Part 8

Ajattelen Gerhardia, kun hän tahtoi tuomita tuon päätullinjohtaja von Morianin viranmyynnistä. Gerhardhan oli aivan oikeassa — oikeus oli hänen puolellaan — hän oli oikeamielisyyden puhetorvi siinä tapauksessa — aivan yksinkertaisesti oikeamielisyyden puhetorvi. Mutta samalla ärsytti häntä itseään kovin se, että hän tulisi olemaan ainoana vastalauseentekijänä osastossaan — hän, joka muuten aina ilman vastaansanomista saneli päätökset — niin että hän melkein liioitteli omia näkökohtiaan. Ja uskon toisinaan, että juuri harmi, loukattu ylpeys ja itserakkaus panivat hänen ottamaan eron, kun hänen ei onnistunut saada tahtoansa läpi.

Ja ellei hän olisi ottanut eroa, olisi minulla leskioikeusneuvoksettarena eläke, ja meillä olisi aivan toisenlaista täällä Nelosessa — ja olisin voinut tehdä enemmän Claran ja pojan hyväksi. Mutta Herramme rankaisi häntä, koska hän, joka oli oikeamielisyydellä armoitettu, antoi henkilöllisen ylpeyden olla myötävaikuttamassa. Herramme tahtoi antaa vanhurskautensa urkujen soida, mutta Gerhard tahtoi itse laulaa mukana, ikäänkuin antaa urkujen olla hänen pienen äänensä säestyksenä — ja niin rankaisi Meidän Herramme häntä siitä pienestä heikkoudesta aivan kuin raskaasta synnistä.

Mutta se oli luonnollisesti suuri synti hänelle, joka oli niin korkealla, joka oli niin rikaslahjainen.

Oi, hän oli kuolinvuoteellaan niin tuskissaan minun tähteni. Hän katui sitä niin syvästi — ja hän ei olisi tahtonut kuolla — vain siksi, että hän uskoi syösseensä minut köyhyyteen ja kurjuuteen: Kuinka sinun on käyvä, Marie-Louise?

Ja, katsos, Gerhard oli liiaksi paljon juristi ymmärtääkseen Meidän Herramme rajatonta armoa ja laupeutta — hänellehän Meidän Herramme pohjimmaltaan oli jonkinmoinen kaikkein korkein tuomioistuin — jonkinmoinen ylioikeusneuvos. — Ja Gerhard ei milloinkaan voinut ajatella, että Hän saattoi vapauttaa ihmisen pelkästä laupeudesta ja isällisestä hyvyydestä. Gerhard kyllä ajatteli sisimmässään, että Armo oli tapa katsoa sormien läpi, johon Meidän Herrallamme oikeastaan ei ollut oikeutta.

Kas, Gerhardissa oli siinä suhteessa jotakin katolilaista — hän uskoi kiirastuleen — hän tahtoi, että olisi kiirastuli — hän ei milloinkaan voinut tuntea ansainneensa Armoa ennenkuin hän kokonaan oli kärsinyt rangaistuksensa. Gerhard, hän oli kyllä hieman katolilainen — siinä mielessä — mutta muuten hän oli täydellinen gentlemanni.

Ja tämän hieman arvoituksellisen vastalauseen ilmaistuaan väsähti ja vaikeni leskioikeusneuvoksetar Almgren, ja hänen kapeat, melkein läpinäkyvät, kellertävät sormensa muistuttivat totisesti katolilaisen kirkon alttarin eläviä vahakynttilöitä hapuilussaan siinä vesilasia yöpöydältä.

Pistoolin suuret, palavat sotijansilmät tuijottivat vihaisina näkymätöntä vihollista:

— Niin, minä nyt puolestani arvelen, Marie-Louise -pieni — ja sen myös uskon, että tässä elämässä on kylliksi kiirastulta — ne joita ei tämän elämän kurjuus jalosta ja kasvata, ne kyllä menevät suoraan helvettiin.

Tuiman töykeällä huumorilla, joka oli Pistoolin tapaista, hänen ollessaan liikutettu tai vakavissaan, lisäsi hän työntäen alahuulensa esiin ja nostaen ylähuulen ikäänkuin kaareksi — hänen tapansa ilmaista hymyilyä:

— Se on, en usko, että pikku Emma menee suoraan helvettiin, siihen nähden on hän ollut liian kauan meidän hyvässä seurassamme, mutta näetkös, Marie-Louise, luulen, että sielunvaellus on luotu häntä varten — hän tulee kiertämään ikuisesti — ja ellei hänestä seuraavassa olomuodossa tule karamellitehtailijaa tai sokerileipuria, niin en sitten paljoakaan ymmärrä: sillä missä aarteenne on, siellä on sydämennekin.

