Part 4

Vaistomaisesti olivat kaikki vanhat naiset tunteneet, että yksi rikkaitten kätyreistä ja nuuskijoista oli tunkeutunut heidän pienen kotinsa kynnyksen yli laillisuuden varjon alla ryöstääkseen, anastaakseen ja rosvotakseen heiltä vieläkin jotakin siitä pienestä ympäristöstä, joka oli heidän kotinsa ja pakopaikkansa maailmassa, ja joka yhteiskunnallisesti katsoen ehkä eniten on verrattavissa pieneen kukkulaan, jolle muutamat harvat jäljellejääneet hävittävän tulvan jälkeen ovat paenneet joutuakseen hekin lopuksi vähitellen yhä nousevien tuhotulvan aaltojen nieltäviksi, aaltojen, jotka jo kauan sitten ovat surmanneet heidän omaisensa ja ystävänsä.

Hehän tiesivät kaikki niin hyvin, että rahan herrat ovat maailman herroja, ja että kun köyhä ei enää voi maksaa työllään ja ruumiillaan, saa hän maksaa kodillaan ja konnullaan. Köyhillähän voi vielä olla niin monta kaunista esinettä, jotka paremmin sopivat rikkaitten isoihin ja hienoihin museohuoneisiin kuin kurjuuden pimeisiin ja likaisiin kamareihin.

Ja kuinka voisikaan rikas uneksia esimerkiksi mitä iso, vastakorjattu ja ihastuttava empire-sohva entisessä asussaan oli merkinnyt muille olennoille?

Mikä elämän kokemus panisi hänet edes aavistamaan, mitä leikin juhlahetkiä köyhien omistajain lapset kerran ovat siinä eläneet, mitkä pienet, likaiset lapsenkädet ovat repineet, kompuroineet ja ryömineet sen avarassa, vieraanvaraisessa sylissä — ja kuinka pehmoisesti ja lohduttavasti osasikaan surun, sairauden ja hädän hetkinä sen nurkkaus vastaanottaa väsyneen ja vaivatun ihmisparan huolet.

Niin, kukapa yleensä ajattelisi sitä, nähdessään suurenmoisen loisto-kapineen sieluttomana esineenä prameilevan kaikkien muitten elottomien esineiden joukossa nuoren apulais-isännöitsijä Andresénzin empiresalongissa, jossa eivät huonekalut ja ihmiset milloinkaan saa minkäänlaista luottamusta tai kosketusta toisiinsa — siitä yksinkertaisesta syystä, etteivät huonekalut ja ihmiset tunne toisiansa eivätkä pidä toisistansa ennenkuin suru on koetellut heidän voimaansa ja kestävyyttään.

SEKASORRON MAAILMASSA

Tämä oli Kristuksen ohje: »Jos joku tahtoo tehdä Hänen tahtonsa»... Siunattu määräys, selvä ja yksinkertainen sääntö. Täällä me vaellamme maailmassa, joka on arvoitus, jossa kaikki on vaikeata ja äärettömän paljon on hämärää, jossa sadat ristiriitaiset uskontunnustukset julistavat olevansa _Totuus_, ja kullakin näyttää olevan oikeutuksensa. Kuinka voi ihminen päästä ratkaisuun? _Tehköön_ hän oikein siinä asiassa, mikä on hänen edessään. Paljon on tietymätöntä, mutta on kuitenkin jotakin, joka on selvää: Mikä ikänänsä lieneekin väärää, niin täytyy olla oikein se, että on puhdas, oikeamielinen ja hellä ja armelias ja totuutta rakastava. Täytyy olla oikein se, että rakastaa lähimmäistään ja kieltää itsensä. Tehköön ihminen Jumalan tahdon, niin hän on ymmärtävä.

Huomaa, että ihmiset tahtovat kulkea toista tietä. Jos vain voisin uskoa, sanovat he, tekisin elämäni todeksi. Jos vain voisin olla varma siitä mikä on totuus, alkaisin elää tosivakavaa elämää. Ei, sanoo Jumala, toimi, tee elämäsi todeksi, ja olet saava kyvyn uskoa. Elä totista elämää ja sinä olet saava vastauksen kysymykseen: »Mikä on Totuus?»

Frederick W. Robertson.

BELSASARIN PIDOT.

Täysi kevät oli tullut kaupunkiin. Väkevästi ja kiihoittavasti tuoksuivat puistojen koivunlehdet, tuomet kukkivat ja sireenien nuput paisuivat, ja Nelosen pihalla kävi juustojen ja sillitynnyrien tuoksu aavistamattoman väkeväksi suljetussa ja jäisessä horrostilassa vietetyn talven jälkeen. Rankaisematta ja huomaamatta. Sillä naapuritalojen hienot perheet olivat jo jättäneet kaupungin köyhemmän ja yksinkertaisemman väestön yksinvaltaan, ja hienojen asuntojen ikkunat loistivat valkeiksi kiduttuina ja poistyöntävinä, tuoksusta ja auringosta, löyhkästä ja kuumuudesta välinpitämättöminä.

