X.

Yksinäisyys oli hukuttaa hänet. Eristäytyminen pyhän Johannan luostarissa tuntui tähän verrattuna kauniilta unennäöltä. Hän kaipasi sisar Annan läheisyyttä, ja sisar Felician tyylipuhtaat piirteet johtuivat useasti hänen mieleensä. Muistot soivat silloin tällöin malmikellojen tavoin, mutta äänet loittonivat ja kuolivat. Ritva jäi tuijottamaan tyhjyyteen.

He olivat kaikki yksin, Eeron ja Ritvan kodissa — paitsi Inkeri, joka tiesi olevansa sangen tärkeä osa sitä valtavaa pyörää, joka tätä nykyä vieri yli seudun valmistaaksensa Jumalalle tien ihmisten sydämiin. Voimalla ja väkevyydellä sen kulku kävi. Kuka ehti ajatella niitä, jotka uupuneina olivat sattuneet takertumaan valtatien liejuun, taikka heitä onnettomia, joilta puuttui alistumisen taito, eivätkä tahtoneet valehdella! Heidät muserrettiin, jotta tie selviäisi. Ja koko joukko vastakääntyneitä ja vanhoja kristittyjä muuttui ajan oloon homogeeniseksi massaksi, jossa ei voitu erottaa yksilöitä toisistaan. Heidän palvontansa oli samanlaista, heidän riemunhuudahduksensa kaikuivat aina samalla tavalla, ja jos joku erosi muista, sanottiin häntä — luopioksi. Tässä lakkaamattomassa työssä tullaksensa »yhdeksi» heidän korvansa herkistyivät, jokainen soraääni tuli kuuluville ja sen aikaansaaja joutui heti rukouskokousten puheenaiheeksi. Näissä illoissa tutkittiin ihmisten sydämet ja munaskuut, eikä kukaan päässyt pakoon.

Miten perinpohjin he tunsivatkaan lähimmäisensä, nämä sielujen parantajat! Ritva kammosi heitä, ja heidän kodissaan pidettyjen kokousten ajaksi hän vetäytyi ateljeehensä saadakseen pysyä rauhassa.

Hän ajatteli herkeämättä taiteellista työtään, ja kun ihmiset kyselivät, milloin suuri korkokuva valmistuisi, hän vastasi: ensi syksynä, vaikka hänen omat epäilyksensä saivat hänet vavahtamaan. Sisäinen jännitys kasvoi päivä päivältä, ainoat lepohetkensä hän vietti Franz Hallerin kirjeiden ääressä. Niitä tuli runsaasti, ja Ritva oli tulvillaan kiitollisuutta.

Joulu läheni.

Tuli suloisia iltahetkiä, jolloin entinen kodintuntu jälleen astui kynnyksen yli ja odotuksen lapsensilmät kurkistivat ovenraosta. Mutta ne pakenivat aina kuin häveten omaa vaatimattomuuttaan. Kaikilla oli nyt niin paljon muuta ajattelemista, syvempiä ongelmia ratkaistavina — kuin pienien joululahjojen valmistaminen ja runojen sepustaminen. Ritva yksin kokosi helmansa täyteen halpoja antimia, joissa hänen sydämensä kaipuu piili. Kahden Tarun kanssa he puhelivat entiseen tapaan, mutta perheen ollessa koolla hänkin luisui pois, ja äiti oli yksin. Kaikki olivat Ritvaa voimakkaammat.

Kalliosaaren teillä vilisi nuorta väkeä, tyttöjä ja poikia, jotka olivat olleet joulukuusen haussa, ja vastaantulija totesi, että pienten puu aina oli sen kodin kaltainen, johon se oli aiottu. Rikkaan kauppiaan reessä lojui mahtava kuusi puhuen avarista suojista ja suunnattomista makeismääristä, ja Eveliina Holmille vietiin kumma otus, harvaoksainen nälkätaituri, jonka köyhyys kätkettiin aaltoileviin »enkelinsuortuviin» ja kullalla kirjailtujen silkkinauhojen alle. Pappilan vanha renki kantoi olallaan komean kuusen latvaosan, jossa riippui ruskehtavia käpyjä. Hän tervehti Ritvaa ohimennen siirtäen karvalakkinsa toiselle korvalle saaden vastaukseksi: »Miten kaunis puu!»

»Otin sen suuresta aukeasta. Se on kasvanut auringossa, siksi onkin näin tuuhea ja tasainen. Hyvää joulua, rouva Orjatmaa!»

»Kiitoksia, samaten.»

