VI.

Ei ole elämässäni koskaan ollut toista niin pitkää ja ikävällistä päivää, kun oli se päivä, jonka meidän piti oleskella Vaasassa. Raskaalla mielellä kuljeskelin pitkin kaupungin katuja, katsellen sen vieressä olevia rakennuksia ja ihmisten hälinää kaduilla. Pistäysinpä väliin kauppapuodeissakin katselemassa, mitä niissä oli katseltavaa, mutta mikään ei minua huvittanut. En saanut rauhaa missään, sillä olin mielestäni niinkuin varas, joka aikoi paeta ansaittua rangaistusta. Minusta tuntui siltä, kun kaikki ihmiset, jotka vaan minua katselivat, olisivat tietäneet minun aikomukseni ja salaisesti ilkkuneet minulle, sillä niin kummallisesti näyttivät he minua tarkastavan. Yhtään ei tehnyt enää mieleni Amerikkaan, kotiin vaan halusin. Mutta rumaa sekin olisi, ajattelin, jos takaisin kääntyisin; ihmiset tekisivät kovin leikkiä, ja juoruämmille olisi moneksi viikoksi minussa puheenainetta.

"Päivää Ryyti. − Suruko tahtoo voittaa?"

Heräsin mietteistäni ja näin edessäni Saranevan Jussin, Allanperän torpparin.

"Päivää, päivää", vastasin minä.

Jussi katsoi vähän aikaa totisesti minuun ja sanoi viimein:

"Mitä sinä mies oikeastaan ajattelet? Minä luulen, että olet tullut hulluksi."

"Kuinka niin?" kysyin minä, vaikka kyllä ymmärsin, mitä hän tarkoitti.

"Kun lähdet Amerikkaan! Onhan se suurin hulluus, mitä ihminen voi eläissään tehdä, varsinkin sinulta, jolla on kotona kaikkea kyllä. Heitä hiiteen sun touhus ja lähde kotiin, niin ei ole mitään katumista jälkeenpäin."

"Sitä olen itsekin tässä miettinyt", vastasin minä alakuloisesti, "mutta en tahdo viitsiä pyörtää matkalta, kun olen kerran lähtenyt. Kaikkihan minulle nauraisivat, että tulin ensi yöksi kotia, kun Amerikaan lähdin."

"Mitä sinä siitä huolit, mitä ihmiset sanovat!" huudahti Jussi. "Ajattele mitä kadotat, jos lähdet Amerikkaan. Onhan Allanperän talo ja sen sinisilmäinen Anna jonkin arvoinen tässä maailmassa, vaan joita et koskaan omista, ellet käänny takaisin. Ja minkätähden sitte aijot lähteä Amerikkaan? Ettei tarvitsisi mennä sotapalvelukseen?... Vielä mitä! − mielessäsi piilee toinen ajatus. Sinä tahtoisit tulla rikkaaksi, äärettömän rikkaaksi ja kuvittelet mielessäsi, että voisit sen ajan Amerikassa luoda kultaa niinkuin multaa, kun täällä pitäisi sotapalveluksessa oleskella."

"Ja lyönpä vetoa", jatkoi Jussi innostuneena, "lyönpä vetoa, että, jos nyt alkaisivat torvet soida, rummut päristä ja verileikki riehuisi rannoillamme, niin olisitte sinä ja toverisi ensimmäisiä, jotka astuisivat, kädessä kiiltävä kalpa, rinnassa taisteloon hehkuva sydän, vastahan vainoojiamme. Ei, sotaa et sinä pelkää, vielä vähemmin sotapalvelusta. Mutta sinä elät kuin nukuksissa, uskot omia hassumaisia mielikuvituksiasi, annat niiden vietellä itsesi vaikka juoksemaan päin seinää. Jos nyt lähdet Amerikkaan, kokoat siellä vaikka miljoonia ja tulet sitte tänne takaisin, niin ei sinun ole hyvä olla, sillä sinä et ole täyttänyt velvollisuuttasi. Omatuntosi soimaa sinua siitä, sillä sinulla on siksi rehellinen sydän. Vielä voit siellä menettää terveytesi niinkuin moni muukin, joka sinne on lähtenyt. Mutta jos käännyt takaisin ja toimitat innolla ja ahkeruudella työsi ja velvollisuutesi, niin saat raittiilla mielellä ja hyvällä omallatunnolla elää elämäsi loppuun saakka. − Vaan minä en jouda sinulle saarnaamaan, pitää jo lähteä kotiinpäin, mutta ajattele tarkoin, mitä teet. − Hyvästi nyt vaan."

Oli jo ilta.

Tultuani erään olutpuodin edustalle, kuului sen sisästä laulu:

Vuorten takaa välkähtelee Sinilammin pinta. Isäimme maata varjella; Mikä on sen rakkahinta.

En saattanut uteliaisuuttani hillitä, vaan astuin sisälle kapakkaan katsomaan, kuka siellä lauloi. Se oli täpö täynnä väkeä, enimmäkseen maalaisukkoja. Eräs juopunut sotamies istui tiskin ääressä juoden olutta nuoren talonpojan kanssa, joka istui hänen vieressään.

Jäin ovipieleen seisomaan ja siinä kuuntelin heidän keskusteluansa.

Sotamies lauloi:

Isäimme verellä Suomenmaa On monasti kostutettu, Urhojen maassa on tämäkin poika Urhoksi kasvatettu.

"Kyllä minä sen uskon, että olet aika urho − kun on tapeltava olutpullojen kanssa, mutta en tiedä kuinka urhon kävisi, jos pitäisi sotaan", pilkkasi talonpoika.

"Silloin poika elämään ratkeis' ja miekat miekkaa vastaan katkeis' ja tulisella turvalla ajettaisiin vihollinen maasta, tai pojan sielu liitelisi iankaikkiseen iloon! Mutta juodaan nyt, ja lauletaan vaan että:

"Uljaasti pojat ampumakentältä Kotiansa marssi; Kivääri oli lämpöinen, kuin Heilani käsivarsi."

Lähdin pois kapakasta, Vielä pihalle kuului sotamiehen laulu:

Sinisilmän lammin rannalla Olen minä kasvatettu! Suomen saaren vartijaksi Olen kouluutettu.

Kiirein askelin riensin pois. − Maasi hylkääjä, − petturi, − − heittiö − − −! Annan sanat kaikuivat korvissani.

Minä olin tehnyt päätökseni.