Pistooli jyrisi varhain ja myöhään, pamautellen moitteitaan ja kysymyksiään Engvallin kirjanpitäjälle ja Nelosen molemmille ajureille: Miksi haisivat juustot — oliko silli todella niin mätää, että sen täytyi löyhkätä — eivätkö he pelänneet Jumalaa eikä terveyslautakuntaa vai oliko heidän nenänsä yhtä tylstynyt kuin heidän sydämensäkin?

Mutta ajureilla, Nybergillä ja Olssonilla ei ollut mitään osuutta ruokatavarakauppias Engvallin suitsutukseen ja pyhäänsavuun, ja eivätkö juustot ja sillitynnyrit haisisi, kun tuli lämmin, missä hitossa ne sitten saisivat haista — aivan oikea, mutta Pistoolille outo käsitys sillitynnyrien ja juustojen maallisista oikeuksista.

Olihan täysi ja huoleton kevät jo tullut, ja maailma ja sen asujamet välittivät vähemmän kuin koskaan Nelosen neideistä, heidän tuumistaan ja oloistaan.

Nyberg lauloi ja Olsson vihelsi ja juustot ja sillitynnyrit antoivat tuoksujensa nousta yhä sakeampina ja tuntuvimpina sinistä taivasta kohden yli Nelosen muurien. Kevät ja lämmin olivat todenteolla vallanneet kaupungin. Veri kiersi kevyempänä ja kuumempana ihmisten suonissa, ja joka ilta kohtasi Pistooli suuressa porttiholvissa pienen ryhmän koreasti puettuja hameniekkoja, jotka äänekkäästi pohtivat asioitaan ja ohjasivat kulkunsa ulos Nelosen hätäsatamasta rohkeiden merirosvojen lailla ryöstääkseen huolettomasti ja rikkaasti kuormitettujen alusten muodostamaa katuvirran saalista.

Pistoolin ylväät silmäykset ja kovat hallitsijaneleet saivat heidät tosin aina hetkiseksi pakosalle, mutta Olsson ja Nyberg eivät olleet tunteettomat heidän naiselliselle sulolleen, ja kaupungin peittyessä hämärään, saattoi toisinaan nähdä heidän liehuvien hattujensa suurten perhosten lailla häälyvän ajurien hevosten ympärillä, tai saattoi — oi, kauhistusta, häpeää ja inhoa — suorastaan nähdä heidän pujahtavan talliin, josta kuuli heidän ikäänkuin hivelevän, kainostelemattoman naurunsa kohoavan taivasta kohden aivan kuin kaupungin ulkopuolella linnunlaulu nousi ja laski kevään suuressa rakkauden hurmiossa.

Pikku Emma Wigelstjernaahan juuri olisi pihailma eniten kiusannut, mutta pikku Emmaa askarruttivat liiaksi valmistuspuuhat hänelle kalenterivuoden tärkeintä päivää varten — 14. päivää kesäkuuta, jolloin Herramme kerran oli ilahduttanut kauppaneuvosta sillä pienellä enkelinkuvalla, joka lopuksi päätyi Nelosen kyyhkyslakkaan — joten hänelle ei oikeastaan jäänyt aikaa kauempaa harmitellakseen sillitynnyrien ja juustojen lähentelevää nenäkkyyttä.

Ja Rosalie Pistolschiöld jäi lopulta istumaan kahteen kadunpuoleiseen huoneeseensa — Raamattu avattuna ikkunalaudalla ja katseittensa silloin tällöin harhaillessa kadulle, jossa näki turhuuden katoavaisia kohtauksia. Hän saattoi joskus lausua äänekkäästi Raamatun sanoja vaimentaakseen kadulta tulevat äänet ja melun kääntäessään hitaasti sivuja vanhassa Pistolschiöldien perheraamatussa, kirjassa, joka hänen isänsä elinaikana oli ollut ylijuhlamenojenohjaajan kodin harvoja pölyttyneitä esineitä.

Maailma on aina tukala köyhille ja yksinäisille, mutta voi olla sinisiä, helmenhohtoisia kevätiltoja, jolloin olemassaolo tulee aivan erikoisen pimeäksi ja raskaaksi yksinäiselle ja vanhalle hienolle naiselle.

Emma Wigelstjernalle merkitsi kevät vain sitä, että lähestyttiin 14. päivää kesäkuuta — vuoden merkitsevintä ja tärkeintä päivää — päivää, jonka ympärillä hänen ja niinmuodoin myös koko maailman olemassaolo pyöri. Se oli päivä, jolloin Emma sai parhaimman tilaisuuden osoittaa sitä puolta, jossa hän oli kanssasisartaan Nelosessa niin äärettömän paljon etevämpi — sitä ainoata, mutta sangen merkityksellistä puolta — rahaa. Niihin pikku eriin verrattuina, joilla Rosalie Pistolschiöld, Marie-Louise Almgren ja Eurydike Berg elivät tai oikeammin, joiden avulla he pääsivät nälkään kuolemasta, olivat pikku Emman korot keisarillinen eläkeraha, mahdollisuuksista rikas kuin Golkondan aarrekammio.

