VII.

»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.» Ritva näkee unta, ihmeellistä, pitkää unta. Hän ojentaa käsivartensa tyhjyyttä kohti. Hän on yksin. Pyhän Johannan luostarin kellertävät muurit ympäröivät hänet jälleen.

On syksy. Väriloisteinen, toiveitten täyttymisen kausi. Kuu paistaa suoraan Ritvan huoneeseen, sen välke on kuin puhdasta kultaa mustansinisessä yössä, mutta nukkujan kasvot ovat kalmankalpeat.

Hän on kantavinaan kypsiä hedelmiä helmassaan kaukaista kuurnaa kohti. On ankara vastatuuli, käpristyneet lehdet pieksävät häntä kasvoihin, tie nousee, mutta hän ei saa levähtää. Näännyttää. Taakka suurenee. On muitakin ahertajia, ja hän puhuttelee heitä, mutta he kiiruhtavat hänen ohitsensa kuollut katse silmissään. Kaikki he vaikenevat.

»Vaeltajat, ihmiset!» hän rukoilee. »Auttakaa minua!», mutta he loittonevat. Polvet koskettavat maata. Hän kuulee äänen, joka häntä kutsuu.

»Minä poljin yksinäni viinikuurnan, eikä kukaan ollut minun kanssani.» — Vaikenee.

»Sinäkin? Ihmisen poika, sinä puhtain maan lapsista!»

»Minä!»

Silloin taakka katoaa, ja suuren Mestarin vaipan liepeet koskettavat hänen ristiin liitettyjä sormiaan, joista tihkuu verta. Kuumia pisaroita.

»En ole koskaan huutanut sinua avukseni.» Ritva yrittää paeta, mutta ei voi.

»Omat voimasi ovat riittäneet.»

»Et ole tuskiani lievittänyt!»

»Olet itse ollut kärsimystesi herra!»

Hän herää.

Kaikki on ennallaan, kello tikittää, yö musta. Unennäkönsä hän on unohtanut, ainoa, joka on jäänyt jäljelle, on kylmä tuska. Hän tuntee sen väristyksiä koko ruumiissaan — sydämeen saakka, ja hän painaa huuliansa käsillään, jotta jaksaisi olla valittamatta. Tämä epätoivon kuilu oli auennut hänen eteensä jo Fülgenhüttenillä öisin, yksinäisinä hetkinä, jotka olivat seuranneet kuuman onnen päiviä. Ritva pelkäsi huoneensa äänettömyyttä kuin vihollista. Rosen askelet olivat silloin useasti pelastaneet hänet. Varovaisesti hän aukaisi oven, istuutui hiljaa hänen viereensä puhuen rauhoittavasti kuin sisar Anna. Ero oli vain siinä, että Rosen sanoissa piili murheellisen ystävän suru. Hän tunsi elämän!

»Olen teistä levoton», hän sanoi. »Te ette nuku juuri milloinkaan.»

Ritva hymyili surullisesti.

»Mistä sen tiedätte?»

»Tunnen sen. Huoneessanne ei ole rauhaa.» Hän virkkoi kuin anteeksi pyytäen.

»Mutta minähän olen jaksanut tehdä työtäkin täällä ollessani.» Ritva puhui vältellen. »Kaksi kohokuvaa, ja tussisilhuetteja joukoittain. Sehän on saavutus!»

Rose nyökkäsi. »Aiheenne selvenee, mutta voimanne vähenevät päivä päivältä. Näen sen sanomattannekin.»

Hän ei koskaan yritä lähemmäs, mutta Ritva tietää, että hän on käsittänyt kaiken. Siunatut olkoot kädet, jotka lohduttavat, huulet, jotka eivät kysele!

Ero Rosesta ja hänen isästään oli ollut raskas.

Ritva makaa liikkumatta pimeydessä. Hän muistelee viininkorjuun juhlaa Ramezissa. Väriä ja kauneutta kaikkialla! Miten painavat olivatkaan vanhat tinapikarit, miten helmeilevä rypäleitten veri! Suuret salit olivat kutsuvieraita täynnä, ja puistossa kisaili alustalaisten kirjava joukko.

He soittivat jälleen, Immanuel-herra ja Ritva, puheensorina muuttui kuiskeeksi, hiljaisuudeksi heidän ympärillään, sävelet yksin puhuivat omaa kieltään.

»Tänään en voisi lähteä kodistani», Franz kuiskasi Ritvalle.

»Huomenna olette vahvempi.»

Tohtori nyökkäsi myöntävästi, mutta isän silmät olivat vakavat.

»Niin — poikanihan jättää meidät piakkoin! Mutta hän palaa varmasti! Samoin ovat kaikki Ramezin miehet tehneet. Koti ei hellitä otettaan.» Hän puhuu yksinomaan Ritvalle: »Ja — tehän jäätte vielä pyhän Johannan luostariin vähäksi aikaa? Se ilahduttaa minua suuresti.»

