Part 2

Vanha neiti oli pienikokoinen ja hyvin laiha, ja musta puku hänen ohuen, litteän vartalonsa päällä muistutti eniten jättiläismäistä mustaa trikoopuseroa, joka joustinlangalla oli kurottu keskeltä kokoon, jotta sen alaosa voisi käydä hameesta.

Mutta tässä muumiomaisessa ruumiissa oli pienen pieni pää, kova kuin keltaisella pergamentilla päällystetty pääkallo. Sillä siihen määrin kuivunut ja tyhjä mehusta ja elämästä se oli, että olisi voinut luulla sitä vahanaamioksi, ellei hänen olemuksensa koko mehu ja voima olisi ollut koottuna pieniin, likeisiin, vihreisiin silmiin, jotka säikkyivät ja hehkuivat niin katkeran vihaisesti ja kateellisesti syvien silmäkuoppien pohjalla kuin pari petoeläintä onkaloissaan, ja jättiläismäisen suureen nenään, joka mahtavassa kaaressa työntyi ulos pikku olennon pikkuruisista kasvoista, muistuttaen mahtavaa sivu- ja tasapainoruoria, jollaisia näkee vanhoissa matkakuvausten kuparipiirroksissa villien polynesialaisten pienissä, kevyissä kanooteissa.

Ja todellakaan ei pikku Emma Wigelstjerna ollut muuta kuin pieni, julma ja nälkäinen petoeläin ja pieni paha metsäläissielu, jos kohta hän asetettuna valokuvaajan sokean ja epäluotettavan koneen eteen saattoi syyllä iloita omasta, jouluksi otetusta kabinettikuvastaan, jossa pikku Emma istui arvokkaana ja ylhäisenä silkissä ja pitsimyssyssä, raskas kultaketju kaulassaan ja kädessä tohtori C.D. af Wirsénin »Betlehemistä Golgatalle».

Mutta ulkomuoto pettää sekä meidät että valokuvaajat, ja me saamme kaikki odottaa tulevamme paljastetuiksi ja läpinähdyiksi joutuessamme Hänen eteensä, jonka silmä näkee kaiken ja jonka eteen ei kukaan meistä halua astua, jos hänellä on pieninkin tuntemus omasta olemuksestaan ja muisto omista teoistaan.

Ja nyt istui pikku Emma omassa huoneessaan ja kastoi voilla siveltyjä tuoreita voipulliaan aamukaakaoonsa, ja oli vihreä kaikkein äkäisimmästä kiukusta, joka ei kuitenkaan hetkeksikään voinut estää häntä täydellisesti nauttimasta sekä kaakaosta että voipullista.

Mutta jos olisikin ollut halua riehua ympäri ja antaa vihan raivota itsensä uuvuksiin, ei neiti Wigelstjernan huoneessa ollut tilaa kiivaisiin liikkeisiin eikä pitkiin kävelyihin.

Siellä oli sohvia toistensa tiellä, kirjoituspöytiä ja atennienneja, lastattuina posliinikuvilla, kalleuksilla ja helyillä pahemmin kuin antiikkikauppiaan näyteikkunassa, pieniä kuperavatsaisia lipastoja ja suuria, latteita šifonjeereja, pieniä karmituoleja ja suuria nojatuoleja, ruokailuhuoneen tuoleja ja salonkituoleja kuin huutokauppahuoneessa näyttelypäivänä — ja tilapäisen katselijan täytyi ehdottomasti saada se vaikutelma, että pikku nainen kaakaokuppinsa ääressä on luonnolliseen mukautumisen lakiin soveltuen tullut niin pieneksi ja litteäksi ja ohueksi voidakseen ilman onnettomuuksia ja yhteentörmäyksiä elää ja liikkua kaikkien näitten huonekalu- ja tavararöykkiöiden keskellä. Tavallinen pintapuolinen epäilijä olisi arvellut, että vanha, ruma eukko on kaikkien näiden antiikkitavarain hoitaja; miten muuten voisi selittää hänen oman kehnon pukunsa, kallisarvoiset antiikkiesineet ja sen omituisen tosiasian, että kaikki nämä ihastuttavat tuolit, sohvat ja nojatuolit olivat mitä hirvittävimmällä ja mauttomimmalla pumpulikankaalla päällystetyt.

Joku enemmän henkilöhistoriaan kuin luonnontieteeseen perehtynyt tarkastelija olisi sensijaan heti todennut tämän vanhan naisen olevan hyvinvoivan ja ylhäisen ruotsalaisen virkamies- tai hienomman porvarissuvun jälkeläisen.

Jälkimmäinen olikin kaikkein oikein havainto, joskin, syvemmältä sielulliselta kannalta katsoen, voisi sanoa, että Emma Wigelstjernan sielun ja jäsenten liikkeet vähitellen ovat sopeutuneet hänen huoneensa huonekalujen mukaan, joiden hoito ja siistiminen oli hänen ainoa todellinen elämäntehtävänsä.

Pikku Emman isä oli ollut kauppaneuvos ja kauppa- ja merenkulkuosaston päällikkö kollegiossaan — tehtävä ja toimi, josta voimme olla vakuutetut, ettei hän milloinkaan hoitanut sitä niin kuin sellaista paikkaa pitäisi hoitaa, sillä Thure Wigelstjerna oli ollut muotovarma ja muotoihin piintynyt turhantarkka byrokraatti, jonka elämän päämäärä oli hoitaa työnsä niinkuin sitä oli ennen häntä hoidettu ja karttaa ja inhota kaikkia muutoksia tai uudistuksia, jotka mahdollisesti voisivat häiritä tai järkyttää totuttua tapaa.

