Part 1
language: Finnish
HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ
Muutamia muistelmia Sherlock Holmesista
Kirj.
ARTHUR CONAN DOYLE
Suomennos englannin kielestä
Helsingissä, Kustannusosakeyhtiö Kirja, 1921.
LUKIJALLE.
Herra Sherlock Holmesin ystävät ihastunevat kuullessaan hänen vielä olevan elossa ja hyvissä voimissa, vaikka tilapäiset leinikohtaukset ovatkin hieman kangistuttaneen häntä. Hän on asunut useita vuosia merenrannikolla viiden kilometrin päässä Eastbourne'sta, missä hän on viettänyt aikaansa filosofisissa mietiskelyissä ja maata viljellen. Tänä lepokautena hän on vastannut kieltävästi mitä ruhtinaallisimpiin tarjouksiin ryhtyä erilaisia rikosasioita tutkimaan, koska oli päättänyt kokonaan siirtyä yksityiselämään. Saksan sodan lähestyminen sai kuitenkin hänet asettamaan huomattavan älyllisen ja käytännöllisen kykynsä hallituksen käytettäväksi. Tästä johtuneet historialliset seuraukset ovat kerrottuina »Hänen viimeisessä tervehdyksessään». Olen lisännyt siihen useita entisiä tapahtumia, jotka ovat kauan olleet salkussani, tehdäkseni teoksesta täydellisen.
John H. Watson, M.D.
SEIKKAILU WISTERIA LODGE’SSA.
I. HERRA JOHN SCOTT ECCLES’IN MERKILLINEN KOKEMUS.
Muistikirjaani on merkitty tämän tapahtuneen eräänä koleana ja tuulisena päivänä maaliskuun loppupuolella vuonna 1892. Holmes oli saanut sähkösanoman syödessämme aamiaista ja oli kyhännyt siihen vastauksen. Hän ei sanonut mitään, mutta asia askarrutti hänen ajatuksiaan, sillä hän seisoi takan edessä, kasvot miettiväisen näköisinä, poltellen piippuaan ja vilkaisten tuon tuostakin sähkösanomaa. Äkkiä hän kääntyi puoleeni silmissään vallaton ilme.
»Luullakseni on meidän pitäminen sinua, Watson, oppineena miehenä», hän sanoi. »Kuinka määrittelet sanan eriskummallinen?»
»Outo — tavaton», ehdotin.
Hän pudisti päätään.
»Siihen sisältyy ehdottomasti jotakin enemmän», sanoi hän, »jokin salainen viittaus murheelliseen ja hirveään. Jos muistelet jotakin niistä kertomuksista, joilla olet rääkännyt pitkämielistä yleisöä, olet huomaava, kuinka usein eriskummallinen on kehittynyt rikokselliseksi. Ajattelepa tuota pikku juttua punatukkaisesta miehestä. Se oli alussa kylläkin eriskummallinen ja kumminkin se päättyi epätoivoiseen rosvousyritykseen. Taikka tuo mitä eriskummallisin juttu viidestä appelsiinin siemenestä, joka johti murhaajani rikosliittoon. Se sana saa minut varovaiseksi.»
»Onko se tuossa?» kysyin.
Hän luki sähkösanoman ääneen:
»Minulle on sattunut mitä uskomattomin ja eriskummallisin tapaus. Saanko kysyä teiltä neuvoa? — Scott Eccles, Postitoimisto, Charing Cross.»
»Onko hän mies vai nainen?» kysyin.
»Mies tietenkin. Nainen ei milloinkaan lähettäisi sähkösanomaa, johon vastaus olisi maksettu. Hän olisi tullut itse.»
»Aiotko tavata häntä?»
»Rakas Watson, tiedäthän, kuinka ikävystynyt olen ollut aina siitä asti kuin vastasimme kieltävästi eversti Carruthers'ille. Henkeni on kuin kiivaassa käynnissä oleva kone, joka pirstoutuu palasiksi, koska sitä ei käytetä siihen työhön, jota varten se rakennettiin. Elämä on arkipäiväistä, sanomalehdet kuivia; rohkeus ja romantiikka näyttävät iäksi kadonneen rikosmaailmasta. Saatatko siis kysyä minulta, olenko valmis ryhtymään uuden problemin ratkaisemiseen, vaikka se osoittautuisi miten mitättömäksi tahansa! Mutta tässähän onkin asiakkaamme, ellen erehdy.»
Portaista kuului tasaisia askeleita, ja seuraavassa silmänräpäyksessä ilmestyi huoneeseen roteva, pitkä, harmaaviiksinen ja kunnioitusta herättävä henkilö. Hänen elämänsä tarina oli kirjoitettuna hänen ankaroissa piirteissään ja hänen komeassa käytöksessään. Sääryksistään aina kultasankaisiin silmälaseihinsa asti hän oli vanhoillinen, valtiokirkon kiihkeä kannattaja, kunnon kansalainen, puhdasoppinen ja sovinnainen äärimmäiseen saakka. Mutta joku hirmuinen kokemus oli hämmentänyt hänen luontaisen mielentyyneytensä ja jättänyt jälkensä hänen pörröiseen tukkaansa, suuttumuksesta punaisiin poskiinsa ja hätääntyneeseen, kiihtyneeseen käytökseensä. Hän syöksyi heti asiaansa.
