III.

Mutta tämä — sitten — muodostuikin vallan toisenlaiseksi kuin Ritva Orjatmaa odotti.

Paraneminen alkoi vähitellen kevään edistyessä. Kuume pakeni, ja helluntai-aamuna avattiin ovet suurelle parvekkeelle. Aurinko häikäisi. Ilma oli kirkas kuin lasi, tuoksuja täynnä.

Ritva huomasi rakastavansa elämää kiihkeästi jälleen, koko olennollaan, ja hän katseli ympärilleen kuin syvästä unesta vasta herännyt ihminen.

Pieni poika leikki puistossa hänen parvekkeensa lähettyvillä. Hänen sinertävän mustat kiharansa hulmusivat villeinä ruskeitten poskien kehyksenä, ja iloiset sanat tuntuivat Ritvan korvissa linnun liverryksiltä. Varjossa lepäsi nuori äiti suuren akaasia-puun alla. Hän seurasi lapsensa liikkeitä hiljaa hymyillen.

»Kuka hän on?» Ritva kysyi sisar Felicialta, joka istui hänen luonaan ommellen hienon hienoa alttarivaatetta luostarin kirkkoa varten. Puhuteltu ei katsahtanut ylös työstään.

»Itävaltalaisen upseerin vainio. Hän on ollut täällä hyvin kauan.»

»Ja hän paranee?» Ritva jatkoi melkein uhmaten.

Sisar Felicia pudisti päätään.

»Ei. Valitettavasti ei.»

»Mistä tiedätte sen niin varmasti? Voitte erehtyä. Hän on niin nuori.»

Nunna katsahti nopeasti Ritvaan.

»Juuri siksi! — Mutta hän ei millään tavoin ole säälittävä. Hän on täydellisesti alistunut.»

»Mutta tuo suloinen lapsihan on hänen!» Hiljaisuus oli pitkä.

»Siksi äidin viimeiset hetket ovatkin noin kauniita.»

Sisar Felician silmät säteilivät, mutta Ritvan sydän kuohahti.

»Te ette käsitä elämää, te naimattomat!»

»Ehkä. — Olen vain syvästi vakuuttunut siitä, että nuoren äidin suuri alistuvaisuus on Jumalalle otollisempi kuin ihmisten uppiniskainen vastarinta.»

Ritva jäi kuuntelemaan sisar Felician ääntä. Hän piti siitä. Se oli pehmeä ja kaunis, se oli jo useasti saanut hänet antamaan anteeksi sanojen pohjattoman kylmyyden ja hänen olentonsa luotaan työntävän sävyn. Näkymätön muuri oli heti alusta noussut heidän välilleen, eikä kumpikaan heistä yrittänyt sitä poistaa. He väistyivät molemmat, eikä Ritvan katse voinut olla seuraamatta sisar Feliciaa. Hänen kauneutensa hämmästytti. Miten oivallinen malli hän olisikaan, kunhan vain nuo moninkertaiset hunnut ja raskaat, kahisevat vaatteet saisi poistetuiksi!

Ritva muisti pientä välikohtausta samana aamuna.

Isä Jacobus oli juuri tutkinut hänen rintaansa, kun Ritvan katse sattui sisar Feliciaan, joka — kasvot lumivalkoisina ja nöyrinä — nojasi poskensa tohtori Hallerin olkaa vasten silmät suljettuina. Tuokio oli lyhyt — mutta huomattuaan sairaan hämmästyksen oli nunna punastuen kääntynyt oveen päin ja poistunut huoneesta vanhan lääkärin seurassa. Tohtori Haller jäi istumaan hänen luokseen kuin ennen.

Äänettömyys kiusasi Ritvaa.

»Te olette ehkä vanhat tuttavat?» hän lopuksi sanoi.

»Kyllä.» Vastaus oli huoleton, mutta katse hieman hermostunut. »Sisar Felician isä on viinitarhuri meillä — Ramezin tilalla. Tyttö on muuten ollut kuvankaunis jo pienestä pitäen, vaalea kuin Michel Angelon enkelit — mutta hän oli rampa lapsena. Jokin hysteerinen halvaus. Mutta hän parani — ja tuli nunnaksi. Pyhimys hänessä on kaikesta päättäen kasvamassa.»