Järjestys, kunto ja kunnioitus vakiintuneita muotoja kohtaan oli ollut se hyveitten kolmiyhteys, jonka valkean tähtivalon alla Thure Wigelstjerna oli vaeltanut tietänsä eteenpäin ja ilman hutiloimista ja onnenongintaa saavuttanut kaikkein kunnioitettavimman yhteiskunnallisen aseman, minkä kauppaneuvos voi saada ja ennen kaikkea sai senaikaisessa virkamieshierarkiassa.

Thure Wigelstjerna oli muun muassa erinomaisten tietojensa ja muodollisen varmuutensa nojalla ollut asiantuntijana mukana selvittämässä ja päättämässä tärkeimmistä valtiollisista raha- ja kauppa-asioista, valtiolainoja ja valtioavustuksia koskevista neuvotteluista, taloudellisesta kielto- ja myönnytyslainsäädännöstä, omaamatta aikansa taloudellisesta elämästä ja maailmankaupan salaisista laeista enempää käsitystä kuin kuka tahansa koulupoika.

Ja kun kauppaneuvos kuudenkymmenenyhdeksänvuotiaana kuoli, jätti hän leskelleen ja tyttärelleen jälkeensä kauniin, vanhan pesän, jolle antoi leiman hänen varma, muodollinen makunsa ja hillintänsä, sekä 30.000 kruunua Ruotsin valtion 3 1/2 prosentin obligationeina — rahasijoitus, jonka hän oli havainnut edullisimmaksi ja turvallisimmaksi siinä epävarmuuden, sekasorron ja alituisen rahanarvonvaihteluiden kaaoksessa, jollainen hänen aikansa taloudellinen elämä hänen katsantokantansa mukaan oli.

Tässä moitteettomassa ympäristössä, moitteettomine vanhempineen ja moitteettomimman seurustelupiirin keskuudessa oli Emma Wigelstjerna syntynyt, kasvatettu ja varttunut, hoidettu ja huollettu samalla huolella kuin pelargoneja kauppaneuvoksettaren kukkaispöydällä, ja sielunsa yhtä siistittynä, pölytettynä ja yhtä huolellisesti järjesteltynä kuin konsanaan salongin ateniennit kalleuksilleen.

Kauppaneuvoksetar oli kuulunut entisaikojen naisiin, jotka, heidän henkisen näköpiirinsä, elämänvoimansa ja tunne-elämänsä tultua teljetyksi ja katkaistuksi moitteettoman sovinnaisavioliiton kautta, olivat keskittäneet itsetiedottoman toimintahalunsa ja elämäntarpeensa monomaanisella yksipuolisuudella johonkin kotielämän ja talouden oleelliseen tai epäoleelliseen yksityisseikkaan.

Me tunnemme heidät kaikki, heidät, jotka pitivät kunnianaan parhaitten suolakurkkujen tai hienoimpien kotona savustettujen kinkkujen tai parhaiten hoidetun liinavaatevaraston omistamista — tai heidät, jotka olivat kotitekoisen tuomenmarjaliköörin tai antimakassien ja sohvatyynyjen erikoistaitureita, ja joiden elämä on ollut väsymätöntä, intohimoista ja harrasta taistelua sen velvollisuuden kaikinpuolisen täyttämisen puolesta, jonka he omasta tahdostaan olivat ottaneet täyttääkseen.

Kauppaneuvoksetar Wigelstjerna oli jo avioliittonsa kuherruskuukausina löytänyt elämäntehtävänsä: hän pölytti.

Varhaisesta aamuhetkestä puolison päivälliselle tuloon saakka kiiti ahkera talonrouva kallisarvoisten huonekalujen ja korujen keskellä pölyliina aina pienessä, lujassa ja kovassa kädessä, kunnes ovenpaukahdus ilmoitti, että kauppaneuvos viiden minuutin kuluessa odottaa päivällistään.

Hänen askelissaan oli pikku Emma vaeltanut, kehdosta asti peilaillut lapsenkasvojaan aluksi huonekalujen mahonkipinnoissa ja sitten vähitellen, pituuden karttuessa, seinien kuvastimissa.

Ja elämän ainoat ulkonaiset tapahtumat olivat olleet suuret, viralliset herrapäivälliset, joissa presidentit, ylijohtajat ja kaikenlaiset »neuvokset» tuttavallisen, mutta virallisen hillityn tunnelman vallitessa nauttivat valikoituja ruokalajeja ja hyviä viinejä, ja jolloin pikku Emma, puettuna hienoimpaan pukuunsa, sai tulla sisään jälkiruoan aikana kuin jonkinlaisena erikoisjälkiruokana ja sedät taputtelivat häntä päälaelle ja ajoivat hänen suuhunsa sellaiset määrät makeisia ja rypäleitä, että hänen oikeastaan olisi luullut tukehtuvan.

Läheisemmän tuttavapiirin päivälliskutsuissa oli ollut harvempia ruokalajeja ja vain lasillinen sherryä jälkiruoan mukana, ja pikku Emma oli saanut syödä pöydässä ja jäädä istumaan hetkiseksi vierashuoneeseen rouvien luokse, jotka intohimottomasti ja moitteettomasti puhuivat toistensa avuista.

