Part 4

Me söimme yhdessä miellyttävän, pienen aterian, jonka aikana Holmes puhui ainoastaan viuluista kertoen suurella ihastuksella, kuinka hän oli ostanut oman Stradivariuksensa, joka oli ainakin viidensadan guinean arvoinen, eräältä juutalaiselta kaupanvälittäjältä Tottenham Court Road'illa viidelläkymmenelläviidellä shillingillä. Tämä johti hänet Paganiniin, ja me istuimme tunnin punaviinipullon ääressä hänen kertoessaan minulle jutun toisensa perästä tuosta erinomaisesta miehestä. Iltapäivä oli jo kulunut pitkälle ja kuuma hohde oli pehminnyt vienoksi hehkuksi, ennenkuin olimme poliisiasemalla. Lestrade odotti meitä ovella.

»Sähkösanoma teille, herra Holmes», hän sanoi

»Ahaa! Siinä on vastaus!» Hän repäisi sen auki, silmäili sen lävitse ja rypisti sen taskuunsa. »Hyvä on», hän sanoi.

»Oletteko saanut selville jotakin?»

»Olen saanut selville kaikki!»

»Mitä!» Lestrade tuijotti häneen hämmästyneenä. »Te laskette leikkiä.»

»En elämässäni ole ollut milloinkaan vakavampi. Hirvittävä rikos on tehty ja luullakseni olen nyt paljastanut sen yksityiskohtia myöten.»

»Entä rikoksentekijä?»

Holmes raaputti muutaman sanan käyntikorttinsa taakse ja heitti sen Lestrade'lle.

»Se on hänen nimensä», hän sanoi. »Te ette voi antaa vangitsemiskäskyä ennenkuin huomenillalla aikaisintaan. Ehdottaisin, että ette mainitsisi ensinkään minun nimeäni jutun yhteydessä, koska minä haluan olla yhdistettynä vain sellaisiin rikoksiin, joiden ratkaisemisessa on jonkinlaista vaikeutta. Tule pois, Watson.» Me harppasimme yhdessä asemalle jättäen Lestrad'en yhä tuijottamaan ihastunein ilmein korttia, jonka Holmes oli heittänyt hänelle.

* * * * *

»Juttu», sanoi Sherlock Holmes istuessamme sinä iltana jutellen sikaaria polttamassa huoneessamme Baker Street’illä, »on niitä, joissa, kuten niissä, mitkä olet merkinnyt muistiin nimillä »Purppuranpunainen tutkielma» ja »Neljän merkki», meidän on täytynyt johtaa päätelmämme vaikutuksista syihin. Minä olen kirjoittanut Lestrade'lle pyytäen häntä hankkimaan meille yksityiskohdat, joita meiltä vielä puuttuu ja jotka hän saa tietoonsa vasta sitten, kun on saanut miehensä varmaan talteen. Varmasti voimme luottaa hänen tekevän sen, sillä vaikka häneltä puuttuu kokonaan ajatuksen lahja, on hän sitkeä kuin verikoira, kunhan kerran on ymmärtänyt, mitä hänen on tehtävä, ja juuri tämä sitkeys onkin vienyt hänet Scotland Yard'in ylimmälle asteelle.»

»Juttusi ei siis ole täysin valmis?» minä kysyin.

»Se on pääasiassa tarpeeksi täydellinen. Tiedämme, kuka on tuon inhoittavan teon tekijä, vaikka toinen uhreista yhä onkin meiltä salassa. Tietenkin olet sinäkin tehnyt omat johtopäätöksesi.»

»Otaksun sinun epäilevän tätä Jim Browner'ia, erään Liverpoolin laivan konstaapelia?»

»Oi, hän on enemmän kuin epäilyksen alainen.»

»Ja kuitenkaan minä en voi nähdä muuta kuin sangen epämääräisiä viittauksia.»

»Päinvastoin, minun mielestäni ei mikään voi olla selvempää. Annapa, kun käyn lävitse pääasiat. Me ryhdyimme asiaan käsiksi, kuten muistanet, täysin tietämättöminä, mikä aina on etu. Emme olleet tehneet mitään päätelmiä. Me olimme siellä vain tekemässä huomioita ja vetämässä johtopäätöksiä huomioistamme. Mitä me ensiksi näimme? Sangen lempeän ja kunnianarvoisan naisen, joka näytti olevan täysin viaton kaikkiin salaisuuksiin, ja valokuvan, joka näytti minulle hänellä olevan kaksi nuorempaa sisarta. Hetkeksi välähti mieleeni, että laatikko olisi voinut olla tarkoitettu jommallekummalle heistä. Siirsin sen ajatuksen syrjään sellaisena, jonka sopivassa tilaisuudessa voisimme todistaa joko oikeaksi tai vääräksi. Sitten menimme puutarhaan, kuten muistat, ja näimme tuon pienen keltaisen laatikon sangen merkillisen sisällön.

