XIII.

Puolitoista vuotta sen jälkeen satuin minä menemään Perämäkeen, kun siellä juuri luettiin Amerikasta tullutta kirjettä. Kaikkien läsnäolevaisten kasvot osottivat mitä suurinta surua ja emäntä nyyhkytti oikein ääneensä.

"Isäntä käski minua istumaan ja antoi käteeni kirjeen, josta minä muun muassa luin seuraavan:

"Kaksi päivää sitte kuoli täällä poikanne Tuomas tapaturmaisesti. Hän oli viime aikoina juonut viinaa hyvin ahkeraan, ja juovuksissa hän oli nytkin, kun putosi vaunuista junan alle, jossa musertui kuoliaaksi."

En voinut liikutustani salata, vaan kyyneleet tulivat silmiini. Vapisevalla kädellä annoin kirjeen takaisin isännälle.

"Kauhea kuolema", sanoin melkein itsekseni.

"Ei se helppo ollut; − ja vielä sitte juovuk − − −", sanat takertuivat hänen kurkkuunsa.

En saattanut enää olla huoneessa, vaan menin ulos ja lähdin kotiini.

"Perämäen Tuomas on kuollut", sanoin Annalle kotiin päästyäni.

"Amerikassako?"

"Niin."

"Millä lailla?"

"Mennyt junan alle."

"Oi Jumala!"

"Ja hän oli vielä juovuksissa."

"Voi kaikkivaltias! − Juovuksissa mennä ijankaikkisuuteen − −."

Anna kauhistui semmoista ajatellessaan.

"Huono onni oli Jaskalla ja Tuomaalla", sanoin minä.

"Huono oli, mutta eivät he parempaa ansainneetkaan", vastasi Anna, "sillä mitä muuta ansaitsee semmoinen petturi, joka hylkää isänmaansa sen tähden, että tämä tahtoo pienen palveluksen, joka hänen pitäisi ilolla täyttää."

"Tuomitset liian ankarasti", huomautin minä. "He eivät tietäneet isänmaasta enempää kuin sika pohjantähdestä. Rakastaa isäänsä ja äitiänsä, sen he kyllä ymmärsivät, mutta arvelivat ehkä, että ne tulevat yhtä hyvästi toimeen, vaikka he olisivat Amerikassa tai Austraaliassa, täältä juomasta ja tappelemasta. Sen he myöskin tiesivät, että heidän olisi pitänyt mennä sotaväkeen, nimittäin _pakosta,_ mutta he katsoivat parhaaksi välttää sitä pakkoa, menemällä ulkopuolelle pakottajain hallituspiiriä. Sotaväki oli heidän mielestänsä tuommoinen jonninjoutava, herrain keksimä laitos, johon nuorukaisia viedään kuten linnaan, herrojen komennettavaksi. He eivät ymmärtäneet, että sillä tarkoitetaan kansan parasta, isänmaan varjelemista ja kotiemme sekä vapautemme suojelemista."

"Niin, kyllä se on niinkin", myönsi Anna. "He eivät ymmärtäneet, tai jos ymmärsivätkin, niin eivät ajatelleet edemmäksi kuin 'nenänsä päähän'. Mutta sen pitäisi välttämättä jokaisen Suomen nuorukaisen tietää ja ymmärtää, mikä on Suomi, isänmaa, kotimaa ja mikä on heidän velvollisuutensa sitä kohtaan."

"Ja myöskin tietää ja ymmärtää, mikä on Jumala, joka on meidän luonut sekä antanut meille isänmaan, ja että ilman Hänen apuansa ja siunaustansa on työmme turhaa ja kaikki yrityksemme tyhjää ajan hukkaamista", lisäsin minä.

"'Valistus on viritetty, järki hyvä herätetty'. Ehkä kohta koituu se aika, että jokainen tekee, mitä hänen virkansa vaatii."

"Ehkä... Sitä toivokaamme!"

ERÄÄNÄ AATTO-ILTANA.

Hän kokoo kaikki kansakseen Ja ottaa meitä lapsikseen − −

lauloivat lapset heleällä äänellä, istuessaan pienen, lukuisilla kynttilöillä valaistun ja kauniisti koristetun joulukuusen ympärillä torppari Lehtoniemen tuvassa eräänä jouluaatto-iltana.

Takassa roihusi iloinen valkea ja joulupuuro kiehua rapsotteli padassa, jota Liisa, kasvot lämmöstä hehkuvina, ahkerasti sekoitteli.

