IX.

Illalla lähdin taas Allanperään, hieromaan sovintoa Annan kanssa. Matkalla kuvailin sitä hämmästystä, joka Annan oli kohtaava, nähdessään minun taas ihka elävänä edessään, vaikka hän luuli minun menevän jo toisella puolen merta. Kuinka iloiseksi hän tulee, ajattelin, kun kuulee minusta tulleen miehen, minusta joka ennen olin juomari ja tappelia, vaan nyt raitis ja innokas isänmaan rakastaja.

Pelkäsin, että ehkä ei Anna olekkaan kotona, vaan on mennyt kylälle jonkun tuttavansa luo yöksi, tai on jossain muualla; mutta pelkoni haihtui pian, kun tulin lähelle taloa, sillä Annan kamarissa näkyi valkea. Sykkivin sydämin astuin portaita ja menin porstuaan, mutta sinne pysähdyin, sillä kamarista kuului laulu. Erotin seuraavat sanat, jotka Anna lauloi hiljaisella, surullisella äänellä:

Tee hauta mulle, äitini, jo päättyi päivät multa, Paennut taistelua on, tuo kurja sulho kulta. Mua muistanut ja itseään, ja sua kuullut vaan Ja veljein toivon pettänyt, ja isiensä maan.

En ollut koskaan ennen kuullut tuota laulua ja se koski minuun nyt kipeästi. Tuntui siltä kuin olisi tuo värssy sepitetty aivan minua varten. Hyvän aikaa seisoin porstuassa ja arvelin uskallanko astua sisälle ollenkaan, vaan viimein rohkaisin mieleni ja menin kamariin. Anna istui pöydän luona ja selaili vähäistä kirjaa.

"Ryyti!" huudahti hän hiljaa ja katseli kummastuneena minua.

Minä en puhunut mitään; menin vaan pöydän päähän tuolille istumaan, likelle häntä.

"Etkö sinä ole mennytkään?" kysyi hän hämmästyneenä.

"Olen, mutta olen tullut jo takaisinkin", vastasin minä hymyillen.

"Mistä olet pyörtänyt?"

"Vaasasta."

"Minkä tähden?"

"Sinun tähtesi."

Anna vilkasi punastuen minuun. Sitte hän kysyi:

"Etkö minkään muun tähden?"

"Velvollisuuteni tähden."

"Mikä velvollisuus sinulla sitte on?"

"Rakastaa isänmaatani ja mennä sotapalvelukseen."

"Etkö sitä ennen ole tietänyt?"

"En."

"Kuka sen sinulle Vaasassa sanoi?"

"Sydämmeni."

Hetkisen äänettömyys syntyi. Anna katseli väliin kirjaa, väliin minua. Tyytyväisyys kuvastui hänen kasvoillansa.

"Etkö aijo enää lähteäkään Amerikkaan?" kysyi hän viimein tarkasti minua katsellen.

"Se riippuu siitä, annatko sinä erehdykseni anteeksi?"

"Annan."

"Ja tuleeko meistä yhtä hyvät ystävät kuin ennenkin?"

"Paremmatkin, jos tahdot."

"Ja tulevalla viikolla menemme kihloille?"

"Niin − ja Amerikkaan ei koskaan!" C Minä olin onnellinen mies maanpäällä!