»Älkää te, hyvä tohtori, estäkö kehityksen juoksua!» sanoi Ritva hymähtäen.

Tohtori katseli häntä liikkumatta. »En, en tietenkään. Mutta hänessä on jokin ihmeellinen hurma. Siitä en pääse. Ja elämänhurmio on ainoa, joka pitää meidät pystyssä. En päästä käsistäni tippaakaan sen maljan helmeilevästä nesteestä — olkoon antaja vaikka itse Pyhä Neitsyt!»

Sanat eivät tuntuneet pahoilta nuoren, terveen ihmisen huulilla, mutta Ritva vaikeni. Hän tuli pakostakin ajatelleeksi omaa elämäänsä — omia kuolleita vuosiaan, ja häntä värisytti sormiin asti.

»Teitä viluttaa, hyvä rouva,» huomautti nuori mies hätäisesti peittäen sairaan purppuranpunaisella huovalla. »Kuumehan on poissa.»

»On, on. Minua ei vaivaa mikään. Muuan ajatus vain ahdisti.»

»Siitä teidän on päästävä, jos kerran haluatte elää! Antakaa kuolleiden haudata kuolleensa! Menneet ajat eivät palaa. Eläkää eteenpäin!»

Ritva jäi katselemaan tohtori Hallerin käsiä. Ne olivat suuret ja jäntevät, sormet pitkät ja ruskeat. Leuka, joka nojasi niihin, tuntui kumman voimakkaalta, alahuuli oli hieman ulkoneva.

»Te olette siis Ramezin Franz! Ainoa poika?» kysyi Ritva. »Sisar Felicia on joskus kertonut kodistanne — vanhasta linnasta vuoren rinteellä.»

Tohtori nauroi hilpeästi. »Niin olen. Mutta pyhä nunnamme tietää hyvin vähän. Ramezin historia on sangen vanha ja salaperäinen. Tämän maan ylhäiset — herttuat ja muut — jättivät paljon jälkiä laaksoihimme. Hurskaat rakennuttivat pyhäkköjä — elostelijat lahjoittivat »luonnollisia» poikia ja tyttäriä joukoittain. Ja he kantavat kaikki vanhojen sukujen tunnusmerkit — kuten minä alahuulessani.» He nauroivat molemmat.

»Te ette ainakaan aio pystyttää kirkkoja, huomaan!»

»En. Olen ylen onnellinen siitä, että saan elää aikana, jolloin on luvallista olla — vain ihminen!»

Hän käveli edestakaisin huoneessa. Äkkiä hän jäi seisomaan Ritvan vuoteen jalkopäähän, nojasi siihen ja sanoi:

»Ehkä tiedätte, että Ramezin vanha linna on rakennettu aivan vuoren rinteelle? Sen ihanat viiniviljelykset ovat usein joutuneet sulamaveden ja laviinien uhriksi. Aivan puistomme ulkopuolella on syvä, rosoinen joenuoma, joka kesäisin ammottaa kuivana kuin kuolleen pedon kita, mutta keväisin täyttyy myllertävillä kuohuilla. Joskus se nousee yli äyräittensä. Ja voi meitä silloin!»

Hän tuijotti pitkään ulos ikkunasta etelään päin.

»Ei ole vuoristolaisen helppo elää ja uskoa — rajuilman aikana, tulvien tuhokausina! Silloin kirkkojemme kellot soivat. Mutta taivas on musta ja armoton. — Ja päivän valjetessa kiitämme viiniviljelyksiemme rippeistä, kaikesta siitä, mikä on meille jäänyt jäljelle. Hurskaat pystyttävät pyhäinkuvia kotiensa ulkopuolelle toivoen, että he ensi kerralla säästyisivät.»