Pakkanen oli muuttumassa suojaksi, satoi suuria lumihiutaleita. Ritva oli joutunut kukkulalle, josta aava, jäätynyt meri näkyi. Tuon loppumattoman pinnan hiljaisuus teki hyvää, viihdytti kuin vanha, yksitoikkoinen tuutulaulu. Kasvot kääntyneinä ylöspäin hän antoi nuoskalumen peittää poskensa kylmillä suudelmillaan, sulaen kirkkaiksi kyynelkarpaloiksi. Hän luuli olevansa yksin, mutta erehtyi, sillä rinteet olivat pienokaisia täynnä. Ne vierittivät palloja, piehtaroivat maassa, heidän ilonsa oli rajaton. Ritvan suupielet vetäytyvät hymyyn, ja hänkin tarttui märkään lumeen, kopristi käsiään, kunnes tanakka joulu-ukko oli syntynyt. »Enemmän, enemmän!» lapset pyytelivät pienet, punaiset nenät kosteina ja silmät suurina ihastuksesta. »Me tuomme kyllä lunta sinulle!» Ja pian Ritva oli työssä. Auttajat vierittivät pallonsa tällä kertaa rinnettä ylös, tallasivat leveän tien hänen ympärilleen, koko kukkula oli kuin muurahaiskeko, jonka keskeltä ihmeellinen satuolento kohosi.

»Kuka hän on? Kerro!» lapset kovistivat. »Arvatkaa! Se on hauskempi!» Ja pienet otsat menivät ryppyyn sulasta miettimisestä.

Lyhyt talvipäivä kallistui ehtooseen päin, kun Ritva lopetti muovailunsa. Sormet olivat punaiset, kynsiä viilsi, mutta ilakoivat ihmislapset olivat saaneet hänen mielensä keventymään. Onnentapainen tunne ailahti sydämessä.

»Partaniekka sopisi joulu-tontuksi, mutta ei hän sitä ole», poikanen mietti vakavana. Hän puhui kuin kuninkaasta. »Hänellä on soitin polvillaan!» toinen huudahti. »Minäpä tiedän. Se on Väinämöinen!»

Ritva nyökkäsi. »Iki-laulaja, tiedättekö mitään hänestä?»

Kyllä lapset tiesivät — puhuivat melkein kaikki yht'aikaa.

Hämärtyi, he erkanivat hiljalleen, mutta Ritva kääntyi vielä kerran kukkulan alla katsomaan taakseen. Yksinäinen soittaja-vanhus näytti mustalta tummenevaa taivasta vasten.

Satoi lunta, suuren suuria hiutaleita.

* * * * *

Oli jouluaamu. Ulkoa kuului kulkusten kilinää ja iloisia ihmisääniä. Kaikki kiiruhtivat kirkkoon.

Ritva oli jäänyt kotiin, sillä hän tahtoi viettää aamun itsekseen, jotta pääsisi eroon illan jännityksestä, joka yhäti piti hänet kourissaan. Hän katseli ateljeensä ikkunasta jäätynyttä lahdelmaa, jonka yli reet liukuivat Kalliosaarta kohti. Rannoilla tulet vilkkuivat, hän seurasi niitä silmillään taivaanrantaan asti. Siellä kaukainen majakkavalo salamoi.

Ritvan sylissä on suuria, täyteen ahdettuja paperiarkkeja. Hän lukee:

»Tämänhän pitäisi olla joulutervehdyksen tapainen, mutta en ole ollenkaan varma siitä, joutuuko se perille määräpäiväksi. Jos niin sattuisi, lukekaa se jäätyänne yksin suurena juhlayönä. Olen silloin luonanne — kaikkineni. Kuulitteko, Orvokki, mitä sanoin? En tule kulunein rauhantoivotuksin, se olisi valheellista, sillä rauhaa emme voi kenellekään antaa. Se on kamppailun tulos, kaikki muu on velttoutta. Ja — mehän olemme kesken taistelua — molemmat. Jos teitä uuvuttaa, toivoisin teille hiljaisen unhotuksen hetken, sellaisen, jonka niin moneen kertaan elimme kellojen soidessa alppilaaksossamme. Ja sen jälkeen — uusia voimia!

