I.

— _Anno Domini_ 1910. —

Alppilaakso on heräämäisillään. Virran vesi kuohuu ja pauhaa siltojen alla. Raikkaana se huuhtelee rannan kiviä, mutta suvantopaikoissa nousee jo kylmän vihreä värisointu pinnalle. Yöllisen rajuilman jäljet unohtuvat päivän koittaessa.

Pilvenuntuvat hyväilevät ohimennen rinteitä ja huippuja. Ne kiitävät, kiitävät nousten, laskien syvyyksien yllä, ikäänkuin yläilmoissa kävisi ankara näkymätön aallokko.

Pfarr-kirkon kellot soivat. On aamumessun aika.

Pyhän Johannan luostarin heikosti kellertävät rakennusryhmät kohoavat tummaa alppiseinää vasten vakavan jykevinä kaupungin etelärinteellä. Suuri kirkko suippokaarineen toisella. Ja ne puhuvat lakkaamatta, nämä vanhat muurit — varsinkin näin varhaisina aamuhetkinä, jolloin pyhäkkö lähettää kutsunsa yli laakson. Silloin aukenee luostarin pääportti ja joukko hiljaisia nunnia astuu ulos; heidän pukunsa on valkea ja musta. Pitkät, poimutetut hameet kahisevat tasaisesti, ja sileän hunnun alla ovat silmät alasluodut — melkein elottomat.

He kulkevat äänettöminä, kädet ristissä rinnalla. Heitä on vanhoja ja nuoria, kumaraselkäisiä ja sorearyhtisiä. Heidän yllänsä aukeaa taivaan pohjaton sini, ja kiurujen riemu hukkuu vähitellen suurten kellojen mahtavaan soittoon, mutta he kulkevat kuurojen tavoin eteenpäin, yhä eteenpäin, kunnes kirkon kaariovi sulkeutuu heidän jälkeensä, ja he häviävät kuin suuret linnut holvien vilpoisaan varjoon.

Sisar Felicia astuu joukon etunenässä. Hän on kookas ja hento, hienojen silmäluomien läpi kuultaa sininen suoniverkko ja lapsekas suu on päättävästi suljettu. Hän kulkee arvokkaasti, nöyrä alistuvaisuus joka liikkeessä; mutta hän hengittää intohimoisesti suloista aamuilmaa keuhkoihinsa. Se on tullut hänelle tavaksi, elinehdoksi näinä aamuina pitkien, tuskallisten öitten jälkeen, jolloin niin useasti sairaat luostarin parantolassa ovat hänen apuunsa turvanneet.

Sisar Felicia huokailee kuulumattomasti. He ovat tulleet ikivanhan roomalaissillan kohdalle, ja siellä hänen katseensa äkkiä kääntyy pohjoiseen päin. Kirkas välke syttyy hänen silmiinsä. Hänen sydämensä tervehtii huoletonta virtaa, jonka lähteet pulppuilevat juuri hänen lapsuuskotinsa lähettyvillä.

Miten mielellään nuori nunna pysähtyisikään hetkiseksi noita rakkaita kuohuja katselemaan! Mutta hän tietää, että kaikki tällainen olisi sääntöjä vastaan, ja hän jatkaa nurkumatta matkaansa kirkkoa kohti.

Sisar Felicia lukee Avensa hartaasti ja moneen kertaan. Se on varmin keino rauhan saavuttamiseksi, sen hän tietää, mutta ihmeekseen hänen tällä kertaa on myönnettävä, että jokin outo levottomuus yhä kasvaa sielun syvyydessä. Kasvaa ja raatelee!

Kaupunki heidän ympärillään nukkuu. Sisar Felicia huoahtaa keventyneenä huomatessaan, että pitkä rantakäytävä tällä haavaa lepää autiona ja puhtaana noista kirjavista tyhjäntoimittajista, jotka myöhemmin täyttävät sen heleillä nauruillaan ja vieraitten kielten soinnahduksilla. Niin, tännehän he tulvivat kaikilta maailman ääriltä, nuo oudot päivänkorennot! Mitä he hakevat? Terveyttä turmeltuneille ruumiilleen! — Nuori nunna pudistaa päätään. Hän, Felicia, tietää mitä he tarvitsisivat mutta karttavat. Rauhaa, rauhaa, hän mumisee hiljaa melkein suljetuin huulin. Ja rauhaa hän itsekin juuri nyt kaipaa.

