IV.

Oi, vuoriston soreata, tummaa kansaa! Te, jotka arvokkaina kannatte kauniita, kirkasvärisiä pukujanne ja tervehditte vastaantulijaa vakavilla sanoillanne »Grüss Gott!», teihin ei voi kyllästyä kuin komean konserttisalin hienoon yleisöön. Varmoin, hitain askelin te astelette jyrkkiä rinnepolkujanne pitkin ja murteenne on voimakas ja sointuva.

Ritva Orjatmaa oli parannuttuaan helposti tutustunut alppikaupunkiin ja sen tapoihin, mutta pitkillä kävelyillään hän ei enää suunnannut askeleitaan suuria boulevardeja kohti eikä liioin tuntenut tuota polttavaa halua upottautua ihmisvilinään kuin ensi aikoina pyhän Johannan luostarin sairaalassa. Ei, hänen kaipuunsa veti hänet muuanne! Vanhojen kirkkojen viileään hämärään ja maaseutukylien syvään rauhaan! Tunkeutuivathan nytkin ulkoilmakonserttien sävelet aaltoilevina hänen huoneeseensa, mutta ne eivät enää houkutelleet, eivät puhuneet hänelle mitään. Ne kuuluivat vain ympäristöön. Kirkkaina aamuhetkinä he kulkivat, sisar Anna ja hän, ihmeellisillä löytöretkillä. Ja he olivat onnelliset kuin kaksi lasta.

Hieno puna nousi nuoren noviisin poskille Ritvan kertoessa hänelle kaukaisesta kotimaastaan ja lapsistaan. »En käsitä», hän kerran mumisi. »En voi käsittää, että teillä on suuria tyttäriä. Te olette itse vielä niin nuori.» Ritva hämmästyi. »Olen vain niin kiitollinen siitä, että vielä saan elää, kiitollinen elämän suuresta lahjasta. Ymmärrättekö?»

Sisar Anna katseli häntä kysyvästi. »Te olette ehkä yksi noita harvoja onnellisia?» hän vastasi epävarmasti hymyillen.

»En tiedä.» Ritva käänsi puheen toisaanne. »Olen hyvin iloinen siitäkin, että te taas saatte olla luonani, rakas sisar Anna. Riippuuko tämä yksinomaan sisar Felician pahoinvoinnista? Siinä tapauksessa soisin sen kestävän kauan.» Puhuja nauroi keveästi.

Nuori nainen katsahti häneen moittivasti ja surullisena.

»Me — kaikki muut — rukoilemme, että ylihoitajamme pian tulisi entiselleen», hän vastasi lyhyesti.

»Mutta, mikä häntä vaivaa?»

»Sitä ei tiedä edes isä Jacobuskaan. Mutta jotakin vakavaa se on, sillä äiti abbedissa on usein käynyt hänen luonansa ja vanha sisar Cordula valvoo hänen kammiossansa öisin. Luulen, että hänellä on taisteluja, ja luulen myöskin, että ne raatelevat pahimmin sellaisia, joista kerran tulee pyhimyksiä.»

Ritva siveli hänen poskeaan surumielisesti. »Voi, lapsi, onko teidän kaikkien mahdoton ymmärtää, että sisar Felicia on ihminen — ja nuori?»