Kesäkuun 14. oli hänen toiveittensa päivä — hänen kruunauspäivänsä, jolloin hän näytti mahtiaan ja ihanuuttaan kaikelle kansalle ja salli itseään palvottavan kuin yhtä Mammona-jumalan valittua. Ja kukapa niistä naisista, jotka muodostivat hänen maailmansa ja ympäristönsä, ei olisi iloisella jännityksellä odottanut juuri tätä päivää.

Oli kolme vanhaa Brelin-nimistä neitiä Grevturekadun 53:n piharakennuksen alimmasta kerroksesta; näistä neideistä kaksi oli kaksoissisaria ja he sairastivat jotakin omituista norsutautia, joka pani heidät tallustelemaan eteenpäin maailmassa niin turvonnein ja paksuin jaloin, etteivät he näyttäytyneet 53:n pihamaan ulkopuolella muulloin kuin kirkossa jouluaattona ja pikku Emman luona kesäkuun 14. päivänä.

Ja oli leskirouva Silfverstååhl ja leskirouva Almgren — säätyläisnainen, vanhan Ludvig Almgrenin leski, Ludvig Almgrenin, joka oikeusneuvoksen poismenon jälkeen oli ollut jonkinmoisena kanslistina ja sihteerinä tuomari Burmeisterilla Linköpingissä ja oli nyt kuollut — ja oli pieni, herttainen Beate-Jacqueline Bentzelstjerna ja pieni, kiltti Marianne von Reier ja pieni, suloinen Rosa Furuhjelm, jotka viimeksimainitut kolme »pientä» asuivat kahden huoneen ja keittiön huoneistossa Sibyllankadulla.

Oli leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, patteriston komisario Gottlannin tykistössä, kreivi Julius Achilles Lagerbergin leski. Kreivi oli ollut kreivillisen suvun päämies ennen isänsä orpanan pojanpoikaa, nykyistä päämiestä kreivi ja kenraali Sveniä, josta leskikreivitär Sara Lagerberg, o.s. Gnospelius, aina käytti nimitystä »minun rakas veljenpoikani kenraali Sven», ja josta hän luottamuksessa kertoi kaikkia niitä kaskuja, joita sanomalehdet jo lukemattomia kertoja olivat märehtineet, ja joita kenraali Sven nyt oli uskonut hänelle: »ja tietääkö minun ihastuttava Sara-tätini, että silloin minä iskin takaisin».

Ja oli kaksi pientä, kultaista tyttöä, Ihre-nimeltään, josta nuorin oli kuudenkymmenenkuuden-vuotias ja siinä määrin kierosilmäinen, että silmistä näkyi miltei vain valkuaiset; ja tästä syystä sanoi oppinut ja pahankurinen Marie-Louise Almgren häntä tanssivaksi dervishiksi.

Mutta oli myös joitakin naisia, joiden paikka maailmassa oli vielä auringon puolella ja vallassaolevien parissa — vanhoja seurustelutovereita kauppaneuvoksen päiviltä; ja heidän joukossaan oli tähtenä tähtien parissa komentajanrouva Diedrichs, o.s. von Blessigh, jonka poika oli meripuolustusministeriön toimistopäällikkö, ja joka rouva antoi 14. päivän kahvikekkereille vallan erikoisen loisteen ja pyhyyden sen mahdin ja vaikutusvallan ja suurten suhteittensa suoman ylhäisen ilmapiirin kautta, jota hän levitti Emma Wigelstjernan itäintialaisten kahvikuppien ja suorastaan ummehtuneitten herkkujen pariin.

Sillä — se on tosiasia, jota ei voi salata — kaikilla Emma Wigelstjernan kokoonhaalituilla makeisilla oli onneton kaapinmaku. Pikkuviekkaalla säästäväisyydellä, joka oli hänelle ominaista, ja järjestelmällisellä muodollisuudella, jonka hän oli perinyt monilta virkamies-esi-isä-polvilta, kokosi pikku Emma läpi vuoden herkkuja syntymäpäiväjuhlaansa varten, kuten muurahainen kokoaa varastoja pitkää talvea ja herttaiset neitoset kapioitaan varten.

Missä ikinä vain oli loppuunmyynti, Percy Luckilla tai Arvid Nordqvistillä tai Juliuksella tai Björklundilla, kohta oli Emma siellä ja osti — laatikollisia taateleita ja marmelaadeja, joissa sokeri oli hyytynyt kivenkovaksi liiduksi — hillotölkkejä, joiden sisällys oli niin vanhaa ja kovettunutta, että mikäli se ei itsestään hajonnut palasiin, sitä saattoi hedelmäveitsellä leikata — risaisia konvehteja, joita joulunpyhäin jälkeen oli loppuunmyyty — suklaisia ja sokerisia pääsiäismunia, joita syksyllä vielä oli ollut jäljellä jonkin syrjäkadun sokerileipurin näyteikkunassa ja jotka huokeasta hinnasta olivat joutuneet pienen, uutteran ja vaatimattoman Emman kokoelmiin — kaiken, kaiken työnsi hän vuoden varrella kaappeihinsa ja lipastoihinsa, voidakseen levittää ne esille ihailevien silmien nähtäväksi kesäkuun 14. päivänä — ja se mitä ei syöty tai pistetty käsilaukkuihin ja taskuihin, koottiin yhtä huolellisesti kuin konsanaan tähteet viidentuhannen miehen ravitsemisen jälkeen — ja kätkettiin seuraavaa syntymäpäivää varten.

