IX.

Könni-kello Ritvan ateljeessa oli ihmeissään mutta sangen iloinen. Se oli kauan katsellut talvista aurinkoa, joka paistoi huoneeseen heittäen kultasäteitään kimpuittain seinien pinnalle paljastaen hienon lukinverkon siellä täällä, sytyttäen tanssivia liekkejä purppuranpunaisiin verhoihin. Kello oli juttutuulella, sillä nuoret askelet, jotka kiireisesti liikkuivat suojassa, olivat saaneet hänen mielensä leppoisaksi ja lempeäksi kaikkia kohtaan. Joko nyt loppuisi pyhä hiljaisuus? Enteet näyttivät ainakin myönteisiltä. Yhä punaisemmin hohti taivaan kilo, ja vanha kello mumisi:

»Olet suuri mestari, sinä valonantaja — iästäsi huolimatta!»

Iloiset säteet säkenöivät vanhan kellon ylitse. Kiitokseksi se kajahdutti muutamia hitaita lyöntejä niin mahtavasti, että rinta rasahti. Tarun tumma katse kohtasi hänet, siinä oli odotusta ja pienen pieni hymyn häivä väräytteli suupieltä. Tyttö oli aina rakastanut tuota vakavaa vanhusta äidin työhuoneen nurkassa.

»Jopa keveästi heletät, piika hienohelma», kello kuiskasi. »Maija-Stiinan kanssa olimme usein sotajalalla. Hänellä oli tapana töytäistä minua ylenkatseellisesti. Olin hänen mielestänsä ruma, mutta hän ymmärsi kuitenkin, että kuuluimme molemmat samaan perheeseen, siksi vihamielisyydet eivät koskaan käyneet sietämättömiksi. Ja hän piti minua kunnossa, veti oikealla ajalla — joskus oikein hellin käsin. — Mutta sinun vertaistasi ei ole, tyttöseni! Kerron sinulle salaisuuden; sinulla on sukusi silmät.»

Taru aukaisi kaapin oven. Sisäosa oli ajan tummentama, luodit heiluivat hiljaa, vaikk'ei hän niihin ollut kajonnutkaan. Hän poisti hellävaroen tomun rosoisista nurkista ja huomasi samassa puuhun kaiverrettuja kirjoituksia, joita hän ei ennen ollut nähnyt. Nimiä, nimiä vain, vuosilukuja, tähtiä ja ristejä. Viimeiseksi isoisän ja vanhan-äidin! Ne hän tunsi. Äidin käsialakin oli hänelle sangen tuttu, mutta syntymä- ja kuolinmerkit olivat toisenlaiset kuin muut. Synkkää mustuutta ei niissä ollut, ei, kullalla äiti oli ne koristanut. Taru istuutui lattialle vanhan kellon eteen nojaten leukansa käsiin. »Puhu, sinä uskollinen ystävä!» hän pyyteli silitellen kaapin kovia sivuja. Ja hiljainen työhuone täyttyi kuiskeilla, joita vain hän kuuli:

»Vietre piikasein!» kello tikitti. »Säälin sinua ja koko kaunista sukukuntaasi. Olette kuin maan yrtit, synnytte kukkiaksenne, kukoistatte, kuihdutte ja joudutte kerran Tuonen virran aaltoihin. Mutta aikanne on niin lyhyt, ehditte tuskin kasvaa täyteen mittaanne, kun jo armoton sammuttaja astuu eteenne, sulkee teiltä tien ja osoittaa minulle lähdön hetkeä. Silloin vanha sydämeni vavahtaa — ja vaikenee.

Olenpa nähnyt heitä monen monta — sukusi suuria ja pieniä — kaukana täältä, Pohjanmaan tasangolla. Synnytyshetket on merkitty pintaani, olen nähnyt keväisen onnen hipovan morsianten huntuja, olen kuullut ihmisriemun ja surun aaltoilua ympärilläni, mutta kaikki on vain ollut liian lyhyttä. Kerran minäkin olen toivonut osaavani itkeä. Se oli silloin, kun äitisi isä vei minut pois sukutalonsa vieraspirtistä ja toi minut tänne — suurkaupungin vilinään. Pirstoutuneena olisin tahtonut saapua perille — mutta minä kestin vasten tahtoanikin. Kutsuin ryöstäjäni herjaksi, vaikka häntä rakastin. Päätin pahasti kostaa, löin vääriä lyöntejä pitkät ajat, mutta toinnuttuani ensi kauhustani huomasin vanhan toverin samassa suojassa. Nurkkakaappi tuolla! Ja vihani suli. Kun aurinko aamulla sattui kaapin kanteen, koin uuden yllätyksen. Vieraspirtin komea tinakynttilänjalka seisoi siellä kuten ennen. Meitä oli siis kolme, ja kolme on pyhä luku!»

