II.

Sisar Felician astunta on siro, pitkä puku aaltoilee pehmeästi hänen vartalonsa ympärillä, mutta Ritva pelkää pitkien sormien kosketusta, sillä kädet ovat kovat ja sydämettömät. Ne vetävät armottomasti raskaat kiharat hänen kuumeisilta kasvoiltansa ja paljastavat otsan niin, että sairaan silmät näyttävät eksyneiltä ja turvattomilta. Ritva koettaa alistua, hän on liian väsynyt vastustamaan, mutta toivoo joka aamu kiihkeästi, että sisar Anna, noviisi, tulisi auttamaan häntä pukeutumisessa. Ja usein se tapahtuukin. Silloin koko päivä muuttuu valoisaksi.

Sisar Annalla on lapsen kasvot ja neitseellisesti pyöristynyt povi. Hänen hillitty naurunsa on vielä nuori ja terve, ja pienet »ah»-huutonsa saavat Ritvan muistamaan omia villivarsojaan rupattavine huulineen.

»Miksi rupesitte nunnaksi?» kysyi sairas eräänä hiljaisena iltahetkenä ennen maatamenoa. »Kertokaa!»

Nunna punehtui vienosti. »Minä haluan pois maailmasta.»

Ritva hymyili. »Maailmaa ette tunne ettekä elämää, lapsi.»

Uteliaan hämmingin vallassa nuori nainen vilkaisi ympärilleen, mutta vanhempi jatkoi:

»Voin vakuuttaa, että kerran kadutte kyyneliin asti. Oletteko koskaan tullut ajatelleeksi, että — maailma on kaunis ja elämä rikas ja ihana?»

»Maailmassa ei palvella Jumalaa, — ja minä tahdon olla yksin Hänelle kuuliainen.»

Ritvaa ihmetytti äänen vakava sointi.

»Sen voi tehdä hyvin monella tavalla. — Tulkaa äidiksi, synnyttäkää maailmaan terveitä, suloisia lapsia. Sekin voi joskus olla Jumalan palvelemista.»

Nuori sisar Anna hyvästeli hätäisesti ja poistui huoneesta paeten.

Sen illan jälkeen sisar Felicia yksin toimitti työt Ritvan luona — mutta kun noviisin ja sairaan katseet kohtasivat toisensa avarassa hallissa, syttyi iloinen hymy molempien kasvoihin.

Ritva heikkeni päivä päivältä. Hänen korvissansa kohisi ja soi lakkaamatta, kunnes hänen väsyneet silmänsä sulkeutuivat unen horteeseen ja ajatukset yksin elivät ja liikkuivat. Helppo oli silloin siirtyä paikasta toiseen, kevyttä unohtautua häiriintymättä muistojen yrttitarhoihin, joitten portit aukenivat kuin itsestään. Silloin tällöin hän heräsi isä Jacobuksen ystävälliseen puhutteluun tai tohtori Hallerin rohkaiseviin sanoihin, mutta vaipui pian taas samaan tilaan ja soljui pois.

Mutta Ritva ei tuntenut tuskia. Hän oli onnellinen. Vallattomat tuulet huipuilla ja rehevien rotkojen syvyyksissä sujahtivat usein vilvoittavina hänen huoneeseensa. Silloin hän näki unta merestä, lapsuuskotinsa kesäisestä ulapasta.

»Paasi polttaa, äiti!» hän kuiskasi.

»Käännä kylkeä, kultakutri!» kuului äidin vastaus. »Paasi on juuri sinua varten, pieni. Sinun täytyy paahtua, muuttua ruskeaksi, ennenkuin syksy saapuu.»