Tällä ei suinkaan tarkoiteta, ettei pikku Emma monina arkipäivinä maistellut säästettyjä makeisiaan, mutta hän käsitteli niitä kuin kaappijuoppo pulloaan tai saituri aarteitaan — salavihkaa — kuin varkain varatun kohtauksen kiireellisellä himolla ja salatun irstailun häpeilevällä säikkyväisyydellä.

Sitäpaitsi liittynee siihen vielä jotakin voitonhimoisen myllärin tavasta verottaa asiakkaittensa jauhosäkkejä.

Ensimmäisenä syntymäpäivänä, jonka pikku Emma vietti Nelosessa, oli tämä hänen viimeksimainittu tapansa aiheuttanut sangen kiusallisen ja katkeran kohtauksen Rosalie Pistolschiöldin häikäilemättömän terävänäköisyyden ja hänen vielä vereksen vihansa takia vastatullutta tungettelijaa kohtaan.

Iso, kidesokerinen pääsiäismuna, jonka toisessa päässä olevan pyöreän lasin läpi näki arkadiamaisen maiseman, pyörötemppelin ja kauniita paperipaimenia ja -paimenittaria, ja jonka rakeisella pinnalla oli vielä pölyä syöpyneenä puolen vuoden näyteikkunassa sijaitsemisen jälkeen, oli ollut juhlan ihastuttavimpana silmänruokana.

Huomatessaan pohjapuolen liian leveäksi ja tasaiseksi tavallisen pääsiäismunan pohjaksi oli Rosalie levollisesti nostanut sen ylös ja havainnut alapuolen arvoituksellisen reiälliseksi ja samannäköiseksi kuin sulanut ja jälleen jäätynyt jää näyttää.

— Tätä munaa olet varmaan paljon nuoleskellut, pikku Emma, ennenkuin se on voinut seisoa näin tanakasti — oli Pistoolin laukaus ohimoon kuulunut — sinähän olet taitavampi kuin Kolumbus, lapsukaiseni!

Mutta nyt oli kesäkuun 14. päivän aamu vuonna 1897 valjennut. Emma Wigelstjerna oli herännyt, kun hänelle tuotiin vuoteeseen kahvia, jonka Marie-Louise Almgren oli keittänyt, ja suuri sahramirinkilä, jonka Rosalie Pistolschiöld oli tilannut ja noutanut Lindströmin sokerileipomosta ja jonka keskelle Eurydike Berg oli pannut laatimansa ja kaunokirjoituksellisesti puhtaaksikirjoittamansa omistusrunon syntymäpäivälapselle:

täy Niin pian vuodet vierii, Emma kulta, jo viidesseitsemättä loppui sulta. Tää koti kauan tahtois pitää sun, siks kunnes kodin uuden, siunatun saat maisen talven jälkeen kerran sa ikikevään maassa, luona Herran.

Ei siellä pimeyttä, kyyneleitä, ja rakkahamme siellä vuottaa meitä, he, jotka ennen meitä lähti pois, ett' oikein valmis taivaan koti ois, kun autuudessa siellä yhdymme ja rakastaen Herraa kiitämme.

Jonka viimeksimainitun runon johdosta oli langennut runsas ja asiaankuuluva kyynelsade, vilpittömimpänä kuitenkin tekijättären itsensä silmistä.

Ja siellä istui nyt pikku Emma pienessä huoneessaan tarjottimet valmiiksi katettuina ja makeistavarat jo eilisestä esillepantuina — harmaat hiussuortuvansa käärittyinä Stockholms Dagbladista tehtyihin papiljotteihin; eikä hänen yöpaitansa ollut aivan moitettoman puhdas; ja Rosalie Pistolschiöld seisoi silkkiin pukeutuneena ja pitsimyssyssä kastaen sahramirinkilää, ja Marie-Louise Almgren istui vuoteenreunalla — huoneen ainoa mahdollinen istuinpaikka, Eurydike Bergin liehuessa ylt'ympäri — jos nyt voi käyttää sanaa liehua varovaisesta liukumisesta, johon monet huonekalut pakottivat — liehuessa kukikkaaseen keltaiseen silkkimekkoon pukeutuneena, kuin mikäkin perhonen makeislautasten ja -maljojen välillä — ja ilahdutti pikku Emman kunnianhimoista ja kiitoksenkipeätä sydäntä sanoilla, imelämmillä kuin hunaja ja varmaan paljon makeammilla kuin kaikki makeiset hänen ympärillään.

— Kas vain, rakas pikku Emma — miten suurenmoista — miten suurpiirteistä — mitä herkkuja — sehän on kuin satua.

Ja sovituksen henki täytti pienen huoneen, rakkauden hyvä ja kaikkivoipa henki, joka tahtoo, ettei lyhyttä, maallista juhlahetkeä liiaksi himmennettäisi arkiaherruksen harmaalla pölyllä, ja vieläpä pikku Emmankin kova ja ahne sydän laajeni harvinaiseen hehkuun, hämärään haluun saada olla itsensäunohtava ja hyvä ja antelias, ja hän sanoi äkkiä:

— Ota itsellesi pieniä makeisia, Diken, kunhan vain et sekoita maljojen sisältöä.