Siitä on jo kulunut viikkoja. Ritva huomaa itkevänsä — tuollaista lohdutonta itkua, joka muistuttaa kuolettavasti haavoittuneen eläimen valitusta.

Hän oli seisonut parvekkeellaan, kun Franz viimeisen kerran oli tullut hänen luoksensa. Vaieten hän sulki Ritvan syliinsä, ja hän piiloutui ystävänsä luona kuin hätääntynyt, viluinen lapsi. Tuli ilta, mutta hän ei saanut rauhaa. Hitaasti hän kääriytyi vaippaansa ja lähti ulos.

»Herra, jos olet olemassa, auta minua!» hän toistaa toistamistaan. »Auta minua!»

Ohikulkijat katselevat häntä kysyvästi, kiiruhtavat eteenpäin unohtaen hänet jälleen. Hän on vain varjo, joka hetkiseksi tummentaa heidän polkunsa — ja haihtuu.

Pyhän Yrjänän kalmiston muurit ovat keltaisten köynnösruusujen peittämät. Ne nousevat juuri niin korkealle, että kaupungin silhuetti jää ulkopuolelle, ainoastaan alppien huiput tulevat näkyviin. Valkoiset marmoriristit vartioivat sen rauhaa, jokin punainen kukka palaa kuin tulenlieska Ristiinnaulitun jalkojen juurella.

Miten raskaalta tuntuukaan portti sinä iltana, miten kylmältä kädensija! Väristen Ritva istuutuu vanhan temppelin hämärään. Hän tahtoo levätä, unohtaa — — kuunnella tuntemattomien ihmisten askeleita mosaiikkikäytävillä, yksinäisten rukoilijoitten hiljaisia huokauksia pyhäin kuvien edessä. Niitä tulee ja menee lakkaamatta.

Kynttilät lepattavat.

Kaukana kuorin lähellä mies polvistuu. Ritva ei näe muuta kuin hänen kätensä, sillä alttarin valo lankeaa niihin, mutta vähitellen vartalokin erottuu hämärästä, pää vaipuu yhä syvemmälle ja rukousnauhan helmet helisevät hauraasti. He ovat kahden.

Silloin kuuluu raju nyyhkytys, ja Ritva kiiruhtaa horjuen ovea kohti. Kylmät syystähdet tuikkivat, tornin suuri kello soi. Jokainen kumahdus koskee kuin isku hänen sydämeensä, ja hän nojautuu avutonna tummaan krusifiksiin tallaten tietämättään kukat sen lähettyvillä.

Ovi aukenee, mies astuu ulos. He jäävät tuijottamaan toisiinsa, tulija levittää käsivartensa Ritvaa kohti, mutta kääntyy samassa paeten pois. Yksin jäänyt painautuu ristiin kuin hukkuva.

»Franz!»

Portin luota kuuluu: »Ritva!»

* * * * *

»Sisar Cordula, tekö?»

Vanha yöhoitaja hymyilee hänelle ovensuusta. »Yö on niin pimeä, ulkona myrskyää. Tahdotteko valoa?»

»Kiitoksia!»

Hän sytyttää kynttilän huoneen perällä Ristiinnaulitun eteen.

»Ne sädehtivät, nuo kultaiset kirjaimet, rakas sisar! En ole niihin ennen kiinnittänyt huomiota. Kääntäkää ne minulle!»

Nunna lukee matalalla äänellä:

»Eikö tämä teihin koske, kaikki, jotka tästä käytte ohi? Nähkää ja katsokaa, onko tuskaa sellaista, kuin minun tuskani on?»

Ritva ummistaa silmänsä. Kun hän jälleen herää todellisuuteen, on hän yksin. Aamu valkenee.

* * * * *

Franz Haller, kotkanpoikanen, on jättänyt pesänsä ja kotoiset vuorensa, paennut rakkauttaan. Hän on joutunut kauas pois — suurkaupungin elämän pyörteisiin. Hänen uljaat siipensä ovat olleet riipuksissa, nuori sielu herpaantunut, mutta ihmisiltä se on jäänyt salaan. Ei ole ketään kuuntelemassa levottoman sydämen lyöntejä, ja hän iloitsee siitä. Virran viemänä, yksi miljoonista!

Ritvalle hän kirjoittaa eräänä yönä:

»Orvokki!

Sattui kerran, pienenä ollessani, että talvi yllätti meidät ennen aikojaan. Herätessäni aamulla oli maa lumen peitossa, puistomme tiet ummessa, pensaat ja puut kietoutuneet pehmeään pumpulivaippaan. Riemuitsin, sillä tiesin, että isä Benedict, kotiopettajani, antaisi minulle lupaa sen päivän oppitunneista. Juoksin ulos. Tunnen vielä tänään, miten kylmä ilma kutkutti sieraimiani ja lumi suli vedeksi kourissani. Suuri valkeus häikäisi silmiä, jotta koski.

