I.

Lapsuudestani saakka, − kertoi hän − olin hyvä ystävä ja toveri Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan kanssa, jotka olivat meidän naapuritalojen poikia. Yhtenä vuonna olimme syntyneet, yhdessä kasvoimme, leikimme ja peuhasimme. Jos teimme hyvää tai pahaa, niin aina olimme yhdessä siinä osallisena. Toisinansa me kyllä riitelimme, mutta siitä taas pian sovittiin ja oltiin yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin.

Rippikoulusta päästyä aloimme elää oikein miesten tavalla; joimme viinaa ja pelasimme korttia, kuten miehet ainakin. Naapurikylän pojille annoimme monta kelpo selkäsaunaa; vaikka usein saimme takaisinkin samalla mitalla.

Allilan Jaska oli varakkaan talon poika samoin kuin minäkin. Luonnoltansa hän oli siivo ja hiljainen selväpäisenä, mutta juovuksissa ylpeä ja riitaisa. Vaikea oli hänen kanssansa pysyä sovinnossa silloin kun ryypättiin, sillä jos hänelle sattui sanomaan sanan joka ei häntä miellyttänyt, niin siitä hän heti suuttui ja antoi kyllä hyvän löylytyksenkin, jos ei häntä vaan hyvin pyytänyt ja mielitellyt.

Perämäen Tuomaan koti oli köyhänpuoleinen, josta Tuomas oli useinkin hyvin pahoillaan, sillä hän luuli köyhyyden olevan syynä siihen, ettei hän ollut oikein arvossa pidetty nuorenväen seurassa. Luonnoltansa oli hän rohkea ja ilomielinen veitikka. Pahin vika hänessä oli se, että hän luuli itseänsä paremmaksi kuin olikaan ja kerskaili usein itsestänsä.

Sillä ajalla, josta kertomuksemme alkaa, olimme yhdenkolmatta vuoden ikäisiä, reippaita, kolmen kyynärän mittaisia veitikoita, kelvollisia ottamaan melkein vaikka minkälaista miestä rinnuksista.

* * * * *

Oli eräs tyyni ja kaunis pyhäaamu, elokuun lopulla. Olin väsyksissä ja uninen, sillä viime yönä olin ollut yöjuoksuilla koko yön.

"Kirkkoon nyt saa laittaa itsensä", sanoi isäni vähän äreästi kirkkoon lähtiessään, sillä minä olin laiska kirkkomies, kävin siellä vaan muutaman kerran vuodessa.

Mutta minua ei haluttanut nytkään kirkkoon. Menin vaan kamariini maata ja nukuin pian sikeään uneen. Vaan pian taas heräsin syystä, että joku veti minua käsivarresta. Avasin silmäni ja näin Perämäen Tuomaan edessäni ja Allilan Jaska istui pöydän päässä tuolilla.

"Vai pyhänä tässä nukkumaan", sanoi Tuomas, puoleksi leikillä.

"No, kun olin niin väsyksissä", vastasin minä haukotellen ja nousin ylös.

Minulla sattui olemaan viinaa ja otin siis viinapullon pöydälle ja kaadoin heille ryypyt. Pojat olivat harvasanaisempia kuin ennen. Imeskelivät vaan ääneti piippujansa, aina väliin puhaltaen aika savukakkareen suustansa. Näin kyllä, että heillä oli joku painavampi asia mielessä kuin hypyt ja tappelut. Yhtä kaikki kysyin niinkuin puheen aluksi:

"Missä tänä iltana hypellään?"

"Minä en tiedä ainakaan", vastasi Tuomas ja lisäsi, "enkä välitäkkään hypyistä, sillä minulla on parempia asioita mielessä."

"Mitkä sen parempia asioita ovat nuorelle miehelle kuin hyppy?" kysyin minä nauraen, vaikka vähän uteliaana.

"On niitä parempiakin", sanoi Tuomas ja alkoi ladata piippuansa. Sitte hän lisäsi; "Jaska ja minä lähdemme kahden viikon päästä Amerikkaan ja tulimme katsomaan, etkö sinäkin lähde?"

"Amerikkaan!" huudahdin minä hämmästyneenä. "Niin, niin. Onko se niin kovin ihmeellinen asia?" sanoi Tuomas.