»On ollut kovin vaikeata pysyä harkitsevana tiedemiehenä, joka ponnistelee väitöskirjansa kimpussa — näin ennen joulua. Kaikki häiritsee. Yksi ainoa tuskanvoihkaisu on ollut kylliksi ajaaksensa minut ulos ihmisvilinään koko illaksi. Ja työni on jäänyt sikseen. Olen kuljeksinut ulkona kuin kaikki muut, yrittäen sulautua tähän soraäänien inhoittavaan sinfoniaan, mutta muistot Ramezin vanhasta linnasta, — isästä ja — teistä, ovat panneet minut epäonnistumaan. Kiitänkö siitä? Joskus huomaan ihmisvilinässä tutut kasvot, mutta tervehdittyäni muuttuvat ne jälleen ventovieraiksi. Voitteko sanoa minulle, miksi? Olen itse ajatellut, että kaikki riippuu siitä, että päämäärämme ovat niin tyyten erilaiset. En ole vielä voinut hakea tyydytystä katujen pimennoista, joissa rakkauden irvikuva katselee meitä viekkain käärmeensilmin, mutta ehkä opin, jos sekin kuuluu elämään. Sillä itse elämäähän minä etsin. Joskus pelkään pahasti, että sanani paisuvat liian suuriksi, ehkä olenkin vain ulkona mustassa tähtiyössä hakeakseni käsiini Ramezin Franzin lapsensielun, sellaisena kuin se minua pakeni kerran — tuskan hetkenä.

»Niin, minähän en lähde kotiin jouluksi. Liitän tähän kirjeeseen pienen tervehdyksen isältäni. Hän ei tiennyt osoitetta.»

Nimikortti putosi pöydälle. Käsiala oli ohutta ja hienoa.

»Rakas rouva Orjatmaa! Sytytän pyhänä iltana, yhden ainoan kynttilän vanhan spinetin kannelle. Sen valo sattuu suureen tinakrusifiksiin, jota te rakastitte. Ajattelen teitä! Ystävänne

Immanuel Haller.»

Kyynelet kihosivat Ritvan silmiin. Hetken kuluttua hän jatkoi lukemistaan.

»Orvokki!

Luulin, että kirjeeni olisi loppunut tuohon, mutta lisään vielä muutaman sanan.

Lasiseinä, lasiseinä! Näettekö nyt, miten se teidät ympäröi joka puolelta? Ihmisten sanoissa, yksinäisyydessänne, ja eniten kaikesta tuossa ahtaassa uskonnollisuudessa, joka jättää teidät kuolemaan nälkään ja janoon. Murtakaa se, teidän on päästävä läpi!

Minulla oli ystävä täällä, lääkäri kuten minä, mutta minua paljon vanhempi. Igor Surgin, venäläinen. Hänen perheensä eli Algierissä, muuta en tiedä, paitsi sen, että hän soitti mestarillisesti selloa. Hänen ranskankielensä herätti minussa ensimmäisestä hetkestä, mielenkiintoa, ja meistä tuli ystäviä. Hän ei koskaan puhunut itsestään, mutta uskoin kuitenkin ymmärtäneeni hänet sangen hyvin. Igor Surgin oli valoisin ihminen, jonka eläessäni olen tavannut. Hänen hillitty naurunsa jäi korviini kaikumaan pitkät ajat. — Pari päivää sitten vietimme jälleen iltamme yhdessä huoneessani. Hänellä oli sellonsa mukanansa, me olimme hieman soitelleet. Näin hänen katseensa paksun savupilven läpi, hän hymyili kirkkaasti, sillä olin puhunut hänelle Ramezista -— ja teistä. »Kuulehan», Igor virkkoi, »käytät sanaa sielu liian usein, varsinkin kun kerran tulet huomaamaan, ettei sitä olekaan olemassa.»

En vastannut, mutta hän jatkoi samassa kevyessä äänilajissa:

»Sielu — sielu? Kaikki, mitä me kutsumme sillä nimellä, on sirpaleita, ulkonaisten kiihotinten tulosta, jonka juuret löydämme fyysillisessä olemuksessamme, ruumiimme soluissa yksinkertaisesti.»

Istuin pianoni ääressä, omat ajatukseni pyrkivät kauas pois, siksi en tahtonut jatkaa erittelyä sen pitemmälle, mutta ystäväni ääni muuttui odottamattani vakavaksi.

»On anteeksiantamatonta puhua niin paljon siitä, josta emme tiedä mitään. Olisi parempi — elää! Ymmärrätkö, tehdä jokaisesta elämyksestä taideteos, jonka kauneus yhäti kasvaa, kunnes se vie meidät siihen hetkeen asti, jolloin sirpaleet meissä tulevat kokonaisuudeksi, kaipuumme kyynelet sulavat yhteen, täyttäen onnemme pikarin ääriä myöten. Ja sellainen hetki odottaa meitä!»

»Kenen tahdosta?»

»Kohtalon!»

»Eikö Jumalan?»

