Part 11

Hän se oli pääasiallisesti saanut huolehtia kuolemantapauksen käytännöllisistä ja yhteiskunnallisista seurauksista. Pikku Emma sai sanattoman Rosalien seuraamana vaeltaa puodeissa tilaamassa arkun ja seppelet ja kaikki kuoleman ja surun ulkonaiset merkit ja koristeet — puuha, joka salaisesti antoi hänelle tuhansia ilonaiheita ja ajanvietemahdollisuuksia sen valtavan voimantunteen lisäksi, joka täytti hänet sillä tietoisuudella, että hänpä se maksoi etukäteen kaikki nämä menot — etuanteina, jotka kaikki olivat salaisia kiinnityksiä Marie-Louisen huonekaluihin — käsipantteina siitä, että hän oli ottava haltuunsa oikeusneuvoksettaren huoneet — hän, eikä tuo tyhmä, näivettynyt rouva Almgren, saisi Marie-Louisen kauneimmat ja kalleimmat huonekalut.

Ja täydennykseksi ja seuraksi tälle ilolle saattoi pikku Emma mielikuvituksessaan hiljaa ja itsekseen haaveilla siitä, kuinka hän tulee siellä järjestelemään — luonnollisesti sitten kun on perusteellisesti pesty ja tuuletettu, niin että kaikki nuo hirveät, iljettävät basillit ovat kuolleet, oikein perusteellisesti kuolleet — yleispuhdistus ja suursiivous, jonka luonnollisesti Marie-Louisen kuolinpesä on saava maksaa.

Runsas piparmynttiravinto — tai joku helvetin piruista olisi tietävä ehkä sanonut — nipisti samassa niin kovasti pikku Emma Wigelstjernan sisuksissa, että hänen kasvonsa miltei vääntyivät tuskasta ja hyvän, jalon ja hämäräsilmäisen Rosalien täytyi sanoa hänelle jotakin lohdutukseksi — sanoja, jotka samalla olivat pelkkää palavaa moitetta sydämetöntä ja unhoittavaista Eurydike Bergiä kohtaan.

— Minäkin kärsin, pikku Emma — tiedän, kuinka vaikeata on, kun on todella rakastanut jotakin ihmistä.

Ja pikku Emma osasi vilpittömästi ja rehellisesti voihkaista vastauksen, joka oli todellisen tuskan läpitunkema:

— Oi, kuinka onkaan vaikeata, Rosalie — oi, Rosalie, se on kauheata — toisinaan en tiedä mihin joudunkaan.

Eurydike Berg oli äkkiä luonut suuren, syvän kaukokatseensa toisiin, kaukainen ja outo tuska sai hänen huulilleen äkkiä väreilemään raskasmielisen, tuskantäyteisen hymyn kuin surullisen enkelin, ja siitä maailmasta, josta heidän äänensä olivat hänet havahduttaneet, vastasi hän omien ajatustensa kysymyksiin:

— Niin, tiedätkö, Rosalie, sen pitäisi olla kristityn ihmisen suurin suru ja suurin ilo — ainakin minä niin luulen — nyt. Jospa olisi saanut elää täällä maan päällä Jeesuksen persoonallisessa läheisyydessä — jospa olisi saanut olla Maria Magdaleena — ja hän lankesi itkien polvilleen Hänen jalkainsa juureen, ja hän kasteli niitä kyynelillään ja pyyhki ne päänsä hiuksilla, ja hän suuteli Hänen jalkojaan ja voiteli niitä hajuvoiteella! — Kun ajattelee kaikkia turhanpäiväisiä kyyneliä, joita on itkenyt, jospa olisi saanut käyttää niitä täten — jospa olisi saanut koskettaa Hänen kalliita, rakkaita jäseniään — oi, olisin niin mielelläni kantanut kaikki Maria Magdaleenan surut ja synnit ja kaiken hänen häpeänsä sen autuuden takia — ja kukapa ei olisi tahtonut kantaa niitä ilolla sellaisen palkkion takia — onko olemassa kristittyä joka ei sitä tahtoisi?

Mutta sydämensä pohjasta sanoi pikku Emma nyt äänellä, jolle vatsannipistys oli antanut palavan vakuutuksen paatoksen:

— Hyi, sinua, Diken, sinä olet hirveä! Kuinka voit noin sanoa — Maria Magdaleena!