Taru yhäti sormeili tähtiä ja ristejä.

»Kenen vuoro nyt seuraa?»

»Ei sitä tiedä muu kuin Yksi. Ei ole hyvä kysyä, täytyy odottaa ja elää.»

»Mutta — ellei jaksa.»

»Ovathan muutkin jaksaneet, tarkoitan sukusi unennäkijät, soittajat ja savenvalajat. Ethän ole heitä heikompi, tumma tiuku? Taikka pelkäätkö elonillan terhentä — jo nyt?»

»En, en!»

Vanha kello tikitti rauhallisesti.

Taru nousi. Hän palasi työhönsä. Syvä, hidas katse solui lopuksi jokaisen esineen ylitse, niin, hän oli nyt valmis, enempää hän ei voinut tehdä, mutta onnelliseksi hän siitä huolimatta ei tuntenut itseänsä. — Uusi järjestys vaivasi häntä. Äidin työhuone, äidin oma valtakunta! Se uhkui kauneutta, mutta miksi kaikki taideteokset niin armottomasti oli siirretty pois heidän salongistaan? Sitä lapsi ei jaksanut käsittää. Eikä hän pitänyt isän katseesta, kun tämä selitti, etteivät nämä alastomat olennot enää sopineet paikkaan, johon tästä lähtien nuoria ja vanhoja kokoontui hengellisiin kokouksiin. Tarua puistatti, eikä hänellä ollut mitään sanomista isän kysyessä, eikö noin iso tyttö jo tietänyt olevansa — täysikasvuinen.

Täydessä valaistuksessa korkealla jalustalla oli Ritvan viimeinen marmoriveistos: »Tyttö ja sammakko.»

Miten hyvin Taru muisti jokaista hetkeä, pikku seikkoja myöten, jolloin se valmistui! Tuntikausia hän oli saanut olla polvillaan soittamassa pajupilliä suurelle sammakolle, joka kuunteli koko rumalla olennollaan. Eikä hän siihen koskaan väsynyt, sillä äidin sadut olivat mukana, äidin hyräily soi hänen korvissaan. »Tein minä pillin pajupuusta — toki vain pajupuusta», he lauloivat yhdessä, ja sitten seurasi kertomus kuninkaanpojasta, joka niin useasti elämän taipaleella tulee meitä vastaan halpaan viittaan puettuna, köyhyyden naamio kasvoillaan, mutta kruunu kätkettynä pukunsa poimuihin. — Kaksi polttavaa kyyneltä vieri Tarun poskea pitkin. Oi, hän muisti niin selvästi, että isäkin oli pitänyt äidin ja hänen satutytöstään! Mutta nyt oli kaikki muuttunut — kuin taikaiskulla.

Lean askelet kuuluivat käytävästä, ja Taru kuivasi kiireesti silmänsä, otti punaiset tulppaanit ikkunalaudalta ja siirsi ne verhon taakse, jossa äidillä oli makuusuojansa.

»No, vieläkö sinä tuolla hääräät? Minäkin tarvitsisin apua.»

Lean posket punoittavat, valkoinen liina on sirosti solmittuna korvan juurelle. Hän on terve ja kukkea kuin kesäinen ruusu, mutta suuresta vauhdikkuudestaan huolimatta hän tarvitsee aina apua, varsinkin Tarun taholta. Ja sisar toimii hiljaa ja tuloksellisesti. Lea korjaa kiitokset. Eikä kukaan sitä huomaa, kaikki ovat siihen tottuneet. Vanha Maija-Stiina oli ollut ainoa, joka teki tenää, mutta nyt hänkin on poissa, ja Toinille, joka nyt täyttää vanhuksen sijan, on Lea-tyttönen täydellinen ilmestys. Palvominen on järkähtämätön. Taru jää varjoon.

Lea lyö kätensä yhteen sulasta hämmästyksestä avattuansa oven. »Sinä olet tehnyt ihmeitä! Ateljee on kuin taidenäyttely!»

Tarun suu on katkera hänen sanoessansa:

»Mutta, mitä sinä luulet äidin sanovan tästä?»

»En tiedä. En ole sitä ajatellut. Totta kai hänen on pakko myöntää, että on parasta — juuri näin, uskovaisessa perheessä.»