»Minulle on sattunut mitä merkillisin ja epämiellyttävin tapaus, herra Holmes» sanoi hän. »En ole milloinkaan elämässäni ollut sellaisessa tilanteessa. Se on mitä säädyttömintä — mitä katalinta. Minun täytyy vaatia jotakin selitystä.» Hän ähkyi ja puhkui suuttumuksesta.
»Pyydän, istuutukaa, herra Scott Eccles», sanoi Holmes tyynnyttävällä äänellä. »Saanko kysyä, miksi te ensinkään tulette minun luokseni?»
»No niin, herra, asia ei näyttänyt sellaiselta, että siinä olisi tarvittu poliisia, ja kuitenkin on teidän, kuultuanne asianhaarat, myönnettävä, että en voinut jättää juttua sikseen. Yksityiset salapoliisit muodostavat ihmisluokan, joista en ensinkään pidä, mutta kuultuani teidän nimenne —»
»Aivan niin. Mutta toiseksi, miksi ette tullut heti?»
»Mitä tarkoitatte?»
Holmes katsoi kelloaan.
»Kello on neljännestä yli kaksi», hän sanoi. »Teidän sähkösanomanne lähetettiin kello yhden tienoilla. Mutta jokainen, joka vilkaisee pukuanne, näkee selvästi hämmennyksenne olevan peräisin heräämisenne hetkestä asti.»
Vieraamme silitti harjaamatonta tukkaansa ja tunnusteli ajelematonta leukaansa.
»Olette oikeassa, herra Holmes. En ajatellut ensinkään pukeutumistani. Olin liiankin iloinen päästessäni pois sellaisesta talosta. Mutta minä juoksentelin sinne tänne tiedustellen, mitä tehdä, ennenkuin tulin luoksenne. Menin, nähkääs, talon isännöitsijöiden luo, ja he sanoivat, että herra Garcia'n vuokra oli aivan oikein maksettu ja että kaikki oli järjestyksessä Wisteria Lodge'ssa.»
»No, no, herra», sanoi Holmes nauraen. »Te olette ystäväni, tohtori Watson’in kaltainen, jolla on paha tapa kertoa juttunsa alottaen väärästä päästä. Olkaa hyvä ja selvittäkää ajatuksenne ja kertokaa minulle oikeassa järjestyksessä tarkalleen, mitkä tapahtumat saivat teidät lähtemään ulos harjaamattomana ja kampaamattomana, kiiltonahkakengissä ja liivit väärin napitettuina etsimään neuvoa ja apua.»
Vieraamme katsahti surkeannäköisenä sopimatonta asuaan.
»Varmaankin tämä näyttää sangen pahalta, herra Holmes, eikä minulle tietääkseni ole iässäni milloinkaan ennen tapahtunut sellaista. Mutta minä kerron teille koko tuon omituisen jutun ja kun olen lopettanut, olette varmasti myöntävä sen riittävän anteeksipyynnöksi minulle.»
Mutta hänen kertomuksensa katkaistiin heti alussaan. Ulkoa kuului melua, ja kun rouva Hudson avasi oven, ilmestyi huoneeseen kaksi rotevaa, virallisen näköistä henkilöä, joista toisen hyvin tunsimme tarkastaja Gregson’iksi Scotland Yard'ista. Hän oli tarmokas, uljas ja omalla, alallaan pystyvä virkamies. Hän puristi Holmesin kättä ja esitti toverinsa tarkastaja Baynes'iksi Surrey'n poliisilaitokselta.
»Me olemme metsästämässä yhdessä, herra Holmes, ja löytämämme jäljet johtivat tälle suunnalle.» Hän käänsi verikoiransilmänsä vieraamme puoleen. »Oletteko te herra Scott Eccles, Popham Housesta, Lee'stä?»
»Olen.»
»Me olemme seuranneet teitä koko aamun.
»Te pääsitte hänen jäljilleen sähkösanoman avulla, epäilemättä», sanoi Holmes.
»Aivan oikein, herra Holmes. Vainusimme hajun Charing Cross'in postitoimistossa ja riensimme tänne.»
»Mutta miksi te seuraatte minua? Mitä tahdotte?»
»Me toivomme saavamme selityksen niihin tapahtumiin, jotka johtivat viime yönä herra Aloysius Garcia'n kuolemaan Wisteria Lodge'ssa, lähellä Esher'iä.»
Vieraamme oli kohonnut istumaan tuijottavin silmin, ja joka värin hivenkin oli kadonnut hänen hämmästyneiltä kasvoiltaan.
»Kuollutko? Sanoitteko, että hän on kuollut?»
»Sanoin, herra. Hän on kuollut.»
»Mutta miten? Tapaturmaisestiko?»
»Murhattuna, jos kukaan.»
»Hyvä Jumala! Tämä on kammottavaa! Ettehän tarkoittane, — ettehän tarkoittane, että minua epäillään?»
»Kirje teiltä löytyi kuolleen taskusta, ja siitä saimme tietää teidän aikoneen viettää viime yön hänen talossaan.»
»Niin vietinkin.»
»Oi, vietittekö tosiaan?»
Virallinen muistikirja tuli esiin.