Taivaallinen uhraamisen ja hyvänäolemisen halu täytti toisten rikkaat ja suuret sydämet ääriään myöten hyvyydellä, ja heidän olentonsa salaisista rikkauksista säteili heijastus Emma Wigelstjernankin pieneen, naurettavaan päähän, jossa suuri nenä pisti esiin kuin pienillä sanomalehtipapiljoteilla käärityn bilboquetklot'in varsi.

Marie-Louise Almgren taputti häntä kevyesti poskelle, Pistooli nyökkäsi juron ystävällisesti ja Eurydike Bergin suuret, ruskeat tropiikkisilmät täyttyivät äkkiä kyynelillä.

Aavistiko hän ehkä hämärästi — hän oli heidän joukossaan aavistusten ja unten tytär — että tämä olisi viimeinen kesäkuun 14., jota he saisivat yhdessä viettää?

Neljän tunnin levottomuuden ja hermostuksen jälkeen, jota lievitti vain se työ, jonka aiheutti kaikkien maljojen, vatien ja tarjotinten siirtäminen Marie-Louise Almgrenin toiseen huoneeseen ns. ruokasaliin, joka tänä päivänä oli pikku Emman kunnia- ja juhlasalonkina, tuli liikahtamaton kello kuitenkin vihdoin puoli yksi, ja ensimmäinen eteiskellon soitto oli merkkinä siitä, että iloinen juhla oli alkanut.

Ja kello puoli kahdelta oli suloinen, kultainen, rakastettava, pikku, kiltti, ihastuttava, hyvä Marianne, toisella nimellä komentajanrouva Diedrichs, o.s. Blessigh saapunut ja pikku Emman syntymäpäivä oli jälleen tänäkin vuonna saanut ihastuttavan, hienon ja ihmeellisen hauskan leiman.

Nythän istui valta, kunnia ja ihanuus virallisen loistavana ja ylväänä pienten, köyhäin neitien ja leskien parissa ja salli heidän aivan ilmaiseksi paistattaa itseään auringon paisteessa, jolloin he jälleen voivat tuntea omaavansa osuuden voimaan ja vaikutusvaltaan:

— Ja sitten sanoi hänen ylhäisyytensä — mutta siviiliosaston päällikkö arveli — ja sitten sanoi kuningas pojalleni — hänen majesteettinsa kuningatar oli kyllin ystävällinen kysyäkseen vävyltäni haluaisiko hän vaihtaa kuukautta Alarik Possen kanssa — hän tahtoi mieluummin saada vävyni mukaansa kesällä Hookiin.

Ja kaikki vanhat naiset selailivat hengessään aateliskalenteria ja juoksivat valtiokalenterin nimisarekkeet ristiin rastiin kiireemmin kuin koulupojat portaissa — ja muistivat henkilöitä — ja tunsivat nimiä — ja ihmettelivät:

— Minun aikanani oli hän — ja ajatteleppas, että pikku Fredrik Goës on hovioikeudessa — muistan, kun annoin läimäyksen hänelle — ja ajatteles, että Karl Leijonhielm on niin vanha, että hänen vuoronsa on päästä kanslianeuvokseksi — entäs Figge Aspman sitten, joka on eversti — niin, se on tapahtunut yleisesikunnan kautta — jos hän olisi mennyt oikeata tietä, olisi hän nyt korkeintaan majuri.

— Oi niin, rakkaani, muistatko häntä — ja, kultaseni, ajatteleppas, että hän on naimisissa hänen kanssaan — niin, he ovat kuolleet molemmat — ja tiedätkö, näin hänet eilen kadulla univormupukuisena — ja hän tunsi minut ja teki kunniaa — voit uskoa, että minua tirkisteltiin, hänhän oli täydessä juhlapuvussa — no, minähän kohtasin Mariannen vävyn hoviajopeleissä keskellä Norrbrota ja hän tervehti niin kohteliaasti — huolimatta siitä, että minulla oli kaksi suurta kääröä käsissäni.

Vain silloin tällöin joku nimi äkkiä kuulosti vieraalta ja tuntemattomalta. Kukahan se mahtoi olla? Mistähän hän oli? Kenen sukua hän lienee?

— Kenraali Rydgren — niin, rakkaani, hän ei ole sukua kenellekään — hän on päässyt sotaministeriksi, vaikka on naimisissa tarjoilijattaren kanssa.

Mutta komentajanrouva von Diedrichs palautti tasapainon maailmankaikkeuteen kertomalla kuinka kenraali Rydgren ja kenraali Hamilton olivat olleet ulkona yhdessä juhlimassa — sillä heillä oli suuret taipumukset juopotteluun, kortinpeluuseen ja »hummailuun» — ja lopuksi he olivat aamulla istuneet kuin kanat orrella lauta-aidalla Kungsholmenilla ja silloin oli Rydgren sanonut Hamiltonille: — Kuuleppas, mitähän rouvamme sanoisivat jos näkisivät meidät nyt? — Mutta silloin sanoa tokaisi Hamilton heti: — Rakas veli voi olla vakuutettu siitä, että minun kreivittärelläni ei ole edes aavistustakaan veljen olemassaolosta!

