Part 13

Mutta hänen täten hymyillessään täytti hänet samalla sisäinen riemuntunne. Aitoprotestanttisessa selkeässä ja karmeassa sydämessään hän tunsi salaista tyydytystä siitä tietoisuudesta, että Herra ikäänkuin lohdutukseksi ja kehoitukseksi oli antanut hänen yhdessä ainoassa kohden nähdä syvemmälle Hänen salaisuuksiinsa kuin armoitettu Eurydike oli saanut nähdä: sillä hän tahtoi ja hänen täytyi todeta, että hän syvemmin kuin ystävätär tunsi ja käsitti äärettömän inhimillisyyden Vapahtajan olennossa ja teoissa, käsitti, että Hän ei ollut ainoastaan tosi Jumala, vaan myös tosi ihminen ja sen ohessa myös tosi sankari — oikea sankari — ainoa oikea sankari.

Ovelle koputettiin.

* * * * *

Ääni, joka äkillisen kovalla todellisuudellaan sai heidät molemmat jäykistymään miltei mystillisestä kauhusta: Kolkuttiko — Herra — ovelle?

— Sisään, sanoi Rosalie pitäen vielä Eurydiken käsiä kouristuksentapaisesti omissaan.

Mutta kynnyksen yli astui pikku Emma, kalpeana ja hätääntyneenä ja epätoivoisena, hänen kasvonsa olivat kuin raivokkaan ja mielettömäksi pelästyneen lapsen kasvot.

— Oi, olen niin sairas — niin sairas — miksi olette minulle niin häijyjä — oi, luulen, että kuolen — sydämeeni niin koskee.

— Sydämeen?

Pistoolin sotapäällikönkasvoille levisi valkea viha, ja hän heitti niskojaan ruhtinaallisen inhon elein, kun hän äkkiä tunsi Eurydiken kädet rukoilevina omissaan.

Tuli muutaman sekunnin äänettömyys, josta tuli Rosalie Pistolschiöldille yhtä monta tunteitten ja elämysten ja ajatusten ja päätösten ja selvyyden iäisyyttä, ja sitten hän käänsi katseensa pikku Emmasta ja katsoi syvälle Eurydike Bergin silmiin, ja hän kumarsi päänsä aivan kuin jotakin totellen — ensi kertaa — ja hän puhui hieman katkonaisesti ja työnnähtäen — katsoen pikku Emman pään yli — kauas pimeään toisella puolen:

— Tulemme kohta, pikku Emma — sinun luoksesi — jos olet sairas, on parasta, että menet vuoteeseen.

Mutta nyt oli Eurydike-pieni irroittanut kätensä Rosalien käsistä ja pannut ne sensijaan Pistoolin olkapäille, ja nyt hän oikaisi itsensä ja painoi hänen molemmille poskilleen pienoisen, nopean linnunsuudelman, ja tämä kaikki näytti ymmärtämättömästä katselijasta oikeastaan samanlaiselta kuin pienen mäyräkoiran osoittaessa ystävällisyyttä isolle bernhardilaiskoiralle.

Mutta hetkistä myöhemmin hän oli jättänyt ystävän kantaakseen sydämensä ylitsevuotavassa, myrskyisessä kiitollisuudessa ja ilossa kiitos- ja ylistysuhrinsa Kaikkivaltiaalle, joka oli lahjoittanut heille tämän tämän rajattoman ja sanomattoman armon ja autuuden, joka oli antanut heidän sydämensä ja sielunsa yhtyä tämän teon lupauksessa ja päätöksessä — tuntien tarvetta saada Iäisyyden sinetti tälle heidän sopimuksellensa kutsua Jumala todistajaksi tähän heidän sydämensä valaan.

Ja ojennetuin käsin ja kohotetuin päin rukoili hän Jumalan Pojan kuvan edessä, ylväänä ja riemuitsevana, äänin, joka oli niin autuuden läpitunkema, että se Rosalie Pistolschiöldin mielestä oli pikemmin enkelin kuin ihmisen ääni:

— Herra, Herra — tämän uhraamme Sinulle — tämän pienen, köyhän, poloisen tekomme — Getsemanen verihiestä — sotamiesten ruoskaniskuista — päätäsi ympäröineestä orjantappurakruunusta — ruumiisi haavoista — tuskasta ristillä — Herra, Herra!