Mutta keskikesän auringon keskipäivänpaisteen valkoisen kirkkaan valon täyttäessä huoneen selkeällä, kirkkaalla ja kumminkin juhlaisalla loisteella, joka sai messinkihelat ja pronssiornamentit säteilemään ja antoi raskaille, tummille mahonkikaluillekin tumman aidon muskatelviinin syvän, ikäänkuin öljymäisen hohteen, jatkoivat vanhat naiset keskusteluaan — keskustelua, joka ehkä sikäli muistutti useimpia maallisia ajatustenvaihtoja, että siinä enemmän kahden yksinäisen sielun tarve saada puhua omista huolistaan kuin halu ymmärtää toisiaan, sai heidän äänensä oikullisesti ja kuitenkin rytmillisesti vuorottelemaan, punoutuen aiheitten samanlaatuisen sielullisen perussävelen pohjalla yhteensointuvaksi henkiseksi sointukudokseksi — keskustelua, jossa kukin pohjimmaltaan puhui vain itsestään hämärästi, itsetiedottomasti tuntien puhuvansa — ei maalliselle ystävälle, vaan sen Näkymättömän edessä, joka johdattaa ja ohjaa meidän kohtaloltamme.

Pistoolin isoissa kasvoissa ja syvissä, ankarissa silmissä oli vanhan, pahoinpidellyn puhdasrotuisuuden raskasta hohdetta:

— Minusta on aina vaikeata herätä kesäaamuisin ja nähdä valo vallan sädehtivänä huoneessaan — silmiin koskee niin kipeästi, että kyynelet pusertuvat esiin ja tahtoisi itkeä oikein perusteellisesti. Sentähdenhän minä vihaan näyttelyitä — vuonna 68 isä myi Refvelstan — näyttelyn aikana oli edustus Pariisissa maksanut paljon — ja isähän ei ollut niitä, jotka itseään säästävät, kun oli kysymyksessä Ruotsin edustajana esiintyminen.

Ja joka kevät ja joka kesä virkoaa Refvelsta eloon, ja on vaikeata herätä aamuisin, ja iltaisin tympäisevät kaupunki ja sen kadut. Tiedätkö, on kauheata olla syntynyt maalla, olla syntynyt näkemään peltojen kylvämistä ja sadon korjaamista, näkemään puitten ja pensaitten viheriöivän ja kukkivan — näkemään marjojen ja hedelmien kypsyvän — näkemään eläimiä ympärillään — hoitamaan eläimiä — ja sitten joutua asumaan täten.

Meillähän ei Refvelsta ollut kauan — isoisän isoisähän sen osti — ja isä sen myi: mutta olihan kumminkin kolme Pistolschiöldien polvea haudattuna Helgenäsin kirkon perhehautaan ja olihan Pistolschiöldejä kokonaista neljä polvea siellä syntynyt — ja se on aivan tarpeeksi, jotta koskaan voisi olla oma itsensä — sydämestä lähtee aina kumilanka Refvelstan lastenkamariin, ja kuinka vetäneekin ei se milloinkaan ota katketakseen — mutta yks' kaks' vetäytyy se kokoon ja sinut heitetään Refvelstaan nopeammin kuin ne tontut, jotka Familjjournalissa leikkivät kumirenkaalla.

Maria-Louise Almgren nyökkäsi heikosti hymyillen.

— Oi, niin että ne löivät otsansa yhteen renkaan vetäytyessä kokoon.

— Tiedätkö, on asia, jota paljon olen ajatellut ja vasta nyt näinä viime päivinä ymmärtänyt. Oli olemassa jotakin, jota vanhan Jacquette-tätini oli tapana sanoa kotiopettajatarhulluudeksi — meillä nuorilla oli tavattoman hauskaa ajatellessamme, että kaikki lapsuutemme ja nuoruutemme kiusanhenget pohjimmaltaan olivat hulluja. Oi, muistan niin hyvin omani. Oli madame Bignot — hän ei koskaan voinut mennä ulos ilman päivänvarjoa, sillä hän pelkäsi kovin vahingoittavansa ihoaan — hänen ihonsa oli kuin meloninkuori. — Hän oli leski ja hänen miehensä oli omistanut ison linnan, joka oli ollut hänen suvullaan ristiretkien ajoista saakka — hän oli oikeastaan markiisi, mutta heidän sukuluettelonsa olivat tuhoutuneet vallankumouksen aikana, niin ettei hän käyttänyt mitään arvonimeä — ja hänen paras ystävänsä oli ollut vanha kenraali, joka aloitti ja lopetti jokaisen lausuntonsa Chateaubriandin sanoin: Homme, tu n'es qu'un songe rapide, qu'un rêve douloureux; tu n'existes que par le malheur, tu n'es quelque chose que par la tristesse de ton âme et l'eternelle mélancolie de ta pensée.