He olivat tulleet pyhän Yrjänän kirkon edustalle. Tuuheissa seetripuissa peipposet livertelivät. Sisältä kuului hiljainen soitto. He pysähtyivät. Sisar Anna aukaisi suuren oven. Se oli mahtava ja tumma — saranat ja kädensija taidokkaasti koristellut. Pyhäkön viileys hyväili Ritvan polttavia ohimoita. Hän jäi seisomaan hiukan syrjään sisar Annan polvistuessa vihkivesialtaan ääreen. Särmikäs, monivärinen valojuova lankesi ikkunamaalauksien läpi yli kuorin, jossa valkoiset liljat, narsissit ja siniset gentianat lemusivat. Alttarin edessä seisoi kaksi nuorta ihmistä, mies ja nainen matkapuvuissa, mutta pappi loisti täydessä ornaatissaan. Oli vihkimätilaisuus. — Voimakas tunnelma valtasi Ritvan, hänen silmänsä täyttyivät kyynelillä, mutta noviisi astui tottuneesti hänen viereensä jääden kuuntelemaan hengen miehen sanoja. Tuska pakotti Ritvan rintaa. — »Oi, mitä te lupaattekaan, te ihmislapset!» hänen sielunsa voihki. »Mitä? Uskollisuutta koko elämän ajaksi? Rakkautta? Mitä te tiedätte lemmestä, joka poroksi polttaa, antautumisesta, joka armotta suistaa kadotukseen, tai aukaisee ihmissydämille taivaan portit!» Häntä puistatti. Kaikki oli jälleen hiljaista. Silloin parvekkeelta kuului Wagnerin iki-ihana »Pyhiinvaeltajain kuoro» sovitettuna sellolle ja uruille. Ritva hengähti syvään, vapautuneesti. Hänen katseensa oli sattunut erääseen pikkutyttöön, joka polvistuneena rukousjakkarallaan opetteli tekemään pyhää ristinmerkkiä. Kätönen oli hyvin ruskea ja sangen pieni, mutta isä, joka oli kumartunut hänen ylitsensä, johti joka liikkeen äänettömästi kuiskaten »Avensa» — ja lapsosen silmät säteilivät onnesta. Hän oli mukana!

Ritva katseli heitä lakkaamatta loppuun asti.

Hänen itkunsa oli tauonnut. Ehkä, ehkä sittenkin oli olemassa onnea maailmassa — hiljaisten hetkien syvää autuutta? »Lapsi», hän kuiskasi, »lapsi, kenties olet sinäkin sovittanut paljon, paljon lyhyessä elämässäsi!»

He kulkivat kotimatkan hiljaa, molemmat omiin ajatuksiinsa vaipuneina.

Tohtori Haller seisoi Ritvan parvekkeen ovessa. Hän oli kärsimättömän näköinen. »No, vihdoinkin! Kylläpä vaelluksenne kesti kauan tänään! Missä olitte?»

»Pyhän Yrjänän kirkossa.»

Ritvan musta silkkivaippa käsivarrellaan tohtori huomautti lyhyesti:

»Kirkoissamme on usein kylmää. Olette kovin ohuesti puettu. Olkaa varuillanne!» Hänen katseensa solui Ritvan vartaloa pitkin. Sisar Anna jätti hyvästit, ja he astuivat huoneeseen. Ritva nojautui silmänräpäykseksi ovenpieleen, häntä pyörrytti, sielläkin ihmeellinen kukkaistuoksu tulvi odottamatta häntä vastaan. Pöydällä, säkenöivässä kristallimaljakossa, oli tummanpunaisia ruusuja. »Oi!» Hän painoi poskensa niihin.

»Ne ovat Ramezista. Isälläni on yksi ainoa intohimo — nyt enää. Ja se on sangen miellyttävä. Hän viljelee viiniä — ja ruusuja.»

He hymyilivät toisilleen.

»Miten hyvä olittekaan ajatellessanne minua!» Ritva suuteli vasta auennutta kukkaa. Tohtori pudisti päätään. »Oikeastaan ne ovat isältä», selitti hän harvaan. »Minulla olisi muuten pyyntö teille, Ritva-rouva.»

»Ja se kuuluu?»

»Tahdotteko tänään lähteä kanssani Rameziin noin puolen päivän aikaan? Vanha Stefan on silloin täällä vaunuineen — ehditte hyvin levätä parisen tuntia ennen matkaa. Isä odottaa päivälliselle.»

»Miten hauskaa! Kiitän! Te puhuitte vaunuista, tohtori Haller. Kaksivaljakko, niinhän?»

»Niin.» Tohtori nyökkäsi.

Ovelle koputettiin. Sisar Felician silmät katselivat heitä molempia kotvan aikaa. Ne näyttivät säikähtyneiltä, mutta muuttuivat pian rauhallisiksi jälleen. Hän ojensi Ritvalle kirjeen.

