Part 11

Keväällä vuonna 1897 osoitti Holmesin rautainen terveys joitakin heikkenemisen oireita alituisen ankaran, mitä rasittavimman työn ja kenties myös hänen oman satunnaisen varomattomuutensa takia. Maaliskuussa samana vuonna tri Moore Agar Harley-kadulta, jonka näytelmällisen esittämisen Holmesille minä voin joskus kertoa, antoi suoranaisia määräyksiä, että kuuluisan yksityispoliisin oli pantava syrjään kaikki juttunsa ja vetäydyttävä täydelliseen lepoon, jos hän halusi välttää terveytensä täydellistä murtumista. Terveydentilastaan hän ei itse vähääkään välittänyt, sillä hän oli henkisesti täydellisesti kunnossa, mutta viimeinkin, kun uhattiin, että hän tulisi ainiaaksi kykenemättömäksi työhön, saatiin hänet suostumaan ilman alanmuutokseen. Siten me yhdessä jouduimme aikaisin keväällä sinä vuonna erääseen pieneen mökkiin lähelle Poldhu Bay'tä, Cornin niemimaan uloimmassa kärjessä.

Se oli yksinäinen paikka, joka sangen hyvin soveltui potilaani juroon mielialaan. Pienen, valkoiseksi maalatun, korkealla ruohoisella niemekkeellä sijaitsevan talomme akkunoista katselimme alas koko Mounts Bay'n synkkää puoliympyrää, jota reunustivat mustat kalliot ja vaahtoa roiskuvat karit, joiden luona lukemattomat merimiehet olivat päättäneet päivänsä. Pohjoistuulella se lepää tyvenenä ja turvallisena kutsuen myrskyn heittelemää alusta etsimään sieltä rauhaa ja suojaa.

Sitten tulee äkkinäinen tuulenpyörre, raivoava tuulenpuuska lounaasta, ankkurien ajautuminen perässä, rannan suoja, ja viimeinen kamppailu kuohuvissa pyörteissä. Viisas merimies pysyttelee kaukana tuosta pahasta paikasta.

Maalla olivat ympäristömme yhtä synkät kuin merenpuolella. Se oli epätasaista nummimaata, yksinäistä ja tummaa seutua, siellä täällä kirkontorni osoittamassa jonkun vanhanaikaisen kylän paikkaa. Joka suunnalla näillä soilla oli erään hävinneen heimon jälkiä, heimon joka oli hävinnyt täydelleen sukupuuttoon ja josta ainoastaan kertoivat ihmeelliset kivimuistomerkit, säännöttömät vallitukset, jotka sisälsivät kuolleiden tuhkaa, ja omituiset maanmuodostumat, jotka viittasivat historiantakaisiin taisteluihin. Paikan lumous ja salaperäisyys sekä sen unohtuneista heimoista johtuva synkkä ilmapiiri kiinnitti ystäväni mielikuvitusta, ja hän vietti suuren osan aikaansa pitkillä kävelyretkillä ja yksinäisissä mietiskelyissä nummella. Entinen cornilaismurre oli myös vetänyt hänen huomionsa puoleensa, ja hän oli muistaakseni saanut päähänsä, että se oli sukua kaldean kielelle ja että sitä olivat laajalti levittäneet foinikialaiset tinakauppiaat. Hän oli saanut luettelon kielitieteellisistä kirjoista ja oli juuri asettumassa kehittämään tätä väitelmää, kun äkkiä minun surukseni ja hänen peittelemättömäksi ilokseen me huomasimme juuri tuossa unelmien maassa aivan läheisimmässä läheisyydessämme joutuneemme ratkaisemaan sellaista tehtävää, joka oli jännittävämpi, viehättävämpi ja äärettömän paljon salaperäisempi kuin mikään niistä, jotka olivat ajaneet meidät Lontoosta. Meidän yksinkertainen elämämme ja rauhalliset, terveelliset tottumuksemme keskeytettiin väkivaltaisesti, ja meidät syöstiin keskelle tapahtumain sarjaa, joka aiheutti mitä suurinta kiihtymystä ei ainoastaan Cornwallissa vaan koko länsi-Euroopassa. Monet lukijoistani muistanevat jotakin siitä, mitä kutsuttiin »Cornin kauhuksi», vaikka asiasta tuli Lontoon sanomalehtiin mitä epätäydellisin selostus. Nyt, kolmentoista vuoden kuluttua annan yksityiskohtaisen kertomuksen tästä käsittämättömästä jutusta yleisölle.

