanpistoista ja huolista, kuin kirkkaille, tietoisille, uskonvarmoille silmille alati näkyvissä oleva päämäärä. Mutta nythän hän tiesi melkein peloittavan selvästi, että juuri tämä lohduttava haave ja houkutteleva kangastus oli alaston, pääsemätön todellisuus.

Tuolla oven ulkopuolella — kuolemanyön pimeydessä — siellä odotti häntä se, josta hän oli uneksinut niin monissa, häälyvissä, toivottomissa unelmissa. Hän tunsi melkein kuin se olisi ollut hänen huoneensa oven takana — kuin olisi kylmä, outo, jäätävä viima uhonnut sen raoista kuoleman ja iäisyyden avaruuksista. Ja juuri tämä varmuus, että vuosikymmenten haaveet ja heijastuskuvat olivat pääsemätöntä todellisuutta, täytti hänen sielunsa hämärällä, herpaannuttavalla hädällä.

Sillä nyt hän äkkiä tiesi, että hän itse istui tuolla ulkopuolella kylmässä, mustassa pimeydessä, että hänen raihnaisen, maallisen vaatetuksensa ylle lankesi jäätävän kylmä sade, että hänen sielunsa istui yksin ja vilussa värjöttäen yössä raskaan, suljetun oven takana, joka vei tuomion, paratiisin ja iäisyyden valtakuntiin. Sillä välin kuin sisäpuolella valossa olivat rakastetut edesmenneet, odottaen häntä valkein, lämpöisin vaattein, jotka olivat rukouksista kudotut, rakkauden kyynelillä puhtaaksi pestyt.

Mutta sinne vei tie vain Hänen kauttaan, joka on tie, totuus ja elämä, sielun Ylkä, ristillä vertavuotava maailman Vapahtaja.

Ja henkisen maailman läheisyydestä, henkielämän pääsemättömästä todellisuudesta kasvavan tietoisuuden ohella kasvoi hänen sielussaan tietoisuus siitä maailmasta, siitä elävästä todellisuudesta, joka kantoi nimeä Marie-Louise Almgren — siitä, että hän oli aivan erikoinen ihminen, ihmissielu, jolla oli juuri se nimi, jonka tuli tehdä tili Kaikkinäkevän ja Kaikkivoivan kasvojen edessä — jonka tuli vastata siitä, mikä oli hänen huostaansa uskottu. Elämähän ei loppunut kuolemassa, mutta niin ei myöskään elämän hedelmät, ihmisen teot: — Minä — Marie-Louise Almgren — saan vastata kaikesta — unohdetusta ja laiminlyödystä kuin myöskin rikkomuksista.

Rajaton ja nimetön hätä tunkeutui hajottavana koko hänen olentoonsa, ruumiiseensa ja sieluunsa — se oli sitä rajatonta tuskaa, joka vapisuttanee kasvia, kun sen juurisäikeet temmataan mullasta, jossa se on kasvanut kautta vuosien — hätä, joka vihloi kuin ruumiillinen tuska mielipuolisuuteen ja menehtymiseen asti. Ja melkein huutona hänen särkyvästä sydämestään puhkesivat hänen huuliltaan rukouksen sanat:

»Jumala — Jumala — Herrani ja Jumalani — pyydän Sinulta armoa — minä tiedän sen, minä tiedän sen — minä olen aivan arvoton Sinun armoasi saamaan — en ansaitse pienintäkään ropoa Sinun armostasi — olen huonompi maan matosta, Herra — sillä se ei koskaan noussut Sinua vastaan tottelemattomuudessa ja synnissä — Herra, tee kanssani mitä tahdot — olen koiraa kehnompi, sillä se on kuitenkin uskollinen herralleen — Herra, Herra, Jeesuksen Kristuksen tähden — armoa, armoa!»

Ei, hänen täytyi saada joku luokseen — hänen täytyi saada Eurydike rinnalleen — Eurydike, joka tiesi kaiken, joka ymmärsi kaiken — joka tunsi taivaalliset salaisuudet.

Marie-Louise nosti heikon, väsyneen kätensä ja löi sillä seinään viisi lyöntiä: Dl I! K! E! N! — ja jälleen viisi lyöntiä: D! I! K! E! N! Oi, jospa Jumala olisi armollinen! Antakoon Hän Eurydiken kuulla ne — antakoon Hän hänen ymmärtää ne.