»Kotoa kai?» hän hymähti kauniisti.

»Kyllä. — Mutta oletteko terve taas, sisar Felicia?»

Ritva laski kirjeen pöydälle.

»Olen — samoin kuin te, rouva Orjatmaa.»

»Ette kuitenkaan pääse minusta vielä moneen viikkoon. Omaiseni toivovat, että vielä jäisin tänne».

»Olen heidän kanssaan samaa mieltä», tohtori Haller kuiskasi poistuessansa. »Lukekaa rauhassa kotoiset uutisenne! Mutta — puolen päivän aikana odotan teitä.»

Yksin jäätyänsä Ritva pujahti pehmeään aamuviittaansa ja heittäytyi parvekevuoteelleen sydän jyskyttäen oudon ilon ja odotuksen vallassa. Puku oli paksua, tiilenväristä silkkiä, väljä ja itämaalaisesti koristeltu loistavin kukkakiehkuroin. Oi, miten syvästi hän oli vihannut sen kauneutta sairaana ollessaan! Nyt se tuntui ihmeen suloiselta. Hyväilyn tavoin se kosketti hänen olentoaan, sulki hänet kuin pitkään syleilyyn.

Ritva huomasi vasta nyt, miten ruskeiksi hänen kätensä olivat tulleet. — Ruusut tuoksuivat. Suuren, valkoisen kirjeen rauhalliset kirjaimet katselivat häntä syyttävinä. Ei, ei, hän ei jaksanut lukea sitä nyt! Kuumeisesti hän kätki sen pöytälaatikkoonsa. Hän tahtoi olla onnellinen, omalla tavallaan, onnellinen — vaikkapa tämän ainoan kerran eläessänsä!

* * * * *

Ritva pukeutuu vitkaan. Hän hyräilee hiljaa katsellessansa yksinkertaista tummanvihreätä pukuaan, jonka ainoana koristeena on pieni ruusu kiinnitettynä rintaan miekanmuotoisella soljella.

Puiston puolelta kuuluu kavioitten kapsetta. Satuahan tämä on, vanhaa, kaunista satua! Ohimennen Ritva muistaa vastasaapunutta kirjettä mieheltään ja hänen kasvonsa käyvät vakaviksi. Tämä on jo toinen, joka jää laatikkoon — aukaisemattomana. Hän syöksyy kirjoituspöytänsä luo kuin pakeneva, mutta viime tingassa hän kääntyy oveen päin. Ei, hyvä Jumala, ei! Hän ei jaksa nyt, juuri nyt!

Sillä kumma muutos on tapahtunut Ritvan sielussa. Kotoiset äänet ovat siellä vaikenemassa, kaipuu entisiin oloihin jäätymässä. Lapsetkin! Nehän olivat myös pyytäneet äitiään jäämään etelään, jäämään yli kesän, yli syksyn — ehkä ensi kevääseen saakka! Olisi ollut helpompi alistua, jos yksi heistä olisi kertonut, miten tyhjältä koti tuntui ilman häntä, miten hiljaisiksi heidän iltansa olivat muuttuneet! Hän oli hakenut joka kirjeestä tämän tapaista sanaa, mutta suotta.

Silloin hän oli huutanut tuskasta, rukoillut itsellensä kuolemaa. Nyt hän eli kuin herpaantunut, väistyen entisten muistojensa teiltä kauas, hyvin kauas pois. Hän vaipui nykyisten elämystensä helmaan kuin väsynyt lapsi.

He kulkevat äänettömästi jutellen pitkän käytävän läpi. Nuori tohtori sädehtii ilosta. Isä Jacobus huiskuttaa heille iloisesti portailta.

»Teet oikein, Franz! Vuoristoilma on ihana tähän aikaan vuodesta. Terveisiä isällesi!»

Ajoneuvot ovat vanhanaikaisen komeat pehmeine, vaaleanruskeine samettisisustuksineen, ja Stefan on pistänyt kaksi tuuheaa villiruusukimppua hevosten länkiin. Hänellä on valkoinen parta ja ilakoivat silmät ryppyisessä naamassaan.