* * * * *

Ei voi kieltää, että se kohtaus, johon Ludvig Björnsköld oli kutsunut rouva Eurydike Bergin ja neiti Rosalie Pistolschiöldin ystävänsä varatuomari Ursellin konttoriin, oikeastaan oli kamariherralle jonkinlainen laskuvirhe ja pettymys.

Koko hänen hyvin suunniteltu sotasuunnitelmansa meni heti alussa pirstaksi, hänen hyvin viritetyistä satimistaan ei ollut mitään hyötyä. Nämä kaksi vanhaa, hieman kummallista naista selittivät jo alussa, etteivät he koskaan olleet ajatelleetkaan rikkoa hyväntekijänsä maaherra von Wernerin testamenttia, ja että he aikoivat jo syksyksi muuttaa pois Nelosesta. Ja kun he täysin mielettömässä hupsuudessaan olivat allekirjoittaneet selityksen, että he vapauttivat kamariherran täyttämästä maaherra von Werner-vainajan testamenttimääräyksen 11 pykälää, ja Ludvig Björnsköld, joka oli sekä oikeamielinen että hieno ja ylen moitteeton mies, vapaaehtoisesti tarjosi heille samasta vuokrasta, jonka he Nelosen huoneistossa olivat maksaneet, käytettäväksi kolme huonetta ja keittiön eräässä kamariherran talossa Hantverkarekadulla, vastasi tuo pieni, kalpea, mustasilmäinen rouva Berg, joka silloin totisesti vaikutti kypsältä Konradsbergiin:

— Ei kiitos, kamariherra — teidän ja meidän välillämme on olemassa kuilu — pitäkää lahjanne!

Ja me emme olisi antaneet todellista kuvaa kamariherra Björnsköldin olemuksesta, ellemme lisäisi, että tämä selitys suuressa määrin esti häntä perästäpäin nauttimasta tuomari Ursellin rajattomista onnitteluista ja kateellisen ihailevista selityksistä, että jos kuka tämän maan päällä oli onnen lellilapsi, niin oli sitä totisesti Ludvig Björnsköld.

Kesti päinvastoin kokonaisen viikon, ennenkuin hänen onnistui unohtaa tämän kohtauksen epämiellyttävä vaikutus, siitä huolimatta, että niin arvossapidetty ja suuren oikeamielisyytensä ja moitteettomuutensa tähden yleisesti kunnioitettu mies kuin tuomari Ursell monta monituista kertaa oli sanonut hänelle, että hän oli esiintynyt täysin virheettömästi ja hienon miehen tavoin tässä tapauksessa, ja ettei kukaan ihminen, jonka kunniaa ja arvostelukykyä pidettiin arvossa, olisi toisin menetellyt.

Olihan tavaton häpeä, taivaaseen asti huutava rikos, että Malmberginkadun 4 kaltainen tontti makaisi käyttämättömänä vuosikymmeniä. Meidän pääomista köyhässä maassamme oli suorastaan kansallinen rikkomus, rikos yhteiskuntaa kohtaan, että sellainen on tapahtunut, ja se, mitä kamariherra Björnsköld nyt toteutti, oli aivan yksinkertaisesti kansalaisvelvollisuus, kun hänen niin monen vuoden rappiotilan jälkeen vihdoin viimein onnistui tehdä tämä kuollut jättiläispääoma hedelmääkantavaksi.

KIRKASTUKSEN VUORELLA

Näiden ajatusten oikeaan käyttämiseen nähden on minulla lopuksi annettavana varoitus. Pidä varasi, ettet anna uskontosi tulla pelkän tunteen, vaan harjoittamisen asiaksi. Ihmiset voivat korkealentoisesti puhua muinaisaikojen pyhimyksistä ja pyhästä apostolisesta kirkosta antamatta hartautensa hehkun tai hienostuksen vaikuttaa omaan elämäänsä. Moni osoittaa mielellään jumalisuutta puhumalla hurskaalla ihastuksella, hän rakastaa hengellisiä kertomuksia ja ylistyslauluja, mutta hänestä ei silti tule parempaa kristittyä.