Ja hänen miehellään oli linnassaan niin iso ruokasali, että hänellä melkein päivittäin oli nelisenkymmentä vierasta pöydässään: kenraaleja ja everstejä, valtioneuvoksia ja prefektejä, ministerejä ja lähettiläitä, kreivejä ja markiiseja. Ja kaikki he ihailivat ja jumaloivat madame Bignota ja sanoivat hänelle maireimpia kohteliaisuuksiaan ja antoivat sukkelimpien sanasutkaustensa ilotulituksen lailla salamoida madame Bignot'n palvotun ja ihastuttavan olennon ympärillä.

Mutta sitten oli monsieur Bignot kuollut, ja madame Bignot oli matkustanut Ruotsiin levähtääkseen ja huvitellakseen ja siksi että Bignot'n perhe oli jollakin tavalla sukua Bernadotte'in perheelle, ja hän tahtoi otaksuttavasti nähdä kuinka he viihtyivät uudessa isänmaassaan.

No, Renbyholmin serkut ja minä, me emme silloin saattaneet millään käsittää, että niin monet kreivit ja kenraalit olivat kituneet onnettomasta rakkaudesta madame Bignot'iin, sillä meistä hän oli hirvittävän ruma ja muistutti sammakkoa kasvoiltaan, mutta toista me sitä enemmän uskoimme, ja me aavistimme tämän kaiken takana olevan — hieman itsetiedottomasti ja selvittämättömästi tietenkin — suuren surun, menetetyn omaisuuden — mehän tiesimme, että isä ja Renbyholmin Jacquette-täti maksoivat hänelle palkkaa, ja ettei hän milloinkaan saanut syödä pöydässä, kun oli vieraita. No, sitten hän hukkui uimahuoneella, sai varmaan halvauksen vedessä. Ja isä koetti saada selkoa hänen suvustaan, koska hänen samoihin aikoihin piti lähteä muutamiksi kuukausiksi Pariisiin. — Onpa siitä jo aikoja, Marie-Louise -pieni — Ludvig Filip oli silloin vielä kuninkaana — ja voitko ajatella, että koko tarinan totuus oli se, että hänen miehensä oli ollut erään ravintolan hovimestari — sangen hienon ravintolan tosin, jossa kenraalit ja lähettiläät ja senkaltaiset ihmiset todella söivät päivällisiään ja illallisiaan.

Ja tässä pienessä asiassa valehteli hän reippaasti vuoden jokaisena päivänä — kunnes hän ehkä lopulta itsekin uskoi, että hänen miehensä oli omistanut sen linnan.

Mutta Renbyholmissa oli saksalainen kotiopettajatar — jostakin Reiniltä päin — ja hän oli matkustanut Ruotsiin siksi, että eräs saksalainen perintöprinssi rakasti häntä, ja tämän vanhemmat eivät tahtoneet suostua heidän avioliittoonsa — mutta hän odotti hänen tulevan koska tahansa, sillä hänen vanhempansa olivat hyvin vanhat, ja silloin hän todella voisi nauraa kuollaksensa meille ja meidän oloillemme. Hänen rakastettunsa isän hovissa tarjoilivat kamariherrat täydessä univormussa ruhtinaallisessa pöydässä. Viimeinen oli tarkoitettu isälle, joka vielä silloin oli kamariherra — hänestä tuli ylijuhlamenojenohjaaja keväällä 47.

Ja Almnäsissä oli saksalainen lastenneiti, joka oli jonkun Mecklenburgin suurherttuan ja jonkun ruhtinatar von Platenin avioton lapsi.

Häntä en tule koskaan unohtamaan.

Hänellä oli kuparinpunainen, tavattoman iso tukka — Possen tytöt sanoivat, että se ulottui nilkkoihin asti, kun se oli hajallaan — ja hän aukaisi sen joka ilta ja kampasi sen ja verhosi itsensä sillä ja luki saksalaisia runoja ja väänteli käsiään ja kirosi isäänsä suurherttuaa ja puri huulensa haavoille — hänellä oli paksut, punaiset huulet, ja hyvin valkea, valkea iho, mutta kasvot olivat pisamia täynnä. Isä sanoi aina, että olipa hänen isänsä Mecklenburgin suurherttua tai ei, siitä hän ei tahtonut sanoa mielipidettään, mutta siitä hän oli varma, että hänen äitinsä oli ollut kuparikasari, sillä mistäpä hän muuten olisi saanut kaiken tuon punaisen.

Niin, niin, en voi koskaan unohtaa häntä. Hänellä oli niin ihmeellisen villit ja nälkäiset silmät. Ja, tiedätkö, Marie-Louise, — eräänä aamuna keksittiin hänet pellinnuorassa riippumassa huoneessaan — pelkässä paidassaan ja hiukset hajallaan.

Pikku raukka, hänellä oli ollut vaikeata.

No, vanha Almnäsin setä Nils Posse oli aina ollut niin hieno — hän ostatti hautapaikan hänelle ja tilasi hautakiven ja otti sentähden selkoa hänen vanhemmistaan ja perhesuhteistaan — ja silloin saimme tietää, että hänen isänsä oli suutari Rostockissa.

