XII.

Akaasiat kukkivat. Ne ojentavat kyhmyiset oksansa yli muurin, pudottaen silloin tällöin jonkin lehden tienviereen, peittävät pienen puutarhan pehmeään varjoonsa. Rungot ovat mahtavat. Niiden onkaloissa pikkulinnut pesivät. Toiset saapuvat, toiset lähtevät, visertelyä riittää niin kauan kuin aurinko lämmittää rinteitä ja laaksoja.

Jos aukaiset mustan rautaportin, joudut kapealle polulle, joka vie sinut kukkasryhmien läpi valkoisen huvilan kuistille. Rakennuksella on korkea tiilikatto ja vihreät ikkunaluukut, jotka harvoin suljetaan, sillä hän, joka elää siellä, rakastaa yli kaiken taivaan tähtiä ja vuorenhuippujen loistetta.

On kulunut vuosia siitä päivästä, jolloin Ritva Orjatmaa kuolemansairaana toisen kerran tuotiin Pyhän Johannan luostariin. Kamppailu oli ollut kova, mutta suuri sammuttaja oli viimein väistynyt elämän tieltä. Alppiseutua Ritva ei kuitenkaan jättänyt, ja juurtuminen uuteen maahan kävi hiljaa ja huomaamatta. Hänen väsynyt sielunsa eli ensi aikoina kuin horteessa, siltä puuttui voimia riistäytyä irti. Ainoa tietoinen tunne oli rajaton kiitollisuus niitä kohtaan, jotka osoittivat hänelle hyvyyttä. Hän kiitti auringosta ja ilmasta, jota oli niin helppo hengittää, hän kiitti, kun laakson kellot soivat.

Mutta Ritva pysyi kauan, hyvin kauan siipirikkona.

Vasta muutettuansa omaan, pieneen kotiinsa alppirinteellä hän toipui. Hänen mustat suortuvansa olivat silloin hopeanhohteiset, ja entinen, kevyt astunta oli käynyt verkkaiseksi.

— Akaasiat kukkivat. Ritva on yksin puutarhassaan, liljat ovat auenneet. Kirjavat perhoset lentävät lepattaen kosteitten kupujen suojaan ja palaavat jälleen siivet raskaina kullanhohtoisesta siitepölystä. Mehiläiset surisevat. Korkealla ilmassa kurkien musta aura loittonee pohjoista kohti. Ritva seuraa heitä suru silmissään. Kurki-i-i! riemunhuudot heikkenevät. Hieno aamuauer on peittänyt linnut hunnullaan.

»Näittekö, Rose?» hän kysyjä naiselta, joka aukaisee portin. »Kotini linnut palaavat Pohjolaan.»

»Niitä on monta tänä vuonna», hän vastaa suudellen Ritvan kättä.

»Oi, tervetuloa, tervetuloa!»

Fülgenhüttenin emäntä on kuin kotonaan ystävänsä suojissa. Pehmein liikkein hän riisuu pitkäripsuisen hartiahuivinsa yltään ja syvästi kumartuen hän laskee kimpun alppiruusuja suuren krusifiksin eteen, joka kohoaa työhuoneen sinistä päätyseinää vasten. Se on Ritvan ainoa marmoriveistos nykyjään.

»Olen niin iloinen tuon synnystä», Rose puhuu puoliääneen. »Varmasti kaunein koko seudullamme», hän lisää sydämellisesti, mutta Ritva kääntää puheen toisaanne, sillä hänestä tuntuu, kuin olisi juuri krusifiksin aikaansaaminen vienyt häneltä viimeiset voimat.

Pieni, tumma Angelica, Ritvan ainoa seuralainen, tuo virvokkeita, oransseja ja valkoviiniä.

»Ramezista?» Rose kysyy.

»Niin on. Vanha Stefan tuo useasti tämäntapaisia tervehdyksiä Immanuel-herralta.» He nyökkäävät hiljaa toisilleen.

»Kertokaa jotakin, Rose!» Ritva pyytää. »Tahdon niin mielelläni kuulla ääntänne juuri nyt. Nuo linnut saivat minut surulliseksi.»

Vieraan otsa kirkastuu.

»Tärkeintä, mitä voin sanoa, koskee Giovanniani. Ajatelkaa, hän pääsee syksyllä kouluun, hänestä tulee tähtitieteilijä.»