— Kaikki hänen surunsa ja kaiken hänen häpeänsä — oi, niin kevyesti, niin kevyesti sen hetken autuuden rinnalla — niin, minä en milloinkaan uskaltaisi uneksia olevani Maria ja saavani istua Hänen jalkainsa juuressa kuulemassa Hänen sanojaan — kuinka uskaltaisi syntinen ihminen uneksia sellaista. Tiedättekö, Mauritius-saaren katolilainen pappi sanoi muuten jotakin, mikä mielestäni oli niin totta ja niin lohdullista — hän arveli, että Jeesus rakasti Mariaa enemmän kuin Marttaa vain siksi, että Maria oli heikompi ja tarvitsi Häntä enemmän — sentähden, että Hän oli tullut maailmaan parantamaan sairaita ja tukemaan heikkoja — mutta että Martta oli hänelle hengellisesti arvokkaampi, siksi että hän osasi rakastaa ja palvella Häntä, kantaessaan päivätyönsä painoa ja vaivoja — Martta oli hengellisesti vahva ja valittu — niin sanoi ainakin père Mathieu — Marian ollessa pieni, heikko ihmislapsi-parka kuten me muutkin — suitseva kynttilänsydän ja särjetty ruoko — — —.

Eurydiken äänessä oli jotakin raskasta ja kaukaista, joka hillitsi sanat Rosalien huulilla, jotakin, joka pani hänen vihansa väistymään, jotakin joka lamautti ja karkoitti pois kaikki ne moitteen ja katkeruuden sanat, jotka olivat hyökkäykseen valmiina hänen haavoitetussa ja kärsivässä sydämessään. Ja hänen täytyi sanoa mitä hän ei aikonut sanoa, äänellä, jolla ei olisi tahtonut, ja jonka lempeätä sointia hän vihasi:

— Diken rakas — jos ajattelemme Marie-Louisea — jos todella häntä ajattelemme — etkö luule, että hän oli sekä Martta että Maria — että Herramme täytyi häntä rakastaa — — — joskin — vaikka en luulekaan, että hän — niin, senhän sinä tiedät paremmin kuin minä — sinä, joka —.

Ääni petti ja hän käänsi katseensa pois.

— Rakas — oi, kuinka voitkaan olla varma — kuinka kaikki saammekaan olla varmat siitä, että Marie-Louise on omiensa luona Herrassa — niitten parissa, jotka saavat nähdä Hänen kasvonsa ja kantaa Hänen nimeään otsallaan — »eikä yötä ole enää oleva, eivätkä he tarvitse kynttilän valoa eikä auringon valoa, sillä Herra Jumala on valaiseva heitä, ja he hallitsevat iankaikkisuuksien iankaikkisuuksissa» — oi, kuinka siunattu ja ihana onkaan kuolema, Rosalie — oi, kuinka vahvaksi ja onnelliseksi tuleekaan sellaisen kuolinvuoteen ääressä kuin Marie-Louisen — jossa saa tietää, jossa todellakin saa tietää, että kaikki kauniit ja ihanat sanat ovat yhtä monta kaunista ja ihanaa totuutta — kun saa nähdä, että unelma on todellisuutta — että se mitä on toivonut ei ole kangastusta, vaan elävää elämää — me nimitämme sitä illaksi ja se onkin aamusarastuksen ensi säteilyä. — — Herra, kun epäilen, Herra, kun tulen heikoksi, anna minun vain muistaa kirkkauden heijastusta Marie-Louisen silmissä — anna minun muistaa tuulahdusta enkelten siivistä, heidän vilvoittaessaan hänen otsaansa.

Kyynelvirta vieri Rosalie Pistolschiöldin poskea pitkin — auvoisa, armahtava itku, johon kaikki hänen katkeruutensa suli ja katosi — nyyhkytyksetön itku — suvisen sateen kaltainen itku — uudensyntymisen pesu — anteeksiannon ja uudistumisen pesu hänen kiusatulle, surunsairaalle sydämelleen. Ja hän pystyi vain sammaltamaan jotakin, jonka piti olla anteeksiannon rukous ja sovituksen kädenojennus, mutta josta tuli vain puoleksi tukahdutettu kuiskaus:

— Diken — oi, Diken.

— Tiedätkö, kuinka hyvä hän oli — tiedätkö, mitä hän viimeisimmäksi muisti — josta hän uudelleen ja uudelleen muistutti minua — niin, Rosalie — kaikessa autuudessaan ja ilossaan, Herran läheisyyden tunnossa ajatteli hän vielä meitä muita: muista, että Clara Almgrenin pitää saada minun huonekaluni — muista, että annatte Clara Almgrenin ottaa haltuunsa minun huoneeni — että otatte hänet vastaan kuin sisaren minun tähteni — että autatte pientä isätöntä poikaa — että pidätte heidät luonanne — aina — ja autatte heitä — hän on suvun viimeinen — ehkäpä hän saa tulla Jumalan palvelijaksi kuten isoisänsä — ehkäpä hän saa tulla oikeamieliseksi välittäjäksi kuten setänsä —.

— Oi, kuinka hän saakaan olla varma siitä, että hänen tahtonsa täytetään — oi, Diken, kuinka tuleekaan olemaan hauskaa saada ottaa heidät vastaan.