Enkelit ovat meille ilmestyneet, jotta taivas niin vähän kuin suinkin olisi tuntematon paikka mielikuvituksellemme... Pitäkäämme varamme, ettemme tee tutkisteluamme niistä pelkäksi tunnelmaksi ja jonkinmoiseksi mielikuvituksen hekumaksi. Tämän maailman on oltava vaivan ja toimeliaan elämän maailma; Jumala näyttää meille pilkahduksia kolmannesta taivaasta meidän virvoitukseksemme; mutta jos antaudumme niille niinkuin ne olisivat olemassaolomme päämäärä tässä ajassa, laiminlyömällä päivästä päivään puhdistautumisemme niiden täyteyden tulevaista nauttimista varten, muuttuvat ne vain sielunvihollisen juoniksi.

John Henry Newman.

PYHIMYKSIÄ JA SANKAREITA.

Lokakuun 6 päivä 1897 oli kaksinkertainen merkkipäivä Eurydike Bergille. Tänä päivänä kolmekymmentäneljä vuotta sitten hänen äitinsä oli haudattu Ramsjöbergin tehtaankirkkoon Stelleniusten hautakuoriin — 6 lokakuuta 1863 — ja päivälleen kolmekymmentäneljä vuotta tästä päivästä oli muutto suoritettu uuteen asuntoon Grevturekadun pihan perälle. Ja pikku Emma oli ensi kertaa vieraskäynnillä nähdäkseen, kuinka vanhat ystävät olivat järjestäneet olonsa.

Pikku enkeli itse, hänen rajattoman vihansa ja kiukkunsa siitä, että oli pakotettu lähtemään Nelosesta, hituisen lakattua riehumasta, oli päättävästi kieltäytynyt vuokraamasta yhteistä asuntoa Rosalien ja Dikenin kanssa. Näin menetellen hän estyi tulemasta pakotetuksi auttamaan ei vain heitä, vaan myös tuota inhoittavaa Clara Almgrenia, joka juuri oli pääsyynä hänen äärettömiin onnettomuuksiinsa.

Pikku Emma oli vuokrannut huoneen — ison, komean huoneen eräästä isosta huvilasta, jossa oli talouskoulu ja joka sijaitsi Sundbybergissä. Sehän oli kaukana Tukholmasta ja kaikista sen ihanuuksista — mutta huone maksoi täysihoitoineen kaikkineen viisikymmentä kruunua kuukaudessa, ja silloin sai pikku Emma kahvia tuoreen vehnäleivän kera vuoteeseen — ja aamiaisen lämpimine ruokineen ja suuret määrät leikkeleitä ja kahvia ja maitoa ja kaakkuja — ja sitten päivällisen kolmine ruokalajeineen — ja sitten kahvia runsaan kahvileivän kera kello viideltä — ja sitten kello puoli yhdeksältä illalla lämpimän ruoan ja voileipäpöydän ja leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää.

Ja kaikki siellä olivat niin äärettömän kunnollisia ja kilttejä ja ystävällisiä ja kohteliaita hänelle: — Kun ne saivat tietää, että olen aatelia, joutuivat he vallan suunniltaan.

Pikku Emma oli muuttanut tähän maalliseen paratiisiinsa jo elokuun viimeisellä viikolla, ja ensimmäisten viikkojen alituisten vatsanväänteitten ja ähkyn ja ruoansulatushäiriöiden mentyä onnellisesti ohi, oli pikku Emma alkanut äkkiä lihota — muuttumisprosessi, joka ei millään tavalla lisännyt pikku vartalon kauneutta ja suloa, ja joka sen lisäksi aiheutti hänelle koko joukon vaivaa ja huolta, kun hänen ahtaat, ruumiinmukaiset vaatteensa tulivat näkyväksi ja tuntuvaksi todisteeksi siitä ikuisesta totuudesta, ettei pitäisi kaataa uutta viiniä vanhoihin leileihin.

Mutta Pistooli ajatteli hiljaa itsekseen: sinä tulet halkeamaan hyvistä päivistä, pikku Emma, ja se on oikein sinulle. — Niin ajatteli hän vain, sillä nyttemmin hän karttoi huolellisesti sananvaihtoa entisen riitatoverinsa kanssa, joka sensijaan ilman minkäänlaista valvontaa ja ilman vastaiskuja sai henkisesti levitellä itseään vanhojen ystävien edessä, kuten hän jo ruumiillisestikin oli alkanut pursua yli entisten rajojensa.