Ritva katselee kummastuneena puhujaan, jonka huulet ovat kalvenneet.

»Miten vanha hän on, poikanne?»

»Kuusitoista täyttänyt.»

»Entä — nimensä?»

»Hän on nyt Jean v. Riewen. Ymmärrättekö, hänen isänsä on hänet tunnustanut omakseen!»

Ateljeessa kuuluu vain Rosen hiljaista itkua.

»Olen odottanut niin kauan, on ollut helpompi kantaa suruani. Ilo on viedä minulta hengen.»

Ritva hyväilee hänen ruskeita käsiään. Niistä virtaa ihmeellinen lepo. Lopuksi hän virkkaa:

»Olen teitä niin paljon köyhempi, Rose. Olen usein kerjäläisenä kolkuttanut sydämesi ovea, mutta almuja et ole minulle tarjonnut, et, kuninkaallisia lahjoja olet antanut minulle yltäkylläisyydestäsi.»

Roselle nämä sanat eivät olleet uusia, mutta herkällä vaistollaan hän vetäytyi syrjään piiloutuen toisen murheen varjoon, joka ehkä oli hänen omaa suruansa suurempi.

»Tehän olette — äiti!» hän puhui varovasti.

»En — nyt enää. Kaikki on mennyttä, tiedätte sen.»

»Mutta teillä on aikaa. Odotus voi kerran loppua.»

Ritva pudistaa päätään.

»Ei — sillä tavalla. Minua ei tarvita siellä.»

Rosen suuri äidinkatse loistaa Ritvaa vastaan:

»Luulen sittenkin, että teidän kerran on palattava juuri sinne, mistä olette paennut, rakkaani.»

»Tiedän, että kuolen silloin.»

»Surun laita on samanlainen kuin — onnenkin. Se on otettava vastaan sellaisenaan. — Jos väistyy — se muuttuu hirviöksi.»

Ritva siunaa ääntä, joka puhuu hänelle, korvia, jotka häntä väsymättä kuuntelevat, ja hän kertoo uudestaan elämänsä pitkää satua silmät ummessa, nojaten päänsä Rosen rintaan. — Niin, Eeronhan Rose tunsi, ja Taru-tyttö oli hänelle rakas. He olivat tavanneet jo vuosia sitten, silloin, kun he yhdessä kamppailivat kuoleman kanssa Ritvan puolesta. Mutta kaikki oli nyt toisin. — Hirvittävä sota raateli maat, jotka erottivat hänet omaisistaan, hän oli saanut jäädä sairaana etelään. Ja aika oli vierinyt. Hiljaisuus piteni, sanat lyhenivät, kunnes kaikki herkesivät puhumasta hänen kotiintulostaan. On parempi näin, oli Eeron tapana kirjoittaa. Häntä väsytti — ja hän oli oikeassa. On parempi näin. Mutta kahleet painoivat Ritvaa, ja hän oli liian ylpeä — puhumaan vapautumisesta. Eero ei olisi voinut sitä käsittää.

Seuraa pitkä hiljaisuus, sitten Ritva jatkaa. »Isä on niin vanha ja uupunut», oli Taru kirjoittanut. »Hän elää nyt yksinomaan kirjojensa maailmassa.» Kertoja hymyili — jokaisella sielulla on oma piilopirttinsä. — Leasta oli tullut Antero Aallon vaimo. Miten reippaasti ja käytännöllisesti hän oli toiminutkaan järjestäessänsä lapsuuskotinsa pappilaksi, ja miten auliisti hän oli luovuttanut kirjaston isälle ja ateljeen Tarulle. Ja Taru oli ollut kiitollinen, sillä hän rakasti hiljaisuutta kuten isä — yli kaiken. Hän tutki vanhoja kieliä.

— On parempi näin, uskoiko Rosekin sen?

Kuuntelija pudisti suruisesti päätään. Olihan hän niin monta kertaa sanonut, mitä uskoi, mitä toivoi.

Ritva vääntelee käsiään.

»Mutta — kotkanpoikani, kotkanpoikani, mitä sanoitte hänestä?»

»Hän ei palaja, ennenkuin hän täydellä oikeudella saa periä omansa. Tunnen Ramezin miehet.»