Äidin ääni helähti hopeankirkkaana rannalta päin; hän istui siellä suurella, punaisenruskealla kivellä seuraten lapsensa leikkiä auringonpaisteessa. Ja aallot lauloivat. Niin, siinä hän todellakin oli, hänen oma, jumaloitu »kesä-äitinsä», joka melkein aina käytti tummia pukuja kotona, mutta joka pitkin talvea suurella lavalla muuttui kuin saduissa milloin sinipiiaksi, milloin perhoseksi — milloin ylvääksi prinsessaksi! Mutta kesäisin hän oli ja eli vain pikku tyttöänsä varten. Silloin hän oli voikukka-äiti, aallokko-kuningatar tai sorea säde-kaunokki! Mutta, kerran, kun äiti kirkkaana sunnuntaiaamuna oli noussut polkua pitkin rannalta päin, oli isä äkkiä tempaissut hänet syliinsä niin rajusti, että kaikki näkinkengät olivat karisseet hänen esiliinastaan maahan, ja sanonut: »Kesävirteni sinä olet, Anne, ymmärrätkö, olet elämäni syvin kiitoslaulu!» Tuota ei pieni Ritva silloin ollut lainkaan ymmärtänyt, vaan hän oli hämillään piiloutunut kuistin suojaan.

Myöhemmin nuo sanat usein kaikuivat hänen mielessään.

»Paasi polttaa!» Ritva toisti heikosti, aukaisi silmänsä ja tunsi suuren, viileän käden kosketuksen otsallaan. Herätessään hän huomasi tohtori Hallerin vuoteensa ääressä, mutta tuokion kuluttua hän vaipui jälleen uneen.

Oi, noita kotirannan aaltoja! Hänen ruskeat jalkansa loiskuttavat kirkkaita vesihelmiä ilmaan — miljoonittain, miljoonittain!

Samassa kuuluu askeleita. Äiti juoksee hänen luoksensa.

»Ritva, tulehan tänne!»

Ja lapsi tottelee.

Silloin äiti asettaa hänen eteensä kokonaisen kantamuksen pehmeätä, tummaa savea.

»No, nytpä löysinkin, näetkö? Tuolla kaukana suon reunalla sitä on. Mutta tämä riittää aluksi, eikö totta? Älä vain tuo kuistille äläkä huoneisiin, lapsi kulta! Täällä rannalla voit muovailla miten paljon haluat.»

Riemu on suuri, ja hennot sormet puristavat esille sadun ihmeitä kesän kuluessa. Pian ovat nukkekaapin hyllyt saviukkeleita ja kummia elukoita täynnä. Jokaisella on oma tarinansa, mutta kun niitä lopuksi on tullut liian monta, sattuu, että pieni taiteilija joutuu ymmälle. Jokin jää jutun ulkopuolelle ja Ritva kovistaa: »Sano heti paikalla, ken olet, taikka viskaan sinut mereen!»

Lapsi kasvoi, tuli neidoksi.

Mutta elämä jäi hänelle vieraaksi, unelmien harso peitti sen häneltä sinertävän autereen tavoin. Tyttöseurassa hän vaikeni, poikien parissa hän avautui ja oli luonnollinen. Hänen muovailutaidostaan puhuttiin paljon, mutta itse hän ei pitänyt sitä minään. Äidin taide oli hänestä jotakin paljon, paljon suurempaa. Hänen esiintyessään oopperassa Ritva istui aition nurkassa kuin lumottuna, joskus vuodattaen tuskan kyyneleitä, toisinaan autuas hymy huulillansa tietäen, että hän, juuri hän, oli ihanan Aune Talaan pieni tyttö. Ja tuo tietoisuus täytti hänet sanomattomalla riemulla.

Äiti opetti lapselleen plastiikkaa. Illalla, isän istuessa huoneessaan suurten kirjojensa ääressä, he tanssivat yhden ainoan kynttilän valaistuksessa hiljan-hiljaa, ja nuori varsi taipui harmaassa mekossa kuin keväinen virpi. Tukka kostui, ja äiti irroitti palmikot, jotta raskaat kiharat riippuivat valtoimina pitkin hentoja olkapäitä. Sellaisten hetkien jälkeen ilmestyi aina Ritvan saviolentoihin enemmän kauneutta ja linjoihin sanatonta, kuumaa kaipuuta.