»Ei. Häntä en tunne.»

»Entä — alkujen alku?»

Igorin katse kirkastui:

»On parempi sanoa — en tiedä — kuin — Jumala loi. Ehtii pitemmälle, usko minua.»

»Entä — oma minämme?»

»Löydän sen kerran juuri tuona hetkenä, josta puhuin, mutta se voi joskus piillä syvyyden syvyydessä kuin päärly simpukan kuoreen kätkettynä.»

»Ja minun täytyy siis vajota, ennen kuin se on minun?»

»Ken tietää! Ehkä pääset vähemmälläkin.»

Hän kosketteli koko ajan pehmeästi sellonsa kieliä.

Olimme jo hyvästelleet, kun hän päättävänä kääntyi takaisin huoneeseen.

»Franz, minulla oli sinulle jotakin sanomista.

Olen pitkin iltaa soittanut preludioita, mutta asia on jäänyt sikseen. Nyt sinun täytyy kuulla se!»

Hän käveli edestakaisin huoneessani.

»Tahdotko tehdä minulle palveluksen?»

»Kyllä. Sen tiedät.»

»Olen pyytänyt sinulle luvan olla läsnä eräässä aivoleikkauksessa lähipäivinä.»

»Mikä on potilaan nimi?»

»Igor Surgin.»

»Sinä?»

»Niin. Ja elämäni on kyseessä.»

»Oletko tietänyt siitä, kauan?»

»Noin vuoden ajan. Se on kasvi. Voisi jatkua näinkin, mutta en jaksa enää ilman morfiinia. Enkä sellaiseen rupea.»

Hän oli taas entisellään, ääni tyven ja leikkisä.

»Sinähän tiedät, mikä minua odottaa?»

En ehtinyt vastata, hän oli poissa. Kuulin hänen hyräilevän portaissa.

Tänään se tapahtui.

Hän meni pois hiljaa ja tuskattomasti. Kumarruin hänen ylitsensä, mutta hän ei nähnyt minua. »Äiti!» hän kuiskasi. »Äiti.»

Igor Surginin sello on vielä huoneessani.

Hyvää yötä, Orvokki!

_Ystävä_.

<tb>

Jouluaamun tähdet olivat valjenneet, Suoja oli ohi, ja pakkanen alkoi piirtää siroja kukkasia ikkunanruutuihin.

Ritvaa paleli. Ateljee oli armottoman kylmä, hän aukaisi oven ruokasaliin ja meni uudestaan vuoteeseen lämmetäksensä.

Puheensorinaa kuului eteisestä. Kirkossakävijät palasivat kotiin. Ritva makasi silmät ummessa, puoleksi unenhorteessa, mutta Inkerin ääni sai hänet heräämään jälleen. Hän puhui Toinin kanssa tämän kattaessa aamiaispöytää.

»Sinulla, joka vielä olet nuori uskossa, on tärkeätä oppia tuntemaan ero henkien välillä, Ilman sitä taitoa ei pääse pitkälle totuuden tiellä. Kuulitko, mitä kirkkoherramme sanoi tänään?»

»Kyllä.»

»Katso, meidän täytyy tietää, kenen kanssa seurustelemme elämässä.»

»Siinä ei kysytä paljonkaan taitoa.»

»Voi, lapsi, miten vähän tunnet maailmaa! Mustaa ja valkoista on sekoitettu hyvin eksyttävästi esimerkiksi juuri tässä kodissa, jossa palvelet.»

»En ole huomannut sellaista.»

»Ei kukaan sitä vaadikaan. Minä vain autan sinua. Isäntäsi, rehtori, on syvä hengen mies. Jumala on saanut ohjata häntä kirkkaudesta kirkkauteen suurten kärsimysten kautta. Minähän olen seurannut veljeni kehityksen kulkua lapsuudesta saakka. Hän on kristitty sanan parhaimmassa merkityksessä.»

»Saanko nyt lähteä, minulla olisi työtä keittiössä?»

»Et vielä. — Veljeni ainoana suruna on ollut — hänen vaimonsa.»

»Niin, sairautta on aina raskasta kantaa.» Toini on vakava, levoton.

»En tarkoittanut sitä. Hän on vailla uskoa — siinä suurin taakka.»

»Saanko nyt lähteä, hyvä neiti?»

»Kyllä, kyllä! Pyytäisin vain, että sinäkin auttaisit meitä kantamaan rouvaa rukouksen siivillä Herran eteen.»

Tyttö hävisi keittiöön. Ruokasalista kuuluivat Inkerin syvät huokaukset.

Ritvaa kylmi.