"Eiköhän sun päässäsi ole vähän vikaa?" sanoin minä leikillä, sillä en uskonut hänen totta puhuvan.

"Ei, kyllä se on täysi tosi", vakuutti Allilan Jaska, "Lavelan Iikka lähtee kahden viikon perästä Amerikkaan ja me menemme hänen seurassansa. Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, osaa puhua engelskaa ja tietää kaikki mutkat matkalla; hänen seurassansa on hyvä mennä."

Lavelan Iikka oli eräs mökkiläinen meidän kylän torpilta. Hän oli ollut jo ennen kolme vuotta Amerikassa ja puuhaili sinne nyt taas uudestaan.

"No mutta, veli veikkoset, olettepa unhottaneet, kuinka sinne pääsee. Kuinka saamme passit? Tiedättehän, että meidän pitää keväällä arvanheittoon joka miehen?" huomautin minä.

"Tiedämme kyllä, ja sepä se juuri onkin asia, jonka tähden lähdemmekin Amerikkaan", vastasi Tuomas, "minä en ainakaan muutoin lähtisikään. Ja mitä passeihin tulee niin niistä ei ole mitään hätää. Ottaa vaan Ruotsiin kolmen kuukauden passit, niin niillä pääsee, ja sitte ei kysytä passia enää missään. Lavelan Iikka sanoi niin."

"Minua ei vanhempani ainakaan päästäisikään lähtemään", tuumailin minä.

"Kysyäppä näiltä, vanhapäiltä, ne ovat aina vastaan, vaikka mitä aikoisi!" huudahti Tuomas. "Minä poika en kysynytkään saako mennä, vaan sanoin ainoastaan, että minä lähden Amerikkaan, laittakaa vaatteita ynnä muuta siihen mukaan."

"Minä ainakin kysyin, mutta ensin ei luvattu ajatella sinnepäinkään, sanottiin vaan, että kotona on työtä ja ruokaa yltäkyllin. Vaan kun minä aikani kiusasin ja tahdoin, niin jo viimein äijä löi seitsemänsataa pöytään ja sanoi: tuoss' on, tee tahtosi", kehahteli Allilan Jaska.

"Teillä ei olekkaan mitään hätää, kun on kotona varoja yltä kyllin, mutta minun vaivaisen pitää ottaa matkarahat lainaksi", virkkoi Tuomas surullisesti.

"Mutta eihän siellä sotaväessä ole niin paha olla, ettei siellä kolmea vuotta tule aikaan?" muistutin minä vielä.

"Miksi ei tuota nyt aikaan tulisi", sanoi Tuomas, "mutta jos sattuisi tulemaan sota, jota aina ennustetaan tulevaksi, niin silloin poikain housut tärisis."

"Mutta eihän sodassakaan kaikki tule tapetuksi?"

"Ei tulekaan", sanoi Tuomas, "mutta kuka sen tietää, mekö juuri jäisimme elämään. Ja lempoko siellä voisi pysyä hengissä, kun luotia lentelee niin tiheään kuin rakeita. Minua ainakin osattaisiin kohta."

"Ei, siellä ei voisi pysyä yhtä minuuttiakaan hengissä!" vakuutti Allilan Jaska.

"Taitaa niin olla", myönsin minäkin ja kaadoin viinapullosta ryypyt asian vahvistukseksi.

"Mikä hätä meillä on, kun menemme Amerikkaan", alkoi Tuomas taas, "olemme siellä muutamia vuosia siksi kun palvelusaika on mennyt ohitse, ja tulemme sitte takaisin rikkaina ja mahtavina herroina; ostamme isot talot ja elelemme kuin herrat! Eikö kelpaa? Lähdetkö Ryyti?"

"Olkoon menneeksi", sanoin minä, vaikka epäillen.

Puhelimme sitte yhtä ja toista. Aina väliin ryypättiin, niin että pojat olivat poislähtiessään aika hutikassa, varsinkin Tuomas, joka laski aina lasin pohjaksi.

Jäin sitte yksinäni miettimään, miten ilmoittaisin asian vanhemmilleni. Jyrkän kiellon tiesin saavani, mutta sittekin päätin lähteä.

Kujalta kuului Perämäen Tuomaan laulu:

Enkä mä viitsi työtä tehdä Kyrön vainiolla, Amerikass' on niin hyvä olla Ja helppo herrastella!...