Ennen lähtöä Ritva äkkiä katsahtaa luostariin päin. Hän näkee arvaamatta sisar Felician kasvot eräässä ikkunassa. Ne ovat jäykät ja ilmeettömät, mutta katseesta leimahtaa äkkiä häntä vastaan rajaton viha. Ritva lyyhistyy kokoon vaunun nurkkaan.

»Mitä tuo merkitsee, tohtori? Sanokaa!»

Franz Haller ei liikahda. »Ei mitään, josta kannattaa puhua. Nyt on olemassa vain te ja minä, Stefan ja kaksivaljakko, isä ja rakas, vanha Ramezin linna! Niinhän? Ei mitään, ei mitään muuta! Kuuletteko, Ritva-rouva?»

Vastaantulijat hymyilevät heille ja hevosten koristuksille.

»Voiko ilo olla niin suuri, että se tekee ihmisen sydämettömäksi?» sanoo Ritva hetken kuluttua muistaen sisar Feliciaa. Hän silitteli silkinhienoa pantterinpoikasennahkaa, jonka Franz oli levittänyt heidän polviensa ylitse.

»En tiedä. Mutta sen tiedän varmasti, että onni voi joskus tuntua niin pohjattomalta, että tulee sääli kaikkia, kaikkia ihmisiä.»

Tie kiemurteli hitaasti kohoten vuorille päin. Kadut ja laakso jäivät vähitellen heidän taaksensa punakattoisine rakennusrykelmineen, ja tumman muratin peittämät muurit sulautuivat ympäristön syvään vehreyteen kuin pehmeät varjot. Hedelmäpuut olivat täydessä kukassa. Valkoisia, morsiushunnunkaltaisia läikkiä kaikkialla! Mutta vakavat, vaiteliaat sypressit nostivat suippolatvansa melkein mustina taivasta kohti. Ritva siirtyi istumaan tohtori Halleria vastapäätä.

»No, miksi niin?» Franz ihmetteli.

»Tahdon kerran nähdä kaikkea tuota ylhäältä päin. Vuorenrinteitä olen jo kauan, kauan katsellut.»

»Niin, kuuluttehan te niihin, jotka eivät voi elää menneitä muistelematta. Se voi joskus tappaa.» Ääni oli matala. Ritva ei kuullut viimeisiä sanoja. Hän ojensi molemmat kätensä laaksoa kohti. Musta viitta liukui alas hartioilta.

»Oi, miten rakastan tuota maailman kolkkaa!»

»Miksi?»

»Siksi, että kaikki siellä on minulle niin uutta ja kuitenkin niin sanomattoman tuttua. Siksi, että siellä olen löytänyt niin paljon, jota kutsun täydelliseksi kauneudeksi.»

»Minulle se on vanhaa ja kulunutta. Mutta voitte ehkä silti olla oikeassa.» Franz Haller rypisti kulmiaan.

Ritva virkkoi kuin itsekseen:

»Olin niin väsynyt tullessani tänne — uupunut ja lohduton. Mutta kaikki on sittenkin kääntynyt hyväksi. Opin jälleen hengittämään — henkisestikin. Ja onneksi olin kadottanut luonteeni hyökkääväisyyden kokonaan. Hiljaisuudessa näin uusia näkyjä, uusia linjoja ympärilläni, yksinäisyydessäni opin käsittämään, että ne ihmiset, jotka kerran näitä pyhäkköjä rakennuttivat, olivat hartaammassa yhteydessä Korkeimman kanssa kuin me. Ääriviivojen nousu on puhunut minulle lakkaamatta, ja värien hillitty sopusointu on muuttunut ikuisiksi akordeiksi sielussani. Minusta on tullut palvoja, minusta — kapinoivasta etsijästä!»

»Älkää toki antako vain ihmisille kunniaa esimerkiksi vanhojen freskojemme ihanuudesta! Aika on ollut mukana uutterana avustajana. Se patinoi hurmaavasti, mutta se jää samoin kuin moni muu suuri mestari — kiitoksemme ulkopuolelle», tohtori selitti hymyillen.

