Part 12

— Ei — sitä en uskokaan — ja kumminkin ne tahtovat ottaa huoneet minulta joka tapauksessa.

— Missä neiti Wigelstjerna asuu?

— Missä minä muka asun — Nelosessa tietysti.

— Vai niin — missä siellä?

— Huoneistossa tietenkin — minähän sain Marie-Louiselta haltuuni pienen huoneen, jota hän ei lainkaan tarvinnut — hänellähän oli alkujaan kolme.

— Kas vain — koska se oli?

— Oi — siitä on kauan — luulen, että se oli vuonna kahdeksankymmentäkuusi — äitini kuoli Kristina Nilsson-onnettomuudessa.

Pikku Emma piti muutamia sekunteja nenäliinaa hienotunteisesti ja moitteettomasti silmiensä edessä, joka vielä enemmän esti häntä näkemästä ja vielä vähemmän ymmärtämästä tutkivaa, kamariherra Björnsköldin pienien kirkkaitten silmien selvää, miettivää katsetta.

— Vai niin — mitä neiti maksaa vuokraa?

— En minä maksa mitään vuokraa.

— Vai niin — vai ei — asuu ilmaiseksi — vai niin — ne eivät ole ottaneet minkäänlaista vuokraa!

— No, se vielä puuttuisi.

— Eikö neiti millään tavalla ole suorittanut minkäänlaista korvausta?

Pikku Emma melkein suuttui, kun tuollainen pikku seikka ilmeisesti saatettaisiin lukea heidän hyväkseen.

— Niin, olenhan minä ollut sangen ystävällinen heille — heillähän on aika ahtaat olot — ja minähän sain koko lailla periä isältäni — mutta ne tahtovat nyt, että Clara Almgren poikineen pääsisi sinne asumaan ja sehän ei voi olla oikein.

— Ei — siihen ei heillä ole oikeutta.

Kamariherran kasvot näyttivät umpimielisiltä ja miettiväisiltä.

— Heillä ei mitenkään voi olla oikeutta siihen — heillä ei ole oikeutta huoneistoon muuta kuin itseään varten.

— Niin, sitähän minä sanoin heille, ja he eivät tahtoneet uskoa minua!

Pikku Emman kasvot kirkastuivat voitonriemusta, kun ovelle koputettiin ja sitä raotettiin:

— Aamiainen on katettu, kamariherra!

— Niin, neiti Wigelstjerna saa suoda minulle anteeksi — minä tulen kyllä palaamaan asiaan.

— Mutta mitä minä sanon heille?

— Minä kyllä puhun itse heidän kanssaan.

— Kiitos, kiltti kamariherra — ja anteeksi, että olen vaivannut — mutta katsokaas, minun täytyi puhua tästä — oli niin epäoikeutettua —

— Hyvänen aika — oli vallan erinomaista, että neiti tuli — hyvästi!

Kamariherra Björnsköld söi tänä päivänä aamiaisensa aivan erikoisen levollisessa ja onnekkaassa mielentilassa ja antoi tarjota kahvin työhuoneessaan, jossa tavallista vahvempi ja hienompi aamiaissikari oli tämän hyväntuulen näkyvänä merkkinä.

Hyvä suunnitelma, hieno suunnitelma kypsyi kamariherran päässä, sitä punnittiin, harkittiin ja käänneltiin savupilvien kohotessa kattoon. Tässä oli joka tapauksessa pienoinen mahdollisuus, jota hyvällä onnella ja diplomaattisella tahdikkuudella saattoi käyttää hyväkseen.

Nyt aikoivat nuo kirotut mamsellit ilmeisesti antaa Almgrenin huoneet tuolle sukulaiselle: — heillähän ei ollut mitään oikeutta vuokrata huoneita — tai antaa niitä pois — huoneistoa saivat vain he käyttää, mutta ei kukaan muu. Jos hän nyt uudistaisi vanhan ehdotuksensa, että he saisivat toisen yhtä ison huoneiston, johon he voisivat ottaa rouva Almgrenin — sen rouvan he ilmeisesti haluavat saada, koska olivat niin riidelleet — korvaukseksi siitä, että suostuisivat julistamaan testamenttilisäyksen mitättömäksi. — Ei, ensin on paras uhata heitä — oikein säikyttää — ei ole mitään, jota vanhat naiset niin pelkäävät kuin lakia — oikeudenkäyntiä ja poliisia. Sehän oli yksinkertaisesti jo testamenttirikos, että he olivat pitäneet luonaan tuota vanhaa neitiä, joka haisi niin ummehtuneelta. — On parasta takoa silloin kuin rauta on kuuma.