Surumielinen hymy oli levinnyt hänen nuorille kasvoilleen. Ritva kuunteli henkeään pidättäen. Hän jatkoi:

»Meilläkin Ramezissa on kaksi tuollaista muistomerkkiä. Mutta ne ovat aina minusta edustaneet kahta eri maailmaa. Molemmin puolin jokiuomaa ne seisovat. Toinen esittää pyhää madonnaa Kristus-lapsi sylissään. Se on kerrassaan kaunis, puhdas ja hieno — puuveistokseksi. Sen alla luemme sanat: »Tämä pystytettiin erään pienen viattoman lapsen pelastumisen muistoksi.» — Sisar Felician suku on sen lahjoittanut. Sitä vastapäätä upeilee toinen — kallisarvoisempi ja ehdottomasti rumempi. Purppuraan ja kultaan puettu pyhimys tuijottaa meihin kirkkain silmin, joissa ei koskaan ole kuvastunut rakkauden häiventäkään. Mutta ukolla on yllään muurattu katto ja jalkojensa juurella kukkivia eternellejä. Jalustaan on kaiverrettu sanat: »Oo, pyhä Nicolas, varjele meitä veden vaarasta!» — Katsokaa, asukkaat tahtovat suojelusta viinitarhoilleen. Jokapäiväinen leipä on kyseessä! Mutta tulvat ja laviinit riehuvat niinkuin ennenkin. Meiltä ihmisiltä kysytään vain taitoa pelastautua — tai alistua, jos vaaditaan.»

Franz Hallerin otsa oli kostea. Hän pyyhki keveästi kiiltävät helmet ohimoiltaan. Äkkiä hän sanoi:

»Kuulkaa, Ritva-rouva, teidän on kerran tultava kanssani Rameziin. Pianhan te pääsette pystyyn. — Olette terve jälleen. Taiteilijalle siellä kyllä on paljon mielenkiintoista — uskoisin.»

Ritva ojensi hänelle kätensä. »Kiitän. Tulen mielelläni.»

Tuntui niin oudon tyhjältä tohtori Hallerin poistuttua huoneesta. Nyt Ritvaa todellakin palelsi. Palelsi niin rajusti, että hampaat kalisivat, ja hän kaipasi tuon syvän äänen soinnahduksia tuskallisesti. Jokin tuntematon voima ailahti hänen sisimmässänsä, ailahti ja koski.

»Antakaa kuolleitten haudata kuolleensa!» nuori mies oli sanonut, ja hän oli ollut oikeassa.

Ritva painoi poskensa pielukseen. Hänen kuolleet vuotensa, hänen nuoruutensa, minne ne olivat hävinneet? Ja hänen ja Eeron ainoa, pieni poika? Tummakiharainen, kaunis ja voimakasrakenteinen pikku mies, hän, joka hengetönnä saapui maailmaan! Ei, hän ei tahdo, ei jaksa muistaa. Paeten itseään Ritva loi katseensa huoneensa ainoaan taideteokseen. Se oli Ristiinnaulittu, mutta kärsimys oli esitetty niin raa'alla voimalla, että hän kauhistuneena kääntyi pois. Samalla koko suoja täyttyi heikosti sinipunertavalla valolla. Ritva nousi istumaan. Silloin hän näki lumihuippujen hohtavan, liekehtivän kuin polttavan tulen vallassa. Tummanviolettina peittivät illan varjot laakson pohjaa, rotkot ammottivat mustina vuorten kyljissä, mutta ylhäällä paloivat kylmänvihreät glaciärit tuhansin värivivahduksin äänettömissä korkeuksissaan.

Ilta hämärtyi nopeasti. Tuli yö. Sisar Felicia kävi ohimennen hänen luonaan, mutta huomattuansa Ritvan silmien ilmeen, hän pysähtyi kysyen:

»Mitä nyt? Haluatteko jotakin?»

»En.» — Hoitaja meni lähemmäs.

Ritva nojautui samalla nunnan rintaan äänettömästi itkien. Sisar Felicia hyväili hellästi hänen olkapäitään, mutta hänen suuret sinisilmänsä pysyivät kylminä ja hiljaisina. Hän oli tottunut vaikenemaan ja kielen synnit olivat hänelle tuntemattomat.

Sinä yönä Ritva valvoi.