He jäivät tuokioksi omiin ajatuksiinsa vaipuneina, uneksien, kunnes Ritva istuutui jälleen entiselle paikalleen. Heidän eteensä avautuivat Ramezin valtavat viinitarhat, ja linnan ruskehtavat muurit häämöittivät akaasioitten lomitse. Kumeasti kaikui hevosten kavioitten kapse hämärässä porttiholvissa, mahtava haukunta kuului pihalta. He olivat perillä.

»Don José!» Franz kutsui. »Tuon kaukaisen vieraan taloon. Sanohan tervetulleeksi!»

Suuri, musta koira katsoi Ritvaa tutkivasti häntää heilutellen. Hetken mietittyään se vakavana sieppasi tulijan käsineet suuhunsa ja kantoi ne portaita ylös.

»Kamaripalvelija, kuten huomaatte, hyvä rouva!» nauroi tohtori Haller avatessaan oven eteishalliin. »Tervetuloa Rameziin!»

Hän suuteli Ritvan sormenpäitä. Raudanharmaat seinät oli värikkäillä taideteoksilla koristettu ja kivilattian peittivät tummat matot.

»Täällä pohjakerroksessa on hiukan modernisoitua, jotta me, nykyajan ihmiset, voisimme viihtyä ja elää. Entiset linnansalit löydätte tuolla ylhäällä. — Mutta vien teidät ensin isäni luokse.»

Immanuel Haller, Ramezin linnan hallitsija, oli poikansa täydellinen vastakohta. Hänen valtava otsansa oli hieman ulkoneva; ja suuret silmät olivat syvät. Vanhan herran liikkeet tuntuivat väsähtäneiltä, mutta selkä pysyi suorana. Ainoastaan äänen sointi oli sama kuin Franzin. Herttainen hymy levisi säteinä yli otsan ja ohimoiden hänen tervehtiessään Ritvaa salongin ovessa.

»Olette ensimmäinen suomalainen, joka astuu vanhan kotimme kynnyksen yli minun aikanani. Tervetuloa!»

Ritva katsoi kysyvästi Franziin.

»Niin», tämä selitti. »Isäni on elänyt hyvin eristettynä näinä viime vuosina. Äitini kuoli varhain, olin silloin aivan pieni.»

Muratin peittämä parveke oli vilpoisa keskipäivän helteessäkin ja jääkylmä Ramezin viini tuntui suloisen virvoittavalta.

»Terveydeksenne!» isäntä lausui sydämellisesti. »Maljanne, hyvä rouva! Ja kaukaisen, kauniin maanne malja!»

Ritvan katse sumeni hetkiseksi. Maa, kotimaa, oliko hänelläkin jossakin etäisyydessä jotakin sellaista? Lehti tuulessa hän oli, lehti tuulessa! Hän sulki silmänsä, mutta kaksi polttavaa pisaraa pusertui esille vasten hänen tahtoaan.

Immanuel Haller luuli ymmärtävänsä vieraansa liikutuksen ja sanoi hellävaroen:

»Koti-ikävä on vastustamaton. Minäkin kuulun niihin, jotka eivät ikinä jaksaisi irtaantua.»

Ritvan sydän oli tulvillaan kiitollisuutta. Hän hymyili kuin lapsi, joka oli päässyt ilmaisemasta suurta salaisuutta aikuisille, hän tiesi, että vanha herra oli käsittänyt hänet väärin, mutta hän ei tuntenut pienintäkään tarvetta esiintyä oikeassa valossa — sellaisena kuin hän oli. Tämähän oli satua, unhotusta, lepoa helteisellä tiellä! Kukkaistuoksua!

