VII.

Tultuani majapaikkaan, oli siellä surkea hätä, missä minä olin. Lavelan Iikka oli jo lähdössä etsimään minua kaupungilta, sillä laivan oli määrä pian lähteä.

"Nyt oli jäädä myöhäiseksi. Laita pian itsesi valmiiksi, laiva lähtee tuossa paikassa", saneli Iikka.

"En minä lähde Amerikkaan", sanoin minä vakaasti.

"Mitä?" kysyi Iikka hämmästyneenä.

Toisetkin katsoa töllöttivät kummastuneena päälleni.

"Minä en lähdekkään Amerikkaan", toistin minä.

"Mitä varten? Minkä tähden? Mihin sinä menet?" kyselivät toiset hämmästyneinä.

"En minä mene mihinkään muualle kuin kotiin."

"Pyörtäisitkö matkalta!" huudahti Tuomas, "sittehän sinulla nauraisi hevosetkin, mitä sitte ihmiset!"

"Naurakoon, vaikka nauraisi koko maailma, kun itse vaan tiedän, että oikein teen."

"Kyllä se onkin oikein, että lähdet kotiin", sanoi äitini tyytyväisenä.

"Minä en kääntyisi takaisin, vaikka saisin parhaan talon meidän pitäjästä, kun olen kerran lähtenyt", sanoi taas Tuomas.

"Samat sanat, vaikka hiukka harvempaan", yhtyi Jaskakin.

"En kiellä enkä käske teitä, saatte tehdä niinkuin itse haluatte, mutta minä en seuraa teitä, muuta kuin satamaan asti", sanoin minä päättävästi.

"Enkä minä olisi uskonut sinua noin pelkuriksi, vaikka sitä olisi sata suuta sanonut", virkkoi Tuomas melkein vihoissaan.

"Mutta etkö enää muistakkaan, että sinun pitää sotapalvelukseen?" muistutti Allilan Jaska minulle.

"Menen sinne vaikka kymmeneksi vuodeksi, ennenkuin Amerikkaan", vastasin minä huolettomasti.

"Älä sinäkään Jaska lähde, tule vaan kotiin", pyyteli Allilan emäntä.

"En, en, vaikka äkehiä sataisi ja piikit alaspäin, niin minä en lähde kotia", vastasi Jaska mahtavasti.

Lavelan Iikka otti kapsäkkinsä ja meni ovelle.

"Lähdetään nyt pojat tahi jäämme tänne kaikki."

Jaska ja Tuomas ottivat kumpikin kapsäkkinsä ja menivät ulos Iikan jälkeen. Me toiset lähdimme myös heidän perässään satamaan, katsomaan heidän lähtöänsä sekä sanomaan jäähyväisiä.

Tultiin sitte satamaan, jossa tuo surullinen hyvästijättö tapahtui. Allilan ja Perämäen emännät ne itkeä tihuuttivat, että olisi luullut vedeksi sulavan, ja pyysivät poikiansa edes kirjoittamaan hyvin usein kotiin sekä tulemaan pian itsekin takaisin. Alakuloisina seisoivat isännätkin siinä, vaikka eivät kehdanneet näyttää suruansa itkemällä niinkuin vaimot; mutta ei paljo toisinkaan ollut. "Mutta minkä tähden sinä oikeastaan et lähdekään, vaikka oli niin vahva aikomus?" kysyi Tuomas minulta hyvästellessään.

"En minä tiedä oikein itsekään, mikä siihen on syynä, mutta minulta on kadonnut kokonaan matkahalut. Lähteä Amerikkaan tuntuu minusta samalta kuin mennä seilailemaan tuonne aavalle merelle synkässä pimeydessä raivokkaan tuulen puhaltaessa", selitin minä ja lisäsin: "Toivon kuitenkin että olemme hyvät ystävät, kuten ennenkin; ehkä vielä tapaamme toisemme. Ja pyydän vielä, että ilmoitatte itsestänne minulle, kuinka siellä rupeaa aikanne kulumaan ynnä muuta."

"Sen me teemme", vastasi Allilan Jaska, "mutta sinun pitää myöskin kirjoittaa, kuinka täällä asiat kulkee, varsinkin nuorison seassa."

Minä lupasin sen, jonka jälkeen erosimme. Toverini astuivat laivaan, joka vähän ajan kuluttua lähti rannasta, erotti heidät synnyinmaastansa, viedäksensä vieraalle maalle "puuveitsellä hopeaa vuolemaan."

Mykkinä ja sanattomina seisoimme rannalla, silmät tähdättynä laivaan niin kauvan, kuin vaan se oli näkyvissä...

Sinne menivät minun toverini, minun lapsuuteni ystävät ja leikkikumppanit! − kohden kohtalonsa koukertelevia polkuja.

Alakuloisina, hiljaisina lähdimme astelemaan rannasta majataloa kohden. Sinne tultua mielivät toiset olla siellä yötä, vaan minä tahdoin, että piti lähdettämän kohta kotiin, sillä ei minua huvittanut enää olla kaupungissa. Ja viimein sainkin heidät suostumaan.

Yö oli tyyni ja raikas. Kylmä hallanhenki leijaili ilmassa, laaksot ja alangot olivat vaaleanharmaan sumun peitossa. Mutta me olimme hyvästi vaatetetut, että ilman vilustumista voimme istua rattailla.

Hevosella, joka lähes vuorokauden oli seisonut kaupungissa, oli hyvä halu laskettaa kotia kohden ja koska minullakin oli palava halu kotiin, niin kuljimme aika vauhtia, että toiset tuskin seurasivat. Väliin annoin hevosen kävellä, sillä en tahtonut liiaksi sitä rasittaa, mutta hetki käveltyänsä lähti se taas juoksemaan ilman käskemättä.

"Minkätähden lähditkään kotoa, kun ei kerran tehnyt mielesi Amerikkaan?" kysyi äitini minulta, kun olimme jo lähellä kotoa.

"Mistä sen tiedätte, tekikö mieleni vai ei?"

"Kyllä minä sen huomasin silloin varsinkin, kun lähdettiin."

"Sen tähden kun ei isä yhtään minua kieltänyt eikä estänyt menemästä."

"Mitä sinun tarvitsi siitä huolia, vaikka ei hän kieltänytkään, näithän sen kyllä muutenkin, ettei hän olisi sinua päästänyt mielellänsä?"

"Niin kyllä, mutta hänellä olisi ollut aina hyvä syy, siihen sopivassa tilaisuudessa sanoa, että miksi et silloin mennyt Amerikkaan, kun uhkasit?"

"Mutta onhan hänellä nyt yhtä hyvä tilaisuus niin sanoa, jos tahtoo?"

"On kyllä, parempikin, mutta − minä voin kärsiä." Ajoimme vähän matkaa ääneti, kun äitini taas kysyi: "Mikä sinun siellä Vaasassa sai sille päälle, ettet lähtenytkään Amerikkaan?"

"Minä tulin huomaamaan, että minulla on isänmaa, jonka hyväksi minun tulee elää, taistella ja kuolla", vastasin minä.

Äitini ei puhunut koko matkalla enää monta sanaa, istui vaan äänetönnä ja − mietti.