— Luulisitko meidän Olivian voivan pitää niin pölyttömänä — mutta, ajatteleppas, Hildaseni, suolakurkkujasi, luulen, että ne viimeksi olivat paremmat kuin koskaan — niin, mutta saanen sanoa, että Mariannen savustettu kinkku — niin, rakas Marie-Louise, nyt olisi sinun tuomenmarjaliköörisi maistunut hyvältä, nyt saat tyytyä vain pieneen lasilliseen marsalaa — paras on kyllin hyvää, pieni Beata-kultani, osatessaan panna hapanpaistin säilöön niin hyvin kuin sinä...

Kesähuvilalla Vaxholmissa tavattiin jälleen naapurihuviloissa, entinen seurustelupiiri, entiset, kuluneet keskustelunaiheet ja vanhat mukaanotetut talouskalut.

Pikku Emma imi itseensä oppivaisesti kaikki muodot ja puhetavat ja eli vuodesta vuoteen, ja joulut menivät ja kesät tulivat, ja kaikki oli entisensä kaltaista, paitsi että pitempien väliaikojen kuluessa jotkut kasvot katosivat ja pysyivät poissa, ja ilmestyi uusi paikka katsottavaksi sunnuntaisilla kävelymatkoilla kirkkomaalla, jossa kauppaneuvoksettaren isä ja äiti lepäsivät ylösnousemusta ja tuomiota odottaen.

Mutta muuten ei elämä muuttanut muotoaan — jos sitä nyt yleensä voi elämäksi nimittää — edes pikku Emman ensi tanssiaisten kautta. Pikku Emma ei ollut ensinkään huvitettu tanssista, tai oikeammin ei osannut tanssia, siksi että hän oli niin äärettömän epämusikaalinen — ja nuoret miehet ja kavaljeerit olivat sitäpaitsi sen lajin ihmisiä, joiden kanssa ei hänellä ollut mitään yhteistä, ei edes puheenaihetta.

Emma tuli kolmenkymmenvuotiaaksi ja elämä oli yhä entisensä kaltaista.

Sunnuntaisin meni pikku Emma isänsä ja äitinsä kanssa päiväjumalanpalvelukseen ja rukoili Jumalaa, jota hän tunsi yhtä vähän kuin elämääkin, ja jolta hänellä sitäpaitsi ei ollut mitään anottavaa. Ja kun oli suuria, vakavia konsertteja tai esitettiin oikein vanha, arvokas ooppera, meni Emma niihin vanhempineen ja kuunteli musiikkia nauttien sanomattomasti, vaikka ei hän milloinkaan elämässään ollut voinut erottaa kahta säveltä toisistaan. Joitakin kertoja vuodessa hän oli sitäpaitsi tanssiaisissa ja hänellä oli vallan ihastuttavan hauskaa istuessaan jossakin nurkassa, kunnes käsivarret ja jalat jäykistyivät ja hän oli haukottelemaisillaan väsymyksestä — jonka viimeksimainitun animaalisen elämän ja hillittömyyden ilmauksen hän kyllin hyvin kasvatettuna ymmärsi heti tukahduttaa.

Ja pikku Emma pysyi yhä pikku Emmana — kunnollisimpana ja hyvinkasvatetuimpana tyttölapsena, mikä milloinkaan on aamuisin pessyt kasvojaan, käsiään ja kaulaansa, paitsi niinä vuoden kuutena tanssiaisiltana, jolloin hän pesi myös sekä olkapäänsä että käsivartensa.

Vuosien varrella kasvoi vain pikku Emman halu leivoksiin, hilloihin ja makeisiin, himo, jota hänen hyvä kasvatuksensa ja ylen niukat taskurahansa kuitenkin pitivät vallan kohtuullisuuden rajoissa.

Pikku Emman ollessa kolmenkymmenenneljänvuotias kuoli kauppaneuvos, ja meidän täytyy sanoa, että tämä tapaus ei aiheuttanut hänen tyttärelleen todellista surua enemmän, kuin mitä voi tuntea menettäessään huonekalun, jonka äkillinen poissaolo totutulta paikalta täyttää mielen tyhjyydellä ja typerällä alakuloisuudella. Mutta sillä ei tarkoiteta, ettei pikku Emma olisi nyyhkyttänyt hurjasti ja ääneen itkenyt väännellen käsiään kohtuullisessa tuskassa; ja hän kulki suruharsossa ja surupuvussa ja seurasi äitiään joka sunnuntai hautausmaalle laskeakseen kukkia sille paikalle, joka nyt kätki niin rajattomasti ja syvästi rakastetun poismenneen maalliset jäännökset.

Mutta paitsi surun ulkonaisia muotoja ja kaavoja ei pikku Emma ollenkaan tuntenut mielessään mitään muuta — ei maallisen muukalaisuuden tunnetta eikä tuskan ja kaipauksen sietämätöntä ja julmaa kuisketta: ei enää koskaan elämässä — ei koskaan — koskaan.

Pikku Emma muutti äitinsä ja kaikkien huonekalujen kanssa pienempään huoneistoon, jossa myös laskeutui pölyä, jota voi pyyhkiä pois, ja jossa joka ilta puoli kymmeneltä yhäti sama vanha Liina, joka kerran kantoi pikku Emmaa vastasyntyneenä, kääri hänet vuoteessa vanupeitteeseen ja taputti hänen päätään ja toivotti hyvää yötä samoin sanoin kuin jo kolmekymmentäneljä vuotta sitten:

— Nuku nyt makeasti, pikku Emma, äläkä näe unia!