− − Ja vihdoin viepi helmoissaan Kuollessa kotiin autuaan. − −

Kauniisti soi laulu. Tiinalla, naapurin tytöllä oli heleä ääni ja hyvin osasikin hän laulaa. Nuoremmat tytöt, jotka osasivat nuotin, lauloivat jälessä, mutta pojat istuivat äänettöminä, suu puoleksi avoinna ja silmät tyytyväisyydestä loistavina, katsellen ja kuunnellen tyttöjä. Kuusen monilukuiset kynttilät valaisivat pienen, puhtaaksi siistityn tuvan niin juhlallisen valoisaksi.

Salu, torpan isäntä, istui kamarissansa keinutuolissa ja mietteihinsä vaipuneena katseli avoimesta ovesta lapsia, jotka lauloivat tuvassa. Ne olivat köyhäin mökkiläisten lapsia siitä likitienoilta, jotka Liisa, Salun vaimo, oli kutsunut kotiinsa aattoiltaa viettämään.

Siell' kynttilöitä kirkkaammin Me Luojan luona loistamme − −

lauloivat lapset yhä.

Salusta oli hetki niin juhlallinen ja mieltä ylentävä, että hän mielellänsä olisi yhtynyt lasten lauluun, mutta ei osannut säveltä eikä olisi muutenkaan kehdannut, koska ei ollut ennenkään laulanut muiden kuullen. Mutta sydämmellisellä hartaudella seurasi hän laulua itseksensä.

Siis kiitos Jesu kaunoinen, Kun tulit, otit, armoinen! Sun omiksesi meitäki Myös ota, hoida iäti!

Laulu loppui tähän ja Tiina alkoi etsiä toista laulua kirjoista, joita Liisa oli hänelle antanut.

Kamari oli pimeä. Ainoastaan kynttilät valaisivat ovesta leveän valoviivan lattiaan ja yhdelle seinälle. Salu oli asettanut keinutuolin, jossa hän istui, niin etteivät kynttilät häntä valaisseet. Siitä voi hän sitte rauhassa katsella riemuitsevia lapsia ja takan luona häärivää vaimoansa. Mielensä oli keveä ja rauhallinen. Kiitollisella sydämmellä Luojaa kohtaan ajatteli hän nykyistä oloansa ja elämäänsä. Siitä pimeästä oli niin hyvä katsella valoisaan ja puhtaaksi pestyyn tupaan, jossa joulukuusi kaikessa juhlallisuudessaan seisoi lattialla, lapsien sen ympärillä laulaessa ja vaimonsa tuolla takan luona hääräillessä yhtä punottavin poskin kuin seitsemäntoista vuotta takaperin.

Salu muisti kuin eilisen päivän, kuinka hän eräänä kesäiltana seitsemäntoista vuotta takaperin oli tunnustanut Liisalle rakkautensa sekä pyytänyt häntä omaksensa. Vastaus oli ollut myöntävä, ja autuaallisen tunteen valtaamana oli hän silloin painanut Liisan rintaansa vasten ja ilta oli kulunut hellässä keskustelussa ja tulevaisuuden tuumissa.

Hän oli ollut köyhän talon poika, nuorin kuudesta veljeksestä, ja Liisa tämän Lehtoniemen torpan ainoa tytär. Kumpaisenkin vanhemmat olivat olleet tyytyväisiä heidän liittoonsa eikä kylän juoruämmätkään olleet kovin suurta metakkaa pitäneet.

Autuaallisissa unelmissa olivat he sitte viettäneet muutamia viikkoja. Vihille eivät pitäneet kiirettä, koska olivat nuoria, hän kahdenkymmenen ja Liisa kahdeksantoista vanha. − − Silloin, eräänä iltana oli tullut vanhanpuoleinen vaimo Hakalaan, Salun kotiin, ja haastanut hänen puheillensa kahden kesken. Hän oli ollut naapurikylästä, erään rikkaan talontyttären, Lannilan Liinun lähettämä, jonka vanhemmat olivat kuolleet ja hän yksin jäänyt velattoman, neljännesmanttaalin talon ja kunnollisen irtaimiston omistajaksi. Akka oli hänelle kuiskuttanut, että Liinu ottaisi hänen taloonsa isännäksi, jos nimittäin Salu olisi halukas tulemaan. Vielä oli hän sanonut, ettei Liinu halua rikasta, vaan ainoastaan kunnollista ja reipasta miestä ja että hän oli huomannut Salun juuri sopivaksi.