»Odottakaa hetkinen, Gregson», sanoi Sherlock Holmes. »Kaikki, mitä toivotte, on vilpitön kertomus, eikö niin?»
»Ja velvollisuuteni on varoittaa herra Scott Eccles'iä, että sitä voidaan käyttää häntä vastaan.»
»Herra Eccles oli juuri kertomassa asiaansa meille teidän astuessanne huoneeseen. Luullakseni, Watson, ei konjakki ja sooda olisi hänelle vahingoksi. Nyt, herra, minä ehdotan, ettette vähääkään välittäisi siitä, että kuulijakuntanne on lisääntynyt, vaan että kertoisitte edelleen aivan niinkuin ei teitä olisi ensinkään keskeytetty.»
Vieraamme oli kulauttanut alas konjakin, ja väri oli palannut hänen kasvoilleen. Epäluuloisesti vilkaisten tarkastajan muistikirjaa hän ryhtyi heti paikalla eriskummalliseen esitykseensä.
»Minä olen vanhapoika», hän sanoi, »ja koska olen seuraa rakastava mies, on minulla laaja ystäväpiiri. Näiden joukossa on erään entisen oluttehtailijan perhe, nimeltä Melville, joka asuu Albemarle'n kartanossa Kensingtonissa. Tämän pöydässä minä joku viikko sitten tapasin nuoren Garcia-nimisen miehen. Hän oli ymmärtääkseni espanjalaista syntyperää ja jollakin tavoin yhteydessä lähetystön kanssa. Hän puhui oivallisesti englanninkieltä, oli käytökseltään miellyttävä, ja kaunein mies, jonka elämässäni olen nähnyt.
»Jollakin tavoin me solmimme ystävyyssuhteen, tämä nuori mies ja minä. Hän näytti ensi hetkestä mieltyneen minuun ja kahden päivän kuluttua kohtauksestamme hän tuli tervehtimään minua Lee’hin. Toinen seikka johti toiseen, ja lopuksi hän kutsui minut viettämään muutamia päiviä talossaan Wisteria Lodgessa, Escher’in ja Oxshott’n välillä. Eilen illalla menin Esher’iin täyttääkseni tämän pyynnön.
»Hän oli kuvaillut minulle talonväkensä, ennenkuin läksin sinne. Hän asui uskollisen palvelijan, oman maanmiehensä kera, joka täytti hänen kaikki tarpeensa. Tämä mies osasi puhua englanninkieltä ja hoiti hänen talouttaan. Lisäksi oli siellä ihmeellinen keittäjä, kuten hän sanoi, sekarotuinen, jonka hän oli matkoillaan jostakin onkinut ja joka osasi laittaa oivallisia päivällisiä. Muistan hänen sanoneen, että hänen taloutensa oli sangen omituinen sijaitakseen Surrey'n sydämessä, ja että minä tulen olemaan samaa mieltä, vaikka se onkin osoittautunut koko joukon omituisemmaksi kuin mitä luulin.
»Minä ajoin mainittuun paikkaan, joka sijaitsee noin kahden penikulman päässä etelään Esher’istä. Talo oli keskikokoinen ja rakennettu hieman syrjään valtatiestä, ja sinne johti kiemurteleva ajotie, jota reunustivat korkeat muurivihreäpensaat. Se oli vanha, kaatumaisillaan ja rappeutumistilassa oleva rakennus. Kun ajopelit seisahtuivat ruohottuneelle ajotielle mustuneen ja tahriintuneen oven eteen, aloin epäillä, oliko viisasta mennä vieraisille miehen luo, jota tunsin niin vähän. Mutta hän avasi itse oven ja tervehti minua sangen sydämellisesti. Minut jätettiin miespalvelijan, surumielisen, tummaverisen henkilön huostaan, joka näytti tietä makuuhuoneeseeni, matkalaukkuni kädessään. Koko paikka teki masentavan vaikutuksen. Söimme päivällisen kahden, ja vaikka isäntäni pani parastaan ollakseen huvittava, näyttivät hänen ajatuksensa vaeltavan muualla koko ajan, ja hän puhui niin epämääräisesti ja sekavasti, että minä tuskin saatoin ymmärtää häntä. Hän rummutti yhtä mittaa pöytää sormillaan, pureskeli kynsiään ja osoitti muitakin hermostuneen kärsimättömyyden merkkejä. Itse päivällinen ei ollut hyvin tarjottu eikä hyvin keitetty, eikä vaiteliaan palvelijan juro olemus ollut omansa meitä elvyttämään. Voin vakuuttaa teille illan kuluessa monesti toivoneeni voivani keksiä jonkinlaisen syyn, minkä nojalla lähteä takaisin Lee'hin.
»Eräs seikka johtuu mieleeni, joka kenties voisi vaikuttaa asiaan, jota te molemmat herrat tutkitte. Silloin en miettinyt sitä ensinkään. Päivällisen loppupuolella ojensi palvelija herralleen kirjelipun. Huomasin isäntäni sen luettuaan näyttävän entistä hajamielisemmältä ja kummallisemmalta. Hän luopui kaikista yrityksistä keskustella ja istui poltellen lukemattomia savukkeita omiin ajatuksiinsa vaipuneena, mutta ei maininnut mitään kirjeen sisällöstä. Kello yhdentoista tienoilla minä ilokseni pääsin nukkumaan. Jonkun ajan kuluttua Garcia katsahti sisään ovesta — huone oli jo silloin pimeä —ja kysyi minulta, olinko soittanut. Sanoin, etten ollut. Hän pyysi anteeksi, kun oli häirinnyt minua niin myöhään, sanoen kellon olevan lähes yksi. Minä nukahdin sen jälkeen ja nukuin sikeästi koko yön.
