VI.

Kapea alppipolku nousee, kiemurtelee kuin harmaa käärme, hukkuu hetkiseksi sakeaan metsään ja pilkistää jälleen esille jollakin aukealla puoliauenneitten gentianojen keskeltä. Tie on epätasainen, suuria kiviä täynnä. Ritva katselee kiitollisena raskaita vuoristokenkiään, jotka nyt ensi kerran ovat hänen jaloissaan. Hänellä on pehmeä, ruskehtava puku ja hän kulkee avopäin, mutta tukka on sittenkin kostea, eivätkä soljet paljonkaan auta, kiharat riippuvat tuuheina kasvojen ympärillä.

Tuuli on viileä ja ilma kevyt hengittää. Voisi kävellä maailman ääreen asti! Hänen edellään astuu Joachim Zorzi — vanha Joachim, Fülgenhüttenin entinen isäntä, joka jo aikoja sitten on jättänyt parantolansa poikansa ja tyttärensä haltuun ja nyt elää hiljaisia vuosiaan pienessä ullakkokamarissaan, kuljettaa vieraita kaukaa ja läheltä kotiseutunsa eksyttävillä teillä, vieläpä tekee vaarallisia retkiäkin Monte Ivignan huippuja kohti. Niistä hän kuitenkin aina puhuu hyvin vaatimattomasti ja ilman suuria eleitä.

Joachim Zorzi on ketterästi asettanut vieraan matkatamineet selkäänsä, jotta Ritvalle on jäänyt vain Franz Hallerin ruusut kannettaviksi. Se on suunnaton kimppu, jonka hän painaa rintaansa vasten, niin että terävät piikit viiltävät haavoja ihoon. Ne kirvelevät, mutta hän juo kuin huumaantunut kukkien tuoksua koko olennollaan.

»Valkoiset kirsikkapuut kukkivat tähän aikaan tuolla ylhäällä. Tarvitsette väriäkin!» hän oli sanonut. »Näkemiin!» — »Näkemiin!»

Kaipuuko poltti Ritvan rintaa? Jo nyt? Pakoako tämä oli, siirtymistä pois oloista, jotka kävivät hänelle mahdottomiksi? Jospa olisi jaksanut polttaa sillat takanaan perinpohjin ja armotta! Mutta tahtoakaan ei riittänyt, ei ainakaan tänään. Ja kotiin hän ei voinut lähteä. Ritvan kädet puristautuvat nyrkkiin. Mitä he olivat tehneetkään, kaikki nuo mielettömät pappispalvojat Kalliosaarella! Nuo vanhat naiset, joitten sielujen pohjalla tyydyttämätön eroottisuus vielä ailahti, vaikka sitä kutsuttiinkin toisella nimellä. He olivat aukaisseet hänen kotinsa ovet kultaiselle valheelle, joka riisti häneltä lapsetkin. Ja Eero, hän ei tahtonut tuomita, oli ollut helpompi esiintyä katselijana. Näytelmähän oli ollut liikuttavia kohtia täynnä, ja loppujen lopuksi olivat heidän lapsensa nyt suojattuina — tallella! — Niin hänellekin kerran oli sanottu, ja valhe oli nielaissut hänet kitaansa. — Entä Tarun taiteellinen jano? Syntien joukkoon siirrettiin, ja hänen lapsestaan tehtiin henkisesti rampa.

Ritva ei enää näe polun kauneutta, hän tuntee vain, että se nousee, nousee joka askelelta, että hänen polvensa vapisevat ja hikipisarat virtaavat hänen kasvojensa ylitse ja tekevät hänet sokeaksi. Hän saa lievän yskänkohtauksen. Vuorissa kaikuu kumeasti.

»Antakaa anteeksi!» kuuluu Joachim Zorzin ääni ylempänä. »Kuljitte ensin niin ripeästi, unohdin, että ehkä olette sairas vielä.»

Ritva pakottaa itsensä hymyilemään. »Olkaa huoleti vain, väsyttää hiukkasen, mutta voinhan tottua kuten muut.»

Ukko nyökkää ystävällisesti koettaen kaikin tavoin parantaa äskeistä erehdystään.

»Näytätte niin terveeltä ja koska ette kysynyt mitään, otaksuin, että kulku oli teille pääasia. Kysyvien ihmisten kanssa matka tulee pitkäksi.»