D! I! K! E! N!

Hän tunsi tuskanhien jäätävän otsalla.

Isoon huoneeseen vievä ovi aukeni äkkiä — äänettömästi — ja Marie-Louisesta tuntui kuin olisi kuolema astunut hänen kynnyksensä yli pimeästä, joka ammotti mustana ja tyhjänä tuolla puolen. Mutta se olikin Eurydike, joka liukui esiin läpi huoneen hämyisän, heikon valaistuksen, ihmeellisen hauraana ja ylimaallisena. Valkoinen tukka otsan yllä loisti sädekehän lailla, ja hänen suurissa, syvissä silmissään oli lempeitten, viileäin kesäöitten vilpoisuutta, ja se ei ollut enää ihminen, vaan ihmisen elävä sielu, joka kumartui kalpean, voimattoman Marie-Louise Almgrenin yli.

— Marie-Louise -pieni — älä ole levoton — kuulen sinua, kuulen sinua niin hyvin. — Jumala on kanssamme, rakkaani — Jumala on luonamme. Oi, pieni sisareni, älä sure, älä sure — Kuinka voit surra, kun on olemassa Jumala. Ei ole olemassa surua, onhan vain Jumala.

Marie-Louisen ääni kuului käheältä ja heikolta kuivilla huulilla, kaukaiselta kuin hukkuvan ääni suurten, hiljaisten vetten yllä:

— Olen niin hädissäni, Diken pieni — olen niin levoton. — Voi, jospa tietäisin, että saan anteeksi — Eurydike — miksi, miksi olen laiminlyönyt mennä ripille niin pitkään aikaan. Tahtoisin niin mielelläni mennä ehtoolliselle — nyt — nyt — mutta on liian myöhäistä — liian myöhäistä. Tahtoisin niin mielelläni kuulla sinun lukevan minulle jotakin — jotakin sinun esi-isistäsi — niistä, jotka todella ovat eläneet — olleet ihmisiä kuten mekin — mutta voittaneet.

Raskaat, kuumat kyynelet polttivat kuin sulava, kalvava lyijy oikeusneuvoksettaren poskilla.

Nyt vastasi Marie-Louiselle sellaisen suvun jälkeläinen, joka kautta sukupolvien on elänyt yläpuolella kaikkien kirkkojen, Jumalan välittömässä läheisyydessä, ihmeellisen levollisella ja hymyilevällä äänellä, viileästi ja virkistävästi kuin lempeä iltatuuli, viisaasti ja ylimielisesti kuin salaisiin tietoihin vihitty ja kätketyillä voimilla varustettu:

— Oi, rakas, Marie-Louise -pieni — kenen papin luulet tulevan yöllä köyhän, tuntemattoman naisen luo — keskellä yötä. Tiedätkö miten hänet saisi hereille? — Onko heillä yökelloja kuten lääkäreillä? — Oi, ei, Marie-Louise, sinun täytyy mennä Jumalan luo ilman välikäsiä — — —.

— Eurydike — sinulla on niin kaunis ristiinnaulitun kuva sohvasi yläpuolella — tahtoisin niin mielelläni katsoa sitä — nyt — pitää se luonani — tässä vuoteella — katsoa sitä — katsoa sitä — koskea Hänen jalkoihinsa — vain kevyesti koskettaa Hänen jalkojaan — Jeesuksen jalkoja.

* * * * *

Marie-Louisesta tuntui kuin olisi Eurydike nopeammin kuin hänen sanansa kadonnut ja tullut takaisin, ja sijoittanut pystyyn pehmeälle, punaiselle silkkityynylle seinän ja vuoteen väliin kellahtavan norsunluukrusifiksin hänen eteensä — hänen silmiensä näkyville, kättensä ulottuville.

