IV.

Pian oli kaksi viikkoa kulunut, joka oli meillä valmistusaikaa. Runsaasti valmistettiin minulle matkatarpeita, niinkuin vaatteita, sukkia ynnä muuta, mutta salaisesti vaan, etteivät kyläläiset olisi saaneet mitään vihiä asiasta. Mutta yhtä kaikki tiettiin pian koko kylässä meidän aikomuksemme. Useat tuttavistani kehottivat minua heittämään hiiteen koko Amerikan, vaan en ottanut heitä kuullakseni, vastasin vaan, että itse minä parhaiten asiani tiedän.

Tuhat markkaa sain minä isältäni matkarahoiksi. Niitä en kuitenkaan olisi niin paljon matkalla tarvinnut, vaan hän antoi sentähden, ettei − niinkuin hän sanoi, − tarvitse nälkään kuolla, jos ei kohta satu työtä saamaan, kun perille pääsee.

Me olimme päättäneet mennä aina Kaliforniaan saakka, sillä Lavelan Iikka sanoi siellä olevan parhaimmat työpalkat. Siis lyhintä tietä rikkauteen, onneen ja kunniaan.

Kodissani ei ollut sanottavasti iloiset ajat käsillä. Mykkänä ja sanatonna käveli isäni edestakaisin kamarissaan tai kuleskeli väen luona pellolla, vaan sanallakaan ei hän estänyt tai kieltänyt minua lähtemästä. Oli vaan sanonut äidillenikin, kun tämä oli kehottanut häntä estämään minua:

"Kun lapsi saa, mitä hän tahtoo, niin se on vaiti."

Äitini itki melkein päivät pitkät sekä pyysi ja rukoili minua pysymään kotona ja heittämään mielestäni pois koko Amerikan. Mutta ei, minä pysyin vaan itsepintaisesti päätöksessäni ja valmistelin itseäni matkaa varten.

Tulipa viimein lähtöpäivä. Se oli torstai. Illalla piti lähteä Vaasaan, josta seuraavan päivän illalla tiettiin laivan lähtevän Ruotsiin. Sillä meidän tuli matkustaa.

Sydämmeni alkoi levottomasti sykkiä ja suru tahtoi väkisenkin vallata mieleni. Monta kertaa olin jo katkerasti katunut, kun olinkaan päättänyt lähteä Amerikkaan, ja nyt, kun oli lähdönaika pian käsissä, toivoin että joku ihme tapahtuisi, ettei tarvitsisi lähteäkään. Tosin ei minulla ollut mikään pakko lähteä, mutta kun kerran olin tyhmyydessäni niin päättänyt ja kun minun puuhani oli jo melkein jokaisella tietona, niin en enää kehdannut päätöstäni peruuttaa. Toivoin että isäni minua estäisi ja pyytäisi menemästä, mutta kiusakseni ei hän puhunut yhtään sanaa, ei kieltänyt eikä käskenyt. Antoi vaan minun elää ja olla, niinkuin itse halutti.

Nyt vasta tulin oikein huomaamaan, kuinka hyvä koti minulla oli. Kuinka rakkailta tuntuivat minusta kaikki paikat, joista en ennen ollut mitään huolinut. Surumielin katselin pihlajia, jonka lapsuudessani olin istuttanut ja jota usein olin repinyt ja raiskannut, vaan joka nyt näytti niin tutulta ja rakkaalta! Surumielin katselin ympärilleni, kun joka paikassa näin vaan tuttuja esineitä; tuossa oli penkki, jolla olin niin monta kertaa istunut, ja tuossa pöytä, jossa- olin niin usein syönyt, sekä tuolla takka, jossa olin lämmitellyt. Ne näyttivät niin hauskoilta ja rakkailta! Surumielin muistelin entistä elämääni, kun olin elänyt kuten pakana. Pyhäpäivät olin juonut ja tapellut sekä arkipäivät tehnyt työtä sen toivon elähyttämänä, että taas tulee pyhä. Ja nyt, kun ehkä voisin paremmin elää, täytyy minun lähteä pois koko maasta!

Puolenpäivän aikana tuli Lavelan Iikka meille, sillä hänen oli määrä tulla minun kanssani meidän hevosella Vaasaan.

Olin melkein vihoissani Iikalle, sillä minä katsoin hänen syyksensä koko Amerikkaan menon, hän kun oli ensin viekoitellut Allilan Jaskan ja Perämäen Tuomaan, jotka sitte saivat minunkin tuumaansa suostumaan.

"No, miltä nyt tuntuu, kun pitää lähteä pois kotoa?" kysyi Iikka minulta.

"Tuntuu siltä, etten tee siinä aivan oikein", vastasin minä, koettaen salata tyytymättömyyttäni.

"Kuinka niin?"

"Haluni päästä sotapalveluksesta vapaaksi käskee minua Amerikkaan, mutta velvollisuuteni käskee minua jäämään kotia."

"Kyllä ne semmoiset velvollisuudet pian haihtuvat matkalla, kun näet semmoisia, joita et täällä koskaan näkisi; esimerkiksi suuria ja komeita kaupunkeja, joiden suhteen Vaasa on kuin joku kylä räysä", toimitti Iikka.

Vaan en minä olisi huolinut hänen kaupungeistansa, kun vaan olisin kehdannut jäädä kotia.

Iltapäivällä tulivat Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas meille. Vanhempansa olivat heillä saattomiehinä. Tuomas oli jo aika hutikassa ja hän tuli laulaen:

Eikä ne pojat talojansa asu, Ne lähtevät Amerikkaan; Siell' on jo monen mamman poika Ja monen mamman likka.