Hänen on todella jäätävä kaupunkiin vielä pariksi päiväksi — tässähän on mahdollisuuksia. Niin, enemmän kuin mahdollisuuksia. Hän tunsi sen ilmassa, hän tiesi, että hän onnistuisi.

Kevyinä ja ilmavina kuin kamariherran ajatuksetkin liukuivat savupilvet ikkunasta loistavan sinisiin äärettömyyksiin. Ludvig Björnsköld oli nyt onnellinen mies. Hänen hyvinhoidetuilla, hienoilla vanhanmiehen kasvoillaan oli nautintorikkaan rauhan kevyt loiste: pulma, joka vuosikymmenien ajan oli kiusannut häntä, lähestyi äkkiä ja odottamatta ratkaisuaan. Riemun tunne melkein värisytti häntä: hän tunsi huumausta kärsivällisen odotuksen hitaasta, varmasta voittokulusta — intohimoisen kalastajan tunnetta sinä hetkenä, kun kala nykäisee koukussa.

Pikku Emma Wigelstjernakin oli tänä päivänä onnellinen, voitonriemuisa olento. Nelosen pienessä kyyhkyslakassa, joka lähes viikon oli ollut melkein sudenpentujen pesänä, hän ei kauemmin voinut pitää iloaan salassa. Hänen täytyi puhua Rosalielle ja Dikenille, vaikka he olivat sopineet keskenään, etteivät puhu sanaakaan toisilleen. Nyt heidän täytyi joka tapauksessa saada tietää, että hänellä oli ollut oikeus puolellaan — että hän saisi Marie-Louisen huoneet.

Hän tapasi heidät Eurydiken huoneessa, ja syvässä, valtavassa, huonekaluilla täytetyssä huoneessa, jossa Kristuskuvat puhuivat näkyvää kieltään, ja jossa ilma oli hiljainen ja puhdas lukemattomista rukouksista, hän seisoi kaikesta piittaamatta — lujana, voitonvarmana ja kovana aivan kuin Ludvig Björnsköld konsanaan.

— No, pikku Emma — sinä olet kuin takiainen — täytynee varmaan lakaista sinut pihalle — eikö ole mahdollista saada olla rauhassa.

— Sen tulette varmasti saamaan, rakas Rosalie, niin paljon kuin suinkin tahdotte, mutta pidin velvollisuutenani kertoa teille, että olen tänään ollut kamariherran luona ja puhunut hänelle — — —.

— Mitä tarkoitat?

— Niin, sitä tarkoitan, ja niin olen tehnyt, ja sanon teille, että hän sanoi minun olevan oikeassa — eikä teillä testamentin mukaan ole vähäisintäkään oikeutta sallia Clara Almgrenin asua täällä — ei — ja hän oli muuten ihastuttavan rakastettava — oi, niin hieno ja miellyttävä mies — ja niin aistikasta oli kaikki — tiedättekö, siellä oli hienon hieno nahkanojatuoli ja siihen hän pyysi minun istuutumaan: istukaa ja levätkää vähän, kiltti neiti Wigelstjerna, neiti näyttää olevan niin kuumeissaan, saako olla vähän mehua ja vettä — ja seinällä oli iso, kuningasta esittävä maalaus — ja hänen kirjoituspöydällään oli kuninkaan kabinettikuva, johon oli kirjoitettu Oskar — omakätinen nimikirjoitus — ja niin rakastettava hän oli, että kysyi, missä minä asuin ja kuinka viihdyin — se on oikea hoviherra se — ja kuningattaren valokuva myös nimikirjoituksineen — ja marmoriportaita ja matto messinkitankoineen ylös asti — ja hän sanoi, että hän tulee puhumaan teidän kanssanne — teillä ei ole minkäänlaista oikeutta määrätä Marie-Louisen huoneista — teillä ei ole mitään oikeutta pitää ketään asumassa täällä.

Pikku Emma syventyi jälleen kuvailemaan kamariherran asuntoa mykistyäkseen ja jäykistyäkseen äkkiä kokonaan Rosalie Pistolschiöldin vastauksesta:

— Niin, rakas Emma, ellei meillä ole oikeutta ottaa Clara Almgrenia asumaan tänne, niin totta totisesti ei meillä ole suurempaa oikeutta antaa sinun asua täällä.

— Mitä — Rosalie — tarkoittaa?

— Ei saa uhata — Rosalie-kulta — oi ei, ei — ei — ei aiheuttaa enempää pahaa — ei enää — Rosalie — Jumala ei siedä kaikkea tätä vihaa ja riitaa — Rosalie, pyydä häntä vain menemään.

— Mitä Rosalie oikein tarkoittaa?

— Voit mennä huoneeseesi ajattelemaan sitä hetkeksi — tule, menkäämme minun puolelleni, Diken.

— Hyvänen aika, hyvänen aika — en enää häiritse teitä.