Valkoisista jäsenistä levisi valkea, pehmeä hohde, kuin jostakin juoksevasta ja kuitenkin hienon hienosta tomuhiukkasista kokoonpannusta aineesta — kuin juoksevasta, valkeasta harsovirrasta — kuin miljoonista himmeistä heikosti, heikosti hopeahohtoisista säkenistä — tulesta — eikä kumminkaan tulesta — aineesta ja kumminkin hengestä. Ja valkeat aallot leijailivat pehmeästi hyväillen Marie-Louisen koko olentoon ja olemukseen, nostivat hänet, kantoivat häntä, täyttivät hänet. Mutta väräjävän, valkoisen hiljaisuuden läpi lankesi Eurydiken ääni hänen luokseen kuin jostakin kaukaisilta viileiltä kukkuloilta:

— Otin mukaani pienen kirjan, jota sain lukea ääneen äidilleni hänen viimeisen sairautensa aikana se on äitini isän kirjoittama — hänen päiväkirjansa äidinäitini viimeisen sairauden ajoilta — hän omisti Hjulshammerin Västmanlannissa — hän ja äidinäitini olivat serkuksia — he olivat molemmat nimeltään Ehrencreutz — se oli yksi äitini lempikirjoista — ja luen sitä itse hyvin usein.

Eurydike piti ristityissä käsissään ohutta, kapeata ja pitkänomaista nidosta, joka oli sidottu hopeanharmaalla silkkinauhalla — kirja, jota hän kaiken muun lisäksi rakasti siksi, että se ikäänkuin jollakin salaperäisellä tavalla oli omistettu hänelle niiden sanojen kautta, jotka olivat kirjoitetut sen ensimmäiselle sivulle: Tämä kirja omistetaan rakkaalle tyttärelleni, jalosukuiselle rouva Ingeborg Stelleniukselle o.s. Ehrencreutz tänä 22. maaliskuuta 1848, jolloin hänen esikoisensa vietiin kasteelle ja sai nimen Marianne Christina Eurydike.

— Lue sinä, rakkaani — jospa tietäisit kuinka olen tyyni nyt — kuinka hyvä sinä mahdatkaan olla, Diken pieni, joka voit tuoda sellaisen rauhan tullessasi. Kuinka lähellä häntä lienetkään — sinä rakas pieni, kuinka hyvä sinä olet minulle — kuinka hyvä Jumala onkaan, joka salli sinun tulla minun tyköni tänä yönä.

Oi, kuinka olen levollinen — Herra Jeesus Kristus — niin levollinen, niin rauhallinen — Sinun läheisyydessäsi, Herra!

Lue minulle, Diken! Haluan niin saada kuulla niistä, jotka todella ovat olleet olemassa — jotka tuntee tai tunsi — sinun oma äitisi ja äidinäitisi. — — —

Ja Marie-Louisen silmien levätessä Vapahtajan kärsivillä kasvoilla, ja hänen käsiensä ollessa ristissä Hänen puhkaistujen jalkojensa ympärillä luki Eurydike Berg äidinisänsä päiväkirjaa kuolinvuoteen tuskista ja iäisyyden autuaallisuudesta kirkkain, hiljaisin äänin, joka oli kuin tuhansien pienten, hauraan kirkkaitten hopeakellojen kaukainen kaiku.

Marie-Louisen valtasi suuri, melkein horrosmainen rauha ja oli kuin hän olisi kuullut vain osia luetusta — mutta juuri nämä osat hän kuuli ja ikäänkuin näki ja eli äärettömän selvästi — sillä välin kuin hän jälleen pitkät ajat ikäänkuin vapautui ja unohti kaiken vaikeitten, kärsivien kasvojen edessä, jotka niin tutkivina mutta rakkaudentäyttäminä katsoivat häneen alas ristiltä.

»Toivoni on tämän kirjan avulla saada tytärtäni ja hänen jälkeentuleviaan varten säilytetyksi ne ajatukset ja sanat, jotka vaimoni sairautensa aikana puhui. Hänen lempeän äänensä sointua, jota tuskat eivät milloinkaan pystyneet kärjistämään, on minun ollut mahdotonta saada näihin lehtisiin. Vahvistakoon tämä yksinkertainen kertomus hänen kärsimystensä vuoteelta niitten uskoa, joilla on hänen vertaan sydämessään.

En ole voinut nähdä Jumalan hengen niin ilmeisellä ja näkyvällä tavalla vaikuttavan rakastetun puolisoni kidutettuun ja kuihtuneeseen ruumiiseen — en ole voinut kuulla niitä autuuden sanoja, joita Henki pani hänen huulilleen kesken kauhistuttavinta hätää ja kuolemantyötä, näkemättä näissä, epäilemättä hengellisissä tapauksissa voimakkaimpia todistuksia ylösnousemuksesta ja iäisestä elämästä.