Niin, Malcolm Hamilton, hän osasi vastata!

Mutta leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius, jolle Diedrichsin ja von Blesighin tapaiset perheet joka tapauksessa olivat vain alhaisaatelia, kävi yhä ohuthuulisemmaksi ja punanenäisemmäksi ja silmiltään harmaammaksi, mitä pitemmälle aika kului, ja lopuksi epäili hän muun muassa jutun todenperäisyyttä: — Veljenpoikanipa kenraali Sven ei ole koskaan kertonut sitä minulle — ja hänhän kertoo kaiken vanhalle, rakkaalle tädilleen.

Mutta sattui niin kiusallisesti, että komentajanrouva Diedrichs oli pari viikkoa sitten ollut päivällisillä amiraali v. Otterin luona, jolloin juuri kenraali Sven oli kertonut tarinan hänelle.

Ja leskikreivitär Lagerberg o.s. Gnospelius tuli niin väsyneeksi, että hänen päähänsä rupesi koskemaan ja hänen täytyi lähteä kotiin lepäämään hetkiseksi ennen päivällistä — sillä hänhän oli valvonut edellisenä iltana ent. maaherra von Looberghin luona suurilla illallisilla.

— Kas vain, onko hänellä varoja illallisiin — hänhän sai jättää maaherranpaikkansa Växjössä siksi että kassoissa oli jotakin vikaa — hän ei ainakaan pystynyt täyttämään tilitysvelvollisuuksiaan.

Oi, esivalta ei hukkaan miekkaa kanna, ja leskikreivitär Lagerberg, o.s. Gnospelius, joka edellisenä iltana oli ollut tapaamassa ulosmennyttä maaherratarta ja juonut lasillisen vettä heidän eteisessään, menehtyi, katosi ja pysyi poissa, ja rouva komentaja Diedrichs o.s.v. Blessigh antoi aurinkonsa loistaa vielä parikymmentä minuuttia ja vetäytyi sitten pois velvollisuutensa täytettyään, kenties itsetiedottomasti peläten, että liika aurinko voisi käydä vanhoille vaaralliseksi.

* * * * *

Mutta kaikki vanhat naiset olivat saaneet vettä myllyynsä keskustellessaan kaikista korkeista virkamiehistä ja hoviherroista, virkaylennyksistä ja kuninkaallisista henkilöistä, kielet olivat käyneet niin liukkaiksi ja posket punaisiksi ja silmät kiiltäviksi siitä tietoisuudesta, että ei vain ole ollut, vaan yhä on jotakin.

Ihren tytöt juttelivat orpanastaan presidentistä, ja kolme vanhaa Brelinin neitosta pikkuserkustaan komentajakapteenista, ja Rosa Furuhjelm valtiokonttorissa olevasta sisarenpojastaan Pontuksesta ja Svean tykistössä olevasta serkustaan, ja Beate-Jacqueline Bentzelstjerna amiraalista, joka oli hänen sukulaisensa viidennessä polvessa ja läheisin samanniminen omaisensa. — Rosalie Pistolschiöld kosketteli muistoja ylijuhlamenojenohjaajakaudelta, ja Marie-Louise Almgren kertoi mitä ihastuttavimpia kaskuja valtioneuvoksista ja oikeusneuvoksista, presidenteistä ja maaherroista.

Herää kokonainen maailma — virkamiesten ja upseerien, pappien ja tilanomistajain maailma — maailma, joka kerran on elänyt — ihmisluokka, jolla kerran on ollut valtaa ja merkitystä ja joka nyt on poissa — kauan sitten haudattu maailma, joka virkoaa jälleen eloon rakastavien ja unohtumattomien sydänten muisteloissa, palvonnassa ja uskollisuudessa.

Kaikki vanhat naisetkin ovat saaneet entisen elämänsä ja merkityksensä takaisin.

Leskirouva Silfverstååhl unohtaa sen pienen huoneen ja keittiön syrjäkadulla, jossa hän elää poikineen, leskirouva Almgren pettymyksensä ja nälkänsä — Ihren tytöt eivät enää muista, että heillä on yhteinen huone Tukholman Kainojen Köyhien talossa — Eurydike Bergin silmät loistavat suurina ja kaukaisiin näkyihin syventyneinä, ja Rosalie Pistolschiöld ei enää välitä pihalta leviävästä hajusta, porrassyvennysten liasta tai kummallisista naikkosista, jotka niin mielellään järjestävät kevätiltaisin kohtauksiaan Nelosen syvään ja pimeään porttikäytävään.

Syödään pikku Emman risaisia konvehteja ja kuivia marmelaadeja ja juodaan kolmas, neljäs ja viides päällystilkka ja ollaan tietoisia siitä, että eletään ja merkitään jotakin! Kuningasvalta ottaa lukuun jonkun — puolisot, isät ja veljet määräävät Ruotsin kohtalot ja tuttaviensa virkaylennykset — hänestä tulee se ja se, ja se ja se on eläkeiässä ja jättää paikkansa sille ja sille.