Pikku Emma meni ulkonaisesti reippaana ja arvokkaana ovelle, samalla kuin pienoinen ajatus kasvoi hänen aivoissaan äkkiä lähenevän ukkospilven hirvittävällä nopeudella. Kun hänen kätensä oli ennättänyt ovenlukkoon, oli se jo aika isona ja raskaana hänen tietoisuudessaan, ja hän käänteli ja väänteli lukkoa saadakseen syyn jäämiseen ja selvityksen saamiseen.

Toisten vaikeneminen ärsytti ja kiusasi ja härnäsi häntä aivan erikoisesti — siinä oli jotakin luihua ja kavalaa — jotakin vihamielistä ja pahaenteistä — yksinkertaisesti jotakin uhkaavaa. Mutta pikku Emma ei totisesti ollut niitä, jotka ensi hädässä antautuvat, ja joka ei ainakaan voinut päästää käsistään tilaisuutta kiusoittavan vastauksen antamiseen Rosalie Pistolschiöldille:

— Niin, tahdon vain sanoa sinulle, pikku Rosalie, että kamariherra sanoi nimenomaan, että minä saan huoneet.

Ja tyytyväisenä valheeseensa ja vastaukseensa hän jätti oven raolleen saadakseen iloita Rosalien vastauksesta. Sitä ei tullutkaan, ja pikku Emman täytyi hitaasti ja vastahakoisesti painua pimeään ja hiljaisuuteen ja tyhjyyteen. Mutta huoneensa hiljaisuudessa kasvoi pikku Emman sydämessä suuri hätä:

— Mitä Rosalie oikeastaan oli tarkoittanut?

Hän ei tahtonut ajatella ajatusta loppuun — siinä oli jotakin mustaa ja ilkeätä ja likaista, joka oli ylen vastenmielistä, niin, jopa jäätävääkin. Ja hänen pienen mehiläissielunsa ajatukset vaihtuivat ja häntä alkoi kovasti kiusata ja surettaa Dikenin ja Rosalien rajaton julmuus ja pahuus: tämä äkillinen, selittämätön kiukku kilttiä, sävyisää pikku Emmaa kohtaan, joka niin arvoituksellisesti oli vallannut heidät Marie-Louisen kuoleman jälkeen — niin, eikä hän voinut liioin ymmärtää, kuinka Marie-Louise oli voinut olla niin sydämetön ja ajattelematon häntä kohtaan, että oli tahtonut jättää huoneet Clara Almgrenille.

Niin, eikö ollut aivan kuin koko maailma olisi liittoutunut häntä vastaan — molemmat hänen vanhat ystävänsä olivat pettäneet hänet — molemmat — kaikki tahtoivat tehdä hänelle pahaa — kaikki tahtoivat ajaa hänet ulos — ei kukaan ollut hyvä hänelle — ei kukaan — ei kukaan.

Pikku Emma alkoi itkeä hillittömästi hämärässä sohvannurkassaan — varmasti syvempiä ja todempia kyyneliä kuin koko elämässään. Hän tajusi äkkiä huimaavan tuskallisesti, kuin olisi hän pudonnut pohjattomiin syvyyksiin, oman sielullisen yksinäisyytensä — jäätävän kodittomuuden tunteen, jonka pohjalta nousi salaperäinen, vertahyydyttävä, arvoituksellinen kysymys:

Kuka olen ja miksi istun tässä ja itken aivan yksin pimeässä?

Hänen sydäntään kouristi. Entäpä, jos hän on tulemaisillaan sairaaksi!

Mitäpä, jos ne eivät tulekaan sisään kysymään hänen vointiaan. Totisesti, kun he olivat sairaina, meni hän heidän luokseen makeisineen — mutta he — ajoivat hänet ulos, kun hän oli sairas — melkein työnsivät hänet ovesta. — —

Nyt pikku Emma itki hillittömästi ja kuolemaan saakka epätoivoissaan.

Mutta Eurydike Bergin huoneessa loistivat kynttilät Kristuskuvien alle sytytettyinä, Rosalie Pistolschiöldin istuessa nurkkasohvassa etäisimmän ikkunan luona, jossa kierrekaihdin oli vielä alasvetämättä suojelevien kukkaruukkurivien eteen.

— Minun mielestäni Jumala on julma meitä kohtaan — minun mielestäni Hän on tarpeettoman kova — olemmeko sinun mielestäsi todella ansainneet tämän — tämänkin viimeisen?

