X.

Pari kuukautta oli kulunut yllämainituista seikoista. Se ei ole pitkä aika, mutta suuren muutoksen oli se vaan tehnyt minun elämässäni; minä näet olin jo naimisissa sekä kotivävynä Allanperässä. Kun Anna oli ainoa tytär ja myöskin ainoa perillinen talossa, niin tahtoi Allanperän isäntä minun muuttamaan heille ja lupasi antaa minulle ja Annalle talon sekä tavarat ja ruveta itse vaimonsa kanssa syytingille. Minä tietysti suostuin kauppaan ja muutin Allanperään.

Allilan Jaskalta ja Perämäen Tuomaalta oli tullut jo yksi kirje kumpaiseltakin heidän kotiinsa, jotka he olivat lähettäneet heti perille päästyänsä, ja joissa he ilmoittivat terveinä tulleensa Kaliforniaan, mutta minä en ollut saanut heiltä vielä kirjettä.

Niinkun jo sanoin, oli pari kuukautta kulunut siitä kun toverini lähtivät Amerikkaan. Olin vasta muutaman päivän ollut Allanperässä, kun menin hakemaan kauppiaasta sanomalehtiä, joita meille tulikin oikein kosolta. Minulle annettiin sieltä kirje, joka oli tuleva Allilaan. Se oli lakattu mustalla lakalla ja postimerkeistä päättäen luulin sen tulevan Amerikasta. Minua vapisutti, ajatellessani että se on Jaskan − kuolon kirje.

Kiiruusti tempasin sanomalehdet tiskiltä ja lähdin patikoimaan kotiini. Sinne tultuani viskasin sanomalehdet pöydälle ja sanaa sanomatta riensin Allilaan itse viemään tuota kirjettä, että saisin kuulla sen sisällön.

"Kas, joko Jaskalta taas kirje tulee!" huudahti Allilan emäntä iloisesti kuin näki kirjeen minun kädessäni.

"Kyllä se sieltä päin tulee, mutta minä luulen, ettei se kerro hauskoja asioita", vastasin minä.

"Kuinka niin?" kysyi emäntä vähän hämmästyen.

"Siinä on musta lakka", vastasin minä ja annoin kirjeen hänelle.

"Oi Jumala, hän on sitte kuollut!" huudahti emäntä ja kirje putosi hänen kädestänsä lattialle.

"Musta lakka, − murheen lakka", sanoi isäntä ja otti kirjeen lattiasta, käänteli ja katseli sitä kädessään, uskaltamatta avata.

"Avaa nyt se, että kuulee mitä siinä on", kiiruhti emäntä vaikeroiden.

"En minä taida sitä lukea", sanoi isäntä, mutta avasi kuitenkin sen ja antoi minulle.

Minä luin seuraavan:

Kaliforniasta, lokakuulla v. 188−.

Kunnioitettava isäntä.

Tässä lähestyn teitä tuhansilla terveisillä ja onnentoivotuksilla ja ilmoitan, että olen terve ja voin hyvin, jota kallista Herran armolahjaa toivotan teillekin kaikesta sydämmestäni.

Suureksi surukseni täytyy minun ilmoittaa, että poikanne Jaska ei ole enää elävitten joukossa, vaan hän on mennyt sinne, johon meidän kaikkein pitää mennä, −− hän on kuollut. Kymmenen päivää vaan oli kulunut siitä, kun pääsimme perille, niin meni hän merelle kalastamaan erään toisen miehen seurassa, ja sitte ei heitä nähty. [Tositapauksen mukaan.] Varmaan ovat he joutuneet meren pyörteeseen, joka on niellyt heidät pohjattomaan kitaansa, mikä täällä usein tapahtuu.

Nöyrimmästi pyydän, ettette kovin tätä sure, sillä ei se mitään hyödytä; se oli Jumalan sallima ja meidän tulee nöyryydellä ja kiitoksella ottaa vastaan kaikki, mitä hyvä Isä meille armostansa antaa. Kuollut hän olisi siellä kotimaassakin, kun hänen aikansa oli kerran tullut; eikä sitä olisi voinut kukaan estää, kun se oli kerran Jumalan tahto.

Ja ei nyt muuta kuin hyvästi ja eläkää terveenä sekä unhottakaa kadotettu poikanne.

Kunnioituksella

_Iisakki Lavela_.

Kuvapatsaan kaltaisina seisoivat Allilan vanhukset lattialla, minun edessäni. Viimein emäntä purskahti valtavaan itkuun ja meni kamariin.

"Niin se on, että jos ei Jumala saavuta, niin hän tulee vastaan", sanoi sitte isäntä ja alkoi marssia pitkin lattiaa.

Surumielin seisoin minäkin siinä, yhä katsellen kirjettä, joka oli vielä kädessäni ja joka hautasi minulta ystäväni näkemisen toivon.

Vein kirjeen pöydälle ja sanoin isännälle, joka yhä käveli ajatuksiinsa vaipuneena lattialla, hyvästi ja lähdin pois.

"Nyt on Allilan Jaska kuollut Amerikassa", sanoin minä Annalle, tultuani Allanperään.

"Kuollut!" huudahti hän hämmästyneenä.

"Mitä? − Kuka kuollut on?" kysyi isäntä hätäisesti.

"Allilan Jaska", toistin minä.

"Millä tavalla?"

"Hukkunut."

"Matkallako?"

"Ei. Hän on ollut kymmenen päivää perillä ja sitte mennyt erään toisen miehen kanssa kalastamaan merelle eikä heitä ole tullutkaan takaisin", selitin minä.

"Voi Jaska parka, mihin menit kuolemaan!" huokasi Anna suruisesti.

"Voi poika parkaa!" huokasi isäntäkin ja lisäsi: "Hän lähti pakoon kuolemaa ja se tulikin hänelle vastaan."

"Niin, − hän meni ojasta allikkoon", sanoin minä surumielin.