Olen maininnut, että siellä täällä olevat kirkon tornit merkitsevät kyliä, joita oli hajallaan Cornwall'in tässä osassa. Lähin näistä oli pieni Tredannick Wollas-niminen kylä, jossa noin parin sadan asukkaan hökkelit olivat ryhmissä vanhanaikaisen, sammalpeitteisen kirkon ympärillä. Seurakunnan pappi, herra Roundhay, oli jonkinlainen muinaistieteilijä, ja sellaisena Holmes oli tutustunut häneen. Hän oli keski-ikäinen mies, ystävällinen, ja muhkea, ja hänellä oli melko suuri paikallistuntemus. Hänen kutsustaan olimme juoneet teetä pappilassa ja olimme myös tutustuneet herra Montimer Tregennis’iin, erääseen varakkaaseen herraan, joka lisäsi papin niukkoja varoja asumalla vuokralla tämän suuressa yksinäisessä talossa. Pastori, joka oli vanhapoika, oli iloinen siitä seikasta, vaikka hänellä oli sangen vähän yhteistä vuokraksensa kera, joka oli laiha, tumma, silmälaseja käyttävä mies ja käveli niin kumarassa, että näytti siltä kuin hänellä olisi ollut oikea ruumiinvika. Muistan, että lyhyen vierailumme aikana pastori oli mielestämme kielevä, jotavastoin hänen vuokraksensa oli omituisen harvapuheinen, raskasmielisen ja tarkastelevaisen näköinen mies, joka istui silmät pois käännettyinä, ilmeisesti hautoen mielessään omia asioitaan.

Nämä olivat ne kaksi miestä, jotka astuivat pieneen arkihuoneeseemme tiistaina 16 päivä maaliskuuta hiukan aikaa aamiaisemme jälkeen meidän poltellessamme yhdessä ja valmistautuessamme jokapäiväiseen retkeilyymme nummelle.

»Herra Holmes», sanoi pastori kiihtyneellä äänellä, »mitä omituisin ja surullisin tapaus on sattunut yöllä. Se on aivan ennenkuulumatonta. Meidän täytyy pitää erikoisena sallimuksena sitä, että te satuitte olemaan täällä tähän aikaan, sillä te olette ainoa mies koko Englannissa, jota tarvitsemme.»

Minä tuijotin tunkeilevaa pastoria sangen epäystävällisin silmin; mutta Holmes otti piippunsa suustaan ja kohosi tuolissaan kuin vanha koira, joka kuulee metsästystorven soiton. Hän viittasi kädellään sohvaan päin ja meidän vavahteleva vierailijamme ja hänen kiihtynyt seuralaisensa istuutuivat vieretysten siihen. Herra Mortimer Tregennis oli hillitymmän näköinen kuin pappi, mutta hänen laihojen käsiensä värinästä ja hänen kirkkaiden silmiensä loistosta näki heidän olevan yhtä liikutettuja.

»Puhunko minä vai tekö puhutte?» kysyi hän pastorilta.

»No, koska te näytte tehneen keksinnön, mikä tahansa se lieneekin, olisi teidän kenties parempi puhua», sanoi Holmes.

Minä katsahdin huolimattomasti puettuun pappiin, jonka vieressä istui huolellisesti puettu vuokralainen, ja minua huvitti se yllätys, jonka Holmesin yksinkertainen päätelmä oli tuonut heidän kasvoilleen.

»Ehkä minun on paras sanoa ensin muutama sana», sanoi pastori, »ja sitten voitte arvostella, pitääkö teidän kuunnella yksityiskohtia herra Tregennis'iltä, vai eikö meidän pitäisi rientää heti tämän ihmeellisen tapahtuman näyttämöpaikalle. Minun sallittanee siis selittää, että tämä ystävämme vietti eilisillan molempien veljiensä, Owen- ja George-nimisten, ja sisarensa Brendan seurassa heidän talossaan Tredannick Wartha'ssa, joka on lähellä vanhaa kiviröykkiötä nummella. Hän jätti heidät heti kello kymmenen jälkeen pelaamaan korttia ruokailuhuoneen pöydän ääreen oivallisessa terveydentilassa sekä ruumiillisesti että henkisesti. Tänä aamuna hän, ollen aamuvirkku, käveli sinne päin ennen aamiaista, jolloin hänet saavuttivat tri Richardson vaunut. Tohtori selitti, että häntä oli juuri lähetetty noutamaan mitä kiireellisimmin Tredannick Wartha'an. Herra Mortimer Tregennis meni luonnollisesti hänen kanssaan. Saapuessaan Tredannick Wartha'an hän näki mitä merkillisimmän näyn. Hänen kaksi veljeään ja hänen sisarensa istuivat pöydän ympärillä aivan siten kuin hän oli jättänyt heidät, kortit yhä levällään edessään ja kynttilät loppuun palaneina jalkaan asti. Sisar makasi taaksepäin nojautuneena kuolleena tuolissaan, jotavastoin molemmat veljet istuivat yksi hänen kummallakin puolellaan nauraen, kirkuen ja laulaen aivan järjiltään. Kaikki kolme, kuollut nainen ja molemmat mielipuolet miehet, olivat säilyttäneet kasvoillaan mitä suurimman kauhun ilmeen — kammon synnyttämän kouristuksen, jota oli kauheata katsella. Talossa ei näkynyt ketään muuta kuin rouva Porter, vanha kokki ja taloudenhoitaja, joka selitti, että oli nukkunut sikeästi koko yön eikä ollut kuullut luiskaustakaan yöllä. Ei mitään ollut varastettu eikä epäjärjestyksessä, eikä millään tavalla voitu selittää, mikä kauhistus olisi voinut pelottaa naisen kuoliaaksi ja kaksi voimakasta miestä järjiltään. Sellainen oli tilanne, herra Holmes, lyhyesti kuvattuna, ja jos te voitte auttaa meitä selittämään sitä, olette tehnyt suuren työn.»