— Oi, rakas Rosalie — mitäpä ihminen ei ansaitsisi? Katsos, ihminen on niin heikko ja unohtavainen, ettei hän koskaan muista, kuinka syntinen hän on — ei ole yleensä mitään, joka niin unohdetaan kuin omat synnit. Etkö koskaan ole tuntenut, että olemme aina Jumalan velallisia? Olemme synnin ja surun lapsia — mutta olemme ostetut ja lunastetut Hänen jumalallisen Poikansa veren kautta — rajattoman ja sanomattoman tuskan uhrin kautta. Etkö koskaan ole tuntenut ääretöntä Golgatan tuskaa — etkö koskaan ole kauhistunut ja vavissut ja tuntenut itseäsi särjetyksi tämän tuskan painon ja hillittömyyden alla. — Oi, tunnen sääriäni murskattavan ja jäseniäni raadeltavan — koko maailma on mustana varjona tämän tuskan alla — mutta tämä kaikkien rikosten rikos — häpeällisin, kauhistuttavin, sen antoi Hän tapahtua Pojalleen, jotta maailmalla, jotta jokaisella ihmisellä olisi mahdollisuus pelastukseen — sovitukseen — vapahdukseen — jotta sinulta ja minulta ja pikku Emmalta ei hetkeksikään puuttuisi kättä nojataksemme, ystävää johdattajaksemme.

Ajattelepas, että koko maailman koottu synti ja häpeä voidaan pestä puhtaaksi tämän veren yhdellä ainoalla pisaralla. Oletko koskaan käsittänyt sitä rajatonta ihmettä, joka Meidän Herramme Jeesus Kristus on? — Salli minun huutaa Sinun rajatonta armoasi — miksi Sinä et antanut minulle ääntä julistaakseni ja puhuakseni maailmalle — kaikelle kansalle?

Ylenmääräisessä liikutuksessaan Eurydike oli heittäytynyt rukousjakkaralle hopeakrusifiksin eteen yhä uudelleen ja uudelleen toistaen ristiinnaulitun pyhää nimeä sammaltelevin, uskonpalavin huulin. Pistoolin suun ja silmien ympärillä värähteli ja nyki, ja hän käänsi pois kasvonsa liikutuksen vallassa; rajaton ujous ja hellyys taistelivat hänen vaistomaisen uskonnollista hurmostilaa vierovan tunteensa kanssa, koko hänen karmean luonteensa puritaanisen vastenmielisyyden ja kiihtyneiden tunteitten epähienoa häpeämättömyyttä kohtaan tuntemansa vihan kanssa. Mutta hän hymyili hymyä, joka oli niin rakkauden täyttämää, niin tuskan painamaa, niin nöyryyden läpitunkemaa, että se vielä tuomiopäivänä muistetaan!

— Niin, rakkaani — minä olen kyllä niin kova ja kiivas, etten koskaan voi ymmärtää anteeksiantamuksen ihmettä — silmä silmästä ja hammas hampaasta, niin ajattelen — ja sitten olen tehnyt syntiä kuten esim. sinua kohtaan — ajatuksin ja tuntein — näinä päivinä — enkä ole edes sitä ajatellut — saatikka sitten surrut, vielä vähemmän katunut — mutta toisille mittaankin kukkuramitoin.

— Tiedätkö — kun palasin takaisin Ruotsiin — silloin — jäljestäpäin — silloin oli minulla tuska, joka mielestäni oli aivan liian julmaa ja kohtuutonta Herramme puolelta — ja se oli se, että olin tullut melkein sokeaksi ulkona merellä auringonpaisteessa — en voinut lukea — niin, tuskin nähdä — ja minähän olin rakastanut kaikkea kaunista maailmassa — minähän saatoin unohtaa surun kauniin kukkasen nähdessäni. Niin, se oli vaikeaa — mutta se opetti minua katsomaan itseeni — se opetti olemaan unohtamatta syntiä kauniin näköalan edessä — katsomaan itseeni joka päivä. Ja tiedätkö, siten sain nähdä paljon enemmän — ja sitten tulivat silmäni koko hyviksi — mutta ne eivät enää estä minua näkemästä sisimpään — ne eivät hämmennä.

— Mutta, Diken-pieni, sano minulle eräs asia — Jumalahan tietysti antoi meille järkemme, jotta käyttäisimme sitä: miten ajattelet ja uskot meidän nyt täytyvän tehdä. Ajattele joka tapauksessa, miten vaikeaksi Emma on tilanteen tehnyt — emme luonnollisesti voi ottaa Clara Almgrenia ja hänen poikaansa tänne — tuo Björnsköld on aivan oikeassa — ja kuinka hän voikaan rettelöidä kanssamme.

— Lupasin Marie-Louiselle, että pidämme huolen Clarasta ja pojasta — ja se lupaus minun tietysti on pidettävä.

— Niin, tietysti — mutta ellei meillä nyt ole laillista oikeutta ottaa häntä tänne?

— Niin, mutta olen luvannut huolehtia Clarasta ja pojasta!