Mutta Jacquette-täti sanoi sitten myöhemmin minulle, kun minä täysikasvaneena puhuin hänelle tästä: Katsos, se kotiopettajatarhulluus, sehän on niin oikeata ja anteeksiannettavaa. Hehän tulevat vieraaseen maahan, jossa kukaan ei heistä välitä — jossa palvelijat nauravat heille ja herrasväet kääntävät heille selkänsä ja lapset inhoavat heitä. Ja silloin täytyy heidän jotenkin pitää itseään pystyssä, saada katsoa alas vuorostaan — sillä täytyyhän olla joku, johon saa katsoa alas voidakseen kestää tätä elämää — ja niin alkavat he valehdella — vain vähän alussa — mutta tulee ainakin tusina valheita päivässä — ja lopulta on koko romaani valmis. Ja tiedätkö, kaikkein hupaisinta on, että he kaikkein pahimmin valehtelevat toisilleen. Istuin kerran alhaalla puistokujan luona pienen siipirakennuksen takana Refvelstassa — muistathan, että siellä oli lehtimaja ja siellä istuivat he kaikki kolme yhdessä tietämättä minusta mitään — ja tiedätkö, se oli yhtä hauskaa kuin Alexandre Dumas. Mutta saanen sentään sanoa, että madame Bignot oli silkkaa tiistaikeittoa Almnäsin pikku Truden rinnalla — jos se tyttö olisi mennyt teatteriin — hänestä olisi tullut näyttelijätär!

— Niin, niin, sanoi Jacquette-täti, ja tiedätkö, olen paljon ajatellut hänen sanojaan, juuri näinä päivinä.

— Oi, rakas Rosalie, minullahan ei ole kokemusta tuollaisesta. Eihän isäni eikä appivanhempieni asema ja tulot olleet sellaiset, että heillä olisi ollut ulkomaalaisia opettajattaria lapsilleen — mutta Dikenin vanhempien luona esimerkiksi ei milloinkaan ollut niin eriskummallisia ihmisiä — ja häneen saanee luonnollisesti luottaa.

— Niin, näetkös, Dikenin äiti, hän oli kristitty, sikäli kuin minä voin ymmärtää — sillä luonnottomalla tavalla kristitty, että hän eli Kristuksen käskyn mukaan.

— Kristuksen käsky — Kristuksen morsian! Tiedätkö, Rosalie, Gerhardilla oli aina tapana sanoa lukijoista — muistanet sen liikkeen Tukholmassa viisikymmentä-kuusikymmentäluvulla — apulaispapit Wadström ja Rosenius — oli sekä hienoa että varakastakin väkeä mukana — jotka kärsivät pilkkaa Kristuksen tähden — tiedätkö, Gerhardin oli joskus tapana sanoa minulle — he ovat oikeassa, Marie-Louise — heillä on evankeliumi, mutta meillä on vain laki — heillä on armo ja meillä rangaistus. Ajattelehan, että Gerhard saattoi sanoa: me olemme liian raukkamaisia ja kainoja voidaksemme rakastaa Jumalaa oikealla tavalla, Marie-Louise, mutta meitä rangaistaan siitä kerran. Oi, kuinka tahtoisinkaan päivittäin rukoilla mahtavan jumalanmiehen John Wesleyn kanssa: God deliver me, and all that seek him in sincerity, from what the world calls Christian prudence!

Rosalie Pistolschiöld hymyili töykeintä ja jurointa hymyään.

— No, minä olen saanut rangaistukseni — sillä siihen juuri tahdoin koko tarinallani tulla — nyt olen kotiopettajatarhullu, pieni Marie-Louise, tiedätkö, suutani syyhyy seisoessani ja puhuessani Nybergin ja Olssonin kanssa ruvetakseni kertomaan heille Refvelstan tallista ja kaikista isän vaunuista — ja ratsustani. Vesi kihoaa kielelle, suupieliä kutkuttaa, ja tiedätkö, voin seisahtua keskelle katua vain katsoakseni yksityisvaunuja, jotka ajavat ohi — arvostellakseni siloja ja ajajan tapaa pitää ohjaksia — ja tiedätkö, sunnuntaina Hagassa — — —

Emme puhu siitä, Rosalie-pieni!