Tie kulkee hiljaisen metsälammen rantaa pitkin. Sen pinta on musta, valkoisia lumpeita täynnä.

Ritvan poskesta tippuu pari pisaraa verta, ruusun oka on siihen sattunut, ja vanha Joachim kastelee ruudukkaan nenäliinansa veteen pyyhkien huolellisesti vieraansa pientä haavaa. Hän on kuin hellä isä.

»Minullakin on tytär Fülgenhüttenillä, Rose nimeltään. Olette ehkä yhtä vanhoja, mutta hän on suuri ja tanakka. Vuoristolaisnaiset ovat ylipäänsä sellaiset. Saavat aikaisin tottua kantamaan raskaitakin taakkoja laaksoista, ja kunnollisia teitä meillä ei ole kaikkialla.»

Tuokion kuluttua hän jatkaa: »Mistä olette kotoisin?»

»Pohjolasta. Kaukana täältä. Minun maani on tuhansien järvien maa.»

Joachim Zorzi tulee lähemmäs.

»Onko se lähellä Liettuaa?»

»Ei aivan.»

Ukko vaikenee, mutta sanat pyrkivät väkisin esille. Hän hengittää hätäisesti. »Meillä oli monta kesää peräkkäin eräs liettualainen paroni luonamme. Hänkin tarvitsi nähtävästi vuoristoilmaa. Mutta hän viihtyi ehkä liiankin hyvin. Nyt hän ei enää palaa.»

»Miksi?»

Ritva olisi mieluimmin ollut puhumatta, mutta vanhus odotti häneltä osanottoa, sen hän tunsi ja koetti riistäytyä irti omasta tuskastaan.

»Miksi? — Siitä olisi paljon kertomista. — Rose synnytti hänelle pojan. Hän oli silloin kukkeimmillaan.»

Joachim suoristautui äkkiä. »Niin, ei enempää siitä. Se oli kai hänen kohtalonsa. Sen kynsistä ei pääse kukaan. Mutta, pyydän teitä, hyvä rouva, kutsukaa tytärtäni vain Roseksi. Luulen, että se on hänelle helpompi, silloin hänen ei tarvitse mitään selittää. Vanha isä on hänet etukäteen esittänyt.»

»Kyllä! Ymmärrän.» Ritva puhuu melkein äänettömästi, hän on purskahtamaisillaan itkuun. Hyvä Jumala, eikö hän enää edes jaksa ottaa osaa toisen ihmisen suruun!

Mies nousee miettivänä. Virallinen hymy huulillaan hän osoittaa lammikon toista rantaa.

»Katsokaa, hyvä rouva, tuolta kulkee oikotie Monte Ivignoon, vieraat käyttävät sitä ani harvoin. Se on liian synkkä, mutta sillä on se etu, että pääsee perille — ilman ohjaajaakin.»

Samalla hän nostaa molemmat kätensä suulleen ja joikuilee metsään päin syvällä, pehmeällä äänellä »Rose, Rose!» Sanat toistuvat, helähtävät heidän ympärillään joka puolelta, liitelevät valkoisten lumpeitten yllä ja piiloutuvat jälleen harmaitten vuorten rotkoihin. Ja hiljaisuus palajaa.

»Miten komeata!» Ritva yhä kuuntelee. Hänkin olisi tahtonut kajauttaa yhden ainoan nimen yli tuon uinuvan, mustan pinnan, mutta hän tietää, että siitä olisi tullut tuskanhuuto ja hän vaikenee visusti.

»Joachim Zorzi, mitä sanoittekaan äsken — kohtalosta? Tehän olette vanha ja viisas.»

Mies jatkaa kulkuaan.

»Taisin puhua liikoja — puuta heinää.»

»Ette ollenkaan!» Ritva hätääntyy.

»Tarkoitin ehkä onnettomia. Onnelliset ja suojatut eivät heitä ymmärrä.»

Vanhus oli vähitellen luisunut pois hänen lähettyviltään. Suuri yksinäisyys levisi heidän ylitsensä.

Askeleita, askeleita vain. Jokin kivi vierii rinnettä alas, kaukainen kello soi.

Tie nousee, nousee.

Auringonlaskun aikana he ovat perillä. Fülgenhütten pilkistää äkkiä esille kuin valkoinen satu, sankka kuusimetsä taustanaan ja vihreä alppiniitty etualalla. Villit kirsikkapuut kukkivat.

Joachim Zorzi joikuilee uudelleen, ja iloinen naisääni vastaa.