Rosalie Pistolschiöldin sulkeutuneille kasvoille levisi väkinäisesti hiljainen, hellä hymy. Hänestä tuntui niin äärettömän koomilliselta, että Eurydike Berg huolehtisi Clara Almgrenista — sokea karitsan kaitsijana.

— Ja sinä käsität, että kun on luvannut jonkin asian, täytyy lupaus täyttää — muutenhan kadottaisi kaiken uskon itseensä.

— Niin — niin — mutta otaksu nyt, että on kuten hän sanoi — testamentti ei salli meidän ottaa häntä tänne asumaan: kuinka tahdot menetellä? Voit olla varma, että Ludvig Björnsköld tulee tänne poliisin kanssa ja häätää hänet ja ehkäpä meidätkin — siitä pojasta uskon mitä tahansa.

— Niin, silloin muutan.

— Muutatko sinä?

— Kyllä, sen teen.

Rosalie tajusi äkkiä, voimatta salata hämmästystään, että Eurydike Berg oli hänelle tuntematon olento — ihmeellisen rohkea ja päättäväinen olento — harvinaisen arkailematon ja tarmokas ihminen. Hän ymmärsi, että tällä lempeällä ja vienolla äänellä puhui järkähtämättömin vakavuus ja arkailemattomin päättäväisyys. Ja hän sai sanotuksi ensimmäisen vastaväitteen pikemmin saadakseen huoahtaa kuin itse omaksuen sen:

— Mutta onko sinulla todella varoja siihen — sehän maksaa paljon rahaa!

Eurydiken silmissä välähti ja sammui veitikkamainen ja ovela hymyn häive.

— Oi, sinä rakas — olen tuntenut, että jotakin tällaista tulee tapahtumaan — jo useita päiviä — niin olen ajatellut asian valmiiksi samalla kun kuulin pikku Emman ilmoituksen. Näetkös, se antiikkikauppias Janson on juossut täällä melkein joka päivä kuolemantapauksen jälkeen, ja hänhän tahtoo ostaa kaiken, mitä hän näkee, ja mitä jyrkemmin sanoo ei, sitä korkeampia hintoja hän tarjoo.

— Niin, mutta, Diken-pieni — tarvitaan paljon rahaa.

— Oi, tiedätkö, hän on tarjonnut minulle niin paljon, ettet ikinä voi uskoa. Tuosta pienestä kirjoituspöydästä esim. — sen on tehnyt eräs puuseppä, jonka nimi on Haupt ja joka eli Kustaa III aikana — siitä hän on tarjonnut minulle 500 kruunua.

— Viisi — sataa — kruunua.

— Niin kyllä — ja noista isoista, itäintialaisista maljakoista — tuhannen kruunua, Rosalie-pieni, ja hän alkoi sadalla. — Niin, tiedätkö, olen laskenut, että voisin kyllä saada huonekaluistani melkein kymmenentuhatta kruunua — ja kuitenkin jää minulle vuode ja kirjahylly ja pesupöytä jäljelle. — Niin, krusifiksejahan en milloinkaan myy.

— Onko todella mahdollista, että hän on tarjonnut viisisataa kruunua tuosta pienestä kirjoituspöydästä — mutta, Diken-pieni, ei hänellä ole varaa maksaa sitä — hänhän on niin kehnosti puettu — varo vain, ettei hän petkuta sinua!

— Ensin maksu, sitten tavarat!

Rosalie Pistolschiöld unohti sulasta suurien summien herättämästä hämmästyksestä kerrassaan ihmetellä Dikenin päättäväisyyttä ja rohkeutta. Niin, oikeastaan hänellä ei teoreettisesti ollut mitään muistutettavaa hänen ajatuksenjuoksuaan vastaan. Dikenhän oli luvannut — ja niinpä — —. Maailmallisesti katsoen sellaiselle Donquixote-luonteelle kuin Pistoolin — s.o. turmeltumattomalle ja moraalisesti terveelle luonteelle — ei Eurydike Bergin ajatuksenjuoksussa ja julkilausumassa päätöksessä sinänsä ollut mitään liioiteltua tai haaveellista. Koko Rosalien ensimmäinen epäilys koski nyt vain antiikkikauppias Jansonin vakavaraisuutta ja maksukykyä suorittaakseen käyvällä rahalla mielettömät lupauksensa ja tarjouksensa. Kummallakaan vanhalla naisellahan ei ollut kaukaisinta aavistustakaan siitä, että antiikkikauppias Janson kerran myisi Eurydike Bergin pienen kirjoituspöydän tulevalle Ruotsin kuninkaalle ja että se lopettaisi päivänsä Tukholman linnassa.