Hän muisti, että yöpöydällä hänen vieressään oli kotoa kirje, joka oli jäänyt aukaisematta. Kylmin sormin hän kosketti sitä kuin anteeksi pyytäen — koettaen selittää itselleen, ettei hän voinut siihen mitään. Eeron kirjeet olivat aina samanlaiset. Hän iloitsi vilpittömällä tavallaan vaimonsa paranemisesta, mutta lausui samalla toivomuksensa, että hän jäisi etelään kesän yli, ehkäpä jouluun saakka. Silloin kaikki olisi varmempaa, kuumekohtaukset poissa j.n.e. Muuten heillä, Kalliosaarella, oli kaikin puolin hyvä. Inkeri-sisko hoiti kotia ja tyttäriä ensiluokkaisesti. Hengellinen vaikutus, joka hänestä lähti, oli ollut nuorille sydämille erittäin terveellinen, Eeron mielestä. He kun juuri kävivät rippikouluakin!

Ritva hätkähti. Kaikki tuo oli hänelle uutta ja vierasta. Kylmyys uhkui joka sanasta. Hänen pienet villivarsansa, Lea, kauniine kasvoineen ja Taru, rakas, tumma Taru, joka itse ei osannut vähääkään piirtää, mutta aina oli ollut valmis tarjoutumaan malliksi äidille! Rippikoulua? Mitä vielä?

Äidin sydäntä vihloi. Hän muisti menneitä aikoja. Valkoisessa huoneessa hän näki kaksi vuodetta ja pieluksilla kaksi pientä päätä. Itse hän istui matalalla jakkaralla niiden välissä kuunnellen Lea-tyttösen lyyrillistä ääntä hänen lukiessaan:

»Hetkinä illan hiljaisen, tulen luoksesi, Isäni taivainen, ilot, huolet tuoden sulle.»

Mutta kun Tarun vuoro tuli, kuuluivat sanat:

»Levolle lasken, Luojani, armias, ole suojani!»

Ritvan lasten jumalankaipuu oli välittömässä yhteydessä sen rakkauden kanssa, joka yhdisti heidät suureen luontoon — ja heidän äitinsä taiteeseen. Paljon sanoja he eivät kaivanneet eivätkä liioin virsien veisuuta, mutta kun myrsky raivosi ja meri vaahtona ulisi heidän kotinsa rantamilla, silloin Taru risti kätensä ja rukoili ääneen: »Herra, varjele kaikkia niitä, jotka tänä iltana ovat vaarassa!» Ja Lean silmistä putoili karpalonsuuruisia kyyneleitä. Rajuilma oli hänestä sekä kaunis että peloittava. Ritva vääntelee sormiaan muistellessaan, miten monta kertaa hän oli muovaillut tyttösten hentoja vartaloita pehmeään saveen! — Eräs ilta johtuu hänen mieleensä. Kaksoiset olivat silloin seitsemän vuoden ikäiset, äiti asui heidän luonansa Kalliosaarella.

Pikku äiti, miten paljon — tahi miten vähän hän oli nähnyt ja käsittänyt siitä sanattomasta yksinäisyydestä, johon hän oli saattanut tyttärensä pakottamalla hänet menemään Eeron kanssa naimisiin — Eeron, vanhan miehen! Ensimmäisen vastarinnan jälkeen Ritva oli vaiennut, mutta hän oli kauan luullut vihaavansa äitiään. Ja hän oli paennut työnsä helmaan. — Oi, hänen oman maailmansa hiljaisuutta! Hänen ateljeensa! Ritva hyväilee ajatuksissaan joka esinettä hellin käsin — nostelee peitteet puolivalmiitten töitten yltä. — »Äiti, äiti» — hän kuiskaa. »Miten varovaisesti sinä silloin aukaisitkaan oveni — juuri sinä iltana! Miten kaunis hymysi olikaan sanoessasi: »löysin aivan sattumalta entisen plastiikkapukusi, Ritva. Siitä on vuosia, kun sitä käytit. — Tyttöset nukkuvat, Eero on opettajainkokouksessa lyseolla. Tule salonkiin, lapsi! Minä soitan hieman Gluckia — ja sinä — sinä tanssit! Tule!»

Ja Ritva totteli hymähtäen.