»Nuora oli senlaatuinen, jommoista purjeentekijät laivassa käyttävät, ja heti paikalla tuulahdus mereltä oli huomattavissa tutkisteluissamme. Huomatessani, että solmu oli sellainen, jota merimiehet tavallisesti käyttävät, ja että paketti oli pantu postiin eräässä satamassa ja että miehen korva oli lävistetty korvarengasta varten, joka tapa on niin paljon yleisempi merimiesten kuin maamiesten keskuudessa, olin aivan varma siitä, että kaikki murhenäytelmän näyttelijät olivat löydettävissä merta kulkevien luokkien keskuudesta.

»Tarkastaessa paketin osoitetta huomasin sen olevan neiti S. Cushing'ille. Nyt vanhin sisar oli tietenkin neiti Cushing, ja vaikka hänen alkukirjaimensa olikin »S», saattaisi paketti kuulua yhtähyvin jommallekummalle toisista. Siinä tapauksessa tulisi meidän alkaa tiedustelumme kokonaan uudelta pohjalta. Minä menin senvuoksi taloon aikoen saada selityksen tähän kohtaan. Olin vakuuttamaisillani neiti Cushing'ille olevani varma siitä, että tässä oli tapahtunut joku erehdys, kun, kuten muistanet, äkkiä pysähdyin. Asia oli niin, että minä olin juuri nähnyt jotakin, joka täytti minut hämmästyksellä ja samalla rajoitti tiedustelumme alaa äärettömästi.

»Lääkärinä sinä, Watson, olet huomannut, että ei mikään ruumiinosa vaihtele niin kovin kuin ihmiskorva. Jokainen korva on säännöllisesti aivan erilainen ja eroaa kaikista muista. Viime vuoden Anthropological Journalissa tapaat kaksi lyhyttä minun kirjoittamaani kirjoitelmaa siitä aiheesta. Minä olin sentähden tutkinut laatikossa olevia korvia asiantuntijan silmillä, ja olin huolellisesti pannut merkille niiden anatomiset ominaisuudet. Kuvittele siis hämmästystäni, kun katsellessani neiti Cushing'iä huomasin hänen korvansa vastaavan täydellisesti sitä naisen korvaa, jota olin juuri tarkastanut. Se ei voinut olla sattuma. Sama korvalehden lyhennys, sama leveä yläliuskan kaarto, sama sisäruston kiertyminen. Se oli täydellisesti sama korva.

»Luonnollisesti minä heti näin huomion äärettömän tärkeyden. Oli ilmeistä, että uhri oli veriheimoa, ja luultavasti sangen läheltä. Minä aloin puhua hänelle hänen perheestään ja muistanet hänen heti paikalla antaneen meille muutamia erittäin arvokkaita yksityistietoja.

»Ensinnäkin oli hänen sisarensa nimi Sarah, ja tämän osoite oli vielä aivan äskettäin ollut sama, joten oli aivan ilmeistä, kuinka erehdys oli tapahtunut ja kenelle paketti oli aiottu. Sitten kuulimme tästä konstaapelista, joka oli naimisissa kolmannen sisaren kanssa, ja kuulimme hänen olleen niin läheisissä suhteissa neiti Sarah'an, että tämä tosiaan oli muuttanut Liverpooliin ollakseen lähellä Browner'ia mutta jälestäpäin oli eräs riita-asia erottanut heidät. Tämän riidan vuoksi olivat muutamaksi kuukaudeksi keskeytyneet kaikki tiedonannot, joten, jos Browner'illa olisi syytä osoittaa joku paketti neiti Sarah’lle, olisi hän epäilemättä käyttänyt tämän vanhaa osoitetta.

»Ja nyt oli asia alkanut selvitä ihmeellisesti. Olimme saaneet kuulla tuon konstaapelin olemassaolosta, kuulleet, että hän oli tulinen mies, jolla oli voimakkaat intohimot — muistathan hänen luopuneen sangen korkeasta arvoasemasta ollakseen lähempänä vaimoaan — ja joka tilapäisesti joutui kiihkeän juomahimon valtaan. Meillä oli syytä luulla, että hänen vaimonsa oli murhattu ja että eräs mies, — luultavasti merimies — oli murhattu yhtaikaa. Mustasukkaisuus tietenkin tulee heti paikalla mieleen syynä rikokseen. Ja miksi piti nämä todisteet hirmuteosta lähettää neiti Sarah Cushing'ille? Luultavasti siitä syystä, että hän asuessaan Liverpoolissa oli jollakin tavoin aiheuttanut ne tapahtumat, jotka johtivat murhenäytelmään. Huomaat. että tämän linjan laivat poikkeavat Belfastissa, Dublinissa ja Waterfordissa, joten, olettaen, että Browner oli tehnyt teon ja astunut heti laivaansa May Day'hin, olisi Belfast ensimmäinen paikka, missä hän voisi panna postiin tämän hirveän paketin.