— Emmekö puhu siitä? Kyllä, juuri siitähän me puhummekin — silloin oli vallan vähällä, etten mennyt suoraan noitten yksinkertaisten nautojen luo ja puhunut kaiken kansan kuullen: roskaväki — olen jalosukuinen neiti Rosalie Pistolschiöld, olen ylijuhlamenojenohjaajan tytär Refvelstasta — Refvelstasta, joka oli melkein puolet Sörmlannin pitäjästä, tietäkää se. Niin, olisin voinut puhua tuntikausia hevosistamme ja koiristamme, vaunuistamme ja sukukuvistamme — sukuhopeista ja äitini jalokivistä ja venäläisistä ruhtinaallisista sukulaisistamme — ja kaikesta tästä tahdon puhua sekä Bergvallilla että Avénilla ja Järvan liikkeessä ja sanomalehtimuijan kanssa. Ja minun täytyy nauraa, tiedätkö, Marie-Louise, sillä kukaan ei uskoisi minua — he luulisivat, että minä olen hullu, kotiopettajatarhullu. Ajattelin juuri tullessamme illalla kotiin Hagasta, että siinä me kuljimme ja juttelimme juuri niinkuin Fräulein Trude ja Fräulein Irma ja madame Bignot Refvelstan lehtimajassa ja koetimme pitää mieltämme yllä. Mutta koomillisinta kaikesta on se, että meidän hulluutemme on puhdasta totuutta, joskin joskus tekisi mieli uskoa, että kaikki tyyni on unta, kuvittelua ja hulluutta — Refvelsta ja Ramsjöberg ja korkein tuomioistuin.

Hiljaa ja äänetönnä tuli Eurydike Berg äkkiä huoneeseen ja hänen kevyet kätensä häälyivät hyväillen Marie-Louisen otsalla, korjasivat päänalusta, hyväilivät peitteellä lepääviä käsiä ja työnsivät esille yöpöydän vesilasin:

— Minun täytyi tulla sisään sinua katsomaan, Marie-Louise — menenkö hakemaan raitista vettä sinulle — annan vesijohdon juosta oikein kauan?

— Kiitos, Diken-pieni, istu sensijaan ja puhu meille jotakin!

— Oi, rakas Marie-Louise — pikku, pikku Rosalie — minunhan on niin vaikeata puhua teidän kanssanne, teidän, jotka olette niin lahjakkaita ja selvänäköisiä. Tehän tiedätte niin paljon, tehän olette lukeneet niin paljon — ja minun on kaksinverroin vaikeampi ilmaista ajatuksiani, kun näen sinun silmäsi hymyilevän, Marie-Louise — ja tiedätkö, Rosalie, sinä olet kuin iso ratsastaja komean, uljaan ratsun selässä ja siinä seison minä, pieni, avojalkainen torpantyttö ja tahtoisin avata veräjän sinulle — mutta silloin annat sinä hevosen hypätä yli esteen ja häviät täyttä laukkaa — ja siinä seison minä tyhmine, lapsellisine palvelusintoineni silmät täynnä pölyä enkä näe enää suorastaan mitään.

— Niin, näetkös, ajoin yli veräjän vain päästäkseni maksamasta veräjäkolikkoa — olen köyhä, mutta ylpeä ja hyvin viekas.

— Oi, minun on niin vaikeata puhua siitä, mitä ajattelen ja tunnen ja näen — nähkääs, tiedän kyllä sangen paljon, mutta Jumala on ottanut minulta puhumisen lahjan — olen oikeastaan melkein mykkä — kuulen ja näen niin paljon, mutta en koskaan osaa puhua siitä — en koskaan, Marie-Louise -pieni — ja se on niin vaikeata. Olen aina sellainen kuin ollessani haaksirikkoutuneena siinä veneessä — molemmilla puolillani istui keltainen malajilainen ja takanani neekeripoika — se oli kokkipoika — hänen toinen silmänsä oli mennyt puhki pakettilaivan tuhoutuessa — ja he eivät lainkaan ymmärtäneet, mitä minä sanoin.

Pistooli hymyili hellästi ja ivallisesti.

— Marie-Louise ja minä tietenkin olemme malajilaisia — ja pikku Emma on neekerikeittiöpoika — ja se sopiikin sangen hyvin.

— Ei saa nauraa minulle, Rosalie — silloin minun on vielä vaikeampi puhua — nähkääs — sen minä olen tuntenut — ja sen minä tiedän: olemme aivan liian vähän ajatelleet Jumalaa, olemme aivan liian vähän koettaneet pysytellä Hänen läheisyydessään. Meillä on ollut niin paljon tarpeettomia huolia, jotka ovat täyttäneet meidän päivämme pelkällä pölyllä. Meidän sielussamme on laskenut pölyä kaikille asioille, joiden tulisi kuvastaa Jumalaa — joita meidän tulisi hoitaa, niin että ne kaikki aina kuvastaisivat Jumalaa.

Marie-Louise Almgren hymyili hiljaista, sisäänpäin kääntynyttä hymyä, joka täytti hänen akvamariininsiniset silmänsä suloisella, hellällä loisteella kuin hymyilevän enkelin.