Yksi ainoa kynttilä paloi flyygelin kannella. Ritvan sydän takoi. Kuulumattomin askelin ja pehmein liikkein hän seurasi musiikin nousua entisen rajattoman onnen vallassa. Rytmi muuttui linjoiksi, soinnut väreiksi. Häipyneet olivat hänen kuolleet vuotensa, ja pieni, hento äiti oli taas kaunis, laulava Aune Talas.

Ritva heräsi todellisuuteen siitä, että kaksi yöpukuista pikku olentoa seisoi ihmetellen ovensuussa. »Äiti, äiti, sinä olet niin ohut kuin ilma!» Taru värisi innostuksesta. Ritva suuteli heitä.

»Me tulemme mukaan, me osaamme kyllä. Isoäiti on usein soittanut meille ja me olemme tanssineet.» Lea oli varma asiastaan.

»Tulkaa, tulkaa, lapsukaiset!» Ritva nauraa.

»Mutta heittäkää toki pois nuo pitkät yöpuvut! Te kompastutte niihin.»

Ja valkoiset paidat jäävät kynnykselle kuin kaksi pientä lumikinosta vihreätä mattoa vastaan, kuin talven jätteet kevään tullen. — Isoäiti soittaa.

He tanssivat kaikki kolme. Kynttilän liekki lepattaa.

Miten suloiset lapset ovatkaan tässä valaistuksessa!

Äidin silmät kyyneltyvät. Nuo valkoiset ihmisolennot notkeudessaan ovat taideteoksia sormenpäitä myöten, eikä herkkä rytmillinen kauneuskaan heidän liikkeissään ole opittua, ei, perittyä kaikki on, Luojan antimia!

Juuri ennenkuin kynttilä on palanut loppuun, kuuluu Eeron ääni hallista.

»Ritva!» hänen äänensä on käheä ja hänen huulensa verettömät. »Oletteko kaikki hulluja? Vanha äitikin!» Ja hän ottaa molemmat lapsensa syliinsä. Lea huudahtaa heikosti, mutta seuraavassa tuokiossa he ovat vuoteissaan ja peitetyt leukaan saakka.

Ritva jää tuijottamaan heidän jälkeensä, sitten hän pakenee äitinsä huoneeseen. Siellä hän kyyristyy kokoon sängyn jalkopäähän säikähtynyt ilme silmissään. Lapsien suojasta kuuluu Eeron ääni. Hän lukee harvaan Herran rukouksen, mutta Ritva peittää korvansa. »Hän on kauhea, kauhea!» hän kuiskaa lakkaamatta.

Avuttomasti vanha äiti häntä hyväilee. »Tule toki järkiisi, lapsi, eihän tämä mikään kuoleman synti ollut.»

Vähitellen Ritva tyyntyi. Kyyneltensä läpi hän katselee äitiään ja kysyy arvaamatta: »Kuulehan, — sano minulle, oliko jokin onnettomuus tapahtunut, kun sinä tulit — isäni vaimoksi? Sinähän olit tulemaisillasi kuuluisuudeksi.»

Äiti kalpenee, mutta hänen silmänsä säteilivät.

»Onnettomuusko? — Niin, siksi ihmiset sitä kutsuvat. — Minä en. — Muista — sinä olet rakkauden hedelmä!»

Ritva syöksyi pystyyn. Suorana hän seisoi äitinsä edessä. Kädet puristautuivat nyrkkiin.

»Ja minulle sinä soit — Eeron!»

Äiti ei liikahtanut.

»Tiesin, ettet olisi voinut kestää köyhyyttä! Sinulla on lapsesi ja taiteesi lohdutuksenasi!»

Tytär poistui sanaa sanomatta huoneesta.

Hallissa Eero odotti. Ritvan kädet riippuivat hervottomina sivuilla, hän nojautui seinään, mutta Eero nosti hänet syliinsä ja kantoi hänet pois. Miehen kuuma hengitys poltti hänen ohimoaan, mutta hän oli kuin kuollut. Jostakin kaukaa hän kuuli sanat: »Muista, että lapsemme kuuluvat myöskin minulle!» Eero puhui änkyttäen. »Minulle — vaikka heissäkin ehkä liikkuu hiukan tuota kirottua verta, joka sinun suonissasi palaa. — Sinä olet vielä kuin nuori, kaunis puu, Ritva! Mutta hyvä niinkin. Taivut, taivut — säästyt ehkä siten taittumisesta.»

