V.

Ritva heräsi varhain hiljaiseen lauluun. Nunnat olivat palanneet aamumessusta ja pitivät lyhyen hartaushetken sairaille käytävässä. Ovi hänen huoneeseensa oli suljettu, mutta tietämättään hän herkisti kuntoaan äärimmilleen. Tällä kertaa hän tahtoi olla mukana, tahtoi sulautua noihin puoleksi tuntemattomiin sanoihin, joita lausuivat viattomat huulet. Hän risti kätensä rinnoille, makasi liikkumatta, kunnes kaikki hiljeni ja ihmisaskelet loittonivat hänen luotaan.

Silloin hän aukaisi silmänsä syöksyen istumaan vuoteessaan. Aurinkoa, aurinkoa kaikkialla! Oliko hän todellakin illalla unohtanut peittää ikkunansa tummilla verhoilla? Yöllä? — Yö oli ollut niin pimeä, niin lyhyt. Hänen elämänsä kaunein ja ihmeellisin yö!

Ritva elää uudelleen menneen päivän satua. Hän vaipuu ihmetellen Ramezin loistovaunujen helmaan, hän kuulee vanhan Immanuel-herran puhdasta soittoa ja tuntee spinetin viileät koskettimet sormiensa alla, mutta kaikkialla hän näkee Franzin silmät. Ja hän muistaa, miten kiihkeästi hän oli toivonut voivansa soljua pois elämästä tuon nuoren, voimakkaan ihmisolennon syleilyssä, tuossa polttavassa onnen hurmiossa. Mutta pyhän Johannan luostarin jykevä portti erotti heidät jälleen. Sen saranat kääntyivät äänettömästi.

Puutarhasta kuuluu pikkulintujen siipien suhinaa. Joku kutsuu niitä hellin sanoin. Ritva menee parvekkeelle. Sisar Felicia seisoo keskellä aurinkoista luostarinpihaa käsivarret ojennettuina kirjava peipposliuta ympärillään. Ne visertävät herkeämättä iloisesti nokkien nunnan tarjoamia leivänmurusia. Valkoinen päähine liikkuu hiljaa tuulessa, hänen kasvonsa ovat hyvin kalpeat. He tervehtivät hymyillen, mutta katseitten väliin nousee heti harmaa harso. Ritva vetäytyy sanaa sanomatta huoneeseensa. Ovesta hän katselee pyhää sisarta ja säälien hän mumisee:

»Oi, me emme vihaa toisiamme, ei — me rakastamme vain häntä liian, liian paljon!»

* * * * *

Keron kirjeet ovat hänen sylissään. Toinen on saapunut jo viikko sitten, toinen eilen. Ritva tuijottaa niihin kuin sokea ymmärtämättä, että nämä rauhalliset, varmoin ottein präntätyt sanat ovat hänelle. Hänen huulensa liikkuvat, hän lukee:

Rakas vaimoni!

Kirjeesi ovat muuttuneet sähkösanoman tapaisiksi, mutta kiitän niistä sittenkin, sillä pidän nykyistä mielentilaasi tervehtymisen merkkinä. Ja se on pääasia. Olemme myös iloinneet taipuvaisuudestasi. Ethän enää koskaan puhu koti-ikävästä. Nähtävästi on järkesi päässyt tunteittesi herraksi, ja sekin on hyvä enne. Isä Jacobus on sinuun sangen tyytyväinen kirjeestänsä päättäen. Olen ajatellut, että voisit ehkä kesäksi siirtyä jonnekin alppikylpylään, jos laakso käy liian helteiseksi ja lääkärisi sallii. Mutta älä ollenkaan ajattele tulevia päiviä, ennenkuin olet terve ja reipas jälleen. Muista se!

Elämä sujuu täällä kotona kuin ennen. Lyseon pojat kunnostautuivat tänä keväänä. Ajattele, kaksi vain sai reput, ja heitä oli yli kolmekymmentä! Saavutus!