»Isä Benedict!» huusin parvekkeelle päin, jossa opettajani seisoi. »Luuletteko, että taivaassakin on tällaisia kisakenttiä?»

»Vielä valkoisempiakin, poikaseni!» Epäilin, katselin ympärilleni. Silloin huomasin tumman pilkun keskellä lumikenttää. Se oli yksinäinen, musta orvokki, kyyneltynyt ihmiskatse, joka pyysi ja rukoili, joka värisi kylmyydestä. Tallustin sen luokse. En tahtonut leikkiä enää. Puhuin sille: »Miten olet jäänyt tänne vallan yksin, orvokki? Olisit nukkunut pois silloin, kun kaikki muut kukat menivät levolle. Et olisi jäänyt palelemaan ja kuolemaan.» Nostin lumet sen varresta, pengoin mustan, märän maan sen juurilta kiihtynein, punertavin sormin, ja puhalsin käsiini, jotta ne pysyisivät lämpöisinä.

Vein nuokkuvan aarteeni huoneeseeni. Ja siellä se kukki minulle kauan, kauan. — Kasvoin mieheksi.

Näin saman näyn uudelleen astuessani ensimmäisen kerran huoneeseenne. Musta orvokkini makasi siellä ihmishahmossa, värisi tuskassa — ja tahtoi elää. Tiesin sen heti, vaikka puhuittekin joskus kuolemasta ja sammumisesta. Ja te paranitte! — Mutta minun täytyi jättää teidät yksin.

Tahtoisin kiittää teitä, mutta en voi, antaudun vain suuren kohtalon huomaan tietäen, että kerran saan palata jälleen luoksenne ihmisenä, sellaisena kuin olen. Milloin? Sitä en tiedä. Mutta tahdon kasvaa, kasvaa.

Aukaisen ikkunani. On yö, mutta taivas vailla tähtiä. Asun suuren kivirakennuksen ylimmäisessä kerroksessa, siksipä ihmisvirran kohina kuluunkin niin kaukaiselta ja vieraalta korvissani. Tiedän vain, että jossakin siellä alhaalla liikkuu ja elää. Näyteikkunoiden räikeät valot rikkovat pimeyden, autot toitottavat, kaikki kuohuu tuossa syvyydessä, jossa naurut ja hätähuudot sekoittuvat toisiinsa kuin vaahtoisat aallot myrskyöin.

Teen työtä sairaalassa, jossa puhutaan yksinomaan »tapauksista» ja numeroista. Numero neljä on ja pysyy numero neljänä! Ihmiskasvot vain muuttuvat, saapuvat ja poistuvat, toiset elämään takaisin, toiset suureen lepoon.

Orvokki, käyttehän te joskus Ramezissa, isäni luona? Tiedän, että hän odottaa.

Ihmeellistä, puhuessani teidän kanssanne lapsuusaikani palajaa, olen jälleen Ramezin Franz, jolle vanha isä Benedict opettaa tähtien ratoja ja suuren luonnon ikuisia ihmeitä, äiditön poikanen, jolle Ursula-neito maatapanon aikana kertoo suloisesta, rakastetusta linnanrouvasta vuodattaen vuolaita kyyneliä. Sillä -juuri hän, jota vakava isäni jumaloi, oli kerran, tulvan aikana, hukkunut aaltoihin aivan puistomme läheisyydessä. Olisin minäkin mielelläni surrut ja kaivannut häntä, mutta se oli minulle mahdotonta, sillä en voinut häntä muistaa. Paljon muutakin minulle kerrottiin, satua ja totta, ja sanat setvisivät vuosien kuluessa. Sekin asia, että eräs vieras kerjäläismunkki siihen aikaan oli oleskellut Ramezissa. Hän oli ollut suuri muusikko ja taidemaalari — oli pannut kappelimme frescot kuntoon — mutta hänestä ei saatu koskaan puhua isäni ollessa läsnä. Ja minä olin vaiti.

(Aamulla.) Päivä paistaa. Ramezin Franz on jälleen muuttanut hahmoa. Työni odottaa, sairaala, jossa olen vain ulkomaalainen lääkäri, joka jatkaa tutkimuksiaan. Ei mitään muuta. Sain juuri kirjeen isä Jacobucselta. Se huolestuttaa minua, sillä hän kertoo, että olette heikompi, kuumeen kourissa. Orvokkini, tiedättehän, että tahtoisin olla luonanne! Mutta on sittenkin parempi, etten tule.

Jääkää hyvästi!

Olette elämäni sydän, kaipuuni syvä pohjavirta.

Ystävä.»