Minä olin toivonut voivani jollakin tavalla houkutella toverini takaisin siihen hiljaisuuteen, joka oli ollut matkamme aiheena; mutta yksi silmäys hänen jännittyneisiin kasvoihinsa ja rypistettyihin kulmakarvoihinsa kertoi minulle, kuinka turha nyt oli toiveeni. Hän istui jonkun aikaa hiljaa, vaipuneena miettimään merkillistä näytelmää, joka oli tunkeutunut meidän rauhaamme.

»Minä tahdon perehtyä tähän asiaan», sanoi hän vihdoin. »Ensi näkemältä se näyttää olevan sangen poikkeuksellista laatua. Oletteko itse ollut siellä, herra Roundhay?»

»En, herra Holmes. Herra Tregennis toi tiedot pappilaan ja minä kiirehdin heti tänne hänen kanssaan kysymään neuvoa teiltä.»

»Kuinka pitkä matka on taloon, jossa tämä eriskummallinen murhenäytelmä tapahtui?»

»Noin penikulman verran sisämaahan.»

»Sitten kävelemme sinne yhdessä. Mutta ennen lähtöämme täytyy minun tehdä teille muutamia kysymyksiä, herra Mortimer Tregennis.»

Toinen oli ollut hiljaa koko tämän ajan, mutta minä olin huomannut, että hänen enemmän hillitty kiihtymyksensä oli vielä suurempi kuin papin tungettelevainen liikutus. Hän istui kalpeat kasvot vääntyneinä, tuskainen katse Holmes’iin kiinnitettynä ja ohuet kädet puristettuina kouristuksentapaisesti yhteen. Hänen kalpeat huulensa värisivät hänen kuunnellessaan kammottavaa kohtaloa, joka oli kohdannut hänen perhettään, ja hänen tummat silmänsä näyttivät heijastavan jossakin määrin näytelmän kauheutta.

»Kysykää, mitä haluatte, herra Holmes», sanoi hän innokkaasti. »Se on paha asia puhuttavaksi, mutta minä tahdon vastata teille totuudenmukaisesti.»

»Kertokaa minulle viime yöstä.»

»Hyvä, herra Holmes, minä söin illallista siellä, kuten pastori kertoi, ja vanhempi veljeni George ehdotti, että pelaisimme sen jäljestä whist-peliä. Me istuuduimme noin yhdeksän tienoissa. Neljännestä yli kymmenen minä läksin. Lähtiessäni olivat kaikki pöydän ympärillä mahdollisimman iloisina.»

»Kuka johdatti teidät ulos?»

»Rouva Porter oli mennyt nukkumaan, joten minä itse menin ulos. Minä suljin hallin oven jäljessäni. Sen huoneen ovi, jossa he istuivat, oli suljettu, mutta akkunan yöverho oli vedetty alas. Ovessa enemmän kuin akkunassakaan ei ollut minkäänlaista muutosta tapahtunut tänä aamuna, eikä ollut mitään syytä ajatella, että joku vieras olisi ollut talossa. Ja kuitenkin he istuivat aivan hulluina kauhusta, ja Brenda makasi kuolleena pelosta, pää riippuen tuolin käsinojalla. Minä en milloinkaan tule saamaan mielestäni, miltä siinä huoneessa näytti, en milloinkaan elämässäni.»

»Tosiasiat, sellaisina kuin te ne kuvailette, ovat tosiaan sangen merkilliset», sanoi Holmes. »Minä otaksun, ettei teillä itsellänne ole mitään omaa arvelmaa, joka voisi jollakin tavoin selittää niitä?»

»Se on pirullista, herra Holmes!» huusi Mortimer Tregennis. »Se ei ole tästä maailmasta. Siihen huoneeseen on tullut jotakin, joka on sammuttanut järjen valon heidän mielistään. Mikä inhimillinen keksintö olisi voinut saada aikaan sen?»

»Pelkään», sanoi Holmes, »että jos asia ei ole inhimillinen, niin ei se tosiaan ole minun selitettävissäni. Kuitenkin meidän täytyy tarkoin tutkia kaikki luonnolliset selitykset, ennenkuin taannumme sellaiseen arveluun. Mitä teihin, herra Tregennis, tulee, otaksun teidän olleen jollakin tavoin erotettu perheestänne, koska he asuivat yhdessä ja teillä oli huoneet eri paikassa.»

»Niin on asian laita, herra Holmes, vaikka syy on ollut ja mennyt. Me olimme tinankaivajan perhe, Redtruth'ista, mutta me möimme yrityksemme eräälle yhtiölle ja vetäydyimme syrjään saatuamme kyllin elääksemme. En tahdo kieltää, että rahan jaossa ilmeni hiukan erimielisyyttä ja että jonkun ajan oli välimme sen vuoksi rikkoutunut, mutta se oli kaikki anteeksiannettu ja unohdettu, ja me olimme kaikki mitä parhaat ystävät.»

»Muistellessanne tuota iltaa, jonka vietitte yhdessä, eikö muistiinne johdu ainoatakaan asiaa, joka mahdollisesti valaisisi murhenäytelmää? Ajatelkaa tarkoin, herra Tregennis, eikö löytyisi mitään avainta, joka voisi auttaa minua.»