Viimeiset sanat pyrkivät väkinäisesti huulien yli, mutta sointi on sellainen, että vieras luulisi hänen puhuvan armaastaan.

Taru poistuu huoneesta, sulkee oven ja sanoo synkästi:

»Täällä on tehty rikos, usko minua, saamme tätä vielä katua.»

* * * * *

Koko ilma on hienoja lumikristalleja täynnä, niitä kimmeltää kaikkialla, ne laskeutuvat hunnun tavoin talvisen auringon eteen ja peittävät maan hiljan-hiljaa.

»Rasahtaa jalkojen alla», sanoo Ritva Eerolle heidän lähestyessänsä kotiaan.

»Niin, tulee pakkasia», Eero nyökkää. Kaksi suoraa, sinertävää savupatsasta nousee ilmaan, joku raoittaa kuistin ovea.

»Koti!» Ritva puristaa miehensä käsivartta, mutta Eero ei vastaa. Hän on niin kauan odottanut tätä hetkeä — ja nyt, kun se on tullut, on hän väsynyt, väsynyt ja — vanha.

Vaimo katselee häntä sivulta.

»Olet kovin muuttunut, Eero!»

Mies suoristautuu, mutta painuu pian taas etukumaraan.

»Niin sinäkin», hän sanoo keveästi.

Portailla Ritva äkkiä pysähtyy, hän vapisee, sydän takoo. Eero tarjoaa hänelle kätensä.

»Peloittaa», Ritva mumisee. Eero ei sitä kuule, vaan kysyy:

»Mitä sanoit?»

»Peloittaa!»

»Mikä? Olethan sinä nyt kotona!»

»Niin olen — mutta sittenkin!»

»Saamme ehkä aloittaa elämämme — uudestaan.»

Ritva riistäytyy irti ja juoksee sisään.

»Lapsukaiset, lapsukaiset!» hän riemuitsee lakkaamatta.

* * * * *

Päivällispöytä on katettu neljälle. »Missä Inkeri on?» äiti kysyy hymähtäen.

»Heillä on ompeluseura neiti Holmin luona tänään. On niin paljon tehtävää näin joulun edellä», Eero selittää.

»Sepä hauskaa! Kiltisti tehty muuten, että jätti meitä varten nämä ensimmäiset tunnit.» Ritva puhuu vallattomasti, mutta Toinin kasvot häviävät samassa ovensuusta.

»Entä — Maija-Stiina?»

Eero rykäisee vaivautuneena:

»Hän elelee nykyjään kotipuolessaan.»

»Elelee? Eikö hän enää palaa? Tuliko hän sairaaksi?»

»Ei. Mutta sattui muita ikävyyksiä. Inkeri ei pitänyt hänestä, ja olihan Maija-Stiina jo vanha.»

Ritva puree huuliaan.

»Hän oli ainoa perintö — jonka kotoani toin sinun taloosi, Eero», hän lausuu äänettömästi.

Tuokion vaiettuaan Eero virkkaa:

»En tahtonut saattaa sinua levottomaksi. Siksi en kirjoittanut. Nuori Toini sopii meille erittäin hyvin. Hän on kääntynyt — hänkin.»

Keskustelu ei enää suju, Tarun kasvot ovat kalpeat. Hän ei syö juuri mitään. Polttavin silmin hän katselee äitiään, jonka ruskea iho näyttää niin ohuelta ja läpikuultavalta. Hän voisi langeta polvilleen hänen eteensä pyytääksensä anteeksi, anteeksi.

Sanaa sanomatta he nousevat aterialta.

Tuli räiskyy iloisesti salin uunissa, kruunun kynttilät on sytytetty. Iso huone kylpee valossa, mutta Ritva seisoo flyygelin luona kuin sokaistuna — kuin unessakävijä.

»Mitä kaikki tämä merkitsee, lapset? Selittäkää, äiti ei ymmärrä yhtään mitään!» Kaikki on hiljaa.

Keisariajantyylinen tumma kalusto on aiheettomasti siirretty nurkkaan, ja sen takana seisoo kipsinen jäljennös Thorvaldsenin Kristuksesta ojennetuin käsivarsin. Asetelma olisi voinut olla kaunis, mutta juuri nuo käsivarret rikkovat kaikki linjat taustan värikkäissä lintu-maalauksissa.

»Tuohan on räikeä rikos.» Ritva huohottaa suunniltansa hämmästyksestä. »Että saatoitkin, Eero!»