Ja pikku Emma söi ja hengitti ja nukkui unitta kuten pienen, hyvän lapsen tulee ja sopii.

Seurustelupiiri tuli ehkä hieman ahtaammaksi, päivällisistä tuli kahvi- ja teekutsuja, mutta kasvot ja puheenaiheet pysyivät samoina, vaikka pikku Emma olikin ainaiseksi päässyt pesemästä olkapäitään ja käsivarsiaan hänen nyt vapauduttuaan kaikista tanssiaisvaivoista. Ennen kuin hän ennätti täyttää puoli vuosisataa, tunkeutui todellisuus raakana ja kauheana hänen suojattuun ja käärittyyn olemassaoloonsa.

Kauppaneuvoksetar oli tyttärineen seisonut Blasieholmenilla nauttiakseen ilmaiseksi Kristina Nilssonin ihmeellisestä laulutaidosta, ja heidän hurmaantuessaan lumoavista sävelistä tapahtui se kuuluisa onnettomuus, joka vei niin monta ihmishenkeä. Kauppaneuvoksetarkin ja hänen tyttärensä laahautuivat pelosta mielettöminä pakokauhuisen kansanjoukon mukana, jossa pikku Emman pienet lumikonsilmät olivat kyllin neuvokkaat keksiäkseen pelastuksen mahdollisuuden pujahtamalla pakoon pieneen tupakkakauppaan läheisessä kadunkulmassa.

Mutta kauppaneuvoksetar oli päättävästi hyljännyt ehdotuksen: — Pikku Emma, ei meidän kaltaisten naisten sovi mennä tupakkakauppaan.

Heidän onnistui kuitenkin ilman tupakkakaupan apua pelastautua, mutta järkytys, pelästys, tungos ja ruumiilliset ikävyydet aiheuttivat kauppaneuvoksettarelle keuhkokuumeen, joka kahdeksan päivän perästä päästi hänet kauppaneuvoksen luo.

Pikku Emma-raukan pikkuserkku, hovioikeudenneuvos Björkman, otti hoitaakseen perunkirjoituksen ja maalliset huolehtimiset. Vanha, seitsemänkymmentäkolme-vuotias Liina sai viidenkymmenenneljän vuoden palveluksen jälkeen Wigelstjernan perheessä muuttaa vaivaistaloon; ja pikku Emma oli yksin elämässä upeine huonekalustoineen ja 1050 kruunun vuotuisine korkoineen — eikä, omituista kyllä, hänen olentonsa perustukset olleet vähääkään järkkyneet, vaan hän oli jollakin ihmeellisellä ja pirteällä, vastaheränneellä elämänvaistolla päättänyt hoitaa itse itsensä ja kaikin tavoin käyttää hyväksensä riippumatonta asemaansa.

Surun ja kyynelten, valitusten ja suruharsojen ja -pukujen ohella tunsi isätön ja äiditön pikku Emma riippumattomuuden tunnetta ja elämänuteliaisuutta vanhenneessa sydämessään.

Hautauksen jälkeisellä viikolla pikku Emma meni tapaamaan serkkuansa oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenia, o. s. Wigelstjerna, jolla Malmberginkadun 4:ssä oli kolme komeata huonetta, ja ehdotti rakkaalle sukulaiselleen, että hän saisi puolesta vuokrasta haltuunsa kaksi huoneista.

Marie-Louise Almgren ja Rosalie Pistolschiöld olivat rauhassa ja häiriintymättömässä sovussa eläneet onnellisesti yhdessä jo toista vuosikymmentä siinä huoneistossa, johon hovimarsalkka Werner sukulais-, kunnioitus- ja tunnesyistä oli valinnut heidät ja Eurydike Bergin elinkautisiksi vuokralaisiksi.

Pikku Emman tulo Neloseen oli kuin haukan tulo kyyhkyslakkaan, ja aluksi nuo kolme eivät edes ymmärtäneet pikku naisen ajatuksenjuoksua ja toivomusta, mutta pikku Emman toivomus oli harkittu päätös, joka hitaasti ja varmasti pakotti heidät — keskustelemaan ja neuvottelemaan.

Rosalie-neiti muuttui jääksi ja pilkkaavaksi ylenkatseeksi. Hänen sankarillinen ja kunniakas luonteensa vaistosi heti pienen, hajamielisen ja pikkumaisen poroporvarillisuuden Emman sielussa, ja hänen vaistonsa ei horjunut hetkeksikään tungettelevan mielistelevästä ystävällisyydestä tai imarteluista. Kaarle kahdennentoista nopeudella, ja luottaen omaan vanhurskaaseen asiaansa, hän julisti heti pyhän sodan Emma Wigelstjernaa vastaan.

Eurydike Berg aavisti syvimpiä, henkisiä häiriöitä, epäsointuja ja onnettomuuksia pienen kolmiyhteyden tähän asti niin tyynessä ja rauhallisessa yhteiselämässä, ja hänen arka kukkassielunsa sulkeutui heti väristen vastenmielisyydestä ja pelosta jo pelkästään pikku Emman kovan ja terävän, epämusikaalisen äänen kuullessaan ja nähdessään hänen pienet, kavalat ja pahansuovat lumikon-silmänsä. Mutta Eurydike Bergillä ei ollut minkäänlaisia aseita taistellakseen ulkomaailmaa vastaan, kun sensijaan pieni, isätön ja äiditön Emma ilmaisi elämänvoimaa ja elämänviisautta, joka tähän asti ei milloinkaan ollut päässyt ilmoille, mutta jota hän nyt voimia säästämättä käytti tässä elämänsä ratkaisevassa teossa.

