XI.

»Lähdette meitä pakoon, rouva Orjatmaa?» kuului kirkkoherran ääni.

He seisovat eteishallissa eräänä kirkkaana kevätiltana, Ritva menossa tavanmukaiselle kävelylleen auringonlaskun aikana — pastori Aalto vasta saapuneena johtamaan rukouskokousta heidän kodissaan. — Ritva on kalpea. Toini auttaa turkin rouvansa ylle, tämä hymähtää sielunpaimenelle:

»En tee sitä lainkaan mielenosoituksellisesti, vakuutan sen. Minun on vain mahdoton pysyä sisällä näin kauniina iltana. Pian hanki kantaa! Oletteko huomannut sitä?»

»Olen. Mutta enhän ole urheilija.»

»Ihme kyllä!»

Kirkkoherra on komea miehentyyppi, vaalea ja voimakas, tavallisia ihmisiä päätä korkeampi.

»Toivotan teille oikein hyvää iltaa.»

»Samoin.»

Ritva sulkee keventyneenä oven taaksensa, sillä keskustelut Antero Aallon ja hänen välillään saavat aina taistelun muodon — hiljaisesta sävystään huolimatta. Eikä hän pidä tämän tapaisesta voimainmittelystä — miehen kanssa.

Hän kulkee rantatietä pitkin, navakka tuuli salpaa häneltä hengen, mutta hänen mielensä uhkuu sisäistä iloa, kiitollisuutta siitä, että jälleen voi tehdä työtä. Sillä — hänen suuri kohokuvansa on valmistumaisillaan paljon ennemmin, kuin hän oli uskaltanut toivoa. Kipsiluonnos on päätetty, hän odottaa vain marmorityön alkua.

Tämä sisäisten näkemysten voimakausi on tullut hänen ylitsensä kuin lahja, puhjennut kukkaan kuin kylmän kevään ensi vuokko lumen ja jään keskeltä. Hänen kaipuunsa, hänen syvin vakaumuksensa on »Lasiseinän», kamppailevissa olennoissa saanut näkyvän muodon.

»Olen melkein onnellinen», hän kuiskaa itsekseen, kuvitellen mielessänsä aikaa, joka kerran on koittava heille kaikille, suurta sovituksen hetkeä, jolloin Eero ja lapset näkisivät hänen sydämensä sellaisena kuin se oli. Silloin kylmä tuomitseminen kaikkoaisi, eikä kukaan enää vaatisi häneltä sellaista, mitä hänellä ei ollut.

Puut humisivat. Kaukainen kevät lähestyy, sulamisen aika, jäittenlähtö! Taivaanranta liekehtii, metsänreuna hohtaa veripunaisena, mutta jäälakeus lepää syvässä unessa hänen edessänsä. On vielä pitkä aika vapautumisen hetkeen, jolloin aurinko on voittanut. Jaksaakohan odottaa?

Ritva on kävellyt ripeästi, mutta äkkiä hänen on pakko pysähtyä levätäksensä. Rintaan koskee. Ruumiillinen tuska panee hänen sydämensä jyskyttämään, silmissä mustenee. Mutta hän nousee heti rajattomaan vastarintaan. Ei, ei, hän tahtoo pysyä pystyssä! Hengittäen varovaisesti hän kääntyy kotiin päin, mutta kylmä hiki kostuttaa hänen ohimojaan lakkaamatta.

Kauas kaikuu virrenveisuu hänen kodistaan. Yksi salonginikkunoista on avattuna, ja Ritva näkee ohimennen hikisiä ihmiskasvoja pitkin seiniä. Häntä huimaa ajatellessansa ilmaa tuossa huoneessa. Sanat »autuuden tie» sattuvat hänen korviinsa hänen astuessansa kuistille ja syvä vako ilmestyy silmien väliin, mutta hän hymähtää muistellessansa Franz Hallerin sanoja:

»Uskon, että terve, nuori pakana, joka aamuisin kumartaa aurinkoa ja taivaan valkoisia voimia, on lähempänä Jumalaa kuin nykyajan intoilijat, jotka kovakouraisesti tarttuvat jumaluuteen, joka alati pakenee.»

Kokous on loppumaisillaan. Ainoastaan sisäinen rengas, johon kotiväki kuuluu, on jäänyt jäljelle. Jokin tärkeä asia sydämellänsä he alkavat uudestaan rukoilla. Joka sana kuuluu Ritvan huoneeseen. Inkerin ääni on terävä kuin nuoli.

»Sinun puoleesi käännymme, sinä kaikkinäkevä. Tiedät, mitä anomme. Auta, että tämän kodin äitikin pian pääsisi irti ketjuista, jotka kytkevät hänet syntiin ja maailmaan! Anna hänen nähdä sinun kiivaat kasvosi taiteensa tuomitsijana. Saastaa ja turhuutta ovat hänen työnsä. Ne eivät ylistä sinua! Armahda meitä! — »

»Amen.»

Lastenkin äänet yhtyvät siihen.

»Auta, ettei mikään turmelisi nuoria kukkasia sinun tarhassasi, Herra! Aamen.» Kirkkoherra lopettaa.

Ritva seisoo ovessa. Hän on kalmankalpea, mutta silmät palavat, sillä hän on vilahdukselta nähnyt papin katseen, joka kiihkeästi on takertunut Lean huuliin.

»Sinä valkeaksi sivuttu hauta!»

Huoneessa olijat syöksyvät kauhistuneina ylös.

— Ritva on poissa. He tuijottavat avuttomina toisiinsa.

»Suuri on pahuuden valta.» Inkeri lausuu sen hyvästellessänsä kirkkoherraa, mutta he katselevat seiniä aroin silmäyksin.

Ritvan korvissa kohisee. Kuumeisen veren aallot polttavat hänen pintaansa. Hän luulee lopun lähenevän ja toimii mielipuolen voimin.

»Jos on lähdettävä — lähden kaikkineni, kaikkineni», hän hokee. Ja vasara iskee, sirpaleita lentää ja musertuu tomuksi.

»Lasiseinä, lasiseinä, jopa katoat — kerrankin!» hän iloitsee nähdessänsä vuosien työn hävitettynä. »Jos on lähdettävä — otan teidät mukaani! Korjaan yksin unelmieni sadon!»

Kero seisoo hänen takanaan:

»Ritva!» Ääni katkesi.

Silloin Ritva käpristyi kokoon ja kaatui suulleen. Verivirta pusertui esille hänen huuliensa välitse.

»Lähden kaikkineni!» hän vielä kerran toisti.