Eletään ja tunnetaan oma valta. Valta on vaarallinen. Siitä tulee ylpeäksi ja kovaksi ja itsetietoiseksi. Arvostellaan ja moititaan.

Muistatteko, mitä Marianne v. Diedrichs kertoi, kuinka tuo pankinjohtaja Wallenberg yrittää päästä seurapiireihin? Mutta niin kauan kuin ylihovitallimestari Piper elää, ei seurapiireihin pääse keitään panttilainaajia — häneen voi luottaa.

Ei, on käytävä käsiksi kovin kourin — ei käynyt päinsä antaa kansan hypätä nenälleen — tukkukauppiasten ja koronkiskurien ja maustekaupustelijoiden ja puotiapulaisten.

Kun Beate-Jacqueline Bentzelstjernan isä oli valtiopankin komissaari, saivat kauppiaat seisoa hattu kädessä ja kumartaa, eikä ollut yhtään sellaista, joka olisi uskaltanut istua siinä huoneessa, jossa hän istui kirjoituspöytänsä ääressä — eikä ollut ainoatakaan Skeppsbron rikkaista tukkukauppiaista, jolle ylijuhlamenojenohjaaja Pistolschiöld olisi ojentanut enempää kuin kolme sormeaan — lukuunottamatta Tottie'ja tai Arwedsoneja tietenkään, mutta hehän olivatkin melkein aatelisia — nykyisin.

Syrjässä ikkunan luona istui kolmentoista-vuotias poika kirja kädessään ja söi kuivattuja aprikooseja. Hänellä oli kaunis otsa ja kirkkaat siniset silmät ja punaiset, nälkäiset huulet, jotka ahmivat kuivattuja aprikooseja nopeasti ja koneellisesti ja kuumeisen kiireellisesti, ikäänkuin niiden nopea katoaminen muullakin tavalla olisi joka hetki pelättävissä.

Pojan nimi oli Sten Almgren ja hän oli Ludvig Almgrenin ja hänen vaimonsa Clara Eleonora Seteliuksen ainoa lapsi. Tämä nainen oli 26 vuotiaana tutustunut Ludvig Almgreniin tämän ollessa täysihoidossa hänen äitinsä, postinhoitajan lesken luona Linköpingissä; hän oli sen täydellisen eristyneisyyden takia, jossa hänen yhtä köyhä kuin hieno äitinsä oli häntä pitänyt, Ludvig Almgrenissa nähnyt unelmiensa maallisen ruumiillistuman ja sen sankarin, jolle hän oli ennakolta määrätty kaikkensa uhraamaan.

Sten Almgren oli kahdeksan vuotta sitten jäänyt isättömäksi ja oli tänä keväänä päässyt ilman ehtoja pohjoisen latinakoulun seitsemännelle luokalle — seikka, joka oli ollut tärkeänä johdantona ja yhteisenä puheenaiheena kahvikutsujen alussa, mutta joka nyt jo aikoja sitten oli unohdettu paljon tärkeämpien ja kiintoisempien asioitten vuoksi.

Poika luki Starbäckin kertomuksia Ruotsin historiasta eikä hän ajatellut hetkeäkään, ettei kellään näistä vanhoista tädeistä, jotka niin korskeasti ja itsevaltaisesti karkoittivat pankinjohtaja Wallenbergin seurapiireistä ja hienojen ihmisten parista, ollut edes sen vertaa varoja, että olisivat voineet matkustaa kesäksi pois Tukholmasta, niin, tuskinpa yhdeksi ainoaksi sunnuntaiksikaan — kellään näistä vanhoista naisista, joiden sukunimen hän tapasi tämän tästä Starbäckin historian lehdillä.

Mutta hän oli äkkiä pannut kirjan pois voidakseen tarkasti kuunnella vanhojen tätien keskustelua, joka oli saanut hänelle niin kiintoisan käänteen, että hän vallan unohti kuivat aprikoositkin, joita vielä oli jäljellä maljassa hänen vieressään. Rosa Furuhjelm oli alkanut kertoa, että hän oli ollut suuressa riemunäyttelyssä, serkkunsa, Svean tykistön majurin ja hänen vaimonsa kutsumana, — aivan ihmeellinen ja satumainen päivä, joka oli saavuttanut huippukohtansa heidän tarjotessaan Rosalle kahvia »kahvipaviljongissa», josta oli saanut — eikö se ollut satumaisen uskomatonta — ottaa kahvikupit mukaansa muistoksi — kahvikupit aivan ilmaiseksi — eikö se ollut jotakin sellaista, että melkein hävetti — mutta eivät kai he sentään siitä hävinneet, silloinhan he eivät olisi olleet niin runsaskätisiä — mutta hurjan hauskaahan se oli — siitähän jäisi muisto koko elämäksi — hän joisi aina kahvinsa niistä kupeista.