»Ja nyt tulen kertomukseni hämmästyttävimpään kohtaan. Herätessäni oli jo valoisa. Katsahdin kelloani, joka oli lähes yhdeksän. Olin nimenomaan pyytänyt herättämään itseni kello kahdeksan, joten olin sangen ihmeissäni tästä unohtamisesta. Hypähdin vuoteeltani ja soitin palvelijaa. Ei mitään vastausta. Minä soitin uudelleen ja yhä uudelleen samalla tuloksella. Silloin tein sen johtopäätöksen, että soittokello oli epäkunnossa. Sieppasin vaatteet ylleni ja riensin alakertaan erittäin huonolla tuulella tilaamaan hiukan kuumaa vettä. Voitte kuvitella hämmästystäni, kun huomasin, ettei siellä ollut ketään. Minä huusin etusaliin. Ei mitään vastausta. Sitten juoksin huoneesta huoneeseen. Kaikki oli autiota. Isäntäni oli näyttänyt minulle, mikä oli hänen makuuhuoneensa, ja minä koputin ovelle. Ei mitään vastausta. Minä väänsin kädensijaa ja astuin sisään. Huone oli tyhjä, eikä vuoteessa oltu nukuttu. Hänkin oli poistunut muiden mukana. Vieras isäntä, vieras palvelija, vieras keittäjä, kaikki olivat kadonneet yön aikana! Niin päättyi vierailuni Wisteria Lodgessa.»
Sherlock Holmes hykersi käsiään ja nauraa hihitti Jättäessään tämän omituisen tapauksen kummallisten sattumuksien kokoelmaansa.
»Kokemuksenne on minun tietääkseni aivan ainoalaatuinen», hän sanoi. »Saanko kysyä, herra, mitä sitten teitte?»
»Minä olin raivoissani. Ensimmäinen ajatukseni oli, että minä olin joutunut jonkinlaisen kelvottoman, loukkaavan pilan uhriksi. Sulloin tavarani matkalaukkuun, heitin etusalin oven perässäni paukahtaen kiinni ja läksin Esher'iä kohti matkalaukku kädessäni. Menin Allan-veljesten luo, jotka ovat huomattavimmat tilanhoitajat kylässä, ja sain kuulla, että huvila oli vuokrattu tältä yhtiöltä. Mieleeni juolahti, että koko tuo tapaus tuskin saattoi olla tarkoitettu minun pilkakseni, vaan että pääsyynä isäntäni katoamiseen oli varmaan halu päästä vapaaksi vuokrasta. Ollaan jo pitkällä maaliskuussa, joten neljännesvuoden maksupäivä on käsillä. Mutta tämä otaksuma ei pitänyt paikkaansa. Isännöitsijä oli kiitollinen minulle varoituksestani, mutta kertoi vuokran jo edeltäkäsin maksetuksi. Sitten minä suuntasin kulkuni kaupunkiin ja pistäydyin Espanjan lähetystössä. Miestä ei siellä tunnettu. Tämän jälkeen menin Melvillen luo, jonka talossa ensiksi olin tavannut Garcia’n, mutta huomasin, ettei hän oikeastaan tiennyt niinkään paljoa Garciasta kuin minä. Lopuksi, saatuani teidän vastauksenne sähkösanomaani, tulin teidän luoksenne, koska te ymmärtääkseni olette henkilö, joka antaa neuvoja vaikeissa asioissa. Mutta nyt, herra tarkastaja, kuulen siitä, mitä sanoitte astuessanne huoneeseen, että te osaatte jatkaa kertomusta ja että joku murhenäytelmä on tapahtunut. Voin vakuuttaa teille joka sanani olevan totta ja etten tiedä mitään muuta tämän miehen kohtalosta kuin mitä olen kertonut. Ainoa toivomukseni on auttaa lakia kaikella mahdollisella tavalla.»
»Olen varma siitä, herra Scott Eccles — olen varma siitä», sanoi tarkastaja Gregson sangen ystävällisellä äänellä. »Minä olen velvollinen sanomaan, että kaikki, mitä olette sanonut, pitää sangen tarkoin yhtä tosiasioiden kanssa, sikäli kuin ne ovat tulleet tietoomme. Esimerkiksi tuo kirjelippu, joka saapui päivällisen aikana. Satuitteko huomaamaan, miten sen kävi?»
»Huomasin kylläkin. Garcia rypisti sen kokoon ja heitti tuleen.»
»Mitä siitä sanotte, herra Baynes?»
Maalais-salapoliisi oli roteva, pöhöttynyt, punakka mies, jonka kasvot olisivat näyttäneet karkeilta, ellei niissä olisi ollut pari erittäin loistavia silmiä, jotka olivat miltei kokonaan tuuheiden poski- ja kulmakarvojen poimujen peitossa. Verkalleen hymyillen hän veti kokoonkäärityn, värittömän paperipalasen taskustaan.