»Mitäpä, jos tuosta lapsesta tehtäisiin — kuvanveistäjä?» kysyi eräänä iltana Eero Orjatmaa, isän ystävä, teepöydässä. Hän oli koko iltapäivän tuntijan silmin tarkastellut tytön töitä.

Ritva katsoi isään. Tämän ilme ei kertonut mitään, hän oli uudelleen vaipunut lehtensä lukemiseen, mutta äidin poskille leimahti tumma puna.

»Mahdottomia sinä puhut, Eero», hän sanoi. »Tiedäthän, että olemme köyhiä.»

Silloin lapsikin punehtui. Se tuntui pahalta. Mutta Eero nauroi.

»On tapahtunut kummempia maailmassa. Ritvan on päästävä taidekeskukseen, jossa hän oppii tekemään työtä. Lahjoja riittää kyllä.»

Syntyi pitkä, kiusallinen äänettömyys. Tyttönen poistui omaan suojaansa kuin pahantekijä. Ihmetellen hän katseli pitkiä, voimakkaita sormiaan, kunnes kuumat kyynelet täyttivät hänen silmänsä ja sydän pamppaili oudon tuskaisesti.

»Olemmehan köyhiä.» Niin oli äiti sanonut, mutta sanat kuuluivat vierailta tytön korvissa, sillä hän ei koskaan ollut sitä ajatellut. Olihan heillä oma kotinsa kaupungissa ja oma, suloinen kesämökkinsä! Isä opetti kieliä koulussa, jossa Eero Orjatmaa oli rehtorina — ja äiti, oma äiti, lauloi oopperassa. Köyhät olivat ne, jotka käyttivät likaisia vaatteita ja rumia sanoja! Ritvan seitsemäntoista-vuotias sydän teki vastarintaa. Ei, ei, hän ei tahtonut lähteä pois! Hän oli aivan suunniltaan kauhusta. Eikä Eero koskaan, koskaan enää saisi nähdä hänen savitöitänsä eikä päättää, hänen tulevaisuuden kohtalostaan mitään!

Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi ollut nuori puu, valkoinen, kesäinen koivu, joka väkivallalla riistettiin irti juurineen kotirannastaan. Häneen koski, ja häntä hirvitti ajatus, että juuri Eerolla oli voimia suorittaa tämä työ.

— Oi Seine-virran kauneutta! Oi valkoisten siltojen iki-ihanaa kaupunkia! — — Sinne Ritva kuitenkin joutui. Kahden vuoden ankaran työn jälkeen hänet kutsuttiin takaisin Suomeen isän kuolinvuoteelle.

Pieni, kalpea äiti otti hänet vastaan kuumalla hellyydellä. Hän oli jo vuosi sitten lopettanut oopperatyönsä. Ja Ritva ymmärsi, että he nyt todella olivat köyhät.

Isä katsoi häneen sammuvin silmin. Hänen viimeiset sanansa olivat: »Muista, rakkaani, että Eero on ollut meille kaikki kaikessa näinä raskaina vuosina! Muista olla hänelle — kiitollinen.»

Eero Orjatmaa oli neljänkymmenenviiden vuoden vanha saadessansa Ritva Talaan omakseen. Hän oli suuren, uskonnollisen suvun viimeinen miehinen jäsen, suvun, joka silloin oli niin runsaasti siunattuna iäkkäillä hyväntekeväisyysyhdistysten johtohenkilöillä, vanhoilla neidoilla, jotka vetivät tukkansa niin siveän sileiksi pääkallonsa yli, että viaton kesäkärpänen auttamattomasti siinä liukastui, tädeillä, joitten mielestä Ritva oli korukapine, hyönteinen, tuhoperhonen suorastaan.

Mutta järkevä Eero oli huumaantunut ja onnellinen. Hän oli aina ollut selvä myötätuulten mies.