Äänetönnä oli hän kuunnellut akan lopinaa ja sen loputtua vastannut: en tiedä, jahka ensin mietin, ynnä muuta semmoista. Mutta siitä päivin olikin alkanut tuumata niin, että oli ollut ihan hulluksi tulla. Lehtoniemen Liisa ja Lannilan Liinu ne olivat pyörineet hänen ajatuksissansa kuin tuulimyllyn siivet rajutuulella; toinen ja toinen kohoten yläpuolelle ja taas laskien alemmaksi. Liisa oli ollut hänen mielestänsä herttainen tyttö, ei niin "ihmeen kaunis", mutta jotain tyyntä ja jaloa ilmeni koko hänen olennossaan, joka teki hänet miellyttäväksi. Mutta ei Lannilan Liinu myöskään ollut epäonnistunut Luojan kuva. Hänen luonnettansa ei Salu tuntenut. Ja neljänneksen talo! − täytyihän senkin jotain vaikuttaa myllynsiivissä. Se auttoi kun auttoikin Liinun korkeammalle Liisaa. − − −

− − Jeesus kaunis helmois' makas' Maarian − − kuului veisuu tuvasta. Liisakin oli yhtynyt lasten joukkoon ja sydämmellisellä hartaudella otti osaa veisuuseen.

Salu nousi ylös ja täytti piippunsa pöydällä olevasta tupakkaloodasta. Saatuansa siihen tultakin, istui hän taas entiselle sijallensa, jaloillaan lattiasta työntäen tuolin soutumaan. Hetken kuunneltuaan veisuuta, käänsi hän mietteensä taas entiseen elämäänsä.

− − Loistavat häät oli vietetty Lannilassa ja "onnellinen, onnellinen" olivat ihmiset ja koko maailma kuiskuttaneet hänen korviinsa. Olipa hän uskonut itsekin olevansa onnellinen. Samalla innolla kuin hän oli syleillyt Liisaa, silloin kun hänelle rakkautensa tunnusti, samalla innolla oli hän syleillyt myöskin Liinua hääiltana. Viulun säveleet olivat silloin kuuluneet häähuoneesta ja ilkeä syysmyrsky päristänyt ikkunoita. − −

Rohkealla mielellä oli hän silloin ajatellut elämää. Velaton, kunnollisesti asuttu neljänneksen talo, siinä oli vahva tulevaisuuden turva.

Mutta sitte. − −

Salu työnsi tuolin liikkeelle ja sytytti tulen piippuunsa, joka oli sammunut. Hän koetti kuunnella virttä, jota tuvassa veisattiin, mutta väkisenkin kääntyivät hänen ajatuksensa entiseen elämäänsä.

− − Viikkoja, kuukausia oli kulunut häistä. Hän oli tullut tuntemaan Liinun luonteen täydellisesti. Surkeasti oli hän pettynyt, kun oli luullut saavansa huolettoman, huolista vapaan elämän. Tuskin olivat kuherruskuukaudet kuluneet, kun hän oli jo tullut tyytymättömäksi elämäänsä. Liinu oli ollut huono emäntä ja aviopuoliso. Hän oli ollut huolimaton puvussansa, taitamaton ja huolimaton talouden hoidossa, hyvä ystävä kahvipannun ja kylän juoruämmäin kanssa. Väki oli ollut tyytymätön hänen ruokalaitoksiinsa.

Salu oli ensin ystävällisesti neuvonut häntä hoitamaan paremmin tehtävänsä, siistimään itsensä ja huoneet ynnä muut, sekä tekemään kaikki julkisesti eikä salaa, niinkuin hänellä oli ollut tapana, esimerkiksi kulettaa jyviä porvariin y.m.s. Mutta siitä ei ollut apua. Sitte oli hän koettanut nuhdella häntä mutta ei sekään auttanut. Väkivallalla ei hän ollut yrittänytkään häntä parantaa, mutta joskus oli hän kiivaasti puhunut hänen ruokottomuudestaan y.m. Vaan silloin Liinu oli myöskin raivostunut ja ärähdellyt; mitäs otit mun, kyllähän sen tiesit, mimmoinen minä olin, ja laveasti selittäen oli antanut tietää, mikä hän oli ja mikä Salu oli. Hän oli näet ottanut Salun niinkuin jonkun kerjäläisen taloonsa, ja − "tämä tässä nyt rupeaa rehentelemään!"