Pikku Emma Wigelstjerna oli noussut puoliksi ja jälleen istuutunut. Hän oli käynyt suoraksi kuin hiilihanko, ja hänen suunsa oli rajattomassa tarmossa yhteenpuristettuna kuin bulldoggin puraisu saaliinsa kimpussa. Hänen lumikonsilmänsä leimahtelivat viheriäisinä ja pahansuopina, ja hänen äänensä leikkasi terävänä kuin partaveitsi surun painostaman huoneen hiljaisuutta:

— Anna anteeksi, kiltti Rosalie — mutta minullakin on ehkä sananen sanottavana — omasta mitättömästä puolestani — tässä asiassa. Onhan se sangen kaunista, mitä Diken sanoi — kuten kaikki mitä Diken sanoo, on aina hyvin kaunista — mutta en sentään usko, että Dikenillä olisi niin hirveän paljon ymmärrystä — niin eihän ole varmaa, että hän on ymmärtänyt Marie-Louisea. Ja joskin Marie-Louise olisi niin sanonut, on se tietenkin ollut kuumeessa — hänhän oli niin sairas ja heikko — enkä todella voi uskoa, että hän tiesi mitä sanoi — on aivan kuin ei hän ollenkaan olisi muistanut minua.

Pistoolin ääni oli kirkas ja levollinen kuin taistelukäsky ja läpitunkeva kuin torventoitotus:

— Mitä Emma oikein tarkoittaa — en ymmärrä mihin sinä tahdot tulla?

— Mihinkö minä tahdon tulla? En tahdo tulla mihinkään — tahdon vain saada sanotuksi, etten milloinkaan tule sallimaan minun oikeuksiani loukattavan.

— Sinun oikeuksiasi?

— Niin, minun oikeuksiani, pikku Rosalie — saat antaa anteeksi, eihän luonnollisesti ole paikallaan väitellä tästä nyt ja täällä — tahdon vain huomauttaa, että pikku Diken on ollut niin — uskallan todella sanoa niin ajattelematon, että on ruvennut puhumaan rakkaan Marie-Louisemme jälkeenjättämästä omaisuudesta ennenkuin hänet on edes haudattu — mutta koska kysymys kerran on vireillä, täytyy minun saada sanotuksi, että minulla on ennen Clara Almgrenia oikeus sekä huonekaluihin että huoneeseen.

— Mutta sinähän kuulit, mitä Diken sanoi.

— Ei, kuulepas nyt, kiltti pikku Rosalie — saat suoda anteeksi, mutta tunnenpa melkein halua nauraa — luuletko sinä, että yksikään tuomari maailmassa välittäisi Dikenin todistuksesta ja puheista — myöntänet kai kaikessa tapauksessa itsekin, ettei Dikenin pikku pää ole mikään — anteeksi, että sen sanon — erikoisen tunnettu järjestään tai selvyydestään tai arvostelukyvystään.

Eurydike Berg hymyili hiljaista ja kaukaista hymyään, hänen herkän, tuntehikkaan suunsa nytkähdellessä itkusta ja tuskasta. Mutta hänen surunsa ei johtunut suinkaan pikku Emman sanoista. Hän kärsi siksi, että tuntui kuin muurahaiset olisivat polttaneet ja pistelleet koko hänen ruumistaan, siksi että koko huone täyttyi äkkiä kuin mustasta noesta, että kaikki esineet ja huonekalut menettivät hohteensa ja värinsä, että ilma, jota he hengittivät, oli kuin hienoa, tukahduttavaa hiekkaa. Pahat, kadotetut henget olivat äkkiä tunkeutuneet jostakin Nelosen pieneen, turvalliseen, hyvään, puhtaaseen maailmaan.

Nyt oli Paratiisi menetetty — ainaiseksi menetetty! Suuri synti oli tehty — pahat voimat olivat tulleet. Tämä oli onnettomuus, jota hän oli odottanut. Marie-Louisen kuolema ei ollut ollut se suuri suru, jota hän niin kauan oli aavistanut. Nyt se oli tullut.

Hän ei ymmärtänyt sanaakaan siitä, mitä Rosalie ja pikku Emma sanoivat toisilleen. Hänen korvissaan soi ja suhisi, hänen silmiään hämärsi. Hän käsitti vain, että heitä odottivat suurimmat koettelemukset, että jotakin oli ainaiseksi kuollut ja poissa poismenneen ystävän keralla.

Nyt Marie-Louise oli kuollut — nyt oli »Nelonen» mennyttä.

Hän ei jaksanut kauempaa kuunnella heidän ääniään ja heidän sanansahan merkitsivät niin vähän — hänhän tiesi tuon hetken lyövän nyt juuri — ja sen rinnallahan oli kaikki muu merkityksetöntä.

Mutta kulmasohvassa istui totta totisesti pikku Emma ja polki jalkaansa, kaikkein ihanimpien ja täysipainoisimpien kyynelten virratessa pitkin hänen kasvojaan, joissa tällöin oli todellakin pahanhengen kiukkuista ja julmaa päättäväisyyttä:

— Sanon sinulle, Rosalie — etten anna teidän varastaa itseltäni — tahdon saada oikeuteni.