Mutta Ramsjöbergin tytär ei mietiskellyt enää niin turhanpäiväisiä asioita kuin huonekalujen myyntiä ja rahasummien maksamisia:

— Näetkös, Rosalie, muitten virheitten ohessa on meillä ollut se virhe — ettemme ole koskaan valmistautuneet lähtemään täältä pois — olemme asuneet täällä kuin saisimme asua täällä ikuisesti — ja tämähän on vain telttamaja — tilapäinen lepopaikka matkan varrella — mitä ovat Ramsjöberg ja Sainte-Marie-aux-Magnolias ja Nelonen muuta kuin majapaikkoja — joihin mennään lepäämään yöksi tai pariksi — mutta niihin ei ole pysähdyttävä — sielun täytyy eteenpäin, sielu ei saa koskaan pysähtyä — korpivaellus luvattuun maahan, sitä on elämän oltava.

— Mutta näetkös, kun on sen unohtanut ja kuvittelee löytäneensä oikean kodin — kun on heittäytynyt lepoon ja unohtanut päämääränsä, silloin ojentaa Jumala kätensä ja panee suuren onnettomuuden tai vaikean valinnan ihmisen tielle ja sanoo: Muista päämäärää — valitse nyt.

Ja silloin on valittava — jäädäkö paikalleen ja kuolla maallisen asumuksen pirstaleiden alle, kun Hän kumminkin sen kerran murskaa — tai tarttuako Hänen käteensä ja kulkea eteenpäin läpi vaivojen, jotka eivät vaivoja olekaan, kunnes Hän ehkä suo uuden lepopaikan tai sallii päästä luoksensa kotiin.

Rosalie Pistolschiöld hymyili:

— Rakas ystävä — ei minulta ole täällä Nelosessa puuttunut koettelemuksia eikä kärsimyksiä eikä huolia. — Minun mielestäni on ollut kylliksi työtä ja vaivaa täällä elääksemme — ja tulematta aivan liiaksi poljetuiksi.

Mutta hymy syveni ja kävi katkerammaksi ja raskaammaksi Pistoolin huulilla, tunteitten noustessa yhä rajumpina hänen sydämeensä ja ajatusten yhä rauhattomampina kasvaessa ja vuorotellessa hänen aivoissaan.

Heräsi tuskallinen tietoisuus, katkera tunne siitä, kuinka käsittämätöntä ja vähäarvoista kaikki hänen uhrautuva työnsä Nelosen tulevaisuuden hyväksi oli ollut Eurydiken kaltaiselle luonteelle, ja kuinka merkityksettömäksi ja tarkoituksettomaksi tämä vuosikymmenien työ kävisikään, jos tämä maailma nyt lyötäisiin pirstaksi ja luhistuisi kokoon.

Hän ei kuitenkaan voisi tuntea niinkuin Eurydike Berg. Hänelle eivät Refvelstan linna ja Rauhankadun koti tai Nelosen neitsytkammio olleet tilapäisiä asuntopaikkoja, telttamajoja, jotka pystytettiin yöksi purettaviksi aamulla liikkeelle lähtiessä, hänelle ne olivat olleet valtakuntia ja linnoituksia, joita piti puolustaa viimeiseen veripisaraan asti, ja joitten kadottaminen oli tappio ja nöyryytys ja häpeä — sielullisia alusmaita, joiden menettämistä hänen urhoollinen ja muistava sydämensä aina surisi ja tuskittelisi, ja joihin hän oli kiinnitetty kamppailun ja työn ja vuosikautisten huolehtimisien tuhansilla ja taas tuhansilla katkeamattomilla siteillä.

Ja hänen lahjomaton todellisuudentajunsa, hänen tämän maailman olemuksesta ja laadusta niin syvästi tietoinen sielunsa näki samassa edessään sen alastoman totuuden, ne pääsemättömät tosiasiat, jotka olivat Eurydike Bergin palavien ja värisevien sanojen takana. Hän näki Nelosen hävitetyt ja tyhjät huoneet, hän näki rakkaat huonekalut ja koruesineet, koko elämän läpi seuranneet toverit, kautta sukupolvien periytyneet, uskolliset palvelijat, jotka nyt vaelsivat vankeuteen ja alennukseen, panttilainastoon tai antiikkitavarainkauppaan. Hän näki niitten vaeltavan nälkäisinä ja kodittomina syyssateessa pitkin valaistuja katuja — hän näki aterian köyhyyden ja mustan kylmyyden jonkin vuokrakasarmin parissa huoneessa — hän tunsi nöyryytykset — hän kuuli pistosanat — hän punastui naurun kaikuessa.