»Ei ole olemassa mitään, herra.»

»Olivatko omaisenne tavallisessa mielentilassaan?»

»He eivät milloinkaan olleet olleet paremmassa.»

»Olivatko he hermostuneita ihmisiä? Eivätkö he milloinkaan osoittaneet pelkäävänsä tulevaa vaaraa?»

»Ei mitään sentapaista.»

»Eikö teillä siis ole mitään lisättävää, mikä voisi auttaa minua?»

Mortimer Tregennis mietti vakavana hetkisen.

»Mieleeni johtuu eräs seikka», sanoi hän viimein. »Istuessamme pöydän ääressä oli minun selkäni akkunaan päin, ja veljeni George, joka oli vastapelaajani korttipelissä istui vastapäätä akkunaa. Minä näin hänen kerran katsovan kiinteästi olkapääni yli, joten minäkin käännyin ja katsoin myös. Käärekaihdin oli ylhäällä ja akkuna suljettu, mutta minä saatoin parahiksi eroittaa kentällä olevat pensaat, ja hetken tuntui minusta kuin olisin nähnyt jotakin liikkuvan niiden joukossa. En olisi voinut sanoa, oliko se mies vai nainen, mutta arvelin, että siinä oli varmasti jotakin. Kun kysyin, mitä hän katseli, sanoi hän itsellään olleen saman tunteen. Siinä kaikki, mitä voin kertoa.»

»Ettekö ottaneet selvää siitä?»

»Emme. Asia sivuutettiin vähäpätöisenä.»

»Te läksitte siis heidän luotaan ilman minkäänlaista pahaa aavistusta?»

»Ilman minkäänlaista.»

»Minä en ole oikein selvillä siitä, kuinka te saitte kuulla uutisen niin aikaisin tänä aamuna.»

»Minä nousen aikaisin aamulla, ja tavallisesti teen kävelyretken ennen aamiaista. Tänä aamuna olin tuskin ennättänyt lähteä, ennenkuin tohtori saavutti minut vaunuilleen. Hän kertoi minulle, että vanha rouva Porter oli lähettänyt erään pojan hänen luokseen kiireellistä sanomaa tuomaan. Minä hyppäsin hänen viereensä vaunuihin, ja sitten ajoimme eteenpäin. Tullessamme sinne katsahdimme tuohon kamalaan huoneeseen, kynttilöiden ja tulen oli täytynyt palaa loppuun jo tuntikausia sitten, ja he olivat istuneet pimeässä aamun koittoon asti. Tohtori sanoi Brendan varmasti olleen kuolleena vähintäin kuusi tuntia. Ei mitään väkivallan merkkiä ollut näkyvissä. Hän makasi aivan tuolin käsinojaa vasten tuo ilme kasvoillaan. George ja Owen laulelivat laulunpätkiä ja lepertelivät kuin kaksi suurta apinaa. Oi, se oli kamalaa nähdä! Minä en voinut kestää sitä ja tohtori oli valkea kuin lakana. Hänkin vaipui tuoliin miltei tajuttomana ja me olimme menettää hänetkin.»

»Merkillistä, sangen merkillistä!» sanoi Holmes nousten ja ottaen lakkinsa. »Minä arvelen, että meidän olisi paras mennä Tredannick Wartha'an viipymättä. Tunnustan, että olen harvoin tutustunut juttuun, joka ensi silmäykseltä olisi näyttänyt merkillisemmältä ratkaista.»

* * * * *

Meidän toimenpiteemme tuona ensimmäisenä aamuna sangen vähän edistivät tiedustelujamme. Mutta heti alussa tapahtui eräs seikka, joka teki mieleeni mitä synkimmän vaikutuksen. Murhenäytelmän tapahtumapaikalle johtava tie kulkee alas kapeata, kiemurtelevaa kyläkujaa pitkin. Kulkiessamme sitä pitkin kuulimme lähestyvien vaunujen ratinaa. Me väistyimme syrjään antaaksemme niiden kulkea sivuitse. Niiden ajaessa ohitsemme näimme vilahdukselta suljetun akkunan takaa kamalasti vääristyneet, irvistelevät kasvot tuijottamassa meitä. Nuo tuijottavat silmät ja kirskuvat hampaat välähtivät sivuitsemme kuin kaamea ilmestys.

»Veljeni!» huusi Mortimer Tregennis huulet valkoisina. »He vievät heitä Helston’iin.»

Me katselimme kauhulla mustia vaunuja, jotka mennä keikkuivat tietään. Sitten me suuntasimme askeleemme tätä pahaenteistä taloa kohti, jossa he olivat joutuneet tämän kummallisen kohtalon alaisiksi.