— Oi, ymmärrän sinut niin hyvin, pikku Eurydike, sinä Meidän Herramme valittu, sinä ajattelet, että Hän lähettää meille suuret surut ja kärsimykset aivan niinkuin ennen maailmassa lähetettiin hakemaan pari pesueukkoa tekemään isoa kevätsiivousta. Suuret surut ja kärsimykset merkitsevät vain sitä, että Jumala tahtoo tehdä isonsiivouksen ihmisen sielussa, jotta Hän oikein voisi siellä viihtyä. Sinä olet aivan oikeassa, Diken-pieni — on niin somaa, että sinä aina olet oikeassa — voisi uskoa, että olet saanut nimesi sen kreikkalaisen jumalattaren mukaan, jonka Gerhard aina selitti olevan etevimmän kaikista jumalattarista — Dike oli hänen nimensä, oikeuden jumalatar — hänen rinnallaan oli Afrodite pelkkä sivuhenkilö, oli hänellä tapana sanoa.

Pikku Emma raotti kevyesti koputtaen ovea ja pisti nenänsä sisään — emme voi käyttää sattuvampaa sanontaa, kun kapeassa ovenraossa ei näkynyt hänen kasvoistaan muuta kuin juuri tämä yhtä paljon maailmanviisauden kuin vallanhimon leimaama ruumiinosa.

— Rakas Marie-Louise, tahdoin vain tulla tuomaan vähän hillottuja orvokinkukkia, joita minulle jäi vähän jäljelle syntymäpäiviltä.

Hillotut orvokinkukat olivat viimeisiä jätteitä tästä yhdeksänkymmenluvun ensimmäisinä vuosina muodissa olleesta, mutta sittemmin täysin vanhanaikaiseksi käyneestä makeistavaravarastosta, jonka pikku Emma Wigelstjerna pari vuotta sitten oli ostanut Percy Luckilta, ja ne näyttivät nyt erittäin kuivilta ja puisevilta ja niissä oli surullinen liidunsininen väri, joka antoi niille jonkinmoisen vallan erikoisen luonnottomuuden sävyn — joka muistutti kuorrutettuja, palsamoituja, todella sinipunervia alkoholistineniä jonkun raittiusagitaattorin paholaiskokoelmasta, jos sellainen kuva meille sallitaan.

Mutta pikku Emmaa olivat uteliaisuus ja ajatus siitä, että hän yksin jäi ulkopuolelle, nyt kun Dikenkin oli mennyt toisten kahden luo, siinä määrin kiusanneet, että hän oli päättänyt uhrata jotakin saadakseen tekosyyn olla mukana. Ja hän oli uhrannut enemmän kuin teevadillisen hillottuja orvokkeja. Hän oli uhrannut luontonsa syvän, järkkymättömän sairauden- ja kuolemanpelon.

Pikku Emma oli nuorena isänsä kodissa ensimmäisistä helppotajuisista, tieteellisistä teoksista lukenut basilleista, luonnon pienen pienistä ihmeistä, ja nähnyt vesipisaran sisältävän outoja ja kauhistuttavia aave-eläimiä, jotka mitä hirvittävimmin muodostuneet oliot sittemmin olivat tulleet näyttelemään pikku Emman mielikuvituksessa samaa osaa, kuin vanhojen raamattujen ja maalausten helvetinkuvien katseleminen oli ollut herkemmille sydämille ja aremmille omilletunnoille kuin hänen. Voimme myös sanoa, että ellei pikku Emma olisi ollut nähnyt mikroskoopin taikalasin läpi basillimaailmaa, olisi hänen maailmankuvansa ollut onnellisin ja sopusointuisin, mitä ihminen toivoa voi.

Mutta basillit häiritsivät rauhaa. Ne olivat pahoja henkiä, pahan edustajia muuten niin hyvässä ja idyllisessä maailmassa, jotka milloin tahansa voivat hyökätä hyvän ja viattoman ja kunniallisen ja mistään pahasta tietämättömän Emma Wigelstjernan kimppuun ja riistää hänet pois turvallisesta, viihtyisästä maallisesta elämästä — tosin kyllä varmaan vieläkin ihanampaan taivaanvaltakuntaan, jossa hän saisi maistaa loputonta autuutta nähdessään jälleen autuaat, rakastetuimmat vanhempansa. Mutta niin ihmeellinen oli pikku Emman olemus, että vaikka halusikin jälleen yhtyä autuaasti nukkuneen kauppaneuvoksen ja hänen puolisonsa kanssa, ei tämä kaipaus tunkeutunut hänen tunne- ja toimintaelämäänsä missään muussa suhteessa. Niin, pikku Emma oli pohjaltaan suorastaan niin nöyrä, että hän kohtaloonsa alistuen tyytyi maallisen olemassaolon vaivoihin ja ilman minkäänlaista vaikeutta kieltäytyi odottavasta taivaallisesta autuudesta, samankaltaisella suopeudella ja alistuvalla uhrimielellä, joka ilmenee lapsessa, kun se kiitosta pyytämättä luovuttaa veljelle tai sisarelle osuutensa jälkiruokaan, jota se itse pitää inhoittavana.