Pikku Emmalla ei muuten ollut vähäisintäkään tunnetta siitä, että hän millään tavalla olisi tehnyt väärin Nelosen vanhaa joukkuetta kohtaan — päinvastoin: hänelle oli tehty väärin. Mutta oli kaksi henkilöä, jotka olivat syypäät tähän häntä kohdanneeseen sanomattomaan vääryyteen. Toinen oli kalpea, näivettynyt, matelevan juonitteleva Clara Almgren, jonka pirullisessa luihuudessaan oli onnistunut eksyttää ja pimittää kiltin, hiljaisen ja lapsellisen Marie-Louise Almgrenin silmät — toinen oli kamariherra Ludvig Björnsköld, joka oli suurimpia konnia, mitä koskaan oli kahdella jalalla kulkenut ja jonka oikeastaan pitäisi istua Långholmenilla.

Mutta koska Ludvig Björnsköld ei mitenkään ollut pikku Emman koston ulottuvilla, sai Clara Almgren yksin vastaanottaa pikku Emman tunteitten purkaukset, joita hän ei kuten tavallisesti yrittänytkään salata.

Mutta tänä iltana oli hänellä ollut muassaan muutamia leivoksia sekä se vehnäleipä, jonka hän aamukahvistaan Sundbybergissä viikon varrella kätki saadakseen niillä joka sunnuntai ravita ja armoittaa vanhoja ystäviään. Ja juotuaan kahvin ja nautittuaan korvauksen hyväntekeväisyydestään viimeistä jyvästä myöten sekä harmikseen todettuaan, että Sten Almgren oli julkean ja halpamaisen äidin arvollinen poika, joka oli hotkaissut itseensä neljä vanhaa vehnäpullaa, nousi pikku Emma lähteäkseen.

Siellä hän tahtoi olla kotona paratiisissaan illallisaikana — ajatelkaahan, lämmintä ruokaa ja voileipäpöytä ja äärettömän paljon leikkeleitä ja teetä ja maitoa ja kahvileipää niin paljon kuin konsanaan tahtoo ja jaksaa. Pikku Emma itsetiedottomasti melkein pelkäsi lähteä sieltä — hänet valtasi hämärä kuvitelma, salaperäinen levottomuus, että hänelle kävisi kuin sadussa, että maallinen paratiisi olisi eräänä kauniina päivänä hävinnyt hänen Tukholmasta palatessaan.

Ja muuten ei oikeastaan ollutkaan enää niin hauskaa kuin ennen vanhojen ystävien luona heidän uudessa kodissaan.

Siellä oli vain kaksi huonetta.

Suurempi huone oli jaettu kolmelle naiselle niin, että Dikenillä oli puoli huonetta ja Rosaliella ja Clara Almgrenilla toinen puoli. Näkyväisen välimuurin muodosti kolme kallisarvoista, intialaista brokaadiverhoa, jotka Clara Almgren oli ommellut yhteen ja joka illan tullen pingotettiin parin koukun varaan, jotta Diken pieni tuntisi olevansa rauhassa muistoineen ja risteineen.

Ettei Pistoolia, joka koko elämänsä oli tottunut olemaan omissa oloissaan, mitenkään vaivaisi huoneenpuoliskon jakaminen hänelle ennestään täysin tuntemattoman rouva Almgrenin kanssa, oli asia, jota ei Pistooli eikä Clara Almgren ajatelleet tai josta he eivät olleet tietävinään. Pääasiahan oli, että Diken viihtyisi tai ettei hän tuntisi oloansa vaikeaksi: hän, jolla oli ollut sellaiset tottumukset.

Mutta Eurydike Bergin ainoa ajatus oli, että »poikasella» vain olisi hyvä olla!

Poikanen oli Sten Almgren, ja hänellä oli toinen huone yksin hallussaan. Hänhän oli niin vanha, ettei hän voinut asua äitinsä kanssa samassa huoneessa, ja sitäpaitsi hänellä täytyi olla huone opintojensa takia — hänhän oli sellainen kirjatoukka — ja hänenhän täytyi saada vastaanottaa tovereitaan häiriintymättä eikä hävetä ympäristöään.