Ritvan huone on aivan katon rajalla. Kuin linnunpesä.

Rose ottaa hiljaisella ihastuksella uuden tulokkaan ruusut käsiinsä asettaaksensa ne avaraan maljakkoon.

»Oh, rouva!» hän sanoo. »Hän, joka antoi teille tällaisen lahjan, hän rakastaa teitä suuresti.»

* * * * *

Alppiniitty on kirkkaansinisten gentianojen peitossa, pääskyset risteilevät visertäen ilmassa ja suuret puut humisevat kevättuulessa. Häikäisevän valkoinen lumikerros loistaa Monte Ivignon rinteillä. Sillä vuoristossa on kevät, kirkas, viileä kevät silloin, kun kesäiset helteet uuvuttavat laakson asukkaita. Ritvan retket pitenevät päivä päivältä. Eniten hän kulkee yksin, lasten kirjeet selkärepussaan ja yhä kasvava koti-ikävä sydämessään. Miten suloiset he ovatkaan nyt, kun he omasta aloitteestaan puhuivat äidilleen! Uskonnollisiin asioihin Ritva ei kajoa, ja hienotunteisesti tytötkin viimein jättävät sen aiheen kokonaan. Siitä äiti on kyyneliin asti kiitollinen. Mutta hän tuntee samalla, että tämä rauha on alusta pitäen määrätty särkymään, että jokin suuri mullistus kerran heitä odottaa.

Ritva uneksii jälleen työstään voimien karttuessa, marmorikorkokuvastaan, joka tilattiin häneltä pari vuotta sitten kotikaupungin taidekoulun aulaa varten. Nyt hän on varma siitä, että se kerran valmistuu, mutta tällaisena, kun hän sen nyt näkee, on se hänelle kokonaan uusi. Näitä kamppailevia ihmissieluja on ilmestynyt hänen tielleen niin lukemattomia! Kunhan vain jaksaisi luoda ne juuri sellaisina, kuin hän ne kohtaa — ilman turhia kaunistuksia! Meisselien ja vasarain kalkatus! — — Hänen oman työhuoneensa ilma, jossa näkymättömät voimat liikkuvat, valkoiset auttajat hänet ympäröivät, tuo tiivistetty maailma, jossa hänen voimakkaimmat näkynsä saavat eloa! Yksi ainoa lause Tarun viime kirjeessä oli saanut kaiken tuon todellisuudeksi jälleen, muutamat sanat vain olivat riistää hänet uuden, valtavan elämyksen hurmiosta, johon Franz Hallerin rakkaus oli hänet upottanut.

»Äiti, tiedätkö, kotikoivumme ovat hiirenkorvasilla!»

Kotikoivut, heleän sininen taivas, muuttolinnut. Kottaraisten laulu! Valoisat yöt!

»Rose, aion tänään viipyä poissa koko päivän», ilmoitti Ritva eräänä varhaisena aamuna emännälleen astuessansa ulos hallista. »Vaellan Ivignoon päin tuota metsätietä. Tiedättehän?»

»Yksinkö?» Rose ihmetteli.

»Niin. Isänne sanoi, ettei voi eksyä, varsinkaan kun en yritäkään huipulle.»

»Mutta varustautukaa joka tapauksessa. Kengät ja sauva ovat välttämättömät. Jos tahdotte ehtiä takaisin ennen auringonlaskua, on teidän käännyttävä suuren jäätikön alapuolella.»

He joikuilevat toisilleen — Rose kirsikkapuutarhasta, Ritva veräjältä, sitten metsä heidät erottaa. Ruskea jänis loikkii tien yli suoraan tiheään pensaikkoon ja outo petolintu kirkuu jonkin puun latvassa. Äänet katkeavat kummasti, heikko kaiku toistaa lintuemon särähtäviä, huutoja pakottaen metsässä liikkujat ihmettelemään, mikä on hätänä. Käki yksin jatkaa omaa lauluaan. Pullistunein rinnoin se kukkuu männyn oksalla sill'aikaa, kun naaras ahkerasti hakee sopivia pikkulinnun pesiä munilleen. Ja seudun neidot laskevat sormillaan taikalintusen ennustukset sydämen takoessa vallattomasti kuumassa odotuksessa. On kevät.

Ritva kulkee punaisen mökin ohi. Pihalla isäntä valjastaa suuria vetohärkiään kuorman eteen. Voimakkaat eläimet hohtavat hopeankarvaisina auringonpaisteessa.