— Sinun oikeutesi on se huone, jonka olet saanut Marie-Louisen rukousten tähden — jonka me — Diken ja minä — annoimme sinun saada Marie-Louisen hyvyyden tähden — rakkautemme tähden häneen. Voit olla vakuutettu siitä, pieni kultanuppuni, että minä kyllä tiesin, minkä hengen lapsi sinä olit — ja sen sanon sinulle, pikku Emma, että jos poljet jalkaasi, ei kukaan välitä siitä — mutta jos aiot sitä jatkaa, otan ja vien sinut ulos — sanon sinulle, että olen tottunut käsittelemään vauhkoja hevosia, äkäisiä koiria ja häijyjä lapsia — ettäs sen tiedät. Mene nyt huoneeseesi ja häpeä, ja muista, että Marie-Louisen huoneissa saavat Clara Almgren ja hänen poikansa asua.

— Silloin minä menen poliisin luo!

— Sen voit tehdä — ja kysy samalla heiltä, ovatko he ennen nähneet paholaisen isoäitiä — mutta varo katsomasta itseäsi kuvastimessa, pikku Emma — ainakaan omassasi — se voisi mennä rikki, näetkös — ja kuvastimet ovat kalliita korjata.

Eurydike oli jo jättänyt huoneen. Hänestä tuntui kuin hän olisi tukehtunut tässä pahuuden polttavassa, tomuisessa ilmassa, ja omassa huoneessaan lankesi hän hädissään vuoteen yläpuolella olevan ristiinnaulitun kuvan eteen yhdessä ainoassa tuskantäyteisessä huokauksessa:

Herra, armahda meitä! Herra, anna meille anteeksi!

Ja rukouksen ja tutkistelun kera väistyi myös kauhu ja pelästys hänen sielustaan vähitellen, ja hänen sydämessään kasvoi sisäinen varmuus siitä, että nyt oli suuren koettelemuksen hetki tullut — että nyt tahtoisi Kaikkivoipa koetella ja tutkia heidän sydämiään ja munaskuitaan — nyt oli suuri koetus edessä — suuri ratkaisu — Getsemanen vaatimus ja Golgatan kehoitushuuto: Ota ristisi ja seuraa minua! Nyt oli osattava uhrata kaikki, voittaakseen kaikki.

Uhrin hetki oli lyönyt. Herra kutsui omiansa jälleen taisteluun ja kärsimykseen. — Ja tuntikausia rukoili Eurydike Hänen vertavuotavan Poikansa kuvan edessä voimia ja kestävyyttä tekemään Hänen tahtonsa.

Mutta tänä iltana nukahti hän turvallisena ja levollisena ja onnellisena se rukous huulillaan, jonka hänen äitinsä oli hänelle lapsena opettanut:

Müde bin ich, geh' zur Ruh', Schliesse beide Äuglein zu: Vater, lass die Augen Dein Über meinem Bette sein.

Hab' ich Unrecht heut gethan, Sieh' es, lieber Gott nicht an, Deine Gnad' und Jesu Blut Macht ja allen Schaden gut.

Alle, die mir sind verwandt, Gott, lass ruh'n in Deiner Hand. Alle Menschen, gross und klein, Sollen Dir befohlen sein.

Kranken Herzen sende Ruh', Nasse Augen schliesse zu; Lass' den Mond am Himmel stehn Und die stille Welt besehn.

Ja juuri nukahtamisen hetkellä hän kuuli suhinan isänkodin vaahteranlatvoista, ja Ramsjöbergin suojelusenkelit ja autuaasti nukkuneitten esi-isien henget pitivät vartiota hänen yksinäisen vuoteensa ääressä ja täyttivät unen hetkinä hänen sielunsa Maailmojen Herran voimalla ja väkevyydellä, jotta hän arvokkaasti ja ylevästi voisi täyttää Hänen tahtonsa eikä olisi suvustaan huonontunut, vaan olisi yhtä voimakas kuin he, jotka karkotetulla aluksella olivat pelastaneet sielunsa ja joitten palavista ja urhoollisista sydämistä oli vielä jäljellä maallinen heijastus ja muisto kätkettynä hopearistiin hänen rinnallaan.