Mutta Sten Almgren häpesi sydämessään — hän häpesi asuntoa ja huonettaan ja tätejään, ja hän pakeni niin pian ja niin pitkäksi aikaa kuin saattoi kirjojen maailmaan tai pitkiin, fantastisiin unelmiin, kuinka hyvä hänellä tässä maailmassa tulisi olemaan, kun hän tulee isoksi ja rikkaaksi ja saa vallan käsiinsä.

Hän antoi kuitenkin armollisesti täti Eurydiken palvoa ja hemmotella itseään, ja hän palkitsi kaikki tämän tunteet pienellä ystävällisyydellä ja hellyydellä silloin tällöin — ystävällinen katse, arka hyväily kädelle — pieniä hellyydenosoituksia, jotka nostivat Eurydike Bergin seitsemänteen taivaaseen.

Sillä Ramsjöbergin tyttärellä ja Ehrencreutzin jälkeläisellä oli oma erikoinen uskonsa Sten Almgrenista. Hän uskoi, ei, hän tiesi, että Jumala oli valinnut pienen Baltzar Emanuelin pojan suojelusenkeliksi, ja että kaikki se, minkä hän niinollen tekee Sten Almgrenin hyväksi, sen hän tekee pienen Baltzar Emanuelin iloksi.

Sten Almgren palkitsi myös täti Eurydiken — hän ei saanut koskaan sanotuksi täti Diken — joka suuresti mairitteli tätä.

Täti Eurydike oli ainoa, jota hän totteli — täti Eurydike oli ainoa, jonka mielipidettä hän kysyi tai jota hän noudatti. Äidistään hän viis välitti — täti Rosalieta hän karttoi ja täti Rosalien mielestä »poika» oli aika »vintiö», jolla kuitenkin oli eräs todellinen avu — ja se oli Pistoolin silmissä sangen suuri avu: Sten Almgren ei sietänyt pikku Emma-tätiä. Hän vihasi häntä, hän inhosi häntä, hän halveksi häntä, ja »pojalla» oli pirullinen kyky ärsyttää Emma-tätiä, näennäisen lapsellisesti ja ymmärtämättömästi sanoa hänelle myrkyllisimpiä ilkeyksiä — tehdä hänet naurettavaksi — tehdä itsensä naurettavaksi hänen kustannuksellaan. Täytyi myöntää, että pojalla oli todellista makua. Hän sanoi oikeastaan kaiken, mitä Pistooli olisi tahtonut sanoa — ja enemmänkin — ja hän saattoi toisinaan olla niin räiskyvän sukkela, niin demoonisen älykäs ja selvänäköinen, että hänen suoraa, leveätä selkäänsä pitkin kulkivat mielihyvän kylmät väreet, ja hän melkein kauhistui, että lapsi siinä määrin saattoi nähdä läpi kaikkien valheverhojen.

— Niin, on vallan varmaa, että poikavintiö on täynnä tärpättiä, saattoi hän sanoa Dikenille vilpittömin hyväksymisen elein, joka ilahdutti Eurydiken sydäntä, samalla kun sanamäärittely sai hänet värisemään vastenmielisyydestä — mutta hän ei ole voinut saada sitä äidiltään — niin kiltille ja sävyisälle ja harmittomalle ihmiselle on se uskomatonta — ja mitä pojan isään tulee niin — jos saa päätellä Claran kuvauksista — ja hänhän aviovaimona on luonnollisesti täysin todistuskelpoinen ja pätevä tuomari — lienee Ludvig Almgren ollut enkeli maallisessa hahmossa — s.o. enkeli, joka ei kieltäydy totilasista tai kolmestakaan, jos tarjottaisiin.

Ja Pistooli venytti alahuultaan ja kohotti ylähuultaan ja kaakotti tyytyväisenä, sillä totta puhuen hän oli mustasukkainen — eikä niin vähääkään — Eurydikelle hänen tunteistaan »poikavintiötä» kohtaan, samalla kun hän vähitellen alkoi katsoa maailmaa Dikenin silmillä — osittain siksi, että hän oli todellinen vaiva Emma Wigelstjernalle, pieni, verraton kiusanhenki —ja vihdoin viimein siksi, että hänen olemuksensa sisäisin tarve oli saada rakastaa kaikkea sotaisaa ja ylvästä ja palavaa; ja sisimpäänsä hän kätki salaisen vakaumuksen, että »poikavintiö» oli jonkinmoinen miehinen vastine hänestä itsestään.