Hjulshammar 8 kesäkuuta 1836.

Rakkaan vaimoni tila huononee. Sisäelimissä piillyt paha nousee yhä ylemmäksi. Hän tuntee itsensä sangen raukeaksi, ja ensi kertaa hän puhui avoimesti kanssani pikaisesta lähdöstään: »Herra kutsuu minua — olin toivonut saavani jäädä luoksenne vielä kauaksi aikaa. Ingeborg on niin pieni — rakasta ja hoida häntä hellästi — häntä täytyy ohjata rakkaudella. Meidän täytyy olla rakastavia.»

Neljäntenä päivänä hän kirjoitti lapsuudenystävättärelleen Clementine de Landas Wyborghille Amsterdamiin — hän kuuluu sukuun, joka on ollut meille läheinen kautta sukupolvien.

10 kesäkuuta.

Päivä on ollut tyyni ja hiljainen. Hän teki lopputilin itsensä kanssa, tutkisteli mennyttä elämäänsä, tunsi ja tunnusti syntisyytensä, mutta hänen katumuksensa oli Jumalan hyvän lapsen katumusta: »En ole ollut Herran palvelijatar — ei, minä en saa omistaa sitä nimeä.» Kuitenkin hän rauhoitti sydäntään toistamalla sanoja: »Jos teidän syntinne veriruskeat olisivat, niin heidän pitää lumivalkiaksi tuleman.» — »Oi», sanoi hän, »tämä on kylliksi, tämä on riittävästi, tämä on kaikki, mitä minä tarvitsen. Tahdon nähdä Vapahtajan, tahdon nähdä Jeesuksen — en voi sanoa itseäni Jumalan palvelijattareksi, mutta olen kumminkin Hänen lapsensa.»

Tämän päivän iltana ollessamme ulkona puistossa, jonne hän kulki käsivarteeni nojaten, horjuen ja heikkona, toisti hän vielä tätä kohtaa: »Jos minun syntini veriruskeat olisivat — — —.» Olemme alkaneet lukea Hebrealaiskirjettä. Varsinkin nämä sanat lohduttivat häntä: Taivaat ja maa pitää hukkuman, mutta sinun sanasi ei pidä hukkaantuman.

Eilen hän puhui tunnin Ingeborgin kanssa — vakavasti ja lempeästi — ja pyysi, ettei hän milloinkaan unohtaisi Kristusta: »Sinun täytyy pysytellä Vapahtajan luona, lapseni, on niin hyvä olla Hänen käsivarsillaan».

26 kesäkuuta.

Jo kuusi päivää ovat kaikki vatsan toiminnat olleet lamassa. Marianne ei voi syödä eikä juoda. Hänellä on kovia tuskia, kuten hän itse sanoo, paljon kovempia kuin lapsivuoteessa. Hän sanoi: »Minun on nälkä, minun on jano! Mutta minua vahvistaa se ajatus, ettei ole olemassa mitään kärsimystä, jota Jeesuksen ei olisi täytynyt kestää. Oi, mikä rakkaus! Hänhän meni _vapaaehtoisesti_ niin suureen kärsimykseen.»

Iltapäivällä.

Tuskat ovat kovin kovat. »Kärsin marttyyrin lailla. En napise, sillä tiedän ansainneeni kaikki nämä kärsimykset, mutta olen liian heikko kestämään niitä. Oi, kuinka kärsin. — Pelkään, että mitta on liian kukkurainen, ja etten osaa ylistää ja kiittää Jumalaa tuskissani.»

29 kesäkuuta.

Illan tullen alkoivat tuskat uudelleen entistä ankarampina. Toisinaan tuntuu hänestä kuin kulkisi tulivirta hänen ruumiinsa läpi, toisinaan ikäänkuin viillettäisiin hänen ruumistaan molemmilta puolilta partaveitsillä; mutta kesken kaikkien näitten kauheitten tuskien ei hänen huuliltaan kuule vähäisintäkään nurinaa. Eilen illalla tuskien ollessa niin vaikeita, että hänen huuliltaan pääsi useita tukahdutettuja huudahduksia, hän sanoi: »Rukoilkaa puolestani, minulla ei ole voimia rukoilla». — Ja siitä huolimatta hän huudahti kohta senjälkeen hirvittävimmän ahdistuksen aikana: »Oi, Jeesus, Vapahtajani, armahda minua, ota minut käsivarsillesi.» — Hän sai hetkiseksi rauhan, mutta heti palasivat tuskat uudella voimalla jälleen: »Näen tässä Jumalan käden, mutta se pitelee veistä kuin Abraham uhratakseen lapsensa.»