Mutta unessa oli hän olevinaan ensimmäisessä lastenhuoneessaan Ramsjöbergissä, pienessä päätyhuoneessa, jossa aurinko oli herättänyt hänet niin monena suloisena, aamuna hänen maatessaan hiljaa valveillaan pienessä vuoteessaan ja tuijottaessaan vaatimattomaan ristiin, joka riippui mademoiselle Berthen vuoteen yläpuolella, kuinka se loisti valkoisempana ja valkoisempana nousevassa päivänkoitossa. Unessa oli pieni huone ollut vallan tulvillaan päivänpaistetta ja äiti oli seisonut ikkunan edessä, mutta Eurydike ja Marie-Louise olivat olleet hänen pieniä lapsiaan, ja he olivat langenneet polvilleen pienissä yöpaidoissaan Ristiinnaulitun kuvan eteen, ja he olivat rukoilleet erään lastenhoitajan pienen laulun, jonka Eurydike jo aikoja sitten oli unohtanut elämässä, mutta joka nyt jälleen virkosi eloon hänen ja Marie-Louisen huulilla:

Plus on contredit mon amour, Plus cet unique bien m'enflamme. Que l'on n'afflige nuit et jour, On ne peut l'ôter à mon âme. Plus je souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.

Ja Eurydike oli kääntynyt kiertääkseen käsivartensa Marie-Louisen kaulaan — oli ollut niin ihmeellisen auvoisaa omistaa sisar — mutta hänen vieressään olikin Rosalie Pistolschiöld ollut polvistuneena, ja kun hän hämmentyen etsi silmillään Marie-Louisea, huomasi hän, että huone oli täynnä pieniä, valkopukuisia lapsia — ja siellä olivat Baltzar Emanuel ja Signe Christinakin. Mutta nyt ei oltukaan enää Ramsjöbergin lastenhuoneessa, vaan matalassa, ahtaassa »aluksen» hytissä, ja oli kylmä syysyö, ja pienen katossa olevan naurisöljylampun valossa häämöitti lapsensynnyttäjän piirteet — kalpean ja väsyneen — ja lapsensynnyttäjä oli Eurydike Berg, ja rajaton ilo ja sanomaton auvo värisytti häntä, hänen miehensä näyttäessä hänelle lasta — hänen poikaansa.

Mutta se _ei_ ollutkaan Baltzar Emanuel — se oli Sten Almgren.

Ja kyynelten virratessa poskille, ja sydämen jyskyttäessä hädästä heräsi Eurydike Berg, ja kesti joitakin hetkiä, ennenkuin hänelle selvisi missä hän oli. Mutta unessa oli hän ristinyt kätensä pienen, rinnallaan olevan hopearistin ympärille, ja kun hän tämän huomasi, täytti suuri ilo hänet äkkiä, ja suudellessaan sitä pimeässä, hän mutisi itsekseen uudelleen ja uudelleen runosäkeitä, jotka hän unesta muisti — jotka hän aivan äkkiä oli niin monien vuosien unhoituksen jälkeen muistanut:

Plus que souffrirai de douleur, Plus il s'unira à mon coeur.

HÄVITYKSEN MERKEISSÄ.

Spe modo vivitur et Sion angitur a Babylone. Nunc tribulatio, tunc recreatio, sceptra coronae.

Kamariherra Ludvig Björnsköld oli tavoilleen uskollisena ollut kaupungissa yli vuosineljännesvaihteen ja istui tänä kauniina, lämpimänä heinäkuun päivänä ison kirjoituspöytänsä ääressä työhuoneessaan, jonka avonaisista, markiiseilla suojatuista ikkunoista hän saattoi nähdä Nybrovikenin lianvihreän veden ja saada pilkahduksen Skeppsholmenin ja Djurgårdenin tummasta keskikesän vihannuudesta.

Mutta ei Strandvägenin haloillalastatut jaalat, saarien vihreys tai raitiotievaunujen kilinä ja ratasten räminä kadulta saaneet minkäänlaista vastavaikutusta aikaan kamariherran silmissä tai korvissa, hänen hitaasti kääntäessään pienen, numeroilla täytetyn muistiinpanokirjan lehtiä.

Kapea, ohut vartalo oli moitteettomasti mustiin puettu. Varhain harmaantunut, suorajakauksinen ja syntymästä asti harva tukka ei pystynyt peittämään sangen huomattavaa kaljupäisyyttä, ja istuessaan nyt siinä taaksepäin nojaten syvässä kirjoitustuolissaan, olisi syrjäinen katselija epäilemättä luullut häntä kuudenkymmenen korvilla olevaksi mieheksi. Ja kuitenkin täyttäisi kamariherra vasta tänä vuonna neljäkymmentäseitsemän, ja hänen vanhanmiehen ulkonäkönsä oli, kuten sekä samanaikaiset ystävät että kadehtijat usein olivat todenneet, synnynnäinen.

Kukaan hänen polvestaan ei ollut nähnyt häntä nuorena. Ludvig Björnsköldillä oli nuorena lakitieteen ylioppilaana Upsalassa ollut sama arvokas ja hillitty käytös, sama työssä ja numeroiden parissa vanhentuneen, ylhäisen kanslianeuvoksen ilme kuin nytkin. Hän ei ollut koskaan pillastunut, ei koskaan häpäissyt itseään, hän oli aina ollut moitteeton, mutta oli samalla osannut varjella itseään pienimmästäkin velttouden, ikävyyden, viekastelun tai kiipeilyn pilkahduksestakin.