Nyt olivat kuitenkin uteliaisuus ja tiedonhalu voittaneet kaikki Emman arvelut, ja hän meni ylväänä kuin kuningatar Marie-Louisen vuoteen luo ruhtinaallisine lahjoineen — pysähtyäkseen kuitenkin puolitiehen ikäänkuin maistellakseen ja haistellakseen ilman basillipitoisuutta herkällä ja viisaalla nenällään:

— Täällä tuntuu niin tuuletetulta, ettei täällä nyt juuri voine olla niin paljon basilleja.

Pikku Emman konkreettinen kuva basillista oli pienoinen sääski harsonhienoine siipineen, ja sellaiset tuntisi varmaan nenässään, jos piti suun lujasti kiinnipuristettuna ja hengitti syvään ensinmainitun elimen kautta.

— Rakas pikku Emma, eivät suinkaan sinun hillotut orvokkisi voi enää tuoksua niin väkevästi — siitä on aika monta vuotta, kun ne poimittiin.

Pistoolin silmät leimahtivat kuin kipinä sankkiruudissa, Marie-Louisen huulet hymyilivät vain tavattoman ivallisesti, joka hymyily ikäänkuin heijasti ja tiivisti huoneen valkoista, hohtavaa säteilyä. Pikku Emman suu sulkeutui vielä lujemmin, aivan kuin tahdottaisiin väkisin pusertaa kaikkein happamin sitruunaviipale hänen huulilleen, mutta Eurydike Bergin suotiin sydämensä pohjattomassa hyvyydessä ripustaa vieläkin yksi verho raihnaisen todellisuuden ylle:

— Niin, mutta tiedätkö, Rosalie, sain periä äitini rukouskirjan, ja sen välissä oli ruusu, jonka äiti oli kuivattanut mennessään ensi kertaa ripille, ja tiedätkö, se tuoksuu vieläkin!

Pistooli nauroi sydämellisesti ja ihastuneesti, ja karkean riehakkuuden puuskassa tarttuen vallan liehittelevästi pikku Emmaa leukaan samalla hellällä hyväntahtoisuudella, kuin poikanen silittäessään isoäitinsä lempikissaa vastakarvaan, hän antoi pienelle tungettelijalle rauhansuudelman seuraavin sanoin:

— Niin, rakastettu pikku Emmani, Dikenillähän on aina kyky keksiä valoisat puolet. Ajattelehan, jos sinä olisit perinyt kaikki makeisesi, ystäväiseni — niin, sinun ja minun nuoruudessani eivät ihmiset olleet niin höpsöjä ja mauttomia, että olisivat talloneet kukkia, Jumalalle olkoon ylistys ja kiitos — mutta ajattelen viisikymmenvuotista vadelmahilloa tai viikunoita, jotka on pantu säilöön sinä vuonna, kun sinä ensi kertaa pääsit ripille.

Hänelle ominaisella terävyydellä ja loogillisella selvyydellä älysi Emma loppusanat samalla kuin hän katkeroituneen kovakätisesti puristi teevatia Marie-Louisen voimattomien sormien väliin:

— Niin, tiedätkö, Rosalie, siitä basillikirjasta luin myös siemenen kestävyydestä — muistan erikoisesti, että oli löydetty vehnänjyviä eräästä faaraoitten ruumisarkusta, ja englantilainen tiedemies, joka ne oli löytänyt, kylvi osan niistä, ja niistä tuli vehnää, ja osasta hän leipoi leivän, joka taisi maistua vallan erinomaiselta.

Loputtoman väsymyksen elein ja kaikkein hienoimmin ja kukoistavimmin hymyillen Marie-Louise laski teevadin yöpöydälle:

— Niin, ei kai liene muuta neuvoa kuin että otan ne mukanani arkkuuni — nyt en jaksa enää mitään — mutta kiitos, pieni sydänkäpy, huolenpidostasi.

Ja katkeruuden tullessa siten poispuhalletuksi pikku Emman niinsanotusta sydämestä, hän sai etsimänsä tilaisuuden mielieleeseensä: laskea oikea kätensä, sormet hieman raollaan, silmäin ylle niin että hän saattoi nähdä, mutta häntä ei voitu nähdä:

— Oi, Marie-Louise -pieni, älä puhu noin kuolemasta — et saa laskea leikkiä pyhistä asioista.

Hän tunsi, ettei hän nyt saanut närkästyneenä työntää luotaan kuoleman ajatusta ja kuvittelua huonona pilana — sillä Marie-Louisehan oli todella hyvin sairas, mutta sanalla kuolema oli kumminkin sikäli epämiellyttävä ja sopimaton »ruman» sanan kaiku pikku Emman korvissa, että hänen täytyi todella syvin, nuhtelevin äänin sanoa:

— Tiedätkö, Marie-Louise, ei saa koskaan laskea leikkiä kaikkein pyhimmästä.

— Kaikkein pyhimmän sai kylläkin vain ylipappi nähdä kerran vuodessa, luulen — ja siitä Marie-Louise ei laske leikkiä. Mutta nyt emme saa vallan liian kauan väsyttää häntä jutuillamme — Marie-Louise tarvitsee unta.