Marie-Louise Almgren horjui toiselta puolen sukulaisvelvollisuuksien ja verisiteiden iäisten vaatimusten ja toiselta puolen omansa ja ystävättäriensä pikku Emmaa kohtaan tunteman yhteisen vastenmielisyyden välillä.

Emma puheli ja vehkeili ja juoksi Nelosen portaissa ja oli täysin piittaamaton Rosalie-neidin hyisestä halveksumisesta, Eurydike Bergin arasta vastenmielisyydestä ja Marie-Louise Almgrenin hiljaisesta, epäröivästä, mutta neuvotteluihin alistuvasta torjumisesta.

Kevääksi 1886 muutti tarmokas nainen vuokralaiseksi oikeusneuvoksetar Marie-Louise Almgrenin pihanpuoleiseen huoneeseen Malmberginkadun neljään.

Pikku Emma oli kyllä saanut myydä joukon huonekalujaan, mutta voittajana oli hän nyt Malmberginkadun neljässä ja saattoi rauhassa antautua leivoksille, hilloille, makeisille, kahvikekkereille ja juoruille. Sitäpaitsi hän tunsi päivittäistä nautintoa turvallisesti tietoisena siitä, että oli verrattomasti rikkain Nelosen maailmaakarttavain naisten pienessä linnunpesässä.

Kiistat ja riidat Rosalie Pistolschiöldin kanssa antoivat olemassaololle oikeastaan vain uutta viehätystä ja elävää sisältöä, joka lyhensi päivän tunteja ja antoi sielulle terveellistä liikuntoa.

EURYDIKE BERG.

Haalistuneissa sinisissä ja valkoisissa kierrekaihtimissa ajoi juhlallisesti puettu tyrolilaismetsästäjä takaa arkaa vuorikaurista alppien huippuja kohti, kun sensijaan alempana laaksossa seisoi mitä kaunein ja täyteläisin sveitsiläistyttö sirosti koristellun sveitsiläishuvilan ovella viittoillen kädellään sulhasmetsästäjälle. Vuorenhuippujen yläpuolella kierteli mahtava kotkapari, ja rehevässä tunturiruohostossa kauimpana alhaalla oli mitä muhkeimpia lypsylehmiä laitumella pienen tunturipuron käyttämän myllyn edustalla.

Oliko mahdollista, että tämän kauniin maiseman tuolla puolen kohosi korkea, ruma viisikerroksinen tukholmalaistalo, joka esti pienimmänkin kaistaleen taivasta näkymästä ja tuijotti halveksien niihin ikkunoihin, joiden ruutujen takana uskollinen sveitsiläistyttö joka aamu ja ilta huiskutti iloisen tervehdyksensä ylhäällä pilvien keskellä olevalle metsästäjälle.

Miksi ei elämä sallinut Eurydike Bergin aina oleskella hämyisessä sinihohteessa kierrekaihtimien kuvien takana? Miksi piti antaa kadun ja päivän harmaan, värittömän valon tunkeutua niiden takana olevan huoneen jokaiseen soppeen? Eivätkö huonekalut ja taulut ja esineet ja niitten mustapukuinen omistajatar viihtyneet parhaiten sinisessä, epävarmassa valossa, joka ei paljastanut eikä karkoittanut pakosalle suuren, syvän, hiljaisen huoneen salaisuuksia ja unelmia?

Huoaten antoi Eurydike Berg kierrekaihtimen runsaan kuvamaailman liukua ylös — samalla kaipauksella kuin runoilija-parka työntää syrjään kultaiset unelmansa marmoritemppeleistä, valkoisista viitoista ja soihduilla valaistuista vieraspidoista tutkiakseen sensijaan lautasten sisältöä automaattihyllyjen lasilevyjen takana.

Mutta kierrekaihtimien takana oli vanhalla naisella pystytettynä vielä linnoitusketju suojaksi ulkomaailmaa vastaan. Syvissä ikkunakomeroissa seisoivat kukkaruukut tiheämmässä kuin sotilaat rivissä, ja isojen kukkaruukkujen päällä olivat pienet ruukut ahdettuina uuteen riviin — ja sotilaalliselta kannalta katsoen oli koko kokoelman ryhmitys verrattavissa sotilasjoukkueen muodostelmaan: »eturivi polvilleen, valmiina tuleen».

Ja Eurydiken kukkassotilaat olivat todella hyviä puolustajia. Ei voinut todella paljoakaan nähdä katua eikä vastapäistä taloa kaikkien näiden lehtien ja kukkien läpi, joiden yöksi teljetty tuoksu nyt nostettujen kierrekaihtimien takaa levisi hyvänhajuisena laineena yli huoneen.

Ruutujen kimmellyksestä ja päivänvalosta saattoi Eurydike Berg päätellä, että aurinkoinen ja pilvetön taivas nyt kohosi sen kaupungin yllä, jossa hän asui. Huolellisesti ja hiljaa hän alkoi hoidella ja kastella suojattejaan ja suojelushenkiään, itse henkenä ja kukkana unelmain ja kukkain keskellä.

Jo monta tuntia sitä ennen oli päivän valo rynnistellyt kierrekaihtimien suojusta vastaan tahraisten ikkunaruutujen takana, ja tehtaitten työläisjoukot olivat jo päässeet päivällisloman lyhyeen lepohetkeen valonsäteiden vihdoinkin onnistuessa tunkeutumaan läpi ikkunalaudan lehti- ja kukkasverkon Eurydike Bergin asuntoon keskellä maailmankaikkeutta.