Lea ja Taru pääsivät kuudennelle luokalle — viimeksi mainittu vallan loistavasti. Molemmat ovat kasvaneet ja kehittyneet paljon. Kuulen usein heidän huoneestaan pientä, kiihkeätä kiistaa, mutta muita kohtaan he aina esiintyvät yhtenä sieluna. Lea on kaunis ja selkärangaton, Tarusta on vaikeata päästä selville. Hän on liian suljettu.

Inkeri-tädin kanssa sattuu silloin tällöin yhteentörmäyksiä, joissa Taru aina on taipumaton, mutta Lea sovittava ja pehmeä, onneksi meille kaikille.

Kalliosaarelta olisi paljonkin uutta kerrottavaa. Vasta tullut nuori kirkkoherramme, Antero Aalto, on nykyjään huvilayhdyskuntamme keskeisin piste. Eikä suotta. Hän on sivistynyt ja lahjakas sekä oivallinen puhuja. Kuolleet sielut ovat saaneet eloa. Täytyy ihmetellä, miten paljon tuollainen kaunis intoilija saa aikaan — vähässä ajassa. Asetuin ensin, tapani mukaan, arvostelevalle kannalle, mutta minun on myönnettävä, että minäkin, vanha mies, hiljalleen siirryn hänen puolelleen, sillä hänellä _on_ todellakin jotakin sanomista ihmisille. Ja minä kuuntelen. Mutta kotikokouksissa en ole ollut mukana, Inkerin suureksi suruksi. Hän saa tyytyä Leaan ja Taruun, minä tyydyn kirkkoon.

Niin, kirkosta puhuen! Kalliosaaren naiset tekevät kuumeisesti työtä sen kaunistamiseksi — eikä suinkaan mitään pahaa siitä, mutta sattuipa täällä kotona eräänä iltana pieni välikohtaus, joka minua suuresti huvitti. Inkerin henkiystävä ja harras uskonsisar, pyylevä neiti Eveliina Holm, hän, joka opettaa piirustusta yhteiskoulussamme (ja on ollut Pariisissa joskus unelmavuosinaan) puhui lavealti ja asiantuntijana värisommittelusta alttarin ja saarnatuolin takana. Ihmettelin sanatulvan runsautta ja kuulijoitten suopeutta. Kaikki olivat kuin yksi sydän. Mutta sitten tunnelma äkkiä särkyi. »Minähän puhun taustasta — ymmärrättekö, rakkaan kirkkoherramme taustasta, ja meidän on välttämättä muistettava hänen vaaleata olentoaan sekä laulaessa että saarnatessa. Minä ehdottaisin jotakin ihanan purppuranhohteista, — jotakin aivan erikoisen lämmintä, Eedenin yrttitarhaa muistuttavaa. Siinä ympäristössä hän pääsisi oikeuksiinsa. Käsitättekö?» — Seurasi pitkä hiljaisuus. Sitten Inkeri paiskasi kätensä yhteen kauhistuneena:

»Herra varjelkoon jokaista sinun mielikuvituksestasi! Se menee vallan liian pitkälle!» — Ja kokous hajoitettiin herkullisen kahvin jälkeen. Mutta kirkkomme on saanut hiljaisen, ruskehtavan sisustuksen. Lasimaalauksiakin syntyy, kunhan odotamme, ja Eveliina Holm saa tyytyä. Inkeri oli oikeassa. Kirkkoherramme ei ole mikään hempeä enkeli, ääntäkin hänellä riittää kuin tuomiopasuunalla.

Kesä lähenee. Teemme ehkä, tytöt ja minä, jonkin retken pohjoiseen päin. Jalkapatikassa.

Rakas Ritva, ajattelen sinua joka päivä, ja iloitsen siitä, että ehkä vielä tulet terveeksi.

Tytöt ja Inkeri lähettävät terveisensä.

Sinun Eerosi.