Yläkerrassa tunnelma muuttui synkemmäksi. Harmailla kiviseinillä riippui teräsaseita ja suunnattomia haarniskoita, kypäriä ja jättiläismiekkoja, mutta Immanuel Haller oli oivallinen esittäjä. Kuin ohimennen hän mainitsi vuosilukuja ja historiallisia tapahtumia, mutta sitä runsaammin hän kertoeli pieniä tapahtumia eri aikakausilta, episodeja kauan sitten sammuneitten ihmisten elämästä. Vanhat muotokuvat saivat eloa, aseet kalahtivat ritarisalissa ja linnanrouvan huoneesta kuului kätkyen hiljaista soudattelua.

»Miten pienet ja hennot olivatkaan jalat, jotka näillä mosaiikkilattioilla kerran astelivat ohuissa silkkikengissään!» huudahti Ritva.

»Ja miten raskaat askelet!» jatkoi vanha herra. »Miten suuren pelon ahdistamina nuoret sydämet useasti jyskyttivät himmeästi valaistuissa sivuhuoneissa miesten melutessa hurjissa juomingeissa ritarisalissa!» Eräässä nurkkauksessa pieni liekki lepatteli miniatyyrimaalauksen alla. Immanuel Haller kulki vitkain askelin sen ohi, mutta Franz kuiskasi Ritvalle puoliääneen: »Äitini kuva.» Nuori nainen katseli heitä merensinisine silmineen, joissa suuri suru majaili, mutta Ritva ei uskaltanut pysähtyä. Outo tunne pakotti hänet eteenpäin.

Vanha herra oli aukaissut oven entiseen musiikkisaliin. Puhallussoittimet olivat Ritvalle tuntemattomat, mutta vanha, siro spinetti, jonka kannella tumma viola d'amour, neljätoistakielinen viulu, lepäsi, tuntui niin suloisen lempeältä, että hän melkein tietämättään painoi sen kellastuneita koskettimia ja sai vastaukseksi heleän akordin, lasikirkkaan soinnun, joka väreilevänä täytti koko huoneen. Ritva hätkähti, katseli ympärilleen anteeksi pyytäen, mutta huudahti hiljaa:

»Sehän on vireessä — aivan puhdas! Miten se on mahdollista?»

Franz nauroi iloisesti:

»Täällä on tehty työtä jonkin aikaa. Eilen se valmistui. Toivoimme isän kanssa — että te soittaisitte.»

Äskeinen kiitollisuus tulvi jälleen Ritvan sieluun, hän olisi tahtonut polvistua, nyyhkyttää, mutta hän ei voinut. Kalpeana hän istuutui ja selaili vapisevin sormin vanhoja nuotteja, jotka Franzin isä asetti hänen eteensä. Ne olivat kaikki kivipainoa, paperi kovaa ja helposti murtuvaa.

»Tartini!» innostui linnan herra. »Tämä on kaunis. Saatte nähdä, selviydymme hyvin, te ja minä. Tunnen sen. Koettakaamme!»

Hän veti tuolinsa hyvin lähelle Ritvan instrumenttia, painoi soittimensa rinnalle ja alkoi. Hiljainen adagio kaikui vienosti hänen ympärillään, ja hän seurasi kuin unessa. Miten helposti ne painuivatkaan nuo kellastuneet koskettimet! Soinnut syttyivät ja sammuivat kuin virvatulet, syttyivät ja sammuivat lakkaamatta.

He ovat lopettaneet.

Vanha herra suutelee Ritvan kättä.

»Kiitän teitä!» hän toistaa moneen kertaan. »Ramezin muurit ovat jälleen heränneet kuuntelemaan. Ne ovat uinailleet niin kauan, kauan.»

Franz seisoo holvi-ikkunassa. Hän on kalpea ja kiihtynyt.

»Nyt vien teidät puistoon ja jokirantaan. Tahdon näyttää teille entiset leikkipaikkani.»

Käytävässä hän äkkiä sulkee Ritvalta tien. Suurena ja voimakkaana hän puhuu:

»En tiedä, kiitinkö teitä? Nyt sen teen!» Ja hän hyväilee kuumin käsin Ritvan suortuvia. »Meillä on ollut niin hiljaista Ramezin suojissa. Aurinko on noussut ja painunut vuorten taa, mutta me, me olemme olleet vangitut ja kuolleet siitä saakka, kun äiti meni pois.»