Mutta Pistooli, joka vaistomaisesti epäili nykymaailmaa ja sen kaikkia tuotteita, ilmaisi tässä epäilyksensä arvelemalla, että kupit olivat tehdyt »papier mâché»sta ja sulaisivat olemattomiin parin päivän käytön jälkeen. Tällä Pistoolille itselleenkin täysin epäselvällä käsitteellä »papier mâché» tarkoitti hän nimittäin kaikkea hänelle tuntematonta, ihmeellistä, epäilyttävää uudessa ajassa — »papier mâché» itse oli se uuden ajan salaperäinen alkuaine, josta petolliset ja petetyt ihmiset valmistivat arvotonta rihkamaansa ja kestämättömiä ilonaiheitaan.

Mutta Eurydike Berg, joka ei milloinkaan edes uneksinut voivansa itse päästä tähän ihmeelliseen näyttelyyn kalliin pääsymaksun vuoksi, kuunteli jännitettynä ja tarkkaavaisena, kuin lapsi melkein liian hauskaa ja fantastista satua, Rosa Furuhjelmin sekavia ja laajaperäisiä selostuksia »satuluolasta» ja »vanhasta Tukholmasta» ja gramofonista ja camera obscurasta ja köysiradasta, kunnes koko maailma oli pelkkää satua, niin ettei hän luullut edes unessa kokeneensa niin ihmeellisiä asioita. Sillä niin omituinen on ihmisen luonto, niin heikko hänen tietoisuutensa, että Ramsjöbergin tytär ja Sainte-Marie-aux-Magnolian haltijatar, nainen, joka oli nähnyt lastensa ja puolisonsa hukkuvan myrskyssä kaukaisella valtamerellä, ja joka mielipuolisuuden partaalla ja nälkään nääntymäisillään oli ajelehtinut pelastusveneessä armahtamattoman auringon alla rasvatyynellä merellä kolme malaijilaista laivamiestä ja neekerikyökkipoika vieressään veneen tuhdolla, se nainen ajatteli nyt, ettei mitään ihmeellisempää ja satumaisempaa kuin camera obscura, gramofoni ja »satuluola» ja ilmaiset kahvikupit voinut olla tänään maan päällä.

Vain syvällä Marie-Louise Almgrenin läpinäkyvien akvamariinisilmien pohjalla oli ivallinen, valpas hymynhäive — ehkäpä kuitenkin vain oikeusneuvoksen miehekkäänselvän ja tarkkanäköisen psyken hymyilevän ivallisen älyn itsetiedottoman muiston lempeänä heijastuksena.

Emma Wigelstjernan kaikki pienet, kuuntelevat kahvikekkerivieraat sensijaan unohtivat, että heidän olisi kiirehdittävä kaikkien näiden Tukholman Eläintarhan ihanuuksien parista ja kaikkien näitten hienojen ja ihanien makeisten äärestä katkeraan ja kurjaan todellisuuteen — joka useimmille heistä kaikista lähinnä aineellistui iltateekupillisessa ja hitusessa kuivaa leipää: sillä eihän voinut syödä päivällistä nautittuaan niin paljon ihmeellisen hienoja ja hyviä herkkuja. Sehän olisi ollut suorastaan Jumalan viljan haaskaamista — vallan anteeksiantamatonta tuhlausta ja sen erinomaisen sielullisen prosessin epäviisasta turmelemista, joka on muistossa piilevä jälkinautinto, jonkinlainen inhimillinen vastine viisaan, säästeliään ja ovelan lehmän märehtimismenetelmälle.

Ja niin oli iloinen juhla lopussa, ja pikku Emma saattoi ylpeänä ja ihastuneena sadanyhdennentoista kerran vastaanottaa heidän täpötäysien sydäntänsä ja vatsojensa kiitolliset vakuutukset siitä, ettei kukaan heistä voinut muistaa toista niin onnistunutta ja ihmeellistä ja ihastuttavaa ja hauskaa syntymäpäivää kuin tämä, ja kaikki toivoivat koko sydämestään saavansa vuoden kuluttua viettää yhtä ihastuttavaa ja hienoa ja miellyttävää syntymäpäivää ja nähdä pikku Emman yhtä reippaana ja pirteänä ja herttaisena ja ketteränä kuin nyt.

Mutta kun kaikki olivat lähteneet, ja kaikki oli korjattu ja poimittu pöydiltä, ja viivyttiin vielä illan hämyssä yhdessä kaikkien päivän ihanuuksien muistoissa, lausui Rosalie Pistolschiöld ajatellen kaikkia menetettäviä näyttelyhauskuuksia ne kohtalokkaat ja ratkaisevat sanat, joita seuraava teko oli aiheuttava Nelosen tuhon:

— Tiedättekö, sunnuntaina pitäisi meidän mennä Hagaan ja ottaa hiukan päivällisruokaa mukaamme — olisi niin ihanaa saada kerrankin hengittää oikein raitista ilmaa.

Ja toiset kolme ilahtuivat ja olivat samaa mieltä, ja heidän sydämessään syttyi suuri kevätilo, ja ehkäpä myös salainen ylpeyden ja turhamielisyyden ja koston tunne siitä, että ellei heitä oltukaan kutsuttu näyttelyyn, niin hankkivatpa he totta totisesti itselleen muita huvituksia ja ajanvietettä, joissa Rosa Furuhjelmkin kyllä olisi toivonut saavansa olla mukana.