Luin hänelle 22 psalmin.

Illalla hän kutsui Ingeborgin sisään, puhui kauan hänen kanssaan Jeesuksen iäisestä ja ihmeellisestä armosta, sekä ripusti lopuksi hänen kaulaansa hopearistiketjun, Ehrencreutzien morsiuskoristeen, jonka äitivainajani yksitoista vuotta sitten kyynelehtien kiinnitti Mariannen kaulaan — meidän hääpäivänämme. Saatoin tuskin hillitä liikutustani — meidän hääpäivämme. Mutta hän painoi vain Ingeborgin rintaansa vasten ja sanoi: »Katsos, näin kantaa Hän pieniä karitsoitansa.» Ajattelin sitä tunnuslausetta, jonka isoisäni isä oli antanut Ehrencreutzeille: »Mein' Ehr' ein Kreutz.»

1 heinäkuuta.

Kun yö tuli, jäi Marianne lepotuoliinsa ikkunan ääreen. Hän lepäsi siinä puoliksi makaavassa asennossa kuin ristillä, tekemättä ainoatakaan liikettä. Ikkunat olivat auki ja yö ihana; kuu levitti hohdettaan muuten pimeään huoneeseen, ja ilma oli viileä runsaitten sadekuurojen jäljiltä. Mutta jano ahdisti häntä sietämättömästi huolimatta tästä yön viileydestä. Hän ei voi nauttia teetä eikä vettä. Me pesemme hänen päätään ja kostutamme hänen huuliaan jääkylmällä vedellä, mutta jääkään ei tuntunut hänestä kyllin kylmältä: »Nyt voin tajuta niitä tuskia, mitä Vapahtajamme ristillä kesti, kun Hän huusi: minä janoon.»

Ajatus, että Jeesus hänen tähtensä ja hänen sielunsa pelastukseksi oli kestänyt samankaltaisia kärsimyksiä, lohduttaa ja vahvistaa häntä, niin, tekeepä hänet melkein ylpeäksi: »Oi, nyt tiedän paljon paremmin kuinka Hän on meitä rakastanut». Kahden aikana hän vaipui syvään tajuttomuuteen eikä luullut enää saavansa nähdä auringonnousua, mutta sitten hän heräsi, kun Kala-Antti astui veneeseensä laiturin luona lähteäkseen soutamaan ja pyydyksiään kokemaan. Hän heitti sangon veteen, nosti sen takaisin ja alkoi juoda. Marianne seurasi avatusta ikkunasta jokaista hänen liikettään: »Oi, jospa saisin juoda koko sangollisen».

7 ja 8 välillä luin hänelle joitakin jakeita Ilmestyskirjan viimeisestä luvusta. Sanojen jälkeen: »Joka janoo, se tulkoon, ja joka tahtoo, se ottakoon elämänvettä lahjaksi», hän huudahti: »On sanottu, että Karitsa itse on johdattava meitä eläväin vesilähteitten tykö». — Ingeborgille hän sanoi: »Ole aina Jumalalle kiitollinen siitä, että voit syödä ja juoda. Minun on nälkä, mutta en voi syödä. Minun on jano, mutta en voi juoda. — Mutta olen Jeesuksen jalkain juuressa. Minulla on vallan pienoinen ja ahdas paikka, mutta en pyydäkään suurempaa, vaan pyydän ainoastaan, että Hän pitäisi minut siinä.

»Tein yöllä syntiä, kun rukoilin Jumalaa heti ottamaan minut täältä pois ja vapauttamaan minut tuskistani. Minua murehduttaa, kun minulla on ollut toinen tahto kuin Herran. Oi, viiniköynnös on karsittava, jotta se antaisi hedelmää, ja timantti on hiottava, jotta se voitaisiin kiinnittää kuninkaitten kuninkaan kruunuun. Minusta tulee kivi Herran kruunuun».