Se oli suuri ja valoisa asunto, enemmän huvilan kuin majan näköinen. Siinä oli melkoisen suuri puutarha, jossa jo, cornilaisen ilmanalan vuoksi, oli runsaasti kevätkukkia. Tähän puutarhaan vietti arkihuoneen akkuna ja siitä oli, Mortimer Tregennis’in kertomuksen mukaan, täytynyt tulla sen pahan, joka pelkällä kamaluudellaan oli silmänräpäyksessä huumannut heidän mielensä. Holmes käveli hitaasti kukkaistutuksien keskellä ja polkua pitkin, ennenkuin astuimme eteiseen. Hän oli niin vaipunut mietteisiinsä, muistaakseni, että hän kompastui vesiastiaan, kaatoi sen sisällön kumoon ja kasteli sekä jalkansa että puutarhan polun. Talon sisällä kohtasimme cornilaisen vanhanpuoleisen taloudenhoitajan, rouva Porterin, joka nuoren tytön avulla huolehti perheen tarpeista. Hän vastasi auliisti kaikkiin Holmesin kysymyksiin. Hän ei ollut kuullut mitään yöllä. Hänen herrasväkensä oli viimeksi ollut oivallisella tuulella, eikä hän ollut milloinkaan nähnyt heitä iloisempina ja onnellisempina. Hän oli pyörtynyt kauhusta astuessaan aamulla huoneeseen ja nähdessään tuon hirvittävän seurueen pöydän ympärillä. Hän oli toinnuttuaan paiskannut akkunan auki päästääkseen aamuilmaa sisään ja oli juossut alas tielle lähettääkseen renkipojan tohtoria hakemaan. Neiti oli vuoteessaan yläkerrassa, jos halusimme nähdä häntä. Tarvittiin neljä vahvaa miestä saamaan veljeksiä sairashuoneen vaunuihin. Hän itse ei jäisi toiseksi päiväksi taloon ja hän lähtisi samana iltana yhtyäkseen perheeseensä St. Ives'issä.

Me astuimme ylös portaita ja tarkastimme ruumista. Neiti Brenda Tregennis oli ollut hyvin kaunis tyttö, vaikka hän nyt oli tulossa keski-ikään. Hänen tummat, selväpiirteiset kasvonsa olivat sievät vielä kuoltuakin, mutta vieläkin oli niillä hiukan kauhun aiheuttamaa kouristusta, joka oli ollut hänen viimeinen inhimillinen tunteensa. Hänen makuuhuoneestaan astuimme alas arkihuoneeseen, jossa tämä kummallinen murhenäytelmä oli äskettäin tapahtunut. Hiiltynyt tuhka edellisen illan takkatulesta oli ristikolla. Pöydällä oli nuo neljä valunutta ja loppuunpalanutta kynttilää, kortit olivat hajallaan pitkin pöytää. Tuolit oli työnnetty seinää vasten, mutta kaikki muu oli kuin edellisenä iltana. Holmes astui kevein, nopein askelin edestakaisin huoneessa; hän istui eri tuoleilla vetäen ne takaisin entisille paikoilleen. Hän tutki, miten paljon puutarha oli näkyvissä; hän tutki lattian, katon ja tulisijan; mutta en kertaakaan nähnyt hänen silmäinsä kirkastuvan enkä huuliensa puristuvan yhteen, mikä olisi osoittanut minulle hänen näkevän jonkinlaista valoa tässä äärimmäisessä pimeydessä.

»Miksi tuli?» hän kerran kysyi. »Oliko heidän tapana aina pitää tulta tässä pimeässä huoneessa kevätiltoina?»

Mortimer Tregennis selitti, että yö oli kylmä ja kostea. Siitä syystä oli tuli sytytetty hänen tultuaan. »Mitä te nyt teette, herra Holmes», kysyi hän.

Ystäväni hymyili ja laski kätensä käsivarrelleni. »Luulen, Watson, taas ryhtyväni myrkyttämään itseäni tupakalla, jota sinä niin usein ja aivan oikein olet tuominnut», sanoi hän. »Luvallanne, herrat, vetäydymme nyt majaamme, sillä minä en luule keksivämme mitään uutta valaistusta asiaan. Minä tahdon muistella asioita mielessäni ja jos jotakin johtuu mieleeni, tahdon ilmoittaa teille ja pastorille. Sillävälin toivotan teille molemmille hyvää yötä.»

Vasta pitkän ajan perästä, tultuamme takaisin Poldhumajaan, katkaisi Holmes täydellisen syvän hiljaisuutensa. Hän istui kyyristyneenä nojatuoliinsa, laihat, askeettiset kasvonsa tuskin näkyvissä sinisen tupakansavun takaa, mustat kulmakarvat vedettyinä alas, otsa rypyssä, silmissä tyhjä kauas katsova katse. Vihdoin hän pani pois piippunsa ja hypähti jaloilleen.

»Ei käy, Watson!» sanoi hän naurahtaen. »Kävelkäämme kallioilla yhdessä etsien piinuolia. Me löytäisimme luultavasti niitä helpommin kuin tämän probleemin ratkaisun. Antaa aivojen työskennellä ilman riittävää ainehistoa on samaa kuin ajaa kone kulkemaan itsekseen. Se ajautuu pirstaleiksi. Meri-ilmaa, auringonpaistetta ja kärsivällisyyttä, Watson — kaikki muu on tuleva itsestään.