»Uunissa oli ristikko, herra Holmes, ja hän heitti kirjeen sen yli. Minä löysin sen palamattomana tulisijan takaosasta.»
Holmes hymyili hyväksyvästi.
»Teidän on täytynyt tutkia talo sangen huolellisesti, voidaksenne löytää yksinäisen paperipallon.»
»Niin teinkin, herra Holmes. Se on tapani. Luenko sen, herra Gregson?»
Lontoolainen nyökkäsi.
»Kirje on kirjoitettu tavalliselle kellertävänvalkoiselle paperille ilman vesileimaa. Se on neljännesarkki. Paperi on leikattu kahtia lyhytteräisillä saksilla. Se on taitettu kokoon kolmesta kohdasta ja sinetöity punaisella lakalla, joka on kiireisesti vuodatettu kirjeeseen ja johon on sitten painettu leima jollakin sileällä, pitkänpyöreällä esineellä. Se on osoitettu herra Garcialle, Wisteria Lodgeen Siinä sanotaan: 'Meidän omat värimme, vihreä ja valkoinen. Vihreä avoin, valkoinen suljettu. Pääportaat ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealla, vihreä boijikangas. Onnea matkalle! D.’ Käsiala on naisen, kirjoitettu teräväkärkisellä kynällä, mutta osoite on kirjoitettu joko toisella kynällä tai on sen kirjoittanut toinen henkilö. Se on paksumpaa ja rohkeampaa käsialaa, kuten näette.»
»Sangen tärkeä kirjelippu», sanoi Holmes silmäillen sen lävitse. »Minun täytyy toivottaa teille onnea», herra Baynes, tarkkaavaisuuden vuoksi, jolla olette pikkuseikkoja myöten tutkinut sen. Ehkä voitaisiin lisätä muutamia vähäpätöisiä seikkoja. Pitkänpyöreä sinetti on epäilemättä sileä hihan-nappi — mikä muu olisi sen muotoinen? Sakset olivat käyrät kynsisakset. Niin lyhyet kuin nuo kaksi leikkausta ovatkin, voitte selvästi nähdä saman pienen kaaren kummassakin.»
Maalais-salapoliisi nauraa hihitti.
»Minä luulin puristaneeni siitä kaiken mehun, mutta huomaan siinä vielä olleen hiukkasen jälellä», hän sanoi. »Minun on sanominen, että en saa kirjeestä selville muuta kuin että jotakin oli tekeillä ja että, kuten tavallista, nainen oli kaiken takana.»
Herra Scott Eccles oli levottomasti vääntelehtinyt tuolillaan tämän keskustelun kestäessä.
»Minua ilahduttaa, että löysitte kirjeen, koska se vahvistaa kertomustani», hän sanoi. »Mutta pyydän viitata siihen, etten vielä ole kuullut, mitä herra Garcialle on tapahtunut ja kuinka hänen talonväkensä on käynyt.»
»Mitä Garciaan tulee», sanoi Gregson, »on kysymykseen helppo vastata. Hänet löydettiin tänä aamuna kuolleena Oxshott Common’issa, noin penikulman päässä kotoaan. Hänen päänsä on murskattu mäsäksi iskemällä hiekkapussilla tai jollakin sentapaisella raskaalla esineellä, joka on enemmän ruhjonut kuin haavoittanut. Paikka on yksinäinen eikä neljännespenikulman alueella siitä ole ainoatakaan taloa. Hänet on ilmeisesti lyöty maahan ensiksi takaapäin, mutta hänen kimppuunsa hyökännyt henkilö on lyönyt häntä vielä kauan sen jälkeen kuin hän on kuollut. Se on ollut mitä raivokkain hyökkäys. Ei mitään jalanjälkiä eikä mitään osviittaa rikoksentekijän selville saamiseksi ole olemassa.»
»Onko hänet ryöstetty?»
»Ei, mitään ryöstöyritystä ei ole tehty.»
»Tämä on sangen kiusallista, sangen kiusallista ja hirveätä», sanoi herra Scott Eccles valittavalla äänellä: »mutta asianhaarat ovat tosiaankin tavattoman ankarasti minua vastaan. Minulla ei ollut mitään tekemistä isäntäni yöllisen vaelluksen ja surullisen lopun kanssa. Millä tavoin minä tulen sekaantumaan juttuun?»
»Sangen yksinkertaisesti, herra», vastasi tarkastaja Baynes. »Ainoa asiakirja, joka löydettiin vainajan taskusta, oli kirje teiltä, jossa ilmoitettiin teidän aikovan viettää hänen kanssaan yö, jona hän kuoli. Tämän kirjeen kuori ilmoitti meille kuolleen miehen nimen ja osoitteen. Kello yhdeksän jälkeen tänä aamuna me saavuimme hänen taloonsa emmekä tavanneet teitä emmekä ketään muutakaan siellä. Minä sähkötin herra Gregson'ille, että hän etsisi teidät käsiinsä Lontoosta sillä välin kuin minä tutkin Wisteria Lodgea. Sitten minä tulin kaupunkiin, yhdyin herra Gregsoniin ja tässä nyt olemme.»