Salu oli ruvennut etsimään huvitusta kylältä, oli tullut tuttavuuteen viinapullon kanssa. Tuttavuus oli pian muuttunut ystävyydeksi ja ystävyydessään olivat he vihdoin tulleet eroamattomiksi tovereiksi. Jos hän oli lähtenyt kaupunkiin taikka muualle, oli hän aina viipynyt useita vuorokausia ja sitte useinkin tullut kotiin, ilman hevosta, lakkia, rahaa ja tavaroita. Kotona oli hän juonut useita viikkoja aina kerrallaan ja taloutensa oli täyttä vauhtia rientänyt kohden perikatoa. Kaikki oli hän pitänyt menneenä, elämänsä ja ilonsa sekä vaipunut yhä syvemmälle viinan hurmaavaan valtaan edes koettamattakaan pelastaa siitä itseänsä.

Liinu oli sanonut hänelle toista ja molempia; oli haukkunut ja sadatellut, mutta turhaan. Pyytää ja rukoilla ei hän osannut eikä tahtonut. Haukkumisensa oli hän lopettanut melkein aina näin vaikeroiden: "voi mua vaivaista, minkälaisen 'traakin' otin miehekseni, vaikka kyllä olisin saanut muitakin!" Ja sitte oli hän, käsi vatsalla ja hurskaan näköisenä huojutellen ruumistansa huokaillut, että: "kyllähän se oli minun osani; sen oli Jumala niin sallinut, että minun piti tuommoisen 'trankkilakin' ottaa itselleni ristiksi ja rasitukseksi, paremmin muistaakseni tämän elämän katoovaisuutta ja omia syntejäni."

Lapsia oli heillä ollut neljä, joista kaksi, oli kuollut pian synnyttyänsä ja toiset kaksi vähän vanhempana, toinen kahdeksannella ja toinen kymmenennellä ikävuodellaan. Heille ei Liinu ollut opettanut paljon muuta, kuin ettei saanut sanoa isälle, kun jyviä porvariin vietiin tai muita salakauppoja tehtiin.

Liisa tuli kamariin, kantaen sylissänsä pikku Ollia, heidän ainokaista, puolivuotiasta poikaistansa, joka oli herännyt unestansa häiritsemään äitiä, tämän laittaessa iltaista. Salu otti pojan syliinsä ja Liisa, sytytettyään pöydällä olevaan lamppuun valkean, meni taas takaisin toimillensa.

Olli oli vielä uninen, ettei hän välittänyt isän hymyilyistä eikä kellonvitjoista. Väsyneenä nojasi hän päänsä isänsä rintaa vasten ja nukkui pian makeaan uneen; Täynnä riemua ja ihastusta katseli Salu hänen lempeitä ja rauhallisia lapsenkasvojansa. Hellästi pidellen häntä sylissänsä, työnnälsi hän tuolin hiljallensa keinumaan. Rauhallisesti nukkui Olli ja pian Salun omatkin ajatukset liitelivät taas entisessä elämässänsä.

− − Liinu oli kuollut. Ei täyteen neljätoista vuotta ollut kulunut heidän hääpäivästänsä, kun hän eräänä kesäaamuna oli jättänyt tämän elämän. Viikonpäivät oli hän sairastanut toisessa kamarissa, kun Salu oli toisessa hyväillyt viinapulloa. Ei kertaakaan ollut hän käynyt katsomassa potevaa vaimoansa eikä kuolinhetkelläkään ollut jäähyväisillä. Juomaretkillä oli hän silloinkin repalehtanut kylällä.

Talo oli mennyt velkoihin niin, että ainoastaan muutama satamarkkaa oli jäänyt Salun osaksi. Hän oli koettanut ruveta paremmin elämään sekä vieroittamaan itseänsä pois viinanjuonnista, mutta se oli käynyt vaikeaksi. Hän oli jo niin vaipunut alkohoolin orjuuteen, ettei ollut voinut hillitä himoansa. Hän oli ankarasti taistellut oman itsensä kanssa, vaan oli aina joutunut tappiolle. Ihmiset olivat pitäneet häntä menneenä miehenä ja paneskelleet keskenänsä:

"Siinä oli nyt Hakalan Salun viinan maistamattomuus! Poikamiehenä oli olevinaan niin raitis, että pois tieltä; mutta annas olla, kun pääsi Lannilan tavaroita hallitsemaan, niin ei hän sittemmin ole muuta tehnytkään, kuin juonut ja ajellut!"