»No, määritelkäämme asemamme, Watson», jatkoi hän meidän kuljeskellessamme yhdessä kalliolla. »Ottakaamme vahva ote siitä pienestä aineistosta, mikä meillä on, niin että uusia asioita ilmetessä me olemme valmiit asettamaan ne kunkin paikalleen. Minä otaksun ensinnäkin, ettei kumpikaan meistä ole valmis uskomaan pahan hengen sekaantumista tähän ihmisten väliseen juttuun. Alkakaamme karkoittamalla se ajatus kokonaan mielestämme. Hyvä. Jäljelle jää kolme henkilöä, jotka joku tietoinen tai epätietoinen ihmisteko on vakavasti säikähdyttänyt. Se on luja pohja. No, mitä sitten tapahtui? Otaksuen hänen kertomuksensa todeksi tapahtui se heti herra Mortimer Tregennis'in lähdettyä huoneesta. Se on hyvin tärkeä kohta. Otaksumme sen tapahtuneen muutama minuutti sen jälkeen. Kortit olivat yhä pöydällä. Oli jo myöhäisempi kuin heidän tavallinen maatapanonsa aika. Mutta he eivät olleet vielä muuttaneet asentoaan eivätkä työntäneet tuolejaan taaksepäin. Toistan siis, että tapahtuma sattui heti hänen lähtönsä jälkeen eikä myöhemmin kuin kello yksitoista eilenillalla.

»Lähin selvä tehtävämme on tarkastella Mortimer Tregennis'in liikkeitä hänen lähdettyään huoneesta. Tämä ei ole vaikeata eivätkä ne näytä olevan epäluuloa herättäviä. Tuntien menettelytapani huomasit tietenkin jotakuinkin kömpelön keinoni vesilätäkön luona, jonka avulla sain selvemmän jäljen hänen jalastaan kuin muutoin olisi ollut mahdollista. Märkä, hiekkainen polku näytti sen oivallisesti. Viime yö oli myös kostea, muistanet sen, eikä ollut vaikeata — saatuamme näytteen hänen jalkansa jäljestä — keksiä hänen jälkiään muiden joukosta ja seurata hänen liikkeitään. Hän näyttää kävelleen pois nopeasti pappilaan päin.

»Jos sitten Mortimer Tregennis katosi näyttämöltä ja jos kuitenkin joku ulkopuolella oleva henkilö hätyytti kortinpelaajia, kuinka me voimme päästä tuon henkilön perille ja kuinka voitiin saada aikaan sellainen kauhistuttava vaikutelma? Rouva Porter voidaan vapauttaa. Hän on nähtävästi viaton. Olisiko mitenkään mahdollista, että joku olisi kiivennyt puutarhanpuoleiseen akkunaan ja jollakin tavoin saanut aikaan sellaisen vaikutuksen, että hän saattoi järjiltään ne, jotka näkivät sen. Ainoa otaksuma tähän suuntaan tuli Mortimer Tregennis’iltä itseltään, joka sanoo veljensä sanoneen jotakin liikkuneen puutarhassa. Se on tosiaan merkille pantavaa, koska yö oli sateinen, pilvinen ja pimeä. Hänen, jolla oli aikomus hätyyttää näitä ihmisiä, oli pakko asettaa kasvonsa aivan lasia vasten, ennenkuin hänet voitiin nähdä. Tämän akkunan ulkopuolella on kolmen jalan, levyinen kukkasarka, mutta ei mitään jalanjälkiä. On siis vaikeata kuvitella, kuinka ulkopuolella oleva henkilö olisi voinut tehdä niin kauhean vaikutuksen seurueeseen; emme ole myöskään löytäneet mitään syytä niin kummalliseen ja vaikeatekoiseen hyökkäykseen. Huomaathan vaikeutemme, Watson?»

»Ne ovat liiankin selvät», vastasin minä vakaumuksella.

»Ja kuitenkin, saatuamme hiukan enemmän aineistoa, voimme todistaa, etteivät ne ole voittamattomia», sanoi Holmes. »Arvelen sinun laajassa arkistossasi, Watson, löytyvän muutamia, jotka olivat miltei yhtä hämäriä. Sillävälin me siirrämme syrjään jutun siksi kunnes ilmenee selvempiä todisteita ja omistamme lopun aamusta tutkiaksemme kivikauden ihmistä.

Lienen selittänyt ystäväni itsensähillitsemisvoimaa, mutta milloinkaan en ole ihmetellyt sitä enemmän kuin tuona kevätaamuna Cornwall'issa, jolloin hän kahden tunnin ajan keskusteli kelteistä, nuolenpäistä ja lohkeamista niin kevyesti kuin ei mikään synkkä salaisuus olisi ollut odottamassa ratkaisuaan. Vasta illalla palattuamme majallemme tapasimme erään vieraan odottamassa meitä, joka pian johdatti mielemme takaisin käsillä olevaan asiaan. Meille kummallekaan ei tarvinnut sanoa, kuka vieras oli. Suunnaton ruumis, ryhmyiset, syvästi arpiset kasvot tulisine silmineen ja haukannenineen, harmahtavat hiukset, jotka miltei harjasivat majamme kattoa, parta — kullanvärinen latvasta ja valkoinen huulten seutuvilta, lukuunottamatta tupakan väritystä, hänen ainaisen sikaarinsa aiheuttamaa — kaikki tämä tunnettiin yhtä hyvin Lontoossa kuin Afrikassa ja se oli vain yhdistettävissä tohtori Leon Sterndale'en, suureen leijonametsästäjään ja tutkijaan.