Valo pyrki ikäänkuin hapuillen tuohon erikoiseen, päivälle niin outoon huoneeseen, jossa ikkunain raskaat, tummat verhot, seinien korukudokset ja lattiamatot olivat olemassa vain yhtä ainoata tarkoitusta varten: tappaakseen valon ja tukahduttaakseen äänet siitä maailmasta ja siitä elämästä, jonka henki ja työ olivat vieraita ja vihollisia hänelle, joka äänettömyydessä ja hiljaisuudessa eli kuolleille ja unohdetuille.

Se oli voimatonta ja väsynyttä ja harmaata, tämä ulkoatullut iloinen ja ylimielinen valo; hämmentyneenä kuin valon sokaisema perho se iskeytyi oviverhojen harvinaiseen kudokseen ja sen eksoottisiin väreihin ja fantastisiin arabeskeihin — omituisen kuolleena ja vieraantuneena se lankesi mustaksikiilloitettujen arkkujen ja kaappien eteen, kunnes se vihdoinkin sai väriä ja eloa parin jättiläismäisen sohvan kukoistavan raikkaissa stramaljikirjailuissa; sohva oli vanhojen ruotsalaisten herraskartanokalujen keidas tässä eksoottisten ornamenttien ja outojen värisointujen erämaan aavikossa, jonka yllä hiljaa, juhlallisesti ja kunnioitusta herättävästi suuri norsunluinen ristiinnaulitun kuva loisti valkeassa, voittoisassa rauhassa ja puhtaudessa.

Ja kuten ohikulkevan laivan mainingit vähitellen vaimenevat ja hiljenevät lepoon rannalla, meren levätessä rasvatyynenä ja umpimielisenä omassa suuruudessaan, niin kävivät masennetut valoaallotkin vähitellen levolle huoneen kaikkien vieraitten ja tuntemattomien esineitten pariin, ja vain tomuhiukkaset tanssivat ja värisivät siinä valojuovassa, jonka vastapäisen talon aurinkoinen ruutu heijasti Nelosen ikkunoihin. Mutta näytti siltä kuin tämä hymyilevän päivän auringon kalpea heijastuskin olisi polttanut ja sokaissut kalpeata naista ikkunan ääressä, kiusannut ja hämmentänyt häntä kuin äkkinäinen utelias katse, joka röyhkeän tutkivana iskee meihin kulkiessamme katua pitkin oman olentomme salaisimpiin unelmiin vaipuneena.

Hän jätti syvän ikkunakomeron pelargonioineen, palsamineen ja verenpisaroineen, jotka ihme kyllä niin hyvin näyttivät viihtyvän ruutujen ja kierrekaihtimien välissä, ja vetäytyi väsyneen haluttomin elein syvän huoneen hämyiseen taustaan, jonka jossakin kätkössä vesi tuttavallisesti kiehui ja porisi pienessä teekeittiössä — ääni, joka jollakin tavalla muistutti kissan hauskaa ja rauhaisaa kehräämistä ja joka antoi aavemaiselle ja epätodelliselle huoneelle inhimillisen elämän ja miellyttävän lämmön tuntua.

Vanha nainen oli pysähtynyt matalan, mustanruskean, jostakin eksoottisesta puulajista tehdyn lipaston eteen, josta lähti heikko, mutta läpitunkeva öljyjen ja suitsutusten tuoksu, ja jonka tummalla marmorilevyllä oli pari valokuvaa mustissa kehyksissä. Toisessa oli iso kookas, vanhan, ruotsalaisen husaariupseerityypin mies, anglointialaisen valkeassa tropiikkipuvussa; ja solakka keskikokoinen nainen suunnattoman päivänvarjon alla. Toinen oli käyntikorttikokoa ja siinä oli tyttö ja poika, neljä- tai kuusivuotisia, kädet toistensa kaulassa; ja heidän säteilevät silmänsä hymyilivät odottavasti jollekin tuntemattomalle haavekuvalle tai katselijalle. Ja seinällä sen yläpuolella riippui kaksi soikeata kehystä: niissäkin oli samat ihmiskasvot, mutta nyt akvarellin kirkkain ja valoisin värein ja isojen, uhkeiden palmupuiden taustaa vastaan maalattuina.

Eurydike Berg hymyili heikkoa, kaukaista hymyä, ehkä katkeraakin, jos kuihtuneen kukkalehden putoaminen on katkeraa ja jos se itse on tuhonsa tuskasta tietoinen.

Nämä neljä mustaa kehystä sulkivat sisäänsä kaiken sen, mikä Eurydike Bergille oli ollut rakasta tässä maailmassa, ne olivat hänen maallisen ilonsa hautakivet — muistojensa hautapaikka ja ruumisarkku, ehkä syvemmässä ja sananmukaisemmassa mielessä kuin katsoja saattoi aavistaakaan. Sillä jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä lepäsivät, jos ylipäänsä niistä vielä oli jotakin jäljellä, plantaashinomistaja ja entinen intialaisarmeijan kapteeni Baltzar Göran Achates Berg ja hänen molemmat lapsensa, Signe Christina ja Baltzar Emanuel — jossakin meren pohjalla — Eurydike Bergin puoliso ja lapset — Göran — Signe — Emanuel: nimet, jotka päivänpaisteessa ja ilossa kerran olivat riemuinneet hänen huulillaan — nimet, jotka kerran olivat olleet lihaa ja verta, sielua ja lämpöä — suloisia maallisia tosiasioita — nyt ne lepäsivät jossakin meren pohjalla Mauritiuksen ja Sokotran välillä.