»Nyt luullakseni», sanoi Gregson nousten, »meidän on parasta antaa tälle asialle virallinen muoto. Suvainnette kai tulla mukanamme poliisiasemalle, herra Scott Eccles, ja antaa meille kirjallisen selityksen?»
»Tietysti tulen heti. Mutta pyydän teidän apuanne, herra Holmes. Toivon, että ette säästä kustannuksia ettekä vaivoja päästäksenne totuuden perille.»
Ystäväni kääntyi maalaistarkastajan puoleen.
»Luullakseni teillä ei ole mitään sitä vastaan, että työskentelen teidän kanssanne, herra Baynes?»
»Te teette minulle kunnian, herra, se on tietty.»
»Te näytätte olleen sangen ripeä ja toimelias kaikissa toimissanne. Saanko kysyä, oliko minkäänlaista viittausta siihen, millä hetkellä mies oli kuollut?»
»Hän oli maannut paikalla kello yhdestä alkaen. Siihen aikaan satoi ja hänen kuolemansa oli varmasti tapahtunut ennen sadetta.»
»Mutta se on aivan mahdotonta, herra Baynes», huudahti vieraamme. »Hänen äänestään ei voi erehtyä. Voisin vannoa, että hän juuri samaan aikaan puhutteli minua makuuhuoneessani.»
»Merkille pantavaa, mutta ei suinkaan mahdotonta», sanoi Holmes hymyillen.
»Onko teillä johtolanka?» kysyi Gregson.
»Sen avulla asia käy sangen yksinkertaiseksi, vaikka siinä ilmenee joitakin uusia ja mielenkiintoisia piirteitä. Tarkempi asiain tuntemus on tarpeen, ennenkuin uskaltaisin lausua lopullista ja varmaa mielipidettä. Sivumennen sanoen, herra Baynes, löysittekö mitään huomattavaa paitsi tätä kirjettä tutkiessanne taloa?»
Salapoliisi katsahti ystävääni omituisella tavalla.
»Oli olemassa yksi tai kaksi _sangen_ huomattavaa seikkaa», hän sanoi. »Ehkä te haluaisitte tulla luokseni, kun olen suorittanut tehtäväni poliisiasemalla, ja lausua mielipiteenne niistä?»
»Olen kokonaan käytettävissänne», sanoi Sherlock Holmes. »Johdattakaa nämä herrat ulos, rouva Hudson, ja olkaa ystävällinen ja lähettäkää poika viemään tätä sähkösanomaa. Hänen tulee maksaa viiden shillingin vastaus.»
Me istuimme hetkisen ääneti vieraidemme mentyä. Holmes poltti kiivaasti kulmakarvat vedettyinä alas terävien silmien päälle ja pää eteenpäin ojennettuna hänelle ominaiseen kiihkeään tapaan.
»No, Watson», hän kysyi kääntyen äkkiä puoleeni, »mitä arvelet asiasta?»
»En voi millään tavoin selittää tätä Scott Eccles'in salaperäistä juttua.»
»Entäs rikos?»
»Niin, miehen seuralaisten katoamisen johdosta arvelisin heidän olevan jollakin tavalla sekaantuneita murhaan ja paenneen oikeuden käsistä.»
»Se on tietenkin mahdollinen näkökohta. Mutta sinun on kuitenkin myöntäminen, että on sangen kummallista, että hänen kaksi palvelijaansa olisi ollut salaliitossa häntä vastaan ja hyökänneet hänen kimppuunsa juuri sinä yönä, jolloin hänellä oli vieras. Hänhän oli heidän vallassaan viikon kaikkina muina öinä.»
»Mutta miksi he sitten pakenivat?»
»Aivan niin. Miksi he pakenivat? Siinä on painava asianhaara. Toinen painava asianhaara on vieraamme herra Scott Eccles'in merkillinen kokemus. Nyt, rakas Watson, onko ihmisnerokkuuden mahdoton keksiä selitystä, joka selittäisi nämä molemmat painavat asianhaarat? Jos se selitys olisi sellainen, että siihen mahtuisi myös tuo salaperäinen kirje sangen omituisine lauseineen, no niin, silloin sen voisi hyväksyä väliaikaisena olettamuksena. Jos tuoreet tapahtumat, jotka saapuvat tietoomme, kaikki soveltuvat kaavaan, niin voisi olettamuksestamme vähitellen tulla ratkaisu.»
»Mutta mikä on olettamuksemme?»
Holmes nojasi taaksepäin tuolissaan silmät puoliummessa.
»Sinun on myöntäminen, rakas Watson, että ajatus pilasta on mahdoton. Kuten seurauksista näkyy, oli vakavia asioita tekeillä, ja Scott Eccles'in houkutteleminen Wisteria Lodge'en oli jossakin yhteydessä niiden kanssa.»
»Mutta minkälaisessa mahdollisessa yhteydessä?»