Kun pikku Emma tänä iltapäivänä oli mennyt, kävi pienessä asunnossa niin ihmeellisen hiljaiseksi ja tyhjäksi ja ahdistavaksi. Varjot tihenivät omituisen raskaina vanhojen naisten huoneessa. Sanat kuihtuivat ja kuolivat heidän huulillaan, ja heitä kiusasi oman äänen kaiku.

Mutta sensijaan olivat vanhat huonekalut alkaneet puhua. Ne kysyivät toisilta hämmästyneinä ja peläten, missä ne olivat. Ne eivät tunteneet ilmaa — ilmapiirissä oli vieraita, tuntemattomia henkiä — ne kaipasivat vanhoja vuosikymmenien aikaisia ystäviä — niin, muutamia vuosisatojenkin vanhoja ystäviä.

Missä oli oikeusneuvoksen nojatuoli ja vanha, soikea mahonkipöytä, missä oli piispattaren työtuoli ja ompelupöytä, missä oli Ingeborg Stelleniuksen vanha kirjoituspöytä ja vuorineuvos Ehrencreutzin asiakirjakaappi, jotka olivat seuranneet toisiaan Hjulshammarista Ramsjöbergiin, Ramsjöbergistä Sainte-Marieaux-Magnoliaan, Sainte-Marie-aux-Magnoliasta Malmberginkadun neljään — missä oli vanha pelipöytä itäintialaisine posliinilevyineen, joka oli muuttanut Refvelstasta Rauhankadulle ja sieltä Rosalien keralla pois, jonka ääressä ylijuhlamenojenohjaaja oli istunut niin monina öinä — ja jonka kiinalaisilla kuvilla ja kummallisilla maisemilla ja taidokkaasti yhteenkiedotuilla ornamenteilla koristetun levyn päällä Refvelstan maa vähitellen oli häipynyt olemattomiin, sillä välin kuin sen himmeä lasitus korkeitten hopeakynttiläjalkain lepattelevien liekkien valaisemana oli kuvastanut ylijuhlamenojenohjaajan ylhäisen jäykkiä ja kohteliaasti hymyileviä kasvoja — poissa pelipöytä, poissa hopeiset kynttilänjalat — poissa oli pääsotakomisarius Wigelstjernan suuri sifonjeeri, jonka lukemattomissa lokeroissa hänen yksityiset paperinsa olivat olleet yhtä järjestelmällisesti lajiteltuina kuin konsanaan asiakirjat hänen virkahuoneessaan — ja missä oli oikeusneuvoksen vanha, isiltäperitty kustavilainen kirjoituspöytä, jonka ääressä hän oli istunut työskentelemässä niin monia iltapäiviä ja ehtoita, hänen totuuttaetsivän henkensä kamppaillessa maallisen oikeuden raskaitten ja vaikeasti ratkaistavien probleemien kanssa — ja jossa hänen isänsä, piispa, oli ennen häntä istunut hurskaisiin tutkisteluihin kumartuneena kirjojen kirjan yli, valmistuessaan harjoittamaan kutsumustehtäväänsä — missä olivat kynttiläkruunut ja kuvastimet, jotka olivat valaisseet ja häikäisseet toisiaan juhlallisessa kilvoituksessa ja jalossa kaksintaistelussa pitkinä juhlaöinä Hjulshammarissa ja Ramsjöbergissä, Refvelstassa ja Renbyholmissa?

Työn muistot ja juhlan muistot, turhuuden muistot ja hurskauden muistot — poissa — poissa — ainaisesti poissa ja erotettuina — tuulten ja aaltojen hajalleen heittäminä hylynsirpaleina — hylynsirpaleina ja merihylkyinä kuten niitten viimeiset omistajatkin maan päällä.