Polttava tuska rinnassa hän muistaa aikaa, jolloin tietoisuus omasta pyhästä kutsumuksesta oli välkkynyt kuin pohjaton, kirkas lähteensilmä hänen sielussaan. Nyt se oli sumentunut. Eikä hän ripissäkään ollut saanut lohdutusta pitkään aikaan. —

Kalpeat posket ovat äkkiä lehahtaneet punaisiksi ja rinta nousee ja laskee. »Oo, pyhä Äiti!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua, armahda minua kurjaa!»

Kuin unenhorteessa hän lankeaa polvilleen marmorisen vihkivesiastian ääreen, kastaa polttavat sormenpäänsä ja ristii kasvonsa itkien. Hiljainen soitto täyttää kirkon, jonka hämärässä pyhä savu leijailee sinertävänä ja läpikuultavana kuin aamuinen usva vuorilla.

Sisar Felicia yrittää rukoilla.

Ennen hänen aina on ollut helppo vapautua huolista ja murheista sävelien soidessa hänen ympärillään. Nyt on päinvastoin. Kaikki koskee. Hän katselee ihmetellen nuorta noviisia, joka polvistuu hänen oikealla puolellaan. Miten on mahdollista, että nuoren tytön kasvot voivat loistaa tuolla tavalla! Sisar Felicia huomaa pienen, kostean kiharan neitosen ohimolla. Se on tumma ja kiiltävä, ja häntä puistattaa, sillä hänen omat, leikatut hiuksensa tulevat äkkiä hänen mieleensä painajaisunen tavoin.

»Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» kuuluu vanhan papin lempeä ääni. Niin, mistä hän kiittäisi?

Hiki helmeilee sisar Felician otsalla suurina karpaloina.

Kaukaisesta menneisyydestä lähenevät häntä lohdutuksen henget. Hän näkee pienen kotinsa, oman kylänsä valkean kirkon punaisine torneilleen. On pyhä ja suuret juhlat. He ovat jo varhaisesta aamusta saakka rukoilleet pyhältä Äidiltä apua eräälle pienelle, kultahapsiselle lapselle, joka istuu kirkkain silmin äitinsä vieressä kuorin lähettyvillä. He ovat pyytäneet ihmeen tapahtumista, ja se on tapahtunut.

Sisar Felicia sulkee silmänsä, hän tahtoo vaipua tuohon muistoon koko sielullaan, sillä olihan tuo lapsukainen ollut hän itse. Olihan hän silloin omassa, hennossa ruumiissaan tuntenut parannuksen voimien liikkuneen, ja uupuneet jalat tottelivat hänen käskyjään jälleen. »Kiittäkäämme ja ylistäkäämme!» oli pappi silloinkin sanonut.

Mutta äiti oli luvannut lapsensa Jumalalle — nunnaksi pyhän Johannan luostariin.

Kaikki olivat suuresti iloinneet, ihmeestä oli kerrottu pitkin laaksoa, jopa kaukana vieraissa kylissäkin, — isä yksin oli itkenyt painaen päivänpaahtamat kasvonsa lapsukaisen kullanhohtaviin hiuksiin kuin armoa anoen. Mutta sen päivän jälkeen tyttönen tiesi, että hän oli toisenlainen kuin muut. Hänelle puhuttiin paljon »ihmeestä», kunnes hän kuvitteli oman sydämensä valkoiseksi temppeliksi, jossa tuo muisto leijaili kuin hopeahohteinen kyyhky holvikaton harjalla, josta sen lempeät helmisilmät katselivat häntä pyhän savun läpi. —

Mielenrauha palaa hiljalleen sisar Felician sieluun näitä aikoja muistellessa —. Hän voi jälleen kiittää ja ylistää. Kiittää elämästä, jonka hän on pyhittänyt yksin Jumalalle ja rakkaudentyölle, kiittää luostarikammionsa viileästä yksinäisyydestä ja oman ruumiinsa koskemattomuudesta ja, yli kaiken, kiittää siitä hetkestä, joka niin tyyten erotti hänet maailmasta! Sillä — maailma on paha — siitä hän oli vakuutettu.

»Siunatut olkoot vuorilla sanansaattajan askelet, jotka julistavat rauhaa!» Papin ääni tunkeutuu hänen sydämensä sisimpään. Sisar Felician katse muuttuu samalla hätäiseksi. Sanansaattaja — kuka hän on, ja minkälainen? Nuori nainen on kauan kuvitellut häntä ruskeaihoiseksi mieheksi, mutta hänen kasvonsa, ovat aina jääneet häneltä kuin sumuun. Nyt hän näkee ne. Hänellä on sinertävän musta tukka ja voimakkaat käsivarret, tuuheat kiharansa hulmuilevat hänen astuessaan vuoren rinnettä pitkin heitä kohti, eikä silmissä näkynyt muuta kuin nuoren ihmisolennon aamuista riemua. Sisar Felicia on jälleen kylmien väreitten vallassa. Onhan hän nähnyt kaiken tämän ennen, kauan, kauan sitten!