Mutta mies ei kuule häntä, hän on vetäytynyt omaan huoneeseensa. Horjuvin askelin Ritva poistuu. Ateljeen ovi on auki. Hento tytönvarjo liikkuu huoneessa.

»Taru!» äiti kutsuu. »Taru!»

Seitsemän kellertävää kynttilää palaa vanhassa tinajalustassa, niiden valo on lempeä kuin äidin silmäin loiste. »Tyttö ja sammakko», suuren korkokuvan alkuvaiheet paljastettuina, »Vanha kellonsoittaja» pronssissa, »Äidin ilo», koiratutkielma — kaikki ne kuiskaavat hänelle oman tarinansa, seinien etsauksia myöten.

Ritva vetää Tarun luokseen, hyväilee hänen tukkaansa ja suutelee kylmiä sormia, jotka väsyneinä lepäävät hänen polvillaan.

»Miten kauniisti olet äitiä, ajatellut, lapsukainen! Kiitos, kiitos!»

»Olen kaivannut sinua niin — paljon! Olen ollut yksin.» Hän puhuu katkonaisesti ja hyvin hiljaa hiipien yhä lähemmäksi äitiään, kunnes hän piiloittaa päänsä Ritvan helmaan.

»Olethan ajatellut minua — usein?»

»Olen, rakkaani!» — Mutta sanat kuolevat Ritvan huulilla pitkään nyyhkytykseen. Taru nostaa päänsä, silmät kysyvinä, ja äiti sulkee ne kädellään. »Pyhäköissä muistin sinua, lapsi.»

»Olisit muistanut silloin, kun etelän kevät puhkesi kukkaan, kun yrtit tuoksuivat.»

»Miksi juuri silloin?»

»Siksi, että maan kasveilla on juuret, jotka elävät, mutta temppelien ruusut on tuomittu kuolemaan.»

Ritva kuuntelee kummastuneena nuoren äänen uusia sointuja.

Niin he istuivat, tunnit vierivät, äiti on unohtanut kotiintulonsa yllätykset kokonaan. Kynttilät ovat palaneet melkein loppuun, kun Lea kutsuu heidät teelle.

Inkeri on kotona. Hiukan hermostuneesti hän toivottaa kälynsä tervetulleeksi kotiin. Ritva kiittää.

»Näin aivan vilahdukselta Margareta v. Wahrenin. Sanoi olleensa matkatoverinasi.»

»Niin, me tapasimme laivalla. Hänellä oli oma joukkonsa.»

Myöhemmin syntyi outo levottomuus Ritvan kertoessa Etelästä, suuresta jäätiköstä ja Fülgenhüttenin asukkaista. Hän tunsi selvästi, että jokainen sana arvosteltiin, että jokainen kuvaus joutui kultavaa'alle, ja hän oli jo sanonut hyvää yötä, kun Eero, vilkaistuansa kelloon, virkkoi:

»Meillä on ollut tapana laulaa yhdessä iltaisin. Tahdotko olla mukana?»

Ritva nyökkäsi, mutta salonkiin tultua tuska kouristi hänen kurkkuaan kuin peto. Hän vaipui hervottomana nojatuoliin ja — odotti. Kaunissointuinen ehtoovirsi tulvi suurena ja rauhoittavana häntä vastaan. — Lea-tyttökö soitti? Ritva katsoi lapseensa ihmetellen. Saven kaltainen olet, ihmislapsi, näkymättömän valajan kädessä, hän mumisi. Tytöt lauloivat ensi nuoruusajan herkkyydellä, antaumuksella, josta itse eivät olleet tietoisia, ja Ritva oli äkkiä näkevinään oman äitinsä kasvot, Aune Talaan katse kohtasi hänet. »Kuule, äiti, miten pikku tyttömme laulavat! Puhtaan puhtaasti! Kiitos, äiti, siitä!»

Hän on hyrskähtämäisillään itkuun, mutta kaukainen ääni puhutteli häntä hellin, lohduttavin sanoin: »Heillä on säveliä veressään, säveliä ja rytmiä, kuten meillä kaikilla. Ja heillä on nyt kevät herkeimmillään.»

Huone täyttyi heikolla valolla. Ritva ei tietänyt, mistä se tuli, mutta hän näki sen tiivistyvän jokaisen henkilön ympärille sädekehän tapaan. Voimakkaammin aaltoilivat värivivahdukset Tarun lähettyvillä. »Jos olen sokea, aukaise silmäni näkemään!» Ritvan yksinäinen sydän rukoili omalla tavallaan.