XIII.

Rintama oli siirretty lähemmä laaksoa. Sairaalat ja luostarit olivat haavoittuneita täynnään, ja ihmisten mielet vapisivat pelon kourissa. Vanhukset yksin pysyivät rauhallisina. He seisoskelivat pienissä ryhmissä torilla, puhelivat kuiskaten temppelin käytävissä ja tarinoivat menneitten aikojen elämyksistä. Nykypolvi oli saanut kasvaa suojattuna, siksi he kammoksuivat sodan melskettä, mutta seudun vanhimmat muistivat vallan toisia oloja, vuosia, jolloin vihollinen tallasi heidän viiniviljelyksensä jalkojensa alle ja poltti kylät poroksi. Siis, kiittäkööt vielä jokaisesta rauhan päivästä! Ja kauas kaikukoon kellojen soitto!

Sisar Felicia, sisar Felicia, sinä, joka niin hiljaisena kuljet joukkoinesi messuihin, kenen käskystä olet ypöyksin ulkona tänä kauhun yönä? Sormesi eivät ole ristiinliitettyinä rinnoillasi, päähineesi vuotaa vettä, ja sadepisarat pieksävät kalpeat kasvosi turvoksiin. Etkö tunne, miten armottomasti myrsky riipoo vaippasi poimuja ja kylmä yö ulvoo ympärilläsi? Etkö muista, miten eksyttävästi tie kiemurtelee Ritva Orjatmaan kotiin saakka? Ja sinä ponnistelet pimeydessä, sillä lyhtysi on sammunut, ja sinä olet viskannut sen luotasi vuorenrinnettä alas. Mitä huulesi mumisevat? _Ave Maria — gratia plena, ora pro nobis!_ Pitemmälle et ehdi, sillä kätesi kolkuttavat jo mustaa rautaporttia ja pieni Angelica-tyttö seisoo edessäsi hätääntyneenä kysyen:

»Pyhä sisar, tekö? Ja yksin?»

Mutta sinä työnnät hänet tieltäsi juostessasi rakennusta kohti. Sinä et tunne sääliä, etkä liioin pelkää, sillä sanomasi on suuri ja tärkeä. Ramezin Franz kuolee!

Vavisten Ritva katselee tulijaa.

»Viestintuojanako saavut, sisar Felicia?»

»Franz Haller on tullut kotiin — vihdoinkin, mutta hän ei ehtinyt tänne asti. Hänen tiensä päättyy tuohon.» Nunna osoittaa luostaria. Ritva tuijottaa mielettömästi eteensä.

»Mitä sanoittekaan?»

»Franz Haller kuolee tänä yönä. Hän on saanut sakramentit, mutta hän kysyy teitä. Hän odottaa. Tulkaa!» — Pieni Angelica itkee ääneen, mutta kumpikaan ei häntä näe, he häviävät kuin varjot mustaan yöhön.

Myrsky on yltynyt niin, että heidän on mahdoton tarkkaan kuulla toistensa ääniä, mutta Ritva kuulee kylliksi, hän saa tietää koko totuuden. Franz Haller oli tuotu luostariin edellisenä päivänä käsivarret ammuttuina murskaksi. Nyt oli kaikki toivotonta, kuume teki tehtävänsä.

»Kotkanpoikani, kotkanpoikani, ovatko siipesi katkenneet?» Ritva kuulee kaukaa myrskyn läpi kellojen soivan. Hän laskee tarkkaan lyöntejä ikäänkuin elämä ja kuolema riippuisivat siitä, jaksoiko hän laskea oikein. Nunna puhuu hänen korvaansa:

»Luostarin kappelissa soitetaan — hänelle.»

Kynttilät palavat Franzin huoneessa, joka on pyhän voitelun tuoksua täynnä. Isä Jacobus ja priori poistuvat Ritvan astuessa sisään, mutta sisar Anna ja vanha isä polvistuvat vuoteen ääressä, he eivät liikahda.

Kuolevan katse on suuri ja musta kuin pohjaton lähde.

Tulijan lähestyessä silmät saavat eloa, hän kuiskaa: »Ritva, Orvokkini! Vihdoinkin!»

Ritva painaa huulensa hänen huulilleen, ne ovat vielä lämpöiset, ja hän tietää, että tämä hetki solmii heidät yhteen ajaksi ja iankaikkisuudeksi. Hän nojaa päätään Franzin pielukseen ja kuulee sanat: »Minä tulin kotiin, mutta en voi enää sinua kantaa. Minun on lähdettävä, ja sinä jäät yksin vähäksi aikaa.» Hän hengittää syvään ja rauhallisesti, ääni yhä heikkenee:

»Puhuin sinun kanssasi kerran helmestä — simpukasta — syvyydestä. — Olen käynyt sen läpi — olen nähnyt lasiseinän katoavan, sulavan kärsimysten liekeissä. Ritva — Orvokkini! — —»

Hän sammuu aamun koittaessa.

* * * * *

Vuosi on kulunut.

Pyhän Yrjänän kalmistossa on hiljainen juhla päättynyt. Kansa poistuu ryhmittäin kellojen soidessa, mutta moni kyyneltynyt katse kääntyy portissa niihin, jotka ovat jääneet kahden jäljelle. Immanuel Haller, Ramezin linnanherra ja Ritva Orjatmaa tervehtivät heitä kaikkia silmillään.

Miten äänettömästi he puhuvatkaan toisilleen, nämä kaksi ihmistä! Se on tullut heille tavaksi tänä kuluneena vuonna, jolloin vanhus tuntikausia on istunut Ritvan työhuoneessa seuraten hänen marmorikorkokuvansa valmistumista, joka tänään oli paljastettu Pyhän Yrjänän kappelin seinällä. Franz Hallerin uurna on kätketty sen alle.

He ovat puhuneet hiljaa, ikäänkuin heidän rakkaansa olisi nukkunut heidän lähettyvillään, mutta näissä kuiskeissa Ritva on saanut paljastaa sielunsa sisimmän ensimmäisen kerran eläessänsä. Hän on saanut kertoa unelmistaan, lasiseinästään, joka tuskassa syntyi ja — hävitettiin. Ja Franzin korkokuva oli noussut kuin uusi elämäntunnustus hänen sydämensä kätketyimmistä kammioista. Poissa olivat nyt kamppailevat ihmisolennot, poissa kuolemaan asti uupuneet ahertajat, poissa haavoitetut rinnat ja huulet, jotka uhmailivat. Sillä heidän silmänsä olivat auenneet näkemään Hänet, jonka käsissä maat ja taivaat lepäävät, kuoleman kukistajan! Hänet, joka yksin voi sulattaa lasiseinän aukaistaksensa maan vaeltajille tien suureen elämään.

Vanha isä katselee korkokuvaa kaipuunsa silmillä. Hän näkee etualalla ristin ja hänet, joka ruusuilla koristaa kylmää maata ja kärsimysten symbolia, mutta kauempana kohoaa uusi olento, jonka kasvoista säteilee ikuinen rauha, sillä hän on nähnyt kaivattunsa sielun liitelevän Jumalan luo. Lapsensydämen suuri Isä häämöttää pilvien lomitse yhtä todellisena kuin aikana, jolloin uskoimme hänen laskevan taivaan tähdet.

He tekevät lähtöä.

»Franz», sanoo vanha herra matalalla äänellä. »Franz.» Ja Ritva vaipuu polvilleen hänen eteensä.

»Siunaatteko minua, Immanuel Haller?» hän kysyy harvaan.

Isä tekee pyhän ristinmerkin hänen päänsä ylitse.