Muutamia viikkoja sen illan jälkeen vanha äiti sairastui ja kuoli. Eeron vanhin sisar, Inkeri, muutti silloin heidän kotiinsa, sillä koko suku oli yhtä mieltä siitä, että Ritva tarvitsi häntä, varsinkin nyt, kun hän monen vuoden jälkeen odotti lasta.

Paras vierashuone pantiin kuntoon vanhaa neitiä varten, ja Ritva iloitsi siitä, että se oli kylliksi kaukana hänen ateljeestään, josta kalkutus olisi häirinnyt ja saanut aikaan ikävyyksiä. Sillä Inkeri vihasi Ritvan marmoritöitä koko sydämestään, epäjumalien palvelukseksi kutsui, mutta omalla puolellaan hän piti omia kokouksiaan lauluineen ja puheineen, ja ketterät, vanhat sormet kutoivat lakkaamatta ihastuttavia villasukkia pakanalähetyksen hyväksi.

»Voi, miten suloista», huudahti kerran Lea päivällispöydässä, »jos kerran saisin nähdä sinun mustat pikku neekerisi taapertelevan noissa harmaissa töppösissä Saharan kuumassa hiekassa!» Ritva oli yrittänyt saada tytön vaikenemaan, mutta epäonnistui täydellisesti, ja koko pöytäkunta — paitsi Eero ja Inkeri — purskahti suureen nauruun. Heillä oli vieraita. Illalla Taru selitti pikkuviisaasti äidilleen: »Inkeri-täti ei pidä sinusta ollenkaan! Katso, maailmassa on kaksi eri lajia ihmisiä, hyviä ja huonoja. Hän sanoi, että hänestä tuntuu niin ikävältä, ettet sinä kuulu hyviin.»

Ritva suuteli lavertelevat huulet mykiksi, mutta lapsen sanat olivat koskeneet kipeästi. Sydän, jonka alla uusi elämä sykki, oli yksinäinen ja surua täynnä, se kamppaili olemassaolonsa puolesta sellaisena kuin oli, mutta taistelu tuli joskus ylivoimaiseksi.

Odottava äiti upottautui työhönsä ja unelmiensa siniaaltoihin. Kaleviksi hän kutsui lapsensa siitä päivästä saakka, jolloin hän tunsi sen ensimmäisiä, heikkoja liikehtimisiä povessaan, sillä hän oli varmasti tietävinään, että hän saisi pojan. Siihen aikaan hän joskus kaipasi Eeron hellyyttä kyyneliin asti. Hän olisi tahtonut olla pieni ja onnellinen tuon suuren, vanhan miehen rinnalla, hän oli kuolemaan asti väsynyt kaikkeen vastarintaan ja loppumattomaan puolustautumiseen, mutta Eeron läheisyydessä sanat jäykistyivät ja kuolivat.

Tuli kevät. Jäät lähtivät ja meri aaltoili jälleen vapaana Kalliosaaren ympärillä.

Ritva oli viimeistellyt erästä suurta korkokuvaa. Ateljeen ikkunoista kuului kiurujen laulu, mutta hän ei jaksanut iloita siitä kuin ennen. Hänen povessaan oli tullut niin oudon hiljaista. Uupuneena hän heittäytyi Eeron syliin. Häntä peloitti ja värisytti.

»Ole minulle hyvä», hän pyyteli. »Ole hyvä ja lämmin, vaikka se olisi sinulle vastenmielistäkin! En jaksa enää. — Luulen, että pojumme on kuollut.»

Mies katsoi avuttomasti vaimoonsa. »Ei, ei — sinä olet vain liian heikko — liian rasittunut. En ole pitänyt työstäsi tähän aikaan. Olisit pysynyt levossa».

»En ole voinut, Eero!» —

Ritva oli ollut oikeassa. Pikku Kalevi tuli heidän luokseen kuolleena.

Eikä äiti sen jälkeen voimistunut. Oliko hän sittenkin katkennut sydänjuuria myöten?