Kotikylän vanha, jykevä linna muistuu hänen mieleensä, ja Franz, ainoa poika, hymyilee hänelle kuin kerran helluntaikarnevaaleissa, jolloin hän oli kantanut pientä, sairasta tyttöä olallaan läpi riemuitsevan kaupungin ja kutsunut häntä »Untuvaisekseen». Ramezin Franz!

Tukahdutettu huuto puristautuu suljettujen huulien välitse. Hän on kaatumaisillaan suulleen mosaiikkilattialle, mutta näkymätön voima pitää häntä pystyssä, ja hän rukoilee kuin kuolemantuskassa:

»Pyhä Neitsyt, armahda minua, syntistä!»

Ja voimat kasvavat kellojen soidessa.

He ovat taas matkalla kotiin päin, pyhän Johannan luostarin nunnat. Aamumessu on lopussa.

Sisar Felician posket ovat punaisia läikkiä täynnä. Tällä kertaa hän ei seisahdu sillalle, eikä hän anna muistoilleen valtaa. Ei, ei! Työ häntä odottaa!

Hän pakenee ajatuksissaan sairaittansa luokse. Miten paljon huoletonta elämää, heistä uhkuukaan, vaikka jokainen tietää, että puolet heistä jo on tuomittu kuolemaan! Hän tuntee säälinsekaista kiintymystä heitä kaikkia kohtaan — paitsi tätä yhtä, tätä viimeiseksi saapunutta. Eikä hän jaksanut kamppailla vastaankaan. Heidän välillään oli heti alusta syntynyt kuuma, sanaton taistelu.

Sairas oli nainen kaukaisesta maasta, Pohjolasta, oli isä Jacobus, lääkäri, ilmoittanut surumielisesti. Hän ei yskinyt, mutta verensyöksy voi millä hetkellä tahansa lopettaa hänen elämänsä. Tumma tukka aaltoili hänen pieluksellaan, ja voimakkaat, pitkät sormet näyttivät levottomilta. Olisi voinut luulla häntä etelämaalaiseksi, ellei iho olisi ollut niin vaalea ja hänen kielenkäyttönsä niin outo. Uupuneena sairas oli vaipunut horroksentapaiseen uneen heti päästyänsä vuoteeseen, ja ihmetellen sisar Felicia oli todennut, että kasvot muuttuivat lapsellisen pehmeiksi hänen nukkuessaan.

Mies istui hänen luonansa iltaan saakka. Hän oli jo valkohapsinen, olisi voinut uskoa isäkseen.

Angeluksen aikaan sairas heräsi. Hän hymyili ja katseli ympärilleen. Mutta kun sisar Anna, noviisi, kysyi, saivatko he aukaista ovet nunnien laulaessa, pudisti hän päätään.

»Ei kiitoksia! On parempi näin.»

Ja hartaat sävelet tunkeutuivat kuin anteeksi pyytäen suljettujen ovien läpi.

Mies istuu silmät ummessa. Hän kuuntelee ja vaimo katselee häntä uteliaasti.

»Eero!»

»Haluatko jotakin?» vastaus on säikähdystä täynnä.

»En, en kerrassaan mitään.» Hän viittoilee kädellään, ja mies siirtyy lähemmäs.

»Onko tuo laulu sinusta kaunis?»

»Ei. En voi sanoa. — Mutta se on harras.»

»Mistäs tiedät?»

»Tunnen sen.»

Veitikka vilahtaa äkkiä sairaan silmissä.

»Tunnet! Sinä viisas ja järkevä Eero Orjatmaa, poikakoulun rehtori ja logiikan opettaja, vakuutan sinulle, että kuvittelet. On niin helppo kuvitella istuessa noin sairaan vaimonsa vuoteen ääressä — luostarissa — Angelus-aikana.»

Eero ei vastaa. Laulu heikkenee.

»Kuulehan, jospa minä nyt jaksaisin hyräillä »Kuljin minä kesäyöllä — yksin» — olisi se yhtä harras. Etkö usko?

Äänettömyys jatkuu. Sairas nousee äkkiä istumaan.

»Luuletko, että minä koskaan enää voin laulaa?» hän kuiskaa kiihkeästi. »Mitä lääkärit arvelevat?»