Tähän kuitenkin aina joku vakava ja enemmän ajatteleva henkilö oli lisännyt että: "kyllähän semmoisen a..n kanssa eläessä, kuin Salulla on, tulee jotain tekemään."

Lannilan porstuakamariin oli Salu muuttanut koturiksi, talon jouduttua uuden ostajansa valtaan. Siellä oli hän viettänyt kaikkea muuta paitsi rauhallista elämää; entinen elämänsä oli ollut raskaana taakkana tunnolla, ja tulevaisuudelle ei hän ollut keksinyt mitään tyydyttävää suunnitelmaa. Se oli näyttänyt kolkolta, toivottomalta. Rahaa oli hänellä ollut sen verran, että säästäväisesti eläen olisi sillä tullut muutaman ajan toimeen, mutta minkään varman toimeentulon perustamiseksi ei hän ollut katsonut sitä riittäväksi. Juoppouden pahetta vastaan oli hän ankarasti taistellut, sillä sen voittamisen oli hän katsonut välttämättömäksi, jos tahtoi päästä kunnialliseen elämään yhteiskunnassa. Mutta muutamia päiviä tai viikkoja turhaan mietittyänsä suunnitelmaa tulevaisuudellensa, löytämättä mitään toivon aihetta parempaan elämään, oli hän taas ratkennut juomaan, ja syytänyt surunsa ja huolensa alkohoolin petolliseen valtaan.

Seuraavana kesänä Liinun kuoleman jälkeen oli hän ollut kolme kuukautta laskematta tippaakaan viinaa suuhunsa. Hän oli jo luullut saaneensa voiton itsestänsä ja kyläläisetkin olivat pitäneet häntä parantuneena miehenä. Lannilan uusi isäntä oli laskenut hänen asioillensa kaupunkiin, josta muun muassa oli pitänyt tuoda viisikolmatta kannua viinaa, kylän yhteistä tavaraa. Salu oli itseksensä vakaasti päättänyt ja isännällekin luvannut, ettei hän nauti ensinkään viinaa koko retkellä. Mutta toisin oli käynyt! Mittaajan kaataessa viinaa hänen astiaansa, oli sen lorina niin tutulla ja viehättävällä äänellä soinut hänen korvissansa, että hänen himonsa oli taas päässyt täyteen valtaan. Kuumeentapaisella innolla oli hän tarttui viinaryyppyyn, jonka mittaaja oli tarjonnut hänelle kaupantekiäisiksi. Se oli ollut iso ryyppy ja pian oli hän tuntenut sen hurmaavan vaikutuksen päässänsä. Heti oli hän torilta ostanut lekkerin ja siihen viinapuodista kannun viinaa, jota sitte oli alkanut särpiä. Viisi vuorokautta oli hän viipynyt sillä retkellä, vaikka se matka tavallisesti tehtiin yhdessä vuorokaudessa. Tavarat, mitä hän kaupungista oli ostanut, oli hän menettänyt kaikki, paitsi viina-astiaa, joka oli pysynyt rattailla. Mutta sitäkin oli hän kuluttanut toista kannua. Ensin oli hän tehnyt pienen reiän astian kylkeen ja siitä oljella imenyt viinaa suuhunsa, mutta koska siitä tuli liian niukasti, oli hän viimein avannut tulpan ja laskenut siitä pulloon aina uutta, kun toinen loppui. Talonväki oli häntä aina auttanut matkalle kotoa kohden, kun ei itsellänsä ollut ymmärrystä lähteä taloista, joissa oli ollut hevostaan syöttämässä ja itseänsä juottamassa.

Herätessään viimeinkin kohmelostansa, oli hän huomannut olevansa täällä Lehtoniemen kamarissa, pehmeällä vuoteella. Ovi oli ollut auki samaten kuin nytkin ja tuvasta oli kuulunut Liisan ääni. Hän oli piikansa kanssa keskustellut talouden asioista.