Nuori Ritva voihki hänen luisevassa sylissään. Hän huusi ääneen köyhän ystävänsä nimeä tuolla kaukana Seine-virran rannoilla, mutta mies hymähti.

»Olet lapsellinen, pieni vaimoni — et käsitä lainkaan omaa parastasi. Mutta sehän kuuluu taiteellisuuteen!»

Kuolemanpelon vallassa hän kulki huoneesta huoneeseen upeassa kodissaan Kalliosaarella, tuntikausia hän istui toimetonna kädet helmassa avarassa ateljeessaan. Siihen aikaan hän vihasi kuihtunutta pikku äitiäänkin, joka ei ollut yrittänytkään häntä auttaa. Häntä raivostutti.

Tyynnyttyänsä kauhustaan Ritva huomasi odottavansa lasta, ja hän tuli järkiinsä jälleen.

Eero Orjatmaa oli nuortunut. Hän käveli reippaasti hyräillen ja sulki puutarhaporttinsa itsetietoisen varmasti. Koulupojat hyötyivät suuresti rehtorin onnesta, ja he silmäsivät nuorta Ritvaa, joka niin ilmeisesti oli saanut heidän rehtorinsa suvaitsevaksi ja ystävälliseksi.

Suvun tädit kutoivat pikku vaatteita. Niitä ilmestyi tusinoittain. Ja tuojat olivat tärkeän näköiset, jutellen puoliääneen tulevasta suuresta tapahtumasta. Miten paljon he tiesivätkään. Nuori äiti ihmetteli, ettei hänen oma emonsa koskaan ollut kertonut hänelle moisia salaisuuksia. Inkeri-täti oli kaikesta päättäen viisain, mutta häntä Ritva pelkäsi monien kysymysten vuoksi, jotka aina niin helposti lipuivat hänen kieleltään. Ymmärsikö Eeron vaimo, mikä onni häntä odotti?

»En tiedä — tuskia minä ensin odotan.»

Vanha neito nakkasi niskojaan.

»Tuskia! — Vielä mitä! Niin puhtaan miehen vaimo pääsee paljon vähemmällä. Eikö Ritva ollut sitä kuullut?»

»Ei.»

»Synnytys voi muodostua vallan tuskattomaksi moraalisesti virheettömille ihmisille.»

Ritva poistuu. Häntä pyörryttää — ja inhoittaa. Hän katselee pingoittunutta, nuorta ruumistaan polttavin silmin.

»Oi, Herra Jumala!» hän huokailee, »auta, etten oppisi vihaamaan tätä näkymätöntä olentoa, joka painaa, painaa — joka tekee vartaloni rumaksi ja salpaa minulta hengen!»

Ritva oli pienestä pitäen pelännyt ruumiillisia tuskia.

Ja he syntyivät maailmaan, kaksoiset, Lea ja Taru. Kului päiviä, ennenkuin nuori äiti jaksoi heitä katsella, mutta kun hän ensimmäisen kerran tietoisesti näki pienet, punaiset lapsenhuulet rinnoillaan, itki hän hiljaa ja kauan.

Ritva Orjatmaasta oli tullut äiti.

* * * * *

Angelus-kellot soivat. Pfarr-kirkko aloittaa, sitten seuraavat Pyhän Yrjänän syvä malmisoitto ja rinnekylien pyhäkköjen heleät vastaukset. Viimeiseksi kumajavat ilmassa Caterina-kirkon kaukaiset soinnahdukset.

Ritva herää siihen, että kylmä kääre on asetettu hänen otsalleen tohtori Hallerin antaessa morfiiniruiskeen. Hän on nyt selvänä.

»Miksi?» hän kysyy lääkäriltä.

»Siksi, että saisitte rauhaa. Tahdotteko, että sähkötämme miehellenne?»

Sairas miettii.

»En. — Tehkää se vasta sitten. — Sitten — ymmärrättekö?»