»Eipä juuri mitään uutta, lapsukainen. Isä Jacobus on sanaton mies, mutta etevä. Häneen voit luottaa.»

»Minä en tahdo kuolla! Kuuletko, Eero, minä en tahdo. Olen saanut elää niin vähäisen vasta. Otit minut liian nuorena. Oletko koskaan ajatellut sitä?»

Mies on noussut. Hänen pitkä, kulmikas vartalonsa näyttää melkein jättiläismäiseltä avonaisessa ikkunassa. Sairas tietää, että hän takoo hermostuneesti ruutua. Kiihkeästi vaimo painaa huulensa valokuvaan, joka on hänen yöpöydällään.

»Pikku tyttöni, pikku tyttöni!» hän vaikeroi.

»Ritva!» Miehen ääni rukoilee. »Koeta tyyntyä, muuten viimeinenkin toivo sammuu! Kevät lähestyy, — ihmeitä voi joskus tapahtua.»

Sisar Anna ilmestyy oveen. Hän huomauttaa ystävällisesti, että olisi parasta, jos sairas nyt saisi jäädä yksin. Ja mies lähtee.

»Monta päivää en voi viipyä, pieni Ritva.

Ymmärräthän — kouluni.»

»Ymmärrän.»

Kaikki on hiljaista.

Käytävästä kuuluu silloin tällöin askeleita.

Ritva ei jaksa sytyttää valoa. Hän ei sitä kaipaakaan, vaan makaa selällään katsellen etelän ihmeelliseen, mustaan yöhön. Verhot liikkuvat, jokin perhonen eksyy huoneeseen, lepattaa hänen kasvojensa yllä ja häviää jälleen. Kaukaisia säveliä kuuluu boulevardilta, sieltä, missä terveet vaeltavat. Kumma jännitys valtaa hänet. Mitä orkesteri nyt esittää? Wagneria! Hän puree alahuulensa verille Siellä ihmisvilinässä, värien ja tuoksujen sekasorrossa, siellä hänen täytyy saada olla mukana kerran. Hän ei tahdo kuolla! Ei!

Ovi avautuu ja huoneeseen virtaa kirkas valo. Kynnyksellä seisoo mies, iloinen hymy silmissä. Hän tervehtii, mutta Ritva jää tuijottamaan.

»Olen Franz Haller, alilääkäri muuten.»

Hänen takanaan seisoo sisar Felicia kristallinen hedelmämaljakko kädessä. Kuulumattomasti hän liukuu lattian yli, asettaa oranssit pöydälle, peittää sairaan olkapäät huolellisesti ja toivottaa hyvää yötä. Silloin Ritva huomaa, että hän tuskin on vastannut tohtorin tervehdykseen.

»Olen Ritva Orjatmaa — Suomesta», hän sanoo.

»Aion tulla terveeksi täällä.»

»Aikomuksenne on hyvä. Koetamme auttaa teitä.»

Iltatuuli tuo mukanaan muutamia säveliä kaupungilta päin.

»Voitteko sanoa minulle, tohtori Haller, Wagneriako he soittavat?»

»Kyllä. Tannhäuser, ellen erehdy.»

Huomaamattomasti hän tutkii valtimoa ja lähtee.

Ritva Orjatmaa jää kuuntelemaan hänelle outoja ääniä, jotka tulvivat sisään suuresta pimeydestä. Kaikki on hänelle uutta, kaikki väsyttää.

Lopuksi hän sulkee silmänsä. Luomet polttavat, mutta hän on jo tottunut siihen. Ajatukset siirtyvät raukeina kaukaiseen kotimaahan, sinne, missä vielä talvi paukkuu nurkissa ja lumi narisee jalkojen alla.

»Lea ja Taru», hän kuiskaa. Heidän pienet kaksoisensa! Niin, nyt kai hekin jo nukkuvat. Inkeri-täti on käynyt sanomassa hyvää yötä, he ovat jutelleet kuiskutellen päivän tapahtumista — ja viimeksi — äidistä! Lealta on päässyt pieni itkunpätkä, mutta Taru on viisas ja järkevä kuten aina. Ja sitten Nukku-Matti on soudellut heitä unten saarille.

Ritva tietää, että Lea uinuu ylen kauniisti valkoiset sormet ristissä posken alla, mutta Tarun vuoteesta kuuluu levotonta liikettä. Hän kääntyy ja heittelehtii, kunnes vuodevaatteet, tummat kiharat ja puoliavoin suu muistuttavat jonkun modernistin asetelmaa. Silloin hän nukkuu.

He ovat jo viisitoistavuotiaat, Eeron ja Ritvan kaksoiset.