Miten hän oli tänne tullut? Missä oli hänen hevosensa? Siinä oli kysymyksiä, joita ei hän ollut voinut mitenkään selittää. Ja kuinka päästä sieltä pois Liisan tietämättä? Sitä oli hän myöskin miettinyt, sillä ei häntä haluttanut olla Liisan näkyvissä, sen jälkeen kun oli hänelle rukkaset antanut ja sitte huonon avioelämän takia joutunut juomariksi ja talonsa hävittäjäksi.

Päätänsä oli kolottanut kauheasti ja koko ruumiinsa oli ollut kuin rikki piiskattu. Viinankohmeloa sopii lykätä tuonnemmaksi ottamalla uusia naukkuja ja niin olisi hänkin mielellänsä tehnyt, mutta viinaa ei ollut. Pöhnässä ollessa olisi Liisaakin paremmin kehdannut katsoa silmästä silmään, oli hän miettinyt...

Lehtoniemen Liisa oli hylännyt kaikki kosijansa sen jälkeen, kun Salu oli hänestä luopunut. Vanhempainsa kuoltua oli hän ottanut torpan haltuunsa ja innolla sekä uutteruudella valvonut sen edistystä. Maat oli hän renkinsä ja päiväläisten avulla laittanut auttavaan kuntoon ja kartanon myöskin somistanut, niin että se sievyydessä veti vertoja minkä talon kartanolle tahansa paikkakunnalla. Punattuine huoneineen ja valkoiseksi maalattuine ikkunalautoineen näytti se erittäin somalta täältä mäenrinteeltä tuonne maantielle. Lempeydellään ja toimeliaisuudellaan oli hän voittanut kyläläisten suosion ja ystävyyden. Kaikki olivat kiittäneet hänen luonteensa jaloutta ja pitäneet häntä naisten parhaana esikuvana, poikkeuksena ainoastaan taipumattomuus toista sukupuolta kohtaan. Joulunaattoiltana oli hänellä aina ollut tapana kutsua köyhäin mökkiläisten lapsia kotiinsa joulukuuselle ja antaa heille ruokaa ynnä pieniä joululahjoja...

Salu ei ollut tavannut Liisaa heidän eroamisensa jälkeen kuin ainoastaan yhden kerran ja silloinkaan eivät he olleet sanaakaan vaihtaneet keskenänsä. Salu oli humalassa ollessaan kerran ajaa raiskottanut maantietä ja Liisa oli tullut yksinänsä kävellen hänelle vastaan. Surkuttelevalla muodolla oli Liisa katsonut häneen ja aikonut jotain puhua, mutta hän oli kääntänyt päänsä toisaalle sekä lyönyt hevosta selkään, päästäksensä pois Liisan näkyvistä. Olisi hän kyllä useammankin kerran tavannut Liisan, mutta hän oli aina karttanut yhteen tulemista, sillä häntä oli hävettänyt katsoa hänen rehellisiin, sinisiin silmiinsä... Ja nyt oli hän tuolta onnettomalta kaupunkimatkalta palatessaan joutunut Liisan omaan kamariin, hänen omalle vuoteellensa! Mitä olisi Liisa sanova hänelle tai mitä hän itse sanoo Liisalle, oli hän miettinyt tuskissaan...

Vihdoin oli Liisa tullut kamariin ja ystävällisesti hymyillen kysynyt, miten hän voi ja vieläkö hän viinaa halusi? Salun kysymykseen, miten hän tänne oli tullut, oli hän kertonut, että hän eilen illalla oli kiroten ja meluten ajanut pihaan, rattailla ainoastaan iso viina-astia. Tuvassa oli hän sitte vielä hyvän aikaa räyhästänyt ja viimein kaatunut lattialle, johon oli jäänyt nukkumaan. Liisa oli renkinsä lähettänyt viemään hevosta Lannilaan...

Ja sitte oli Liisa moittinut hänen heikkouttaan elämän vastuksissa. "Ihmisen tulee tyynellä mielellä ottaa vastaan hyvät ja pahat, mitä elämässä sattuu eteen, eikä heittäytyä semmoiseen velttouden ja toimettomuuden tilaan, kuin sinä olet tehnyt. Olisit ehkä voinut vähän parantaa avioelämääsi, jos olisit tahtonut, mutta mitään yrittämättä päätit vaan kaikki Jumalan sallimaksi ja elää retustelit päivästä toiseen, kuten kurja raukka. Ei, semmoinen elämä ei kelpaa ihmiselle. Nosta pääsi pystyyn ja elä, kuten miehen tulee elää! Viina ei tule suuhusi, ellet itse sitä sinne kaada, ja ilotoin ei ole elämäsi, ellet itse tahdo pitää sitä semmoisena. Koska nyt olet vapaa, terve, voimakas ja velaton, niin miksi et voi elää kunnollisesti, tehdä työtä itsesi ja lähimmäistesi eduksi, ja katsella elämää sen paremmalta puolen, heittäen hyvästi kaikelle katkeruudelle maailmassa..."