Kysyit jotakin ateljeestäsi. En muista juuri nyt, mitä se oli. Voin vain kertoa, että se on ja pysyy suljettuna sinun poissa ollessasi. Siellä on niin paljon helposti särkyvää. Joskus olen löytänyt Tarun sieltä. Varsinkin iltaisin, kun hän luulee olevansa yksin. Hän istuu kokoonkyyristyneenä ikkunakomerossa jalat allansa — tummana ja hentona. Miksi hän niin tekee, en ymmärrä. Eihän tyttönen piirräkään! Enkä toivoisi lapsestani taiteilijaa.

Sama.

Ritva peittää silmänsä käsillään. Ne ovat jääkylmät.

»Taru!» hän vaikeroi. »Pieni, tumma, yksinäinen tyttöni!»

Miksi he eivät kirjoita — lapset? Luultavasti hän ei koskaan ole sitä pyytänytkään! Hän on luisunut pois, pois. Ja minne hän onkaan joutunut?

Samassa Ritva muistaa entisiä kävelyretkiään Eeron kanssa, silloin kun lapset vielä olivat pienet. Lea oli aina nurkunut, mutta Taru oli astellut rohkeasti pitkän isänsä rinnalla, kunnes oli nääntyä väsymyksestä. Mutta siitä on nyt niin pitkä aika. Ritva tuntee vieläkin pienen, kuuman lapsenjalan käsissään. Voi, jospa vain osaisivat varustautua matkaa varten oikein hyvin, jotta jaksaisivat! Suuret tytöt!

Ritva Orjatmaa valittaa hiljan hiljaa koko ajan. Ja konemaisesti hän aukaisee toisen kirjeen.

Pieni Ritva!

En ole kuullut sinulta mitään, mutta se ei estä minua kirjoittamasta. Toivon kuitenkin, että kaikki on hyvin.

Meillä on ollut vähän myrskyistä täällä, ja sinä tiedät, miten syvästi minä rakastan rauhaa kodissani! Nyt on kait pahin ohitse. Ainakin siltä näyttää kirjoittaessani sinulle. Tarusta ei voi olla täysin varma, sen olen jo kauan nähnyt, mutta hänen äskeinen puuskansa oli meille kaikille yllätys. Ajattele, Ritva, hän ilmoitti eräänä iltana teepöydässä tahtovansa välttämättä syksyllä näyttämöopistoon! Oletko kummempia kuullut? Tuo hiljainen, sulkeutunut lapsi! Inkeri-täti oli täydellisesti suunniltaan, hän itki ja puhui sekä kaunista että — rumaa, mutta tyttö ei horjahtanut. Säkenöi kuin talvinen pakkastaivas. Lea pisaroi ja lupasi kiltisti lähteä talouskouluun. Loppujen lopuksi täti vetosi kirkkoherraamme, hänen äänensä kävi pateettiseksi pehmeten ihmeellisellä tavalla. Eikö Taru lainkaan enää muistanut menneen kevään kauniita kokouksia? Eikö: — Muisti kyllä, mutta ne eivät kuulune tähän. — Eivätkö? Täti huojui nojatuolissaan. Eikö Tarun nuoreen mieleen ollut jäänyt mitään jälkiä hänen julistuksestaan? Oli, ja eniten juuri se, että me kaikki näyttelemme. Ero on vain siinä, että uusi pappi näyttelee hyvin. Sen Tarukin tahtoi oppia — mutta taiteena, ymmärsikö täti? Inkerin kasvot olivat tuhkanharmaat, hän katsoi apua anoen minuun.

»En voi hänelle mitään, sisko. Lapsi on tavallaan oikeassa.» Silloin tunsin kaksi hyvin ohutta käsivartta kaulallani. »Oi, isä, en olisi odottanut tuota! Kiitos, kiitos!» Ravistin itseni irti. Olin pahemmassa kuin pulassa. »Enhän ole mitään sanonut», yritin. »Et, et — mutta et ole kivittänytkään.» Lapsi oli kaunis tuota sanoessa. »En ole antanut minkään näköistä suostumusta uusille, tuumillesi, sen kai ymmärrät.»