Olimme kuulleet hänen oleskelevan tällä alueella, ja olimme kerran tai kahdesti nähneet hänen pitkän haahmonsa nummimaan poluilla. Kuitenkaan hän ei lähestynyt meitä, emmekä me edes olisi uneksineet lähestyä häntä, koska hyvin tiedettiin hänen eristäytymishalusta viettävän suurimman osan matkojensa väliajoista pienessä kesämajassa, joka oli kätkössä Beauchamp Arriance'n yksinäisessä metsässä. Täällä, kirjojensa ja karttojensa parissa, hän eli täysin yksinäistä elämää, tyydyttäen omat vaatimattomat tarpeensa ja välittäen sangen vähän naapuriensa asioista.

Senvuoksi oli minulle yllätys kuulla hänen kysyvän Holmesilta innokkaalla äänellä, oliko hän edistynyt tämän salaperäisen jutun selvittelemisessä. »Kreivikunnan poliisivoima on aivan väärässä», sanoi hän, »mutta kenties teidän laajempi kokemuksenne on keksinyt ymmärrettävän selityksen. Minun ainoa suositukseni päästäkseni osalliseksi teidän luottamuksestanne on, että monien oleskelujeni aikana täällä olen tullut tuntemaan sangen hyvin tämän Tregennis'in perheen — vieläpä voisin cornilaisen äitini puolelta kutsua heitä serkuikseni — ja heidän kummallinen kohtalonsa on tietenkin ollut minulle kauhistus. Voin kertoa teille, että olin lähtenyt niin etäälle kuin Plymouth’iin saakka matkalla Afrikkaan, mutta uutiset saavuttivat minut tänä aamuna ja minä tulin suoraan takaisin auttaakseni tutkimuksia tehtäessä.»

Holmes kohotti kulmiaan.

»Jätittekö laivanne sen tähden?»

»Matkustan seuraavalla.»

»Hyväinen aika! Sepä ystävyyttä se!»

»Sanon teille, että ne olivat sukulaisiani.»

»Aivan niin, äitinne serkkuja. Olivatko matkatavaranne laivalla?»

»Osa oli, mutta suurin osa oli hotellissa.»

»Vai niin. Mutta varmaankaan ei tämä tapahtuma ollut ehtinyt Plymouthin sanomalehtiin?»

»Ei, herra; minä sain sähkösanoman».

»Saanko kysyä, keneltä?»

Varjo häilähti tutkijan laihoilla kasvoilla.

»Olette sangen utelias, herra Holmes.»

»Se kuuluu ammattiini.»

Voimain ponnistuksella tri Sterndale saavutti mielentyyneytensä.

»Ei minulla ole mitään sitä vastaan, vaikka kerronkin», sanoi hän. »Se oli herra Roundhay'lta, pastorilta, joka lähetti minulle sähköteitse kutsun takaisin.»

»Kiitos», sanoi Holmes. »Voin sanoa vastaukseksi teidän omituiseen kysymykseenne, että minä en ole kokonaan päässyt selvyyteen tästä jutusta, mutta että minulla on paljon toiveita päästä jonkinlaiseen tulokseen. Olisi ennenaikaista sanoa enemmän.»

»Ehkä ette panisi pahaksenne kertoa minulle, osoittavatko epäilyksenne johonkin määrättyyn suuntaan.»

»Tuskin voin vastata siihen.»

»Siinä tapauksessa olen kuluttanut aikani turhaan, eikä minun tarvitse enää pitentää vierailuani.» Kuuluisa tohtori harppasi ulos majastamme sangen pahalla tuulella, ja viiden minuutin kuluttua seurasi Holmes häntä. En nähnyt häntä ennenkuin seuraavana iltana, jolloin hän palasi hitain askelin ja kasvot kuihtuneen näköisinä, mikä osoitti minulle, ettei hän ollut päässyt pitkällekään tiedusteluissaan. Hän katsahti sähkösanomaa, joka odotti häntä ja heitti sen sitten tuleen.

»Plymouthin hotellista, Watson», sanoi hän. »Sain tietää sen nimen pastorilta ja minä sähkötin saadakseni varmuuden tri Leon Sterndale'n kertomuksen todenmukaisuudesta. Hän näyttää sittenkin viettäneen viime yön siellä ja tosiaan antaneen osan tavaroistaan lähteä Afrikkaan. palaten itse tänne ollakseen läsnä tässä tiedustelussa. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Asia koskee häneen syvästi.»

»Koskee häneen syvästi — niin. Tässä on lanka, johon emme vielä ole päässeet käsiksi ja joka voi viedä meidät selvyyteen. Rohkaise mielesi, Watson, sillä olen varma, ettei aineistomme ole vielä kaikki selvänä. Kun se tapahtuu, voimme pian päästä vaikeuksista.»