Ei, päinvastoin — hän oli ollut hyvä ja kunnioitettu toveri, joka alun pitäen oli saanut osakseen monien luottamuksen — joka oli auttanut hyvillä neuvoilla enemmän tai vähemmän vakavien rettelöiden ja ristiriitojen sattuessa ja joka jo oman polvensa ylioppilaitten keskuudessa oli tehnyt itsensä tunnetuksi välittäjän ja rauhanrakentajan ihanteena — henkilönä, joka pehmeimmällä kädellä ja pettämättömällä tahdikkuudella osasi selvittää kiusallisimpiakin tilanteita ja vakavimpiakin ikävyyksiä ja joka mielellään otti hoitaakseen sangen arkaluontoisia ja vaikeasti käsiteltäviä asioita.

Ludvig Björnsköld oli varhain ymmärtänyt herättää aikalaisissaan suurta arvonantoa ja hämmentämätöntä kunnioitusta ja vakiinnuttaa heissä kaikissa sen ihmisen menestykselle suuriarvoisen käsityksen ja luulon, että hän oli »tulevaisuuden mies», »henkilö, joka on pääsevä pitkälle».

Sentähden olikin herättänyt suurta huomiota ja hämmästystä, että hän aikaisin suoritetun hovioikeustutkinnon ja varatuomarinarvoa varten suoritettujen käräjätehtävien jälkeen ei ollutkaan mennyt hovioikeuteen, tuomarinuralle eikä mihinkään keskusvirastoon, vaan oli tyytynyt jäämään Tukholmaan jonkinmoiseksi »praktiseeraavaksi juristiksi» — asianajajahan oli vallan liian pahakaikuinen sana, jotta sitä olisi voitu käyttää niin säädyllisestä, hienosta ja moitteettomasta miehestä — sillä välin kuin hän helposti ja luontevasti vähitellen oli saanut haltuunsa isänsä, varatuomari Hjalmar Björnsköldin monet kummalliset ja yksityiset luottamustehtävät ja sihteerinvirat, niin että hänellä kolmenkymmenen ja neljänkymmenen iässä oli jo monia tuottavia asiamies-, toimitsija-, tilintarkastaja- ja johtokunnanjäsenyystoimia säätiöissä ja rahastoissa, vanhoissa, arvokkaissa yhtiöissä ja liikeyhtymissä sekä suuri praktiikka sekä suurten että pienten omaisuuksien omistajain neuvonantajana. — Sillä kamariherra ei suinkaan väheksynyt vähätuloisia asiakkaita eikä vähäisiä tulolähteitä: juriidinen neuvo, pesäluettelo jonkun vanhan herran tai naisen parikymmentuhantisen pääoman pesässä antoi myöskin varman palkkionsa. Hänen avioliittonsa yhteydessä ent. maaherra ja ensimmäisen hovimarsalkan von Wernerin ainoan tyttären kanssa hankittu kamariherranarvo oli vahvistanut ulkomaailmalle kumoamattomasti sen tosiasian, että Ludvig Björnsköld oli »homme arrivé», samalla kun ei kenenkään päähän olisi pälkähtänyt vähimmässäkään määrässä tehdä häntä epäilyksen alaiseksi tai syyttää hänen olevan kiipeilijän, onnenonkijan tai kylmän, häikäilemättömän maailmanorjan.

Päinvastoin, vanhempien ja samanaikaisten toverien piirissä, joista ei kyennyt intohimottoman viisaasti ja hienovaistoisesti tajuamaan sitä yhteiskunnallista ja taloudellista mullistusta, jonka läpi ruotsalainen yhteiskunta kaikessa hiljaisuudessa parastaikaa kävi, oli alusta pitäen ollut se tietoisuus, että Ludvig Björnsköld oli ollut vaatimaton ja syrjäänvetäytyvä, niin, suorastaan melkein sielullisesti liian ylhäinen halutakseen heittäytyä ankaralle ja kovalle virkamiesuralle, vaan oli tahtonut mieluummin vaatimattomammissa paikoissa ja enemmän syrjässä käyttää eittämättömiä ja harvinaisia lahjojaan.

Ainoa todella »julkinen» tehtävä, jonka hän oli ottanut vastaan, oli sekin aikaisin saatu kaupungin valtuusmiestehtävä, sillä välin kuin yksityiset ja puolijulkiset tehtävät vuosittain olivat tulleet yhä lukuisammiksi ja tuottavammiksi. Hänen kamariherran arvonsa ja hänen asemansa ent. maaherra von Wernerin vävynä ja perillisenä oli tehnyt hänestä useitten suurtilanomistajien ja tehtaanpatruunain luotetun »homme d'affaires'in», samalla kuin hänen asiamies-, hallituksenjäsenyys- ja tilintarkastajatehtävänsä kaikenlaisissa laitoksissa, hypoteekkikassoissa, henkivakuutusyhtiöissä ja muissa yrityksissä olivat tehneet hänestä verrattoman kiinnitysvälittäjän ja pääomainsijoittajan.