Ramsjöbergin tehtaalla Bergslagenissa oli Eurydike Berg syntynyt suurena vallankumousvuotena 48, ja jos synnyinvuosista voi tulla päteviä ennustajia, niin oli Eurydike Bergin elämä ainaiseksi saanut kohtalokkaan leimansa suuresta vuodesta. Mitä vallankumouksia, mullistuksia ja tuhoja olikaan tuo solakka ja valkohapsinen nainen Malmberginkadun Nelosessa saanut kokea! Mitä elämän muutoksia ja kohtalon myrskyjä olikaan Ramsjöbergin tytär saanut läpikäydä!

Eurydiken isä oli ollut tehtaanomistaja ja Ramsjöbergin isäntä, Kaarle IX aikana maahan muuttaneen d'Estelle-nimisen hugenottisuvun viimeinen jälkeläinen, josta suvusta aikojen kuluessa oli tullut suuri tehtaanomistajasuku Stellenius Värmlannissa ja Västmanlannissa, ja jonka viimeinen loistoisa kukkanen Erik Gustaf Stellenius Ramsjöbergissä oli ollut.

Erik Gustaf Stellenius ei suotta ollut kantanut gallialaista perintöä suonissaan. Mitkä loistavat juhlat olivatkaan täyttäneet Ramsjöbergin päärakennuksen valolla ja laululla ja vaihtuvilla ihmiskasvoilla, mikä ihailijoiden joukko olikaan parveillut nuoren Eurydiken, tanssiaisten kuningattaren, Ramsjöbergin kukkasen ympärillä, Eurydike Stelleniuksen aranvaaleine, hentoine, teeruusunlehtiä muistuttavine ihoineen ja säteilevän ruskeine silmineen ja pikimustine, raskaine hiuksineen, — Eurydike Stelleniuksen, joka oli saanut etunimensä isän lempioopperan, Gluckin »Orpheus ja Eurydike», mukaan — Eurydike Stelleniuksen, joka kasvoi laulun ja soiton, juhlien ja rekiretkien keskellä, vasaroiden jymistessä, palkeitten pauhatessa ja satojen uutterien käsien luodessa uusia mahdollisuuksia ja varoja tehtaanisännän loputtomalle juhlailolle ja loistosta juopuneelle elämänhalulle.

Ramsjöbergissä oli Eurydike Bergin neitsytvuosina päivittäin pöytä katettuna parillekymmenelle hengelle, eikä vieraita puuttunut koskaan, ja kolmen läänin miehinen nuoriso virtaili sinne juhliakseen ja palvoakseen kaiken tämän ilon ja rikkauden loistavaa keskipistettä, symbolia ja perijätärtä — älkäämme unohtako tätä viimeistä lisänimeä — untuvaista, hentoa ja solakkaa kaunotarta, jonka ihmeellistä etunimeä oli kuiskittu niin monissa soneteissa, canzoneissa ja laulelmissa, ja jota oli niin helppo ja mukava korostaa väärin ja soinnutella.

Mutta niissä kolmen läänin naimaikäisissä nuorukaisissa, jotka jokaisena syntymäpäivänä kunnioittivat häntä runoilla ja ilveillä ja salaisuudessa harjoitetuilla näytelmäkappaleilla, ei ollut ketään, joka olisi osannut vangita ja pidättää Eurydike Stelleniuksen sykkivää ja levotonta sydäntä, jonka kaikki säihkyvät unelmat kaipasivat eksoottisia maisemia ja ihmeellisiä seikkailuja ja joka näköjään oli Erik Gustaf Stelleniuksen loisteliaan kauneudennälän ja mittaamattoman elämänhalun oikea jälkeläinen.

Hänen kahdentenakymmenentenä syntymäpäivänään oli ent. kapteeni intialaisessa armeijassa, Hamran tehtaitten ja sahojen ent. omistaja, Göran Berg isoissa englantilaisissa matkavaunuissa ensi kertaa oman ja hänen elämänsä aikana ajanut puolipenikulmaista puistokujaa pitkin Ramsjöbergin päärakennusta kohden.

Rakas lukijani, olet tietenkin nähnyt ja kuullut monia Berg-nimisiä, mutta et varmaan tietäne, että niille, nyt jo sukupuuttoon kuolleille »aitoruotsalaisille», joita voimme nimittää alkuruotsalaisiksi, oli olemassa vain yksi Berg-suku, jolla todella oli oikeutta kantaa sitä nimeä.

Hamran Bergit, Forssan, Odenslundan ja Penningbyn Bergit, Ervallan, Stor-Rastan ja Näsin Bergit — Bergit, jotka vaikka aatelittominakin olivat miespolvien ajan nuoruudessaan palvelleet nuorempina henkihusaariupseereina, elleivät he sukunsa seikkailuhalun vetäminä menneet laivastoon saadakseen tilaisuuden tuulettaa mielikuvitustaan kaukaisilla merimatkoilla.