»Selittäkäämme asia rengas renkaalta. Sen valossa on tässä kummallisessa ja äkkinäisessä, nuoren espanjalaisen ja Scott Eccles'in välillä syntyneessä ystävyydessä jotakin luonnotonta. Ensinmainittu joudutti sitä. Hän meni Eccles'in luo heti tutustumisensa jälkeisenä päivänä ja oli läheisessä kosketuksessa hänen kanssaan siihen saakka, kunnes sai hänet Esher'iin. Mitä hän nyt tahtoi Eccles'istä? Mitä Eccles saattoi toimittaa? Minä en näe hänessä mitään viehättävää? Hän ei ole erittäin älykäs — eikä mies, joka sopisi toveriksi sukkelajärkiselle latinalaiselle. No, miksi juuri hänet sitten valittiin kaikkien niiden joukosta, joita Garcia tapasi, erikoisen soveliaana tämän tarkoituksiin? Onko hänessä joku silmiinpistävä hyve? Minä väitän hänessä sitä olevan. Hän on oikea sovinnaisen, kunnianarvoisen brittiläisen tyyppi ja oikea mies todistajaksi vaikuttamaan toiseen brittiläiseen. Näitte itse, kuinka ei kumpainenkaan tarkastaja edes uneksinut epäillä hänen selityksensä todenmukaisuutta, niin eriskummainen kuin se olikin.»
»Mutta mitä hänen tuli todistaa?»
»Ei mitään asiain kääntyessä näin, mutta kaikkea, jos ne olisivat kääntyneet toisin. Niin minä selitän asian.»
»Ahaa, hän olisi voinut todistaa Garcia'n olleen muualla kuin rikospaikalla.»
»Aivan niin, rakas Watson, sen hän olisi voinut todistaa. Otaksukaamme esimerkiksi Wisteria Lodge'n talonväen olevan liittolaisena jossakin suunnitelmassa. Yrityksen, oli se minkälaatuinen tahansa, tulisi tapahtua, sanokaamme, ennen kello yhtä. Jollakin tavoin kääntämällä kelloja on heidän ollut mahdollista saada Scott Eccles makuulle aikaisemmin kuin hän luuli, mutta joka tapauksessa on luultavaa, että Garcia’n mennessä kertomaan hänelle kellon olevan yksi, se ei todellisuudessa ollut enempää kuin kaksitoista. Jos Garcia olisi voinut tehdä, mitä hänellä nyt lienee ollut tehtävänä, ja tulla takaisin mainitulla tunnilla, olisi hänellä ollut tepsivä vastaus kaikkiin syytöksiin. Tässä olisi nyt nuhteeton englantilainen valmis vannomaan vaikka minkä tuomioistuimen edessä, että syytetty oli kotonaan koko ajan. Se olisi vakuutus kaikkein pahintakin vastaan.»
»Aivan niin, aivan niin, käsitän sen. Mutta mitä sanot toisten katoamisesta?»
»Minulla ei vielä ole kaikkia tosiasioita, mutta en luule olevan olemassa mitään voittamattomia vaikeuksia.
»Entä sanoma?»
»Kuinka se kuuluikaan? 'Omat värimme, vihreä ja valkoinen’. Aivan kuin kilpa-ajoa. 'Vihreä avoin, valkoinen suljettu’. Se on selvästi merkki. 'Pääportaat, ensimmäinen käytävä, seitsemäs oikealle, vihreä boijikangas.' Tämä on sovittu merkki. Voimme huomata mustasukkaisen aviomiehen kaiken takana. Pyyntö oli ilmeisesti vaarallinen. Muuten hän ei olisi sanonut: 'Onnea matkalle', ellei asianlaita olisi ollut niin. 'D'. — Sen piti olla oppaana.»
»Mies oli espanjalainen. Minä arvelen, että 'D' on edustamassa Doloresta, joka on yleinen naisennimi Espanjassa.»
»Hyvä, Watson, sangen hyvä — mutta aivan hylättävä ehdotus. Espanjalainen kirjoittaisi toiselle espanjalaiselle espanjankielellä. Tämän kirjeen kirjoittaja on varmasti englantilainen. No niin, meidän tulee vain kärsivällisesti odottaa, siksi kunnes tämä oivallinen tarkastaja tulee takaisin. Sillävälin voimme kiittää onnellista kohtaloamme, joka pelasti meidät muutamaksi lyhyeksi hetkeksi toimettomuuden sietämättömästä rasituksesta.»
* * * * *
Holmesin sähkösanomaan oli saapunut vastaus, ennenkuin Surrey'n poliisivirkamies oli palannut. Holmes hikisen ja oli aikeissa panna sen muistikirjansa väliin, kun huomasi vilahduksen minun odottavista kasvoistani. Hän heitti sen minulle nauraen.
»Me liikumme ylhäisissä piireissä», hän sanoi.
Sähkösanoma oli luettelo nimiä ja osoitteita: »Lordi Harringby, The Dingle; Herra George Folliott, Oxshott Towers; Herra Hynes, J.P., Purdey Place; Herra James Baker Williams, Forton Old Hall; Herra Henderson, High Gable; Pastori Joshua Stone, Nether Walsling.»
»Tämä on sangen selvä keino rajoittaa toimintapiiriämme», sanoi Holmes. »Epäilemättä Baynes, kaavanmukainen kun on, on jo tehnyt samankaltaisen suunnitelman.»
»En oikein käsitä.»