»Grüss' Gott!» Ritva tervehtii ja ukko vastaa jurosti, mutta ovessa seisoo nuori äiti lapsi sylissään, hänen hymynsä on yhtä valoisa kuin keväinen aamu. »Grüss' Gott!»

Hänen päivänpaahtamat kasvonsa ja ylevä ryhtinsä muistuttavat suuresti Rosea, Fülgenhüttenin soreata emäntää. Noin hänkin kerran kotinsa ovesta on laskenut käen kukunnat nuorten toiveitten aikana. Milloin, milloin? — Ihmeitäkö hän pyysi, aarteista unelmoi?

»Tämä on pikku poikani», hän oli sanonut eräänä iltana Ritvalle vetäessään esille pienen kuvan taskustaan. »Hän on luostarikoulussa alhaalla kaupungissa.»

Lapsi oli kaitaposkinen ja kaunis.

»Loma-aikoina hän kai on täällä?»

»Kyllä, kyllä! Silloin hän palajaa kuin muuttolintu. Pieni Giovanni Zorzi Fülgenhütteniltä ei viihdy laaksossa. Hän on vuoristolapsi.»

»Giovanni Zorzi, sanoitteko niin? Hän voisi yhtä hyvin olla Jean von Liewen.»

Rosen katse suurenee.

»Voisi? Hän on Jean von Liewen. Lapseni on isänsä poika, minä olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon. Mutta, saatte nähdä, kunhan aika kuluu ja poikani kunnostautuu, silloin köyhästä satuprinssistäni tulee suuren Jean von Liewenin perillinen.»

Ulkona kukkui silloin ensimmäinen käki, ja Rose kuunteli hajamielisenä.

»En, en! Minä en laske enää!»

Ritva nyökkäsi. He hymyilivät arasti.

»Siitä voisi tulla niin monta, monta vuotta.» Hän poistui suorana huoneesta. Fülgenhüttenin Rose oli oppinut odottamaan — mutta sortumatta. Ritva seurasi häntä nälkäisin katsein. Olet minua paljon, paljon rikkaampi, hänen sielunsa valitti. Olin vain maa, jossa hänen sydämensä puhkesi eloon, Giovannin äiti oli sanonut pohjaton palvonta silmissään. Vain maa, keväisten voimien täyttämä syvyys! Outo kaipuu kouristi Ritvan rintaa — lemmen, antautumisen autuus oli hänelle vieras, eikä hän sitä koskaan ollut kokenut, ja hän oli synnyttänyt maailmaan lapsia, joita orpous vaani kehdosta saakka. Virvatulten tavoin heidän elonliekkinsä olivat syttyneet hänen povessaan. Vailla riemua, vailla unten utuista auerta.

Hiljainen metsälampi lepäsi Ritvan edessä tänään vallan toisenlaisena kuin viikko sitten. Sen kiiltävä pinta oli opaalinvihreä, ja rantakalliot leikkasivat siihen sysimustat varjonsa kuin jättiläissiveltimellä. Oikullinen tuulenvilakka särki silloin tällöin kuvat tuhansiksi sirpaleiksi, mutta ne palasivat uudestaan, yhä uudestaan jokin särmikäs, purppuranhohteinen läikkä helmassaan päivän kirkastuessa. Kaikki eli.

Kirjava lintu solui äänettömästi yli veden. Smaragdinvärinen pää liikkui levottomasti ja valkoinen kaula säkenöi aamuvalaistuksessa. Pitkä, tumma houkutusääni täytti ilman, kunnes pienen puolison ruskehtava haamu ilmestyi näköpiiriin. Silloin juova laajeni ja häipyi lumpeenkukkien suojaan.

Vuorenonkaloitten yrtit tekivät urpuja — suuria ja voimakkaita. Oli kevät.

Ritva kulkee hyräillen vuorenpolkua pitkin. Oman maansa lauluja hän laulaa — merestä ja ikisalojen ihmeistä. Mutta kaiken takana on sittenkin Franz, hän ei voi sille mitään. Kerron sinulle kodistani, hän ajattelee, kaipuustani kerran kuiskaan, ja sinä ymmärrät paremmin kuin kukaan muu! Katkesiko jotakin hänen sielussansa, viritettiinkö näkymätön kannel joutsenlaulua varten?