»Kyllä isä. Mutta minä voin odottaa. Äitihän tulee pian kotiin. Silloin kaikki muuttuu.»

Hän oli äkkiä tullut niin nöyräksi ja pieneksi. Koetin olla hänelle hyvä, mutta olen jo vanha ja kömpelö, särkyvät kämmenissäni — tuollaiset olennot!

Inkeri oli hävinnyt huoneeseensa. Siellä olivat häntä odottamassa Eveliina Holm, neiti Margareta v. Wahren, kirjailijatar Annikki Vuori-Kaarnesalo ja kirkkoherran äiti. Puheensorina oli hillitty sinä iltana, sisar kai purki sydämensä ystävilleen ja he, vuorostaan, auttoivat häntä esittämään asiansa suurelle Jumalalle. Miten monimutkaista, eikö totta?

Kellon käydessä kahtatoista kuului huoneesta ystävien laulu. Se oli haurasta ja epäpuhdasta — vanhojen ihmisten vanhoja ääniä. »Viel' on si-jaa-a!»

Tytöt nukkuivat jo silloin.

Kaikki on jälleen järjestyksessä kodissamme.

Lea ja Taru puhuvat ihastuksella retkestämme, ja Inkerille he ovat kilttejä ja huomaavaisia. Onneksi!

Kirjoita, rakkaani, jos jaksat!

Eerosi.

Äitikin tulee pian kotiin — äitikin tulee pian kotiin! Sanat soivat lakkaamatta Ritvan korvissa, mutta ne saivat aikaan raatelevaa tuskaa. Taru-lapsi, olet jo tietoinen omasta lasiseinästäsi, mutta en voisi sinua auttaa, en tällaisena kuin nyt olen. Taistelutoverina vain sinulle käteni ojentaisin, ja olisimme jälleen yksin — molemmat.

Ritvaa väsytti.

»Minulla on teille uusi ehdotus, rouva Orjatmaa!» virkkoi isä Jacobus samana iltana. »Toivon, että hyväksytte sen.»

Hän odotti suotta vastausta ja jatkoi rauhallisesti:

»Tarvitsette tällä haavaa ilmanmuutosta vähäksi aikaa. Monte Ivignan rinteellä on kaunis, pieni parantola vartavasten toipilaille. Siellä voisitte »juoda aurinkoa» syksyyn saakka. Viininkorjuun aikana olette jälleen tervetullut pyhän Johannan luostariin. Silloin alkaa täällä laaksossamme ihmeellinen syksy, joka taiteilijalle tarjoaa paljon, paljon uutta.»

Ritva katsoo kauas yli lumihuippujen.

»Kiitoksia, isä Jacobus! Olette minulle niin hyvä ja ystävällinen — mutta luulen, että minun on matkustettava kotiin piakkoin.»

Vanha lääkäri ravistaa päätään. »Ei, ei missään tapauksessa! Rintanne voi vielä tuottaa yllätyksiä. Vakuutan, että tulette viihtymään Fülgenhüttenillä. Ja sitäpaitsi tohtori Haller usein tulee käymään luonanne. Hän on tottunut alppivaeltaja.»

Ritvan otsa kalpeni. Korvissa soi.

»Miettikää, rouva Orjatmaa, iltaan. Silloin päätämme.»

Hän vilkutti iloisesti ovesta.

Pöytään tuotiin uusi kirje. Ja hän luki:

Rakas, oma vaimoni!