Minä sangen vähän tiesin, kuinka pian Holmesin sanat kävisivät toteen tai kuinka omituinen ja synkkä se uusi käänne olisi, joka avasi kokonaan uuden tutkimusalan. Olin juuri ajamassa partaani akkunani ääressä, kun kuulin kavioiden kapsetta, ja katsahtaessani ulos näin kärryjen tulevan täyttä laukkaa tietä pitkin. Ne pysähtyivät meidän ovemme edessä ja ystävämme pastori hyppäsi niistä alas ja syöksyi ylös puutarhan polkua pitkin. Holmes oli jo pukeutunut ja me riensimme alas häntä vastaan.

»Meitä riivaa paholainen, herra Holmes! Seurakuntaparkaani riivaa paholainen», huusi hän. »Saatana itse on päässyt siellä valloilleen! Meidät on annettu hänen käsiinsä!» Hän tanssi ympäri; näky olisi ollut hullunkurinen, elleivät hänen kasvonsa olisi olleet tuhkanharmaat ja silmät kauhistuneet. Lopulta hän ilmoitti kamalan uutisensa.

»Herra Mortimer Tregennis kuoli viime yönä ja aivan samoin oirein kuin hänen muukin perheensä.»

Holmes hypähti seisomaan pelkkää tarmoa koko mies siinä silmänräpäyksessä.

»Voitteko saada meidät molemmat mahtumaan kärryihinne?»

»Voin.»

»Siinä tapauksessa lykkäämme tuonnemmaksi aamiaisemme. Herra Roundhay, me olemme täydellisesti teidän käytettävissänne. Kiirehtikää, kiirehtikää, ennenkuin asiat joutuvat epäjärjestykseen.»

Vuokralaisella oli hallussaan pappilassa kaksi huonetta, jotka olivat eräässä siipirakennuksessa erillään, toinen toisen päällä. Alla oli suuri arkihuone, päällä hänen ma kuuhuoneensa. Näiden akkunat viettivät krokettikentälle, joka ulottui aina akkunoihin asti. Me olimme saapuneet ennen tohtoria ja poliisia, joten kaikki oli aivan paikallaan. Sallikaa minun kuvailla tarkoin sitä näytelmää, jonka näimme tuona sumuisena maaliskuun aamuna. Se on jättänyt minun mieleeni vaikutelman, joka ei voi milloinkaan hälvetä.

Huoneen ilma oli kamalan ummehtunut ja raskas. Palvelija, joka oli ensimmäisenä astunut huoneeseen, oli avannut akkunan, muutoin olisi ilma ollut vielä sietämättömämpi. Tämä saattoi osaksi johtua siitä, että eräs lamppu seisoi liekehtien ja käryten keskellä pöytää. Sen ääressä istui kuollut nojaten taaksepäin tuolissaan, ohut parta esiinpistäen, silmälasit työnnettyinä otsalle ja laihat, tummat kasvot käännettyinä akkunaa kohti ja vääntyneinä samaan kauhun ilmeeseen, joka oli ollut hänen kuolleen sisarensa kasvoilla. Hänen jäsenensä olivat koukistuneet ja hänen sormensa köyristyneet, aivankuin hän olisi kuollut pelon aiheuttamaan halvaukseen. Hän oli täysissä pukimissa, vaikka näytti siltä kuin pukeutuminen olisi tapahtunut kiireisesti. Olimme jo saaneet tietää, että hänen vuoteessaan oli nukuttu ja että surullinen loppu oli tullut hänelle aikaisin aamulla.

Holmes’in velton ulkonäön alla piilevän tulikuuman tarmon saattoi todeta se, joka näki äkkinäisen muutoksen, joka hänessä tapahtui sinä hetkenä, jolloin hän astui tuohon kohtalokkaaseen huoneeseen. Silmänräpäyksen ajan hän oli jännitetyn ja valppaan näköinen, silmät loistivat, kasvot olivat lujat, jäsenet vapisivat innokkaasta toimeliaisuudesta. Hän oli ulkona nurmikolla, tuli akkunasta sisään, kulki ympäri huonetta ja ylhäällä makuuhuoneessa, kaikkien mielestä kuin raju mäyräkoira, joka kiertää otuksen pesää. Makuuhuoneessa hän teki nopean tutkimuksen, joka päättyi siihen, että hän avasi akkunan, mikä näytti antavan hänelle uutta aihetta kiihoittua, sillä hän nojasi ulos akkunasta äänekkäästi huudahtaen mielenkiinnosta ja ihastuksesta. Sitten hän syöksyi alas portaita, ulos avoimesta akkunasta, heittäytyi kasvoilleen nurmikolle, hypähti ylös ja sisään huoneeseen vielä kerran. Hän teki kaiken tarmokkaasti, kuten metsästäjä, joka on aivan saaliinsa kintereillä. Lampun, joka oli tavallinen jalkalamppu, hän tutki yksityiskohtaisen tarkasti, tehden mittauksia sen öljysäiliöstä. Hän tutki huolellisesti tomukerrosta, joka peitti uunin päällyksen, ja raapi kokoon hiukan tuhkaa, jota oli tarttunut sen yläpintaan, pistäen sitä hiukan kirjekuoreen, jonka hän pani taskukirjansa väliin. Lopuksi, juuri kun poliisiviranomainen ilmestyi sisään, nyökkäsi hän pastorille, ja me kaikki kolme menimme ulos nurmikolle.