Hän oli joutunut kielekkeelle, josta nouseva tie paikoittain selvästi näkyi. Mitä nyt? Eikö hän ollutkaan yksin? Kulkiko siellä toinenkin vaeltaja samaa päämäärää kohti kuin hän? Sauvan iskut kuuluvat yhä selvemmin, tulija on mies. — Ritva nojautuu vuorenseinään, häntä huimaa. Puro vaahtoilee hänen jalkojensa juurella, ja suuri krusifiksi levittää hänen ylitsensä suojaavat käsivartensa. Hän uskaltaa tuskin hengittää.

»Ritva, Ritva!» Kaiku vastaa, mutta kutsuttu pysyy äänettömänä, huulet suljettuina.

»Ritva, Ritva!» Hän peittää silmänsä käsillään, mutta huomaa samassa, että nuori ihmisolento syöksyy puron reunalle, tekee ristinmerkin ja juo kuin uupunut metsäkauris — pitkään, pitkään. Heidän katseensa kohtaavat toisensa, ja Ritva lysähtää polvilleen hänen viereensä. »Franz!» Miehen silmät nauravat. Hän huuhtelee kasvonsa ja käsivartensa vedellä ja heittäytyy selälleen sammalikolle.

»Täytyi viimein kutsua teitä nimeltänne. En voinut muuta, olin lopen uupunut, ja te loittonitte yhä. Tiesin, että saisin teidät sillä tavalla pysähtymään. Luulen melkein, että se nimi tänään ensimmäisen kerran kaikuu vuoristossamme.»

Ritva katselee häntä herkeämättä saman tunteen vallassa kuin Ramezissa, jolloin hänen kuvansa syntyi saveen. He ovat eläneet tämän hetken ennen, samat sanat he ovat lausuneet toisilleen, mutta milloin? Franzin käsivarret ovat kuparinruskeat, ja otsa, jossa hieno suoni tykyttää, on kaareva ja korkea. Kuin muinaisajan kreikkalaisella. Ritva on koko ajan istunut kädet ristissä helmassaan. Äkkiä Franz painaa ne rintaansa vasten.

»Puhukaa minulle! Mitä ajattelette?»

»Vain sitä, että tulitte!»

Tohtorin kaulalle nousee tumma puna. Hän nojautuu kyynärpäähän.

»En jaksanut enää. Koko sairaalassa en nähnyt enää muuta — kuin yhden huoneen. Pyysin lomaa.»

Ritvan käsi vavahtaa. Franz Haller työntää sen hellästi luotaan. Hän rukoilee:

»Älkää hätääntykö! Ette saa minua pelätä! — Kertokaa vain, mitä juuri silloin ajattelitte, kun nimenne kaikui korvissanne!»

»Kotimaatani, sen äärettömiä rantoja — — —»

Franz nostaa hänet seisomaan, kietoo toisen käsivartensa hänen olkainsa ympärille, toisella hän osoittaa vajoavia metsämaisemia heidän allansa ja lumen peittämiä huippuja taivaanrannalla. Hän puhuu harvaan.

»Täälläkin näette kappaleen ikuisuutta, mittaamattomia ääriviivoja. Eikö riitä? Mitä pyydätte lisää?»

»Onnea!»

»Sitä ei saa pyytää, se on otettava vastaan silloin, kun se kolkuttaa ovelle. — Ja sellaisenaan! Kuuletteko?»

»Mutta jos on sokea, jos kutsuu sitä — väärällä nimellä?»

»Silloin se pakenee, särkyy kuin kupla.»

Kaikki aaltoilee, ohut, läpikuultava ilma, veren laulu. He kulkevat käsi kädessä — vaieten.

Metsät ja niityt ovat jääneet heidän taaksensa, samoin pehmeä sammal. Harmaat vuoret heidät ympäröivät joka puolelta, ja kaukana häämöittää suuri jäätikkö vihertävässä usvassa. Ilma yhä viilenee.

Franz iskee äkkiä kallion kylkeä sauvallaan. Suuria ja pieniä sirpaleita lentelee tielle. Ne ovat helposti murenevia — haurasta laatua.

»Ei sen kovempaa», tohtori miettii. »Mutta kestää sittenkin!»

Vuorimuodostumat muuttuvat jylhiksi, satumaisen hirvittäviksi. Kaukainen kohina lähestyy heitä. Franz Haller vetää Ritvan luoksensa.