Vietimme äsken Lean ja Tarun syntymäpäivää. Täyttäväthän tytöt kuusitoista vuotta. Pikku Ritva-äiti, sinulla on jo suuria lapsia! Kummallista! Olin vähän ymmällä, sillä olethan sinä aina ennen pitänyt huolta perhejuhlista, mutta Inkeri tuli minulle avuksi. Unohtumaton ilta siitä tulikin, ja syvät jäljet se jätti jokaisen sieluun. Jospa olisit ollut mukana! Inkeri oli pyytänyt luoksemme paljon ystäviä — sekä vanhoja että nuoria, mutta — en tiedä, olisitko sinä pitänyt salongistamme siinä kunnossa, kuin se nyt on. Suuri, punainen matto on viety ullakolle, samoin ryijyt. Ne olivat hänestä kovin ylellisen näköiset, mutta voithan sinä muuttaa kaikki, kun olet kotona jälleen. Huone onkin nyt hyvin avaran näköinen, kun tuolit on siirretty seiniä pitkin. Siihen sopii paljon ihmisiä. Aino-taulu on myöskin poissa. — En tiedä missä. — Kirkkoherra Aalto aloitti illan laulamalla muutamia, v. Kothenin lauluja, ja Lea säesti oikein hyvin. Milloin hän on harjoitellut, sitä en tiedä, sillä minähän olen niin paljon poissa. Tunsin itseni ensin kutsuvieraaksi — omassa kodissamme, mutta se haihtui tuntien vieriessä. Totesin sen mielihyvällä. Miten outo olikaan ilmapiiri, joka silloin meidät ympäröi! Ymmärsin, että Inkeri oli sen luonut, ja koetin mukautua hänen tähtensä, kunnes ihmeekseni onnistuin. Löysin itseni hartaasti kuuntelemasta Margareta v. Wahrenin kertomuksia slummi-työstä Lontoon West-Endissä. Hän on oleskellut siellä vuosikausia. Vilkaisin vain silloin tällöin tyttösiimme, joille tämä puoli elämää varmaankin oli uusi ja peloittava. Mutta heidän kasvoistaan en voinut lukea mitään.

Seurasi sitten neiti Vuori-Kaarnesalon hyökkäykset nykyajan taidetta vastaan. Hänen kiihkeyttään vaimensi hiukan kirkkoherran äiti, joka puhui suloisen lempeästi muotojen sielusta taikka jostakin sen tapaisesta. Hän on kuin hiljainen iltatuuli, hän vaikuttaa sovittavasti, sillä hän oli ennen kaikkea — viisas.

Lopuksi pappimme puhui Vapahtajasta, joka uhrasi nuoruutensa kärsimyksen alttarilla ja miehuutensa voimat ihmiskunnan pelastamiseksi. Hänet kruunattiin, mutta orjantappuroilla — hänen valtaistuimensa oli kirottu ristinpuu! »Sen annoin minä sinulle, mitä annat sinä minulle?»

Sanat täyttivät salimme kuin urkujen soitto.

Mitä sitten seurasi, en voi johdonmukaisesti kertoa. Tiedän vain, että monen moni kokoontui hänen ympärilleen, että polvet notkistuivat Näkymättömän Herran eteen ja suuri mullistus tapahtui ihmissydämissä.

Ritva, älä hätäänny, älä tuomitse! Sanat voivat tätä hetkeä kuvata yhtä vähän kuin sielujen kuiluja koskaan voidaan mitata.

Voin vielä nytkin nähdä Lea-tyttömme polvistuneena keskellä salia. Hän oli niin vaalea ja puhdas, niin kovin nuori. »Annan sydämeni Herralle», hän kuiskasi. Mutta Taru lankesi polvilleen kuin raskas, liian raskas taakka hartioillaan. »Minä hukun!» hän voihki. »Minä hukun!»

Enempää ei ole kertomista. En tahdo arvostella. Elämä on suuri ja vaaroja täynnä. Luulen, että lapsemme nyt ovat tallella.

Jää hyvästi, Ritva!

Eerosi.

Ritva työnsi kirjeet luotaan. Hänen kätensä vapisivat, hänen katseensa oli tyhjä. »Hyvä Jumala, hyvä Jumala!» hän hoki kuin kuolemantuskissa.

Kun isä Jacobus illalla pistäytyi hänen huoneeseensa, sanoi Ritva tyynesti:

»Kiitän teitä, rakas tohtori, minä lähden mielelläni huomenna Fülgenhütteniin!»