»No hyvä, rakas ystävä, olemme jo tulleet siihen johtopäätökseen, että sanoma, jonka Garcia päivällisen aikana sai, oli sopimus kohtauksesta. No, jos olemme oikeassa lukiessamme sen siten kuin se ilmeisesti on kirjoitettu, ja jos me aiomme noudattaa sopimusta, niin tulee meidän nousta pääportaita ja etsiä seitsemäs ovi eräästä käytävästä; siis on talo sangen laaja. On yhtä varmaa, että tämä talo ei voi olla, kauempana kuin penikulman etäisyydessä Oxshottista, koska Garcia kävellen meni siihen suuntaan ja toivoi, minun selitykseni mukaisesti, ennättävänsä ajoissa takaisin Wisteria Lodge'en voidakseen todistaa olleensa kotonaan kello yhteen saakka. Koska suuria taloja ei Oxshottin läheisyydessä voi olla erittäin paljon, ryhdyin tuohon selvään keinoon ja lähetin sähkösanoman Scott Eccles'in mainitsemille tilanhoitajille ja sain heiltä luettelon heistä. Tässä sähkösanomassa ovat nimet, ja sekavan vyyhtimme toisen pään täytyy olla niiden joukossa.»
* * * * *
Kello oli lähes kuusi, ennenkuin saavuimme kauniiseen Surrey'n kylään Esher’issä, tarkastaja Baynes seuralaisenamme.
Holmes ja minä olimme varanneet mukaamme yötarpeet ja me saimme mukavan yösijan Bull’issa. Lopuksi läksimme salapoliisin seurassa käymään Wisteria Lodge'ssa. Oli kylmä, synkkä maaliskuun ilta, tuima tuuli ja hieno sade piiskasivat kasvojamme. Luonto oli sopiva kehys raivaamattomalle laidunmaalle, jonka halki tiemme kulki, ja murheelliselle päämäärälle, johon se meitä vei.
II. SAN PEDRON TIIKERI.
Kylmä ja alakuloinen parin penikulman pituinen kävelyretki johti meidät korkean puuportin luo, joka avautui synkkään kastanjakäytävään. Kiemurteleva ja varjoisa ajotie vei meidät matalan, pimeän talon luo, joka näytti pikimustalta siniharmaata taivasta vasten. Etu-akkunasta, joka sijaitsi vasemmalle ovesta, vilkutti heikko valo.
»Siellä on poliisikonstaapeli vahdissa», sanoi Baynes. »Minä koputan akkunaan.» Hän astui ruohikon poikki ja naputti kädellään ruutuun. Himmeän lasin lävitse näin hämärästi erään miehen hypähtävän seisoalleen tulen ääressä olevasta tuolista ja kuulin kovan huudon. Hetkistä myöhemmin oli kalpeakasvoinen, läähättävä poliisi avannut oven kynttilä heiluen hänen vapisevassa kädessään.
»Mikä on hätänä, Walters?» kysyi Baynes terävästi.
Mies pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa ja päästi pitkän helpotuksen huokauksen.
»Olen iloinen, että olette tullut, herra. Ilta on ollut pitkä, enkä luule hermojani yhtä hyviksi kuin ennen.»
»Hermojanneko, Walters? Minä luulin, ettei teillä hermoja ollutkaan ruumiissanne.»
»No niin, herra, syynä on tämä yksinäinen, hiljainen talo ja tuo kummallinen seikka keittiössä. Kun te sitten koputitte akkunaan, luulin sen taas tulleen.»
»Minkä luulitte taas tulleen?»
»Paholaisen, herra, mikäli tiedän. Se oli akkunassa.»
»Mikä oli akkunassa ja milloin?»
»Se tapahtui kaksi tuntia sitten. Valo oli juuri sammumassa. Minä istuin lukien tuolissa. En tiedä, mikä pani minut katsahtamaan ylös, mutta alimmaisesta ruudusta katselivat minua eräät kasvot. Jumalani, herra, millaiset kasvot ne olivat! Tulen varmasti näkemään ne unissani.»
»No, no, Walters! Tällainen ei ole poliisikonstaapelille soveliasta puhetta.»
»Tiedän, herra, tiedän; mutta säikähdyin ja on turha tehdä tyhjäksi sitä. Kasvot eivät olleet mustat, herra, eivätkä valkoiset, eivätkä minkään tuntemani värin näköiset, vaan omituisen varjon tapaiset kuin savi, johon on räiskähtänyt maitoa. Sitten ne olivat kooltaan — kaksi kertaa teidän, herra. Ja niiden katse — suuret tuijottavat mulkosilmät ja valkoinen hammasrivi kuin nälkäisellä pedolla. Sanon teille, herra, etten voinut liikuttaa sormeakaan, enkä hengittää ennenkuin ne olivat häipyneet pois. Minä hyökkäsin ulos pensaisiin, mutta Jumalan kiitos siellä ei ollut ketään.»
»Ellen tietäisi teitä hyväksi mieheksi, Walters, merkitsisin teidät tästä mustaan kirjaan. Vaikka käsillä olisi itse paholainen, ei vahdissa olevan poliisin milloinkaan pitäisi kiittää Jumalaa siitä, ettei hän voinut saada sitä käsiinsä. Minä otaksun, ettei koko juttu ole näky eikä hermokohtaus.»