Vuosien vieriessä ja hänen ikätoveriensa niin vähitellen noustessa askelelta toiselle, palkkausasteelta toiselle virkavaltaisilla ja yhteiskunnallisilla Jaakopinportailla, oli kamariherra Björnsköld kaikessa hiljaisuudessa neljälläkymmenelläseitsemännellä ikävuodellaan mies, josta kaikki olivat vakuutetut, että hän on varakas, mutta josta kukaan ei aavistanut, että hän jo kauan sitten oli sivuuttanut senaikaisiin ruotsalaisiin olosuhteisiin nähden hämmästystäherättävän ensimmäisen miljoonan ja että hän pian oli saavuttanut toisenkin.

Mutta kulissien takana kyllä yksi ja toinen tajusi hänen mahtinsa ja merkityksensä ja koetti saada omiin yrityksiinsä ja harrastuksiinsa hänen korkeasti kunnioitetun nimensä tai hänen kallisarvoisen työkumppanuutensa, ja niin hyvin hän oli luovaillut tässä kovassa ja vihamielisessä, juorunhaluisessa ja kateellisessa maailmassa, että tästä huolimatta yleisenä mielipiteenä yhtäkaikki oli se, että Ludvig Björnsköld oli harvinaisen hieno ja viisas ja virheetön ja vaatimaton ja miellyttävä ihminen, erikoisen tunnollinen ja luotettava auttaja, neuvonantaja ja välittäjä. Ja näkyvänä ilmaisuna siitä luottamuksesta, jota hän antoi ja sai, oli hän vuosi tätä ennen monien muokkaamisten jälkeen suostunut vastaanottamaan ensimmäisen kamarin jäsenyyden, vaikkei hän millään muotoa ollutkaan puolueihminen, joskohta hänen mielipiteensä pohjaltaan — sehän hänen täytyi luottamuksellisesti myöntää — täydellisesti sopivat yhteen...

Niin — kenen ja minkä kanssa — niin, hän ei tietenkään koskaan lausunut julki senkaltaista — siihen oli hän vallan liian varovainen — mutta se, jonka kanssa hän puhui, erosi hänestä aina vakuutettuna siitä, että hän kyllä sisimmässään oli samaa mieltä juuri hänen kanssaan, joskin hänen asemansa, hänen vaatimattomuutensa, hänen rauhallisuutensa, hänen rajaton objektiivisuuden tunteensa, ja hänen monet arkaluontoiset ja monimutkaiset luottamustehtävänsä tekivät hänet haluttomaksi millään tavalla astumaan esiin ja avaamaan suutaan, kun hän kerran saattoi antaa paljon vakavampaa ja varmempaa apua kaikessa hiljaisuudessa kulissien takana.

Omistaen tämän syvän, varman vaiston Ludvig Björnsköld oli niinollen ennen viittäkymmentä täytettyään päässyt pitemmälle kuin hän milloinkaan oli uneksinut ja pitemmälle kuin useimmat hänen aikalaisistaan milloinkaan saattoivat aavistaa. Ja jos voisi sanoa, että hänellä jossakin asiassa on todella ollut huono onni, niin ei kumminkaan kukaan muu kuin hän itse tietänyt, missä se huono onni oli: kamariherran surunlapsi oli ollut eräs vanha talo jättiläismäisine tontteineen, jota hän appi-isänsä oikullisten testamenttisäädösten tähden ei voinut sen mahdollisuuksien mukaan käyttää hyväkseen. Mutta koska hän kykeni hiljaisesti ja levollisesti odottamaan ja malttamaan mielensä, kyky, joka oli ollut yhtenä perussyynä hänen menestykseensä tässä elämässä, osasi hän hillitä ja salata surunsa: ihmisethän eivät voi iankaiken elää — ei edes vanhat naiset, vaikka toisinaan saattoikin siltä näyttää — ja tänä päivänä oli hän tyynellä mielin lukenut Stockholms Dagbladista pikku-uutisen leskirouva Marie-Louise Almgrenin hautauksesta.

Niin, nyt oli kaksi jäljellä. Jos aikaa kuluisikin, niin nousisihan kuitenkin Nelosen tontin arvo vuosittain.

Ludvig Björnsköld hymyili itsekseen hiljaista, leppoisaa hymyä ja pani pois pienen kirjan monine numeroineen: kymmenessä vuodessa olivat Malmberginkadun neljän ostotarjoukset huomattavasti kohonneet. Kukapa tietää, kuinka olisi laita kymmenen vuoden kuluttua. Ei mitään pahaa, jossa ei jotakin hyvää.