Ja turvallisen topakasti Pistooli silitti äidillisesti Marie-Louisen otsaa, oikaisi peitteen ja lakanan, ja poistui ylväänä ja majesteetillisena pikku Emman ja Dikenin kanssa kuin fregatti, joka kuljettaa kahta pientä jollaa vanavedessään.

Mutta jos Rosalie Pistolschiöld fregattina olikin kyllin hyvä omistamaan vanhan ruotsalaisen sota-alusnimen Urhoollisuus, niin voisimme purjeveneitä hänen vanavedessään sanoa vähemmän sotaisilla, mutta kuitenkin samantyylisillä nimillä Julmuus ja Hyvyys.

Sillä mikä pieni, pahanilkinen valheenhenki onkaan pikku Emma Wigelstjerna hiipiessään niin tekopyhänä ja surullisena, niin pukevasti alasluoduin silmin ja levottomin kasvonilmein Marie-Louisen sairashuoneesta ja erotessaan toisista mennäkseen huoneeseensa huokaistessaan keuhkojensa pohjasta saakka:

— Oi, jospa pieni Marie-Louise vain pian tulisi terveeksi!

Sillä mitä elää ja liikkuukaan näinä päivinä pikku Emman neitsytsielun syvimmässä sopukassa, kun hän on yksin ja ajattelee Marie-Louise Almgrenin sairautta — tämän hänen serkkunsa, joka pelkästä armeliaisuudesta ja sukulaisrakkaudesta oli hankkinut hänelle paikan Nelosen linnunpesässä. Oi, pikku Emma Wigelstjerna on sangen tavallinen inhimillinen käenpoika, pieni, julma, nälkäinen käenpoika, joka koko olentonsa sisimmästä vaistosta osaa ja tietää vain yhden ainoan asian: syödä ja syödä pois toiset.

Mikä elämän pohjaton ironia onkaan siinä, että pieni nainen, joka istuu huonekalujen täyttämässä Malmberginkadun neljässä ja joka on niin pieni ja keltainen ja kuiva ja ohut, että hän totisesti itse muistuttaa ripillepääsyvuotensa aikana kätköön ja painon alle pantuja viikunoita, joista Pistooli niin arastelematta ja iloisesti oli sairashuoneessa puhunut — että tämä pieni nainen on kaikkein ahnein, julmin ja häikäilemättömin naisten joukossa — että sillä välin kuin hän istuu ja lukee tai oikeimmin sanottuna koettaa uskotella näkymätöntä katselijaa, että hän lukee C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle», kehrää hänen uupumattomasti työskentelevä, pikku, voitonhimoinen, maailmallinen sielunsa hämähäkkimäisesti ja uutterasti yhtä ainoata ajatuslankaa, sitä ainoata rehellistä ajatusta, joka on liikkunut hänen pienessä, kavalassa ja viisaassa päässään Marie-Louisen sairastumisesta asti:

— Jos Marie-Louise kuolee, saan luonnollisesti hänen molemmat huoneensa — huonekalut tietysti käly saa, tuo höperö rouva Almgren — mutta huoneet perin minä — minä — Emma Wigelstjerna, joka olen hänen serkkunsa ja lähin veriheimolaisensa — oikeastaan pitäisi minun saada huonekalutkin. Ja sitten minä kiinnitän sen heijastuspeilin, joka nyt on ullakolla, ison huoneen kulmaikkunaan, ja sitten otan punaiset ikkunatyynyt ja äidin pienen ompelupöydän — ja kas kuinka on oleva ihanaa istua siellä ja katsella väkijoukkoa — miten hauskaa tuleekaan olemaan.

Siten ahertaa uutterasti ja hellittämättä pieni, käytännöllinen, maailmaatunteva ihmiseläin pikku Emman tietoisuudessa, sillä välin kuin »Betlehemistä Golgatalle» kauniitten mielikuvien painon alla oli saanut vähitellen luisua hänen laihoille polvilleen, ja koko hänen olemuksessaan ei ollut aavistuksen varjoakaan siitä, että Hän oli kärsinyt hänenkin puolestaan ristillä.

Sinunkin tähtesi, Emma Wigelstjerna, sinunkin ja sinun syntiesi tähden kärsi Vapahtajasi ja orjantappurakruunun alla ristillä verisesti Hänen otsansa, sinunkin puolestasi, sinä pieni, kurja, viheliäinen ihmisolento, jonka sielu, niin paljastettuna ja alastomana kuin me sen nyt tällä hetkellä näemme, tuntuu sinusta, lukijani, ja kenties minustakin, niin tympäisevältä ja inhoittavalta ja oudolta, että me melkein unohdamme, sekä sinä, lukijani, että minä, että mekin kaksi olemme samaa kudosta ja samaa kaistaletta olevia ihmisiä kuin pikku Emma Wigelstjernakin.

HERRA, EN PÄÄSTÄ SINUA...