Ritva loittonee vitkaan.

»Oi, pelkäättekö minua, sanokaa, Ritva-rouva!»

»En.»

»Minulle ette saa valehdella! Sydämenne lepattaa kuin pikku linnun.»

»Minä en pelkää. Muuta en voi sanoa.»

Franzin kädet vaipuvat, hänen katseensa tyyntyy. He kulkevat käsikädessä käytäviä pitkin, hedelmäpuitten valkoiset ja heikosti punertavat lehdet leijailevat ilmassa. Viinin viljelyksillä työskentelee miehiä ja naisia. He kääntävät maan kevyillä lapioilla, ja Ritva muistaa oman maansa kivikkopeltoja, höyryäviä hevosia ja puolialastomia kyntäjiä.

»Miten toisenlaista täällä kaikki on!» hän virkkaa.

»Kaipaatteko pois?» Franzin äänessä piilee tuskan huuto, ja Ritva vastaa jälleen:

»En, en!»

He ovat saapuneet jokiuomaan. Pienoinen puro kiemurtelee sen pohjalla, muuten rannat ovat kuivat ja jyrkät. Laakso näyttää niin kaukaiselta, varjot tummenevat ja vuorten rotkot aukeavat iltavalaistuksessa. Rinteet eivät enää muodosta yksinomaan pehmeitä viivoja ja vihannoivia kukkuloita, ei, vaan siellä täällä ammottaa pohjaton kuilu mustansinisenä.

Ritva puristaa kädessään kosteata maata. Äkkiä hän huudahtaa:

»Savea! Tohtori Haller, tämähän on savea!»

»Niin on. Ja muualla sitä ei olekaan koko Ramezin alueella.»

Ritva ei kuuntele, vaan on asettunut polvilleen litteän kiven ääreen, jolle hän nostaa pehmeätä, tummaa savea paljain käsin. Hänen poskensa punoittavat.

»Istukaa hetkinen aivan noin, tohtori, saan profiilinne valmiiksi tuokiossa — kunhan vain maltatte istua.»

Franz Haller tarkastaa häntä hymyillen. Tässä tilanteessa Ritva on hänelle uusi ja ihmeellinen. Silmät säteilevät, sormet tuntuvat voimakkailta, kiharat putoilevat hänen ohimoittensa yli ja herkkä suu on puoliavoin kuin ankaran juoksun jälkeen.

»Tohtori!» hän sanoo riemuiten. »Minä osaan jälleen muovailla, ymmärrättekö, mitä tämä minulle merkitsee?»

»Ehkä.»

Ja kohokuva syntyy, mutta kun Franz työn loputtua lähestyy kiveä, huudahtaa hän hämmästyksestä. Harmaasta savesta on kuin ihmeen kautta noussut muinaisajan kilpajuoksua, alaston nuorukainen, joka kamppailee näkymätöntä estettä vastaan, joka syöksyy eteenpäin, eteenpäin. Pään ja kasvojen muoto on hänen, mutta liikunto on jostakin muualta.

Ritva pyyhkii hitaasti sormensa akaasianlehteen. Hän vapisee väsymyksestä.

»En voi siihen mitään», hän vihdoin selittää. »Näin teidät tuollaisena. — Olen nähnyt teidät ennen monta, monta kertaa luodessani jotakin uutta, mutta tunsin teidät vasta nyt.»

Franz nojautuu vuorenseinää vasten. Epäröivästi hän virkkaa:

»En käsitä.»

Suuri suru väreilee Ritvan suun seutuvilla. »Ymmärrän teitä, tohtori. Luovassa työssä on ihmissielu aina yksin, oi, niin pohjattomasti yksin. Mutta — näyt ovat meille valkoisten voimien lahjoja. Minkä tänään olen tehnyt, on heijastus näkyjeni maailmasta.»