Hän näki kaikki uhrin seuraukset, ja nähdessään ne selkeästi ja leppymättömästi ja asiallisesti, hän näki myös katkeran selvästi kuinka kevyeksi kaikki tämä kävisi hänen ystävälleen, kuinka rajattoman vähän Eurydike Berg ymmärsi ja tulisi ymmärtämään, mitä kärsimyksiä tämä uhri toisi Rosalie Pistolschiöldille, ja hän kuunteli melkein halveksien ystävättären sanoja:

— Niin, sinähän olet työn tehnyt, Rosalie — mutta me muut olemme eläneet kuin Gosenissa — mehän olemme eläneet itsellemme ja säästäneet itseämme ja olleet mukavuutta rakastavia. Mutta nyt tulee Jumala rajattomassa armossaan ja antaa meille päämäärän ja tehtävän — tilaisuuden lyhentää vähän syntivelkaamme: tässä köyhä leski poikineen — pitäkää huoli heistä.

Eurydike Bergin kasvoille syttyi syvä, kirkas valo, ja suuret, mustat silmät loistivat säteilevän kirkkaina ja näkyjä näkevinä:

— Tiedätkö, ehkäpä Jumalalla on jokin aivan erikoinen tarkoitus sen pojan suhteen — ehkä Jumala tahtoo hänestä jotakin suurta — että juuri me saisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi. Ja silloin me emme ole turhaan eläneet, ja tuomiopäivänä, jolloin tuskanhiki valuu yli ruumiimme, voimme kumminkin Kaikkivaltiaan kasvojen edessä sanoa: mekin olemme hoitaneet leskiä ja isättömiä — mekin olemme koettaneet uhrautua toisille.

Pistooli käänsi hitaasti kasvonsa ystävään ja katseli hievahtamatta ja tutkivasti valoisia, säteileviä kasvoja, jotka nyt loistivat kuin sädekehän hohteessa. Raskaasti ja hapuillen ja hämärästi heräsi ja liikkui hänen sisimmässään sumunomainen, epämääräinen mielikuva — valtaava ajatus taisteli siellä valoon, selvyyteen ja tietoisuuteen päästäkseen. Ehkäpä Diken oli oikeassa! Ehkäpä tämä oli oikea tie! Taistella pojan puolesta hänen tulevaisuutensa luomiseksi Ehkä taistelu Nelosen puolesta olikin ollut vain taistelua heidän itsensä ja muistojensa puolesta — menneisyyden puolesta. Mutta tässä oli paljon suurempi ja valtavampi tehtävä — taistelu, jolla on oleva vaikutuksensa ja tuloksensa kauas heidän itsensä yläpuolelle, kauas tulevaisuuteen — Sten Almgrenissa he taistelivat tulevaisuuden puolesta — »me voisimme antaa hänelle mahdollisuuden tulla joksikin suureksi».

Pistoolin sydän jyskytti raskaasti, niin että hän oli kuulevinaan sen lyönnit, sillä välin kuin hän yhä selvemmin tajusi, että jotakin suurta ja todellisen tärkeätä tulisi nyt tapahtumaan.

— Mutta sehän ei muuten olekaan mikään uhri — sehän on vain iloa... saada tehdä Jumalan tahdon mukaan. Oi, kuinka äärettömän hyvä Jumala on — kun antaa ihmisen tehdä sitä mitä Hän toivoo. Rosalie — miksi en minä saa julistaa Jumalan ihmeellistä armoa maailmalle — herättää ihmiset näkemään ja ymmärtämään — avata heidän silmänsä — kolkuttaa heidän sydämelleen.

Etkö sinä kuule, Rosalie, että Jumala tällä hetkellä kolkuttaa sydämellemme?

— Kyllä, uskon sen, Diken — ainakin kun sinä sen sanot. Mutta miksi hän ei kolkuta pikku Emman sydämelle samalla — se ei ehkä olisi pois tieltä — ja olisi niin hurjan hauskaa saada nähdä mikä, seuraus siitä olisi.

— Oi, rakas ystävä, etkö koskaan ole käsittänyt Natanin nuhdesaarnaa? Rikkaalla oli lampaita ja karjaa, mutta köyhä ei omistanut mitään muuta kuin pienen karitsan, jonka hän oli ostanut ja kasvattanut, ja se kasvoi hänen lastensa rinnalla ja se söi hänen leipäänsä ja joi hänen pikaristaan ja nukkui hänen sylissään ja oli kuin hänen tyttärensä.

Mutta rikas mies otti köyhän miehen ainoan karitsan.

— Niin, hän tekee sen aika usein ja rankaisematta!

— Oi, rakas Rosalie, rikas mies-parka saa totisesti rangaistuksensa!

— Mutta olisi koko hauskaa joskus saada nähdä sitä — saada olla sen täytäntöönpanon todistajana. Kun olin lapsi, saivat ihmiset mennä katsomaan mestauksia, jotta kansa oikein pääsisi selville siitä, että rikos on jotakin hyvin epäterveellistä. Olisi hauskaa, jos Meidän Herramme...