Ja kuinka muuten voisitkaan, rakas lukija, tietää mitkä ovat oikeita Bergejä. Heistä on niin harvoja jäljellä, ettet saa milloinkaan nähdä heitä satulan selässä kapitalismin suuressa esteratsastuksessa etkä lukea heidän nimeään sanomalehtien niinsanotun sosieteetin uutisissa, joissa pankkiirienrouvat ja tukkukauppiasten tyttäret niin menestyksellisesti tungeksivat aatelisten joukossa, joilla ei ole perintätapoja eikä todellista arvokkuutta, aatelisten, jotka vain nimeltään ja arvonimeltään ovat aatelia.

Kreivittäret Lichtone o.s. Nygren ja Bunge o.s. Levison eivät, Jumalalle ylistys ja kiitos, tiedä mitään nykyjään elävistä Bergeistä, kun he aristokraattisesti loistoautojensa pieluksiin nojaten ajavat viimeisistä hovitanssiaisista loisteliaisiin koteihinsa Strandvägenillä.

Yksi heistä elää vielä: hän on tullissa kamarikirjurina; ja toinen ottaa vastaan suurten seurapiirien postia Östermalmin postiluukun ääressä; ja kolmas on konttoristina viiniliikkeessä; ja mahtavin heistä viettää hiljaisia vanhanpojanpäiviään vanhalla sukutilalla, jolle pilkallinen elämä on antanut nimen Rahakylä, mutta jonka pitäisi olla Rahanpuute, ja jossa hän fatalistisessa rauhassa, ilman levottomuutta ja toiveita, odottaa sitä hetkeä, jolloin kaikki vanhat seinäkellot ja pöytäkellot lakkaavat hänelle mittaamasta ajan kulkua päästäkseen erinäisten välikäsien avulla tukkukauppias Ohlssonin, pankkiiri Levisonin, isännöitsijä Andresénz'in, syntyään Andersson, salonkeihin ja vierashuoneisiin ilmoittamaan siellä, valveutuneen havaintojen tekijän mielestä, aivan toisella tavalla ajan todellista kulkua.

Mutta se Baltzar Göran Achates Berg, joka kesäkuun neljäntenätoista päivänä 1867 ensi kertaa ajoi puolen penikulman pituista puistokujaa Ramsjöbergin linnamaista päärakennusta kohden, oli mies, jonka nimen ja persoonan tunsi jokainen ihminen Värmlannin tehtaasta lännessä Dannemoralaitoksiin asti idässä, Kolmårdin ja Tivedin tehtaista alkaen etelässä Kuparivuoren sulattimoihin asti pohjoisessa — nota bene —jokainen ihminen, joka tahtoi tietää ja olla mukana jossakin:

Baltzar Göran Achates Berg, ent. husaarihenkiväkirykmentin luutnantti, ent. kapteeni kevyessä intialaisessa husaarirykmentissä n:o 1, ent. Hamran tehtaitten ja sahojen omistaja, ja nykyisin suurten istutusten omistaja Mauritius-saarella, josta tämä kolmekymmentäneljävuotias mies oli tänä vuonna palannut viedäkseen Ruotsista mukanaan arvoisensa puolison.

Kaikki Ramsjöbergin vieraat tuntevat Göran Bergin, vaikka eivät olisi koskaan häntä nähneetkään, ja Göran Berg tuntee heidät myös. Mutta yhtä asiaa ei Göran Berg tiedä eikä tunne hypätessään suurista, hienoista, englantilaisista matkavaunuista ja noustessaan ylös Ramsjöbergin suuria kaideportaita: että hän tänä iltana on tanssiva seitsemän tanssia Ramsjöbergin nuoren perijättären kanssa, ja että hän on jäävä taloon seitsemän kertaa seitsemäksi päiväksi eikä sitten enää koskaan ole näkevä sitä. Mutta Eurydike Stellenius ehkä aavistaa, ensi kertaa nähdessään pitkän jättiläisen tummanruskeat kasvot ja poskessa olevan suuren sapelinarven, ja kohdatessaan tämän sinisen, kirkkaan katseen, että tämä on mies, joka on vievä hänet pois ja kantava häntä käsivarsillaan ihmeellisen elämän läpi.

Sillä Eurydike Stellenius on ihmeellinen unien, aavistusten ja näkyjen olento, ei vain suuren tehtaan patruunan tytär, vaan olentonsa todellisessa syvyydessä äidin oikea ja arvoinen jälkeläinen, äidin, jonka suku kautta sukupolvien oli vaeltanut läpi mystiikan laaksomaiden haltioitumisen vuorenhuipuille.

Mutta vuonna 1867 Eurydike Berg vietti joka tapauksessa ensimmäistä jouluaattoaan ulkopuolella Ramsjöbergin muurien, ja kallisarvoisten ja kauniitten, eksoottisten huonekalujen keskellä matalassa, pitkässä, valkoisessa rakennuksessa kapteeni Göran Bergin Sainte-Marie-aux-Magnolias-istutuksilla, suunnilleen Saint Louis ja Mahébourgin pikku kaupunkien puolivälissä englantilaisella Mauritius-saarella, jota aito ranskalais-katolilainen ylimystö nimitti Ile de France'ksi.

Eurydike Bergin ääretöntä onnea ei samentanut edes se tosiasia, että hänen satumaisen onnensa aikana uudessa isänmaasaaressa raivosi malariakuume, joka maksoi 30 000 mauriitin hengen. Eivät mitkään elämän sairaudet olleet vielä saaneet turmella hänen vahvaa, intohimoista sydäntään, ja elämän julmat kädet eivät vielä olleet riistäneet hohteen ja välkkeen kimmeltäviä huntuja hänen silmistään.