Ovelle koputettiin, ja mustapukuinen, pitsimyssyinen palvelijatar hiipi sisään:

— Siellä on eräs vanha nainen.

— Mitä hän tahtoo — kerjääkö hän?

— Ei, kamariherra — lieneekö ehkä hakemassa jotakin ritarihuone-eläkettä — hän mainitsi nimen, luulen, että se oli Himmelstjerna.

— Pyydä häntä tulemaan sisään, Lotten — ja ilmoita aamiainen kymmenen minuutin kuluessa!

— Hyvä on, kamariherra.

* * * * *

Ovesta purjehti hikisenä ja mustapukuisena pieni, siro nainen, joka kaikkein rakastettavin virnistys kuumenneilla kasvoillaan selitti olevansa neiti Emma Wigelstjerna.

Wigelstjerna — se hullu Fabian — kapteeni Thure, hullu hänkin — maltapas, nyt hän sen varmaan keksi — rouva Almgren oli ollut omaa sukua Wigelstjerna — pääsotakomisariuksen tytär.

— Millä voin palvella neitiä — aikani on hyvin vähissä — olkaa hyvä ja istukaa!

Vanha nainen istui ilmeisin, tuolin hienoudesta johtuvin mielihyvän tuntein kamariherran nojatuoliin vastapäätä kirjoituspöytää ja siloitteli hameensa kainosti ja totisena.

Hänessä on köyhän tuoksu, ajatteli kamariherra — varmaan ritarihuoneen eläkkeestä — ja kohteliain ilmein — kohteliaisuus kuului hänen ulkonaiseen esiintymiseensä, hän hymyili rohkaisevasti ja rakastettavasti.

— Nii-in, sanoi pieni nainen ja näytti hyvin päättäväiseltä ja varmalta ja vakavalta, olen Marie-Louise Almgrenin — oikeusneuvoksettaren — lähin sukulainen — kamariherra tietää — niin, hän otettiin meiltä nyt — Herra antoi ja Herra otti.

— Niin, minä näin sen — Herran tiet eivät ole meidän teitämme, neiti Wigelstjerna — kamariherra hymyili lempeästi ja taitavasti — millä saan palvella?

— Niin, olen tullut tänne pyytämään oikeutta — vain pyytämään yksinkertaista oikeutta.

Vanha nainen kiikutteli päätään edestakaisin sivullepäin ja niisti äänekkäästi ja uhkaavasti isoa nenäänsä.

— Saanko pyytää neiti Wigelstjernaa esittämään asian suoraan — neiti voi täysin luottaa — aikani on hyvin täpärällä — joka hetkeni on edeltäkäsin varattu.

— Niin, kamariherra tietää, että Marie-Louise Almgren-vainaja disponeerasi — (se oli hieno ja hyvä sana) — kahta huonetta Nelosessa.

— Kyllä, sen tiedän.

— Niin, nyt ne tahtovat ottaa ne minulta pois!

— Kutka ne?

— Rosalie Pistolschiöld ja Diken Berg.

Kamariherran ohuille, verettömille huulille tuli kova piirre. Hän muisti, kuinka hän vuosia sitten oli turhaan tarjonnut heille kokonaisen kerroksen eliniäksi toisessa talossa, jos he vain sovinnolla tahtoivat myöntyä Nelosta koskevan testamenttimääräyksen kumoamiseen. Pari itsepäistä ja yksinkertaista härkäpäätä naista, joita ajattelemasta ja tapaamasta hän oli välttynyt enemmän kuin yhteen vuosikymmeneen ja joilta hänen varaisäntänsä neljä kertaa vuodessa otti vuokran vastaan — henkilöitä, jotka todellakin olivat saaneet kirkas- ja selväjärkisen ihmisen sapen kiehumaan. Kamariherran ääni kävi kuivaksi, melkein töykeäksi:

— Niin, nimet ovat kyllä tutut — mutta minä en oikein ymmärrä neiti Wigelstjernaa — tahtovatko ne ottaa huoneet teiltä?

— Kyllä, voiko kamariherra ajatella sellaista — ne tahtovat, että Clara Almgren saisi ne.

— Clara Almgren — oliko oikeusneuvoksettarella tytär — sitä en saata muistaa.

Kamariherra tunsi kylläkin testamenttilisäykset ulkoa, mutta säännöllisenä ja huolellisena ihmisenä hän meni heti kassakaapilleen, avasi sen ja otti eräästä lokerosta esille käärön.

— Ei — Marie-Louisella ei ollut lapsia — ei kylläkään — ei, se on Marie-Louisen langon leski — se oli joku renttu, joka ryypiskeli ja kuoli Linköpingissä.

— En tunne.

Kamariherra luki: »Elvira Rosalie Anastasia Pistolschiöld, Marianne Christina Eurydike Berg, o.s. Stellenius — Marie-Louise Almgren o.s. Wigelstjerna — tässä ei ole muita.