— Hyi, Rosalie!

Eurydiken väriseville kasvoille ilmestyi äkkiä suuri, raskas, sisäänpäinkääntynyt tuska. Valo häipyi, varjot tihenivät!

— Etkö tiedä, kuinka Jeesus kärsii jokaisesta syntisestä? Jokainen ihmissielu, joka lähtee Hänen luotansa, täyttää Hänet samalla tuskalla, kuin me tuntisimme, jos elävä jäsen reväistäisiin meistä. Jokaisen syntisen, jokaisen synnin tähden kärsii Hän uudelleen kaikki ristin tuskat. Oletko milloinkaan käsittänyt sitä? Etkö tiedä, että Vapahtajamme pesi opetuslapsien jalat, ja kun tuli Juudaksen vuoro, Vapahtaja itki kumartuneena hänen jalkainsa yli ja suuteli niitä suullaan — mutta Juudas ei edes nähnyt sitä, sillä Jeesuksen kiharat olivat valahtaneet alas ja peittäneet hänen kasvonsa pettäjältä. Mutta Jeesus ei kärsinyt näin siksi, että Hänet petettäisiin, vaan tuskasta, siksi, että tämä sielu oli riuhtaissut itsensä irti Hänestä ja tulisi tuomituksi. Ja Vapahtajamme rukoilee vieläkin joka päivä taivaassa, että Hänen Isänsä antaisi anteeksi niille, jotka pettivät Hänet.

Sellaiset olivat rakkaan Vapahtajamme tunteet Juudasta, pettäjää kohtaan — ja sinä, Rosalie — sinä vihaat pikku Emmaa siksi, että hän on antanut meille tilaisuuden palvella Jumalaa teoilla ja vaivoilla — tehdä Hänen tahtonsa — heittäytyä lujemmin Hänen käsivarsilleen.

Rosalie Pistolschiöldin sydäntä värisytti tällä hetkellä valtava, koko hänen olemustaan nostattava uhrimieli. Hän ei ymmärtänyt ystäväänsä, mutta hän ymmärsi itseänsä, ja siksi että hänellä oli enemmän uhrattavaa ja vaikeampi uhrata, ymmärsi hän voimakkaammin ja tietoisemmin kuin ystävä Ristin todellisen merkityksen, rajattoman, jättiläismäisen, maailmaavoittavan sankaruuden todellisen kristinuskon olemuksessa: että Golgatan uhrityö oli sankarityö, jonka rinnalla kaikki muut teot kävivät itsessänsä merkityksettömiksi, ja merkityksellisiksi vain sikäli kuin ne olivat olleet sen hengen läpitunkemat. Hän tunsi nyt äkkiä riemuitsevin, uhmailevin, ylpein mielin, että Jeesus Kristus oli sankarien sankari — että Jumalan Poika oli myös Ihmisen Poika — ihminen, joka Getsemanen tuskanyönä sai voiton kaikesta inhimillisestä synnistä ja heikkoudesta, ja joka uhrikuolemallaan vahvisti tämän riemuvoittojen riemuvoiton ja vahvisti sinetillä sen, että tämä oli totuus, että tämä oli ihmisen ainoa tie maailmassa ja maailmasta: taistelu ja uhri — voittaa itsensä ja uhrata itsensä.

Suurena ja pitkänä ja majesteetillisena nousi Rosalie Pistolschiöld paikaltaan ikkunan äärestä ja meni ystävänsä luo:

— Olen liian iso ja kömpelö ja vanha ja tottumaton langetakseni polvilleni — mutta sensijaan tahdon juuri nyt kiittää sinua, Diken — ja anna minun suudella sinua — poskelle ja molemmille poskille — ja otsallekin.

Pistooli ei onnistunut koettaessaan estää ivallista hymyä leviämästä kasvoilleen. Isot, valkoiset, raskaat imperaattorinkasvot värähtivät, ja muutamia kyyneliä vierähti hitaasti ryppyisiä poskia pitkin.

— Sinä ja minä, Diken — nyt olemme yhtä — me huolehdimme pojasta ja Clarasta — me kaksi.

Nyt hänen onnistui vihdoinkin hallita tätä vihattavaa, sopimatonta, hillitsemätöntä hämmennystä ja vääntää kasvonsa hymyilyyn:

— Niin, sanon, kuten kreivi Lichtone Yxtabergissä sanoi varsalle, kun hänen lempitammansa kuoli neljäntenä päivänä varsomisen jälkeen — »äitiä ei pikku elukalla ole, mutta isän se saa minusta» — sen sanon minäkin pojasta.