Ei ja taasen ei — niitten viimeiset omistajat elämässä eivät ajelehtineet missään maallisissa virranpyörteissä. Huoneen pelastetun hylkytavaran kirjavan kokoelman yläpuolella loistivat valkeina ja hiljaisina, hohtavina ja kirkkaina krusifiksien pyhät kuvat maailman Vapahtajasta ja Herrasta — vertavuotavasta Jumalan Pojasta — Lunastajasta ja Sovittajasta — kärsivien ihmissydänten elävästä ankkuripaikasta — kaikilta maallisilta myrskyiltä suojaavasta varmasta satamasta — lujasta ja järkkymättömästä kalliosta, jota vastaan kaikki maailman aallot ja tuulet voimattomina raukenevat.

_Saevis tranquillae in undis_ — rauhallisina raivokkaiden aaltojen keskellä.

Ja vaistoten syvällisesti henkielämän salaperäisistä asioista Eurydike Berg tunsi äkkiä, että hänen täytyi voittaa tämä rajaton raskasmielisyys, joka kasvoi tuskallisen lamauttavalla voimalla huoneen hämärissä — että hänen täytyi antaa toisten nähdä ja muistaa, ketä he palvelivat ja kelle he kuuluivat — että heillä ei ollut oikeutta surra ja pelätä — että uskollisuuden ja kiitollisuuden, ilon ja rauhan tuli täyttää heidän sydämensä ja kohottaa heidän huulensa rukoukseen ja kiitokseen.

Hän hyväili pienellä, aralla, kainolla, hellällä käden liikkeellä kevyesti, kevyesti Sten Almgrenin kättä — liike, jossa koko hänen sydämensä pidätetty ja puoleksi unohdettu hellyys poikaansa kohtaan heräsi eloon ja puhkesi kukkaan:

— Sten pieni, mene ja sytytä kynttilät suuren Kristus-kuvan alla!

Ja sillä välin kuin poikanen hieman vastahakoisesti, hämmentyneenä ja epävarmana, kainona ja kömpelönä täytti hänen antamansa tehtävän, rukoili Eurydike hiljaa ja palavasti hurskaassa sankarisydämessään: Herra, pidä huoli poikasesta — opeta häntä palvelemaan Sinua, tottelemaan Sinua, rakastamaan Sinua — anna hänen hyväkseen tekemämme uhrin tulla Sinun kunniaksesi tehdyksi uhriksi!

Nyt Rosalie katkaisi hiljaisuuden, ja iso, arvokas imperaattorinpää oli ihmeellisen voimakkaan hehkun kirkastama:

— Jos jää rahaa ja varoja, kun olen kuollut, tahtoisin saada tämän virrenvärsyn hakatuksi haudalleni:

Vuoks' leivän, onnen, maineen on taisto tarpeeton. Pois pienet huolet heitä, ah, aika lyhyt on.

Vaan murheen, ilon päivin käy Herran polkuja. Tee oikein kuoloon asti: muun hoitaa Jumala.

Mutta nyt hymyili Eurydike Berg onnellisinta ja kirkastuneinta hymyään, hymyä, jonka veroista hänen ystävänsä eivät milloinkaan olleet nähneet hänen huulillaan, ja hän puhui äänin, joka oli vapauttavan riemun täyttämä, särkymiseen saakka innoituksen läpitunkema, innoituksen, joka vastustamattomassa, ylimaallisessa voimassa sai kaikkien heidän sydämensä värisemään.

— Ajatteletko kuolemaa nyt? — Minusta tuntuu kuin alkaisin vasta nyt elää uudelleen — oikein elää.

Mutta hänen silmänsä eivät enää erottaneet muita huoneessa olevia; hän näki ainoastaan Vapahtajan piirteet ristillä sekä ne kolme kynttilää, jotka sytytti pitkä, laiha poika, jonka varjokuva kuitenkin tällä hetkellä ihmeellisellä tavalla ikäänkuin laajeni ja täytti koko huoneen, niin että hänen ja hänen vanhan ystävättärensä kasvot ja vartalot ikäänkuin kätkeytyivät ja häipyivät tähän aaltoilevaan, epämääräiseen hämäränleikkiin, tähän varjojen aavemaiseen, uhittelevaan kisailuun seinillä ja katossa — vertauskuva tuntemattomasta tulevaisuudesta, hämärän ja pimeän maailmasta, jonka yllä Ihmisen Pojan, Maailman Vapahtajan, rakkauden ja laupeuden Herran kuva tällä hetkellä loisti järkkymättömämpänä, lohduttavampana, virvoittavampana kuin koskaan.