»Älkää pelästykö. Ilma on niin kuulas, kaukaisetkin äänet tuntuvat täällä hyvin läheisiltä.»

Varjot alkavat tummeta. »Katselkaa, ystäväni, tätä suurta ihmettä! Kuvitelkaa, että nämä salaperäiset, kylmät rykelmät kerran, miljoonia vuosia sitten, ovat liikkuneet, hohtaneet kuumuudessa, temmeltäneet sisäisten voimien pakottamina hurjassa kamppailussa! Mutta ne ovat jäähtyneet hiljan hiljaa, muodostaneet kuoren, jonka huipulla ikuinen jää asustaa, pukeutuneet pehmeään sammalviittaan ja piiloutuneet suojelevan metsän helmaan, laaksoissa ne viimein ovat tarjonneet ihmisille povensa rikkautta, hopeapurojen välkkyvää kauneutta. Ja vienosti kukkivia yrttejä.»

Kohina yhä lähenee. Franz painaa poskensa Ritvan kaulaa vasten.

»Ystäväni, yksinkö olisitte vaeltanut tänne saakka? Yksinkö?»

»Ehkä.»

»Olemme kylliksi yksin, me kaksi, vaikka olemme yhdessäkin», hän kuiskaa.

He painautuvat toisiinsa kuin kaksi lintua. Jyrkänteellä, jossa he seisovat, sulavat heidän varjonsa yhdeksi, mustansiniseksi satuolennoksi.

Jyminä kasvaa pauhinaksi, johon kaikki muut äänet auttamattomasti hukkuvat. Franz osoittaa jäätikön pohjoista rinnettä. Siellä on osa irtaantunut päävirrasta luoden itselleen oman uoman syöksyen ukkosenjyrinällä kuilujen yli, temmaten mukaansa uusia jäämassoja, pirstoutuen lopuksi kimmeltäviksi kristalleiksi tai harmaaksi lumisohjuksi.

»Kevät!» Franzin ääni tuntuu niin kaukaiselta, vaikka hän puhuu Ritvan korvaan. »Nyt kellot laaksossa soivat.»

Vähitellen hiljenee jymy. He voivat taas kuulla toistensa sanat. Ritva on hyvin kalpea, hänen huulensa vapisevat. Franz sivelee hänen hiuksensa kostealta otsalta. »Puhu minulle!»

»Tahtoisin kuolla!»

Mies pudistaa päätään.

»Ette! Minäkin tahdon elää! On vain niin, että kuulemme kuoleman siipien suhinan selvimmin silloin, kun itse elämä on ottanut meidät kokonaan valtoihinsa.»

Varjot pitenevät, he kääntyvät jälleen laaksoa kohti. Kulkevat jälleen käsitysten, hiljaa puhellen.

»Te kaipaatte pois», Franz virkkaa, »ja käsitän sen hyvin, sillä — kaipaan itse.»

»Te?»

»Niin, minä! Kaipaan elämään, todelliseen, suureen elämään. Olen jäänyt sen ulkopuolelle — tietämättäni. Kodissani, työssäni olen liiaksi suojattuna, siellä on kaikki valmista. Jos täytän velvollisuuteni, en tarvitse muuta. Mutta jossakin — kaukana täältä, kutsuu ja soi! — Ramez — ja vanha, hyvä isäni, säälin heitä, mutta minun täytyy päästä pois.»

»Entä työnne?»

»Työtä on kaikkialla. — Jos olisin ruvennut viininviljelijäksi, en olisi koskaan kuullut tätä kutsua, en, olisin sulautunut yhteen ympäristöni kanssa, olisin ehkä rakennuttanut pyhäkköjäkin. Nyt on toisin. Olen tulemaisillani ihmiseksi. Sen tuskan kestettyäni, jonka te toitte elämääni.»

Ritva puristaa hänen kättään. »Minä?» Hänen katseensa sumenee.

»Te! Heräsin, mutta taistelemaan.»

Hän kumartuu syvään vanhan krusifiksin edessä hitaasti tehden ristinmerkin suunsa ja rintansa ylitse.

»Me emme ole valmiita vielä — kumpainenkaan, se teidän pitäisi tietää, tehän olette kuvanveistäjä.»

Fülgenhüttenin Rose joikuilee iloisesti heille kotinsa kuistilta. Hän on ollut heistä levoton.

Vielä oli viikkoja, onnentäyttämiä päiviä viininkorjuun aikaan!