6 heinäkuuta.

Olemme kaikki olleet valveilla koko yön. Tämän tästä pääsi häneltä lyhyitä huudahduksia: »Olen taivaassa — näen taivaan — puhu vain sydämelleni, Herra». — Hänellä on oikeastaan kaikkein ihanimpia kokemuksia. Pyhä Henki ilmoittaa hänelle kaikkein syvimpiä salaisuuksia Kristuksen rakkaudesta, jotka muutoin jäävät meille muille salatuiksi. Marianne nousee kirkkaudesta kirkkauteen, kuten Paavali sanoo kuvatessaan Jeesuksen Kristuksen kunniaa ja kirkkautta. Näin hänen huuliensa avautuvan ja siirryin lähemmäs vuodetta kuullakseni hänen sanansa:

»Oi, kuinka nyt sainkaan kokea Vapahtajani rakkautta. En ole milloinkaan tuntenut sitä niin. Oi, kuinka mielelläni soisinkaan, että kaikki ihmiset saisivat, kuten minä tällä hetkellä, tuntea kuinka Jeesus rakastaa.» — Jonkin minuutin kuluttua hän sanoi: »En ole milloinkaan pitänyt maata niin kauniina kuin tänä vuonna, ja kumminkin jätän sen iloiten — toinen maailma on vielä paljon kauniimpi. — Tiedätkö, olen niin iloinen siitä, että Clementine tulee.» — Nähdessään minun hämmästykseni, hän hymyili: »Ei, en houri, rakkain, Clementine tulee. — Voit luottaa minuun — aina.»

7 heinäkuuta.

Hän on surullinen ajatellessaan kaikkia niitä, jotka eivät ole yhtyneet Jumalaan Hänen Poikansa kuoleman kautta ristillä. Hän näkee iäisyyden edessään, mutta näkee sen kaksinaisena: taivaana ja helvettinä. Se rakkaus, jonka Jumala on pannut hänen sydämeensä, synkkenee tästä ajatuksesta. Hän mm. syyttää itseään siitä, ettei ole kyllin kestävästi ja vakavasti kehoittanut niitä monia, jotka hän tuntee, uskomaan Poikaan saadakseen iäisen elämän. Yöllä hän huusi äkkiä syvän vakavana: »On olemassa helvetti, niin, on olemassa helvetti — ja annetaan niin monien sielujen mennä kohti kadotustaan.»

10 heinäkuuta.

Tänään tuli Mariannen rakas ystävätär ja lapsuuden uskottu Clementine sekä hänen veljensä parooni Benedikt Hoogebom de Landas Wyborgh — he eivät ole säästäneet aikaa eikä rahaa ehtiäkseen tänne. He ovat neljättä polvea suvussaan, joka on ollut läheisimmässä ystävyys- ja liikesuhteissa Hjulshammarin Ehrencreutzien kanssa. Viisi vuotta sitten olivat he viimeksi täällä. — Herra, kuinka onkaan kaikki muuttunut siitä ajasta!

Marianne tuli heidän saapumisestaan ilmeisesti paremmaksi, ja hän ja Clementine ovat viettäneet koko päivän rukoillen. Vierashuoneen ikkunasta saatoin kuulla heidän äänensä — kyynelet virtasivat poskilleni. Milloinkaan ei saksan kieli ole soinut niin suloisena kuin heidän rukoilevilla huulillaan: »Du bist das Leben meiner Seele, Du der Jubel meines Herzens — — Möge ich hinabsinken in den Abgrund des Meeres deiner gütigsten Milde — — O verzehrendes Feuer, o mein Gott vernichte und verzehre mich ganz in Dir — — Wie gross bist Du, König der Könige und Herr der Herrscher, der Du den Sternen gebietest, und einem elenden Menschen, einer Braut von der Erde dein Herz schenkst».

13 heinäkuuta.

