II.

Jäin siis nyt yksinäni kamariin, jossa ison aikaa mietiskelin, mitä minä teen, lähdenkö Amerikkaan vai enkö. Usein ennen oli tuo sotapalvelus tullut mieleeni ja olin pelännyt ajatellessani, että pitäisi sotaan lähteä, ja nyt muuttui pelkoni vielä suuremmaksi, kun ilmaantui keino päästä siitä vapaaksi.

Minä olin, samoin kuin toverinikin, oppimaton talonpoika. Koulua en ollut käynyt muuta kuin kylänkoulussa, missä eräs torpan mies oli opettajana, joka ei osannut lukea paremmin kuin minäkään. Isäni vihasi kansakoulua, ettei päästänyt minua sinne, vaikka minä olisin mielelläni mennyt. En siis tiennyt itselläni muita velvollisuuksia olevankaan, kuin tehdä työtä ja peljätä Jumalaa, jota viime mainittua seikkaa kuitenkin hyvin vähän ajattelin.

Niin. Siihen päätökseen siis viimein tulin, että mennä Amerikkaan on hyvä keino päästä vapaaksi sotapalveluksesta ja samalla tulla äärettömän rikkaaksi.

Korjasin viinapullon pöydältä ja menin tupaan. Äiti istui penkillä ja luki postillaa. Muuta väkeä ei tuvassa näkynyt.

"Joko isä on tullut kirkosta?" kysyin.

"Jo. Hän äsken tässä sinua kyseli, olisiko ollut sinulle jotain asiaa."

Samassa tuli isä kamarista ja sanoi minulle:

"Haaralassa on nyt kolmivuotias ori, josta tahdotaan kolmesataa markkaa. Saat mennä sen sieltä hakemaan, jos tahdot."

Minä olin näet usein isääni tahtonut ostamaan minulle hevosen. Mutta nyt en luullut sitä enää tarvitsevani ja sen tähden sanoin:

"En minä tarvitsekaan enää hevosta. Minä lähden Amerikkaan."

"Amerikkaan!" huudahti äitini. "Mitä varten?"

"Minkä tähden? Mitä puuttui?" kyseli ihmeissään isä.

"Ei mitään puutu, mutta minä menen sinne sen tähden, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen", vastasin minä vakaasti.

Isä istui penkille ja imeskeli ahkerasti piippuansa. Äiti katsoi hämmästyneenä minuun ja näin, että kyynel alkoi kiiltää hänen silmissään.

"Meneekö sinne ketään muita?" kysyi hän viimein huoaten.

"Allilan Jaska ja Perämäen Tuomas lähtevät sekä Lavelan Iikka, joka on ollut siellä ennenkin, lähtee myöskin. Minä menen heidän seurassansa", selitin minä.

"Mene vaan", lausui isäni hieman värähtävällä äänellä ja meni kamariin.

"Mutta eikö se ole turhaa sinne mennä", sanoi äitini isän mentyä, "mistä sinä sen paremman Amerikan löydät, kuin sulia kotona on?"

"En mistään, mutta tuo − sotapalvelus", änkytin minä.

"Niin, kyllä sekin on kauheata", sanoi äitini, "sillä minä muistan, kun noita ruotiryssiä oli ennen kotonani kortteeria, kuinka niitä lyötiin ja rääkättiin kuten eläimiä. Mutta kauheata se on Amerikkaankin lähteä. Kuka sen tietää, palajatko sieltä koskaan takaisin."

"Kyllähän se kuolema voi tulla yhtä hyvin täällä kuin sielläkin, jos se on niin sallittu", muistutin minä, vaan en huomannut sitä, että sodassakin voi pysyä yhtä hyvin hengissä kuin muuallakin, jos se on kerran niin sallittu.

"Mutta mitä Anna sanoo?" kysyi äitini. Hän tarkoitti Allanperän Annaa, joka oli minun morsiameni.

"En tiedä, mutta sanokoon mitä tahansa, menen minä kuitenkin."

"Hän ei suostu sinua odottamaan niin kauvan, kunnes tulet takaisin. Hänellä on muitakin kosijoita yltäkyllin."

"Tehköön niinkuin haluttaa", vastasin minä ja menin kamariini, jossa vietin lopun päivää mietiskellen sitä onnea ja rikkautta, jonka olin kohtaava Amerikassa ja sitä onnellista elämää, jota olin viettävä sieltä palattuani.