Portti aukenee, käytävältä kuuluu askeleita. Vanha Stefan seisoo kynnyksellä syli täynnä maidonvalkoisia neilikoita. Hänen ryppyiset kasvonsa ovat vakavat.

»Ette koskaan saavu tyhjin käsin», Ritva lausuu tervehtiessänsä.

Ukko ojentaa hänelle kirjeen.

»Immanuel-herra pyytää vastausta.»

Hän kirjoittaa:

»Poikani on odottamatta määrätty rintamalääkäriksi. Saapuu kotiin pariksi päiväksi jonkin ajan kuluttua. Tulkaa, rakas ystävä, luokseni huomenna.

Tarvitsen teitä.

Teidän Immanuel Haller.

* * * * *

»Ajakaa, Stefan, kaupungin ympäri niinkuin silloin, muistatteko?»

»Kyllä, Franz-herra!»

He ovat laskeutumassa laaksoa kohti Ramezin linnasta Ritvan kanssa. On viimeinen yö ennen tohtori Hallerin lähtöä rintamalle.

Hän pitää Ritvan kättä omassaan, joka on suuri ja lämmin. Valot vilkkuvat.

»Katso, Orvokki, kaikkea tätä olen kaivannut läpi vuosien villiin tuskaan saakka. Huippuja ja rinteitä, omaa kieltäni ja pyhäkköjemme rauhaa. Isä on ollut oikeassa, koti ei ole hellittänyt otettaan.»

Ajaessansa kaupungin poikakoulun ohi Franz kertoo nauraen:

»Tuossa olen kerran antanut itselleni raippoja siitä, että olin menehtyä koti-ikävään. Olin olevinani miehinen mies, mutta sain kuumetta — ja minut lähetettiin Rameziin pariksi viikoksi. Kuritus oli siis kuitenkin välillisenä apuna hädässäni.»

He ovat nyt tulleet pyhän Johannan luostarin pääportin edustalle. Vanha munkki on juuri astumassa sisään, mutta kääntyy äkkiä ohikulkijoita kohti.

»Franz Haller? Eikö niin?»

»Kyllä, isä Jacobus.»

»Ja huomenna sinä siis lähdet?»

»Niin on määrä.»

Vanhus nostaa oikean kätensä.

»Pyhä Neitsyt olkoon kanssasi.»

He jatkavat matkaansa, mutta Ritva on kyyristynyt kokoon vaunun nurkkaan.

»Orvokki, älä lennä luotani kuin pelästynyt lintu?»

»Muistot! Ymmärrätkö?»

»Tahtoisitko elää niitä vailla?»

»En!»

Ritvan kodin ikkunoissa palaa tuli. Pieni Angelica odottaa.

»Nyt voit lähteä kotiinpäin jälleen, Stefan! Kuljemme jalkaisin lopputien. Tunnin perästä on oltava kasarmilla. Näkemiin siis!»

Ukko ojentaa molemmat kätensä Franzille kyynelten virratessa pitkin ryppyisiä poskia.

»Jumala teitä varjelkoon!» hän toistaa moneen kertaan. He nousevat hiljaa rinnettä, ylös käsi kädessä kuin kerran ennen suuren jäätikön luona Ivignan huipun varjossa.

Portilla he pysähtyvät.

»Käännynkö?» Franzin ääni vavahtaa.

»Et!»

Tien hiekka rasahtaa heidän jalkojensa alla. Kun Ritva on aukaissut oven, he seisahtuvat uudelleen. Franz painaa sen äänettömästi kiinni. »En tule sisään!»

Ritva katsoo häneen pitkään.

»Herra Jumala, en voi! Mutta tulen takaisin kerran, Orvokki. Oletko sinä silloin — valmis?»

»Olen.»

Franz seisoo kalpeana kuun valossa. Ritva tekee kylmin sormin ristinmerkin hänen rintansa ylitse.

Mies hätkähtää:

»Vihitkö minut kuolemaan, Orvokki?»

»En, vihin sinut kerran elämän suureen juhlaan.»

Riemuiten Franz nostaa hänet syliinsä ja kantaa hänet portaita ylös, mutta kiiruhtaa jälleen paeten pois.

Ritva jää kuuntelemaan hänen askeltensa kaiuntaa, joka loittonee ja lähenee sitä mukaa, kuin tie kiemurtelee laaksoon päin.