XII.

Aika kului, vuodet vieri. Minä olin isäntänä Allanperän talossa, sillä appeni oli täyttänyt lupauksensa ja antanut minulle ja Annalle talon ja tavarat sekä ruvennut itse syytingille. Hän asui vaimoinensa porstuakamarissa, jossa elivät tyytyväisinä ja huolista huojennettuina, iloiten meidän onnestamme.

Minusta oli tullut peräti toinen mies kun olin ennen tuota Amerikkaan lähdön puuhaa. Innolla ja ahkeruudella luin minä kirjoja ja sanomalehtiä, joista en ennen ollut mitään huolinut; iloisesti ja hyvällä mielellä tein työtä, kun tiesin sen olevan hyödyksi itselleni ja isänmaalleni; sydämmestäni kiitin Jumalaa, että hän oli pimeän järkeni valaissut ja saattanut minun ymmärtämään, mikä on isänmaa; ja että hän oli antanut minulle niin hyvän vaimon, kuin Anna oli.

Neljättä vuotta olin jo ollut Allanperässä isäntänä, kun eräänä kauniina kesäpäivänä Annan kanssa perkasin pientä puutarhaamme, jonka erään puutarhurin avulla olimme laittaneet ikkunan alle. Olimme istuttaneet siihen kaalia, räätiköitä y.m., joista nyt perkasimme rikkaruohoja pois.

"Minkä tähden eivät kaikki ihmiset laita puutarhaa huoneensa lähelle?" kysyi Anna.

"Sen tähden että he katsovat sen turhuudeksi ja ainoastaan herrasväelle sopivaksi, he kun näet joutavat semmoisten turhain kanssa askaroimaan", vastasin minä.

"Mutta näyttäähän talo paljon kauniimmalta ja hauskemmalta, kun on puutarha ikkunan alla? − Mikä tuo on, joka tuolla tulee?"

Anna osotti miestä, joka tuli meidän taloa kohden. Tultuansa meidän kohdallemme, poikkesi hän tieltä, hyppäsi aidan ylitse ja tuli kiirein askelin luoksemme.

"Päivää! Terveisiä Amerikasta", sanoi hän iloisesti.

"Mitä? − Tuomas!"

Minä katsoin hämmästyneenä hänen päällensä enkä ollut oikein varma, oliko hän Tuomas vai ei. Hänellä oli yllänsä komeat trikoovaatteet ja leuvassa pitkä, ruskea parta, jonka vuoksi hän näytti niin vieraalta.

"Niin, niin! − Ettekö minua tunne?"

Hartaasti puristimme toistemme kättä.

"Sinä siis tulit vielä Suomeen?" sanoin minä.

"Niin tulin."

"Mikset jättänyt tuota partaasi Amerikkaan. − Ei sinua tunne äitisikään tuollaisena", sanoi Anna leikillä.

Tuomas nauroi vaan vastaukseksi.

Menimme sitte huoneeseen ja Anna meni keittämään kahvia.

"Koska olet tullut kotiin?" kysyin Tuomaalta, kun jäimme kahden, kesken kamariin.

"Kaksi päivää sitten."

"Etkä ole ennen meille tullut?"

"Minä olen nukkunut melkein koko ajan; väsyin niin matkalla."

"No, kuinka siellä on aika kulunut?"

"Ompahan tuo mennyt päivästä toiseen; − koti-ikävä vaan on toisinansa vaivannut."

"Eikö Allilan Jaskasta ole mitään kuulunut?" kysyi Anna, joka tuli kamariin.

"Ei mitään; kyllä Jaska meressä on, ei sitä sovi enää epäillä. Ensin en uskonut yhtään, että hän on hukkunut, mutta ei häntä ruvennut tulemaan, niin sen täytyi uskoa. Ja sitte jälkeen on kadonnut monta samalla tapaa", selitti Tuomas.

"Mutta Allilan emäntä odottaa häntä vielä aina kotiin", sanoi Anna.

"Niin hän tekee", vastasi Tuomas. "Kohta kun tulin kotiin, tuli hän minulta kyselemään, missä Jaska on, tai joko hän pian kotiin palajaa; ja vaikka minä olisin kuinka selittänyt, ettei Jaska tule enää kotiin, niin ei hän yhtään uskonut."

Oltiin hetki ääneti. Viimein kysyi Tuomas: "Kuinka sinun arvanheitossa kävi?"

"Reserviin minä tulin ja tänä kesänä vielä pitää harjoituksiin, − sitte olen vapaa."

"Onnellinen sinä, joka teit velvollisuutesi", sanoi Tuomas alakuloisesti.

"No, etkö sinä ole onnellinen, kun olet jälleen kotimaassasi? kysyin minä.

"En, kun pitää lähteä uudestaan."

"Amerikkaanko?"

"Niin."

"Minkä tähden?"

"No, kun minä tulin tänne, niin tuli lautamies tiellä vastaani, ja haastoi minun oikeuteen."

"Siitä kun et mennyt sotapalvelukseen?"

"Niin."

"Ja nyt lähdet jälleen Amerikkaan?"

"Niin. Vievät pian minun kolmeksi vuodeksi sotaväkeen ja sitte vielä linnaan, niin on paras, että lähden ajoissa tieheni; kun olen kerran karkuriksi ruvennut niin karkaan vieläkin."

"Kyllä minä tyhmästi tein, kun lähdin Amerikkaan", jatkoi hän hetken vaiti oltuansa, "mutta minä en sen paremmin ymmärtänyt; luulin vaan, että kun kolme vuotta olen poissa, niin olen sitte sotapalveluksesta vapaa."

"Se usko minullakin oli, mutta Jumala avasi silmäni näkemään velvollisuuteni."

"Sinä olet onnellinen kun käännyit tasaisin; kun minäkin olisin seurannut esimerkkiäsi, niin saisin nyt rauhassa asua isänmaassani. Rahaa minulla on kyllä, vaan mitä minulle on siitä hyötyä, kun kohta jälleen täytyy jättää syntymäseutuni ja karkurina lähteä isänmaastani!" sanoi Tuomas surumielin.

"Mutta eikö olisi parempi, että jäisit Suomeen ja kärsisit rangaistuksen, joka sinulle määrätään?" ehdotin minä.

"En, en minä jää tänne; mikä sen tietää, kuinka suuri rangaistus siitä on; ja en minä kehtaisikaan asua täällä kunniallisten ihmisten seassa, minä kun olen kunniaton petturi."

Anna toi kahvia. Tuomas pyyhki salaa kyyneleensä ja tekeytyi taas iloiseksi. Puhelimme sitte iltaan saakka lapsuutemme ajoista ja seuraavista elämämme vaiheista.

Illalla sanoi Tuomas pois lähteissään:

"Hyvästi nyt, ja jääkäät Herran haltuun; en tiedä, tapaammeko enää toisiamme. Suokoon Jumala teille iloa ja onnea loppuun asti ja älkää kasvattako pojistanne maansa hylkääjiä, pettureita, niinkuin minä olen. − Hyvästi!"

"Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!"

Tuomas lähti pois. Surumielin katsoimme, Anna ja minä hänen jälkeensä.

"Voi Tuomas parka!" huokasi Anna, kun hän oli; kadonnut näkyvistä.