III.

Illalla heitin päällystakin ylleni, sillä kylmä viima kävi pohjosesta, ja lähdin patikoimaan toista kylää kohden, johon oli puolen virstan pituinen vainio matkaa.

"Mitähän Anna sanoo?" Tuo lause kaikui alinomaa korvissani, ja sitä mietiskelin koko matkan, mitä Anna sanoo minun aikeistani. Suostuuko odottamaan minua niin kauvan, kunnes tulen takaisin, tahi tuleeko Amerikkaan, jos minä lähetän piletin. Eli jos ei suostu kumpaankaan ehtoon, niin − mitä sitte tehdä. Ei, sitä en voinut ajatellakkaan, että Anna voisi minun hyljätä. Olinhan lähes pitäjään rikkaimman talon poika ja muutenkin arvossa pidetty. Mistäpä saisi toisen sellaisenkaan, ajattelin.

Anna oli kahdenkymmenen vuotias, kaunis, sinisilmäinen tyttö sekä varakkaan Allanperän ainoa perillinen. Lapsuudessaan oli hän käynyt kansakoulua ja siellä saanut semmoisen lukuhalun, että luki kaikki kirjat, mitä vaan käsiinsä sai. Kehottipa usein minuakin lukemaan niitä, mutta minulla ei ollut yhtään halua.

En tiedä rakastinko Annaa vai mitä se oli, mutta enemmän hänestä ainakin pidin kuin muista tytöistä. En tiedä oliko siihen syynä hänen rikkautensa vai se, että hänestä pitivät kaikki muutkin pojat, eli taisivat siihen vaikuttaa molemmatkin. Oli semmoinen tapa, että mihin joku arvokkaimmista pojista meni "likkaan", niin sinne olisivat menneet kaikki muutkin pojat; ja taas, jos joku poika, vaikkapa köyhäkin, pääsi jonkun arvokkaamman tytön viereen, niin hänen olisivat ottaneet kaikki muutkin tytöt.

Varmasti luulin, että Anna suostuu mihin tahansa, ennenkuin eroaa minusta. Ja jos ei suostu, ajattelin, niin olkoon herran nimessä, onhan niitä muitakin tyttöjä, kun Amerikasta takaisin tulen.

Näissä mietteissä saavuin Allanperän talolle, ja astuin rohkeasti Annan kamariin, jossa hän istui pöydänpäässä ja luki jotain kirjaa. Minä istuin lähelle häntä ja sanoin arvelematta asiani, että minä lähden Amerikkaan, ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen.

Anna katsoi kummastuneena minuun, niinkuin ei olisi ymmärtänyt tai kuullut mitä sanoin. Minä olin kuin tulisilla hiilillä enkä kestänyt hänen katsettansa, vain aloin tarkastella lattian rakoja.

Vihdoin kysyi hän hiljaa, lempeästi:

"Mitä sinä sanoit?"

"Minä lähden Amerikkaan."

"Minkätähden."

"Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen."

"Onko sotaväessä sitte niin paha olla?"

"En minä tiedä, mutta ei siellä hyvä ainakaan ole olla. − Ja jos vielä pitäisi sotaan − − −" selitin minä.

Hän loi minuun ylenkatseellisen silmäyksen ja vastasi:

"Sehän olisi oikein mainiota! Sehän on jokaisen Suomen nuorukaisen velvollisuus, mennä sotaan, silloin kuin tarvis vaatii?"

"En tiedä, mikä velvollisuus on, mutta Amerikkaan minä ainakin menen. Ja onhan tapana sanoa, ettei sota yhtä miestä kaipaa", vastasin minä.

"Eikös teitä mene nytkin koko kolme reipasta miestä, ja jos kaikki ajattelisivat sillä tavalla niinkuin sinä, niin pian ei olisi Suomessa yhtään sotamiestä", sanoi Anna katkerasti hymyillen.

Minä en osannut siihen mitään vastata. Sentähden kysyin:

"Sinä et siis lupaa odottaa minua siksi, kun tulen takaisin?"

"En, minä en sido itseäni sellaisiin lupauksiin", vastasi hän vakaasti.

"Etkö lähde Amerikkaan, jos minä lähetän piletin?"

"En."

Tuommoista vastausta en ollut odottanut, jonka tähden vähän hämmästyin sitä kuullessani. Itserakkauteni sai siitä hyvän kolhauksen.

Mutta minä tahdoin näyttää etten ollutkaan yhden tytön nurru ja nousin ylös tuolilta, pois lähteäkseni, ja sanoin:

"Hyvästi nyt sitte, jos ei enää toistansa tavata."

"Hyvästi..." vastasi Anna minuun katsomatta.

Seisoin vielä ovensuussa hetkisen ja odotin, että Anna ehkä peruuttaa sanansa, mutta hän katseli vaan ulos ikkunasta, eikä näyttänyt minulle kasvojansakaan.

Lähdin pois, vaan käännyin vielä ovessa ja sanoin: "Jos ehkä kadut päätöstäsi, niin ilmoita minulle ja minä annan vielä anteeksi."

"Mene, mene, sinä maasi hylkääjä − petturi, − heittiö − − −!" kuului minun jälkeeni.

Nopein askelin riensin pois, taakseni katsomatta.

Matkalla jo kuitenkin kaduin, etten häntä paremmin suositellut. Hän kyllä olisi suostunut odottamaan minua siksi, ajattelin, kun tulisin takaisin Amerikasta. Mutta nyt oli katuminen myöhäistä, sillä välimme oli jo rikkoontunut.