Tähän tapaan oli Liisa innostuneena jatkanut puhettansa. Se oli ollut kuin virvoittavaa lääkettä Salulle. Hän oli tuntenut, kuin olisi uusi, jalompi veri alkanut liikkua hänen suonissansa. Innokas halu elämään ja toimintaan oli syttynyt hänessä yhä enemmän, jota edemmäksi Liisa oli ehtinyt neuvoissansa ja moitteissansa...

Iltapäivällä oli hän lähtenyt kotiinsa, sydän täytettynä toivolla ja palavalla halulla elämän taisteluihin. Lannilan isännälle oli hän heti maksanut kaupunkiretkellä hukkaamansa tavarat...

Viikon päästä oli hän uudistanut käyntinsä Lehtoniemessä ja sen jälkeen oli ollut siellä melkein jokapäiväisenä vieraana. Hauskasti olivat hetket kuluneet Liisan seurassa, keskustellessa ihmisen elämästä täällä maan päällä ynnä muistellessa menneitä, väärin käytettyjä päiviä... Vanha, rikkoontunut liitto oli uusittu heidän välillänsä ja ennen pitkää oli vietetty pienet, mutta hupaisat vihkiäiset Lehtiniemessä. Nuori ja lahjakas, vast'ikään seurakuntaan muuttanut kirkkoherra oli yhdistänyt hänen ja Liisan avioliiton katkeamattomilla siteillä toisiinsa...

* * * * *

Laulu oli tauonnut tuvassa. Lapset istuivat penkillä, hiljaa kuiskutellen keskenänsä sekä odottaen iltaista, jota Liisa parhaillaan valmisteli. Useammat kynttilät joulukuusessa olivat jo loppuun palaneet ja jälellä olevat levittivät himmeätä valoa tupaan.

Liisa levitti lumivalkean liinan pöydälle ja kantoi siihen höyryävät ruokavadit ja talrikit. Katossa olevalta vartaalta mursi hän muutamia leipiä leipäkoriin, jonka oli asettanut keskelle pöytää. Kaksi kynttilää otti hän vielä kaapista ja sytytettyään niihin valkean asetti ne pöydän kumpaiseenkin päähän.

Äänettöminä istuivat lapset penkillä, silmillään seuraten kaikkia hänen liikkeitänsä ja aina väliin vilkaisten halukkailla katseilla höyryäviin ruokiin pöydällä.

Saatuansa pöydän katetuksi, meni Liisa kamariin kutsumaan Salua iltaselle. Olli nukkui vielä tämän sylissä ja hän itsekin oli nukahtanut mietteisiinsä, mutta heräsi heti vaimonsa tullessa. Liisa haki kehdon tuvasta kamariin ja asetti Ollin siihen nukkumaan. Sen jälkeen menivät he kumpikin tupaan ja istuivat pöytään, johon Liisa kutsui lapsetkin osallisiksi. Nämät ujostelivat ensin, etteivät tahtoneet uskaltaa syödä, mutta Liisan ystävällisestä kehoituksesta tulivat he rohkeammiksi ja alkoivat hyvällä ruokahalulla syödä lipeäkalaa ja perunoita. Sen jälkeen tuli joulupuuron vuoro ja huviksensa katselivat Salu ja Liisa, kuinka hyvältä se maistui lapsille, joilla usein ei ollut semmoista herkkua tarjona.

Syömästä päästyä jakoi Liisa heille makeisia vähän kullekin ja antoipa vielä pehmeän ja paksun "varileivän" jokaisen käteen, jonka jälkeen laski heidät menemään kotiinsa, kehottaen vanhempia ja ymmärtäväisempiä johdattamaan nuorempia matkalla.

Sen jälkeen korjasi hän ruoat pöydältä ja Salu sammutti kynttilät tuvassa paitsi yhden, jonka hän vei muassansa kamariin, jonne he vetääntyivät viettämään loppuiltaa hiljaisessa keskustelussa.