Viimeinen kamppailu on alkanut. Päivä lähenee loppuansa, yö joutuu, mutta Jumala, joka aina on ollut hänen aurinkonsa ja hänen kilpensä, pysyy sinä loppuun asti. Jeesus jää hänen lähelleen, Hän taistelee hänen kanssaan; Hän voittaa hänen tähtensä kuoleman. Hän kantaa häntä käsivarsillaan kuin rakkainta karitsaansa ja vie hänet siten ilman pelkoa kauhujen kuninkaan ohi. Sillä hetkellä, kun tuskat nousevat kovimmilleen, Jeesus lohduttaa häntä vuodattamalla hänen sydämeensä runsain määrin Pyhän Henkensä sisäisiä lohdunaiheita. Hän kuolee; niin hän kuolee! Mutta vielä kuolemassakin on hänen katseensa kiinnitettynä Häneen, joka on täyttänyt kaikki, ja hän painaa viimeistä kertaa päänsä Vapahtajansa syliin; Hänen, joka on ollut lävistetty, joka ollut kuollut, mutta jälleen ylösnoussut, joka elää iankaikkisesti, jolla on helvetin ja kuoleman avaimet, ja joka sanoo meille: »Minä elän, ja te myös elätte!»

14 heinäkuuta kello 10.

Hellästi rakastettu vaimoni vaipui horroksiin puoli kuuden paikkeilla, ja hänellä oli lähes parin tunnin lepo. Vähän yli seitsemän seuduilla väreili kirkastunut hymy hänen huulillaan, aivankuin hän olisi nähnyt Taivaallisen Isänsä käden ojentuvan häntä kohden, ja hän antoi Hänelle henkensä. Me lankesimme kaikki polvillemme hänen ympärillään ja rukoilimme Korkeuksien Herraa.

Meidän sydämessämme ei ole enää mitään muuta kuin sanomatonta rakkautta, pyhää iloa. Me emme suinkaan etsi kuolleitten parista häntä, joka elää. Hän on mennyt, kuten hän itse sanoi, vähitellen, vähitellen, Jeesuksen käden taluttamana, juomaan elävistä vesilähteistä. Ei, kuolemalla ei ole otaa, sillä ei ole voittoa. Voitto on meillä. On vain rauhaa ympärillämme, on vain siunausta. Taivaan portit ovat jääneet ikäänkuin raolleen hänen jälkeensä, joka jo on päässyt sisään. Olkoon meillä nämä portit aina päämääränämme, ja olemme kokevat, että taivaallinen rauha tunkeutuu meidänkin sydämeemme.

Hjulshammar 14 heinäkuuta 1837.

Hänen kuolemansa vuosipäivä. Oi, Jumala, anna hänen muistonsa tulla pyhityksen välikappaleeksi, joka Pyhän Henkesi kautta valaisee minua tielläni ja uudistaa elämäni. Sillä tuskien vuoteella, jolta hän nämä uskon, toivon ja rakkauden sanat puhui, jotka näillä lehdillä olen tallettanut, oli sen ristin muoto, jolle Sinä itse olit naulittuna.

»Täytyy olla rakastava, hyvin rakastava», toisteli hän lakkaamatta. Oi, Herra, olkoon tämä kaunis kehoitus aina elävänä edessäni! Kun minun on kestettävä hyökkäyksiä toisten taholta, kun kärsimättömyyden tai vihan tunne hiipii sydämeeni, oi, jospa silloin hänen kanssaan toistaisin: »Täytyy olla rakastava, sangen rakastava. »Älköön tämä usko, jonka hän piti kuolemaan asti, ja joka teki hänet valkeaksi kuin lumi, milloinkaan lakatko muistuttamasta minua siitä, että Sinun verelläsi, oi, Jeesus, on voimaa pestä minut puhtaaksi kaikista synneistäni. Antakoon varmuus Sinun suuresta uskollisuudestasi minun viime hetkilleni suuren voiman muistuttamalla kaikkea sitä, mitä Sinä olet ollut ja tehnyt rakkaalle puolisolleni.

Se mikä aina oli hänen toiveittensa esine, sen hän nyt näkee — mitä hän aina on anonut, sen hän nyt omistaa. — Minä — — minä en vielä näe, minä en vielä omista. Oi, Herra, auta minua elämään uskossa, vyöttämään kupeeni, pitämään öljyä lampussani, aina, oi, Herra Jeesus, ilolla odottamaan sitä siunattua hetkeä, jolloin Sinä olet tuleva — jolloin Sinä olet muuttava tämän raihnaisen majan kunnian asunnoksi ja vievä meidät Sinun valtakuntaasi jäädäksemme siellä iäiseen autuuteen.