* * * * *

»Stefan», sanoo Franz paluumatkalla vanhalle palvelijalle. »Ajahan tänä iltana ensin kaupungin ympäri! Tahdon näyttää vieraallemme pyhän Johannan luostarin kuun valaistuksessa.»

Vanhus nyökkää.

Yö on pimeä. Kaukainen jyminä kuuluu pohjoisesta päin.

»Mitä se on?» Ritva kysyy.

»Rajuilma vuoristossa», Franz vastaa. »Mutta se loittonee.»

Yö on viileän kostea ja pimeä. Tohtori Haller peittää Ritvan melkein kokonaan lämpöisiin turkiksiin ja Ritva kiittää pienin, pehmein sanoin. Tie viettää hiljalleen laaksoa kohti, kaupungin valot syttyvät ja kirkkojen kellot soivat.

Franz Haller vetää ohuen hansikkaan Ritvan kädestä ja painaa otsansa siihen. Se on polttavan kuuma.

»Kertokaa minulle näyistänne», hän pyytelee.

»Paljon tahdotte minulta. En ole siitä puhunut kenenkään kanssa. Unten tähtivyö on särkyvä ja hauras!»

He ovat kauan ääneti. Vihdoin Ritva jatkaa varovaisesti, hapuillen ja peloissaan:

»Olen jo monta vuotta ennenkuin sairastuin tehnyt työtä erään suuren korkokuvan aikaansaamiseksi. Lopullisesti tahtoisin nähdä sen valkoisessa marmorissa — mutta tuskin se valmistuu koskaan.»

»Miksi?»

»Siksi, että näkemykseni muuttuvat, siksi, että itse sorrun, mutta aiheeni elää.»

Ritvan rinta nousee ja laskee, sydän takoo haljetakseen.

»Itkettekö?»

»En.» Hänen äänensä on jälleen luja. »_Lasiseinäksi_ olen kutsunut aiheeni. Se voisi yhtä hyvin olla elämän valhe, mutta minulle se on ilmestynyt lasiseinänä, läpikuultavana, lävitsepääsemättömänä esteenä elämän tiellä, näkymättömänä hirviönä, joka riistää meiltä todelliset kasvamisen ja juurtumisen mahdollisuudet. Useasti se kohtaa meidät moraalisena vakaumuksena, joskus köyhyytenä, mutta kamalimpana — uskonnollisuutena. Ja silloin se varmasti kiduttaa kuolemaan saakka.»

»On pyrittävä läpi, Ritva-rouva, läpi, kuuletteko?»

»Kyllä! Mutta verta vuotavin sydämin — rampana ehkä.»

»Vaikka niinkin.»

Ritva vetää hiljalleen kätensä syliinsä, häntä paleltaa ja hänen huulensa värisevät tuskasta.

»Ymmärrättekö nyt, etten koskaan voi saada työtäni valmiiksi, tohtori Haller? Ainakaan en, ennenkuin itse olen vapautunut!»

»Mikä riemu, kun kerran kuulette sirpaleitten soittoa ympärillänne! Mikä pohjaton autuus!» Franz kuiskaa.

»Pelkään, että se tapahtuu vasta elämäni Angelus-aikana.»

Kuu hopeoi pyhän Chaterinan kirkon torneja ja kimmeltää yli virran kuohujen laakson pohjassa. Kaupunki on vilkkuvia valoja täynnään.

Tohtori Haller osoittaa vanhaa katedralia ja sanoo hyvin hiljaa nojaten poskensa Ritvan poskeen:

»Tuolla — juuri tuolla on moni ihmis-parka vuodattanut kyyneliä pyhän Neitsyen edessä, tehnyt lupauksia, nöyrtynyt, kamppaillut. Mutta sanokaa minulle, mikä häntä jälleen odottaa, kun suuri ovi on sulkeutunut hänen jälkeensä!»

»Elämä, ja elämän jano ja kaipuu.»

»Juuri niin.»

Ja Ritva odottaa, odottaa kauhistuneena, sillä hän tuntee, että hän on suistumassa tuntemattomaan syvyyteen. Mutta Franz Haller sulkee hänet pitkään syleilyyn.