»Toinenkin selitys oli tällä asteella ilmeisesti, mahdollinen, ja vaikka se minusta näytti tuskin luultavalta, olin päättänyt saada siitä selvän, ennenkuin menisin edemmäs. Kovaonninen rakastaja olisi voinut surmata herra ja rouva Browner'in, ja miehen korva olisi voinut kuulua aviomiehelle. Oli monta vastaväitettä tähän otaksumaan, mutta se oli helposti ajateltavissa. Minä sentähden lähetin sähkösanoman ystävälleni Algar'ille, joka kuuluu Liverpoolin poliisivoimaan, ja pyysin hänen ottamaan selville, oliko rouva Browner kotona ja oliko hänen miehensä lähtenyt matkalle May Day'llä. Sitten menimme tervehtimään neiti Sarah’a.

»Olin ennen kaikkea utelias näkemään, kuinka kauas suvun korva oli kehittynyt hänessä. Sitten hän olisi tietenkin voinut antaa meille sangen tärkeitä tietoja, mutta minä en oikein luottanut siihen. Hänen oli täytynyt kuulla asiasta edellisenä päivänä, koska koko Croydon puhui siitä, ja hän yksin saattoi ymmärtää, kenelle paketti oli tarkoitettu. Jos häntä olisi haluttanut auttaa oikeutta, olisi hän luultavasti jo antanut tietoja poliisille. Kuitenkin oli meidän velvollisuutemme tavata hänet, joten menimme hänen luokseen. Saimme kuulla, että uutisella paketin saapumisesta — sillä hänen pahoinvointiinsa oli peräisin siitä hetkestä — oli sellainen vaikutus häneen, että hän sai aivokuumeen. Oli selvempää kuin milloinkaan, että hän käsitti paketin oikean merkityksen, mutta samoin oli selvää, että meidän tuli odottaa joku aika, ennenkuin saisimme häneltä mitään apua.

»Me emme itse asiassa kuitenkaan olleet riippuvaisia hänen avustaan. Vastauksemme odottivat meitä poliisiasemalla, jonne olin neuvonut Algar'ia ne lähettämään. Ei mikään saattanut olla ratkaisevampaa. Rouva Browner'in talo oli ollut suljettuna enemmän kuin kolme päivää ja naapurit olivat sitä mieltä, että hän oli mennyt etelään, sukulaisiaan tapaamaan. Laivatoimistoista oli hankittu varma tieto siitä, että Browner oli matkustanut May Day laivassa ja minä lasken sen varmasti olevan Thamesilla huomenillalla. Saapuessaan perille hän kohtaa tyhmänpuoleisen, mutta päättäväisen Lestrade’n, enkä minä epäile meidän saavan kaikki yksityiskohtamme täydennetyiksi.»

* * * * *

Sherlock Holmes ei pettynytkään toiveissaan. Kaksi päivää myöhemmin hän sai suuren kirjeen, joka sisälsi lyhyen kirjeen salapoliisilta ja kirjoituskoneella kirjoitetun useita sivuja käsittävän asiakirjan.

»Lestrade on saanut hänet onnellisesti kiinni», sanoi Holmes katsahtaen minuun. »Kenties sinusta olisi mielenkiintoista kuulla, mitä hän sanoo.»

»Rakas herra Holmes. Suunnitelman mukaan, jonka me olimme laatineet todistaaksemme otaksumiamme» — me kuuluu koko hienolta, Watson, eikö niin? — »minä menin Albert Dock’iin eilen kello 6 i.p. ja astuin May Day laivaan, joka kuuluu Liverpoolin, Dublinin ja Lontoon höyrylaivayhtiölle. Kysellessäni sain kuulla, että siellä oli konstaapeli nimeltä James Browner ja että hän oli käyttäytynyt matkalla niin kummallisella tavalla, että kapteenin oli ollut pakko vapauttaa hänet hänen tehtävistään. Astuessani alas hänen kojuunsa tapasin hänet istumassa arkulla keinutellen itseään edestakaisin. Hän on suuri, voimakas mies, sileäksi ajeltu ja hyvin tummaverinen — kuten Aldrige, joka auttoi meitä väärässä pesulaitosjutussa. Hän hypähti seisomaan kuullessaan asiani, ja minä nostin vihellyspillini huulilleni kutsuakseni pari jokipoliisia, jotka olivat nurkan takana, mutta hänessä ei näyttänyt olevan ensinkään rohkeutta, ja hän ojensi kätensä hiljaa kahleihin. Me kuljetimme hänet pois vankilaan ja samoin hänen laatikkonsa, sillä arvelimme sieltä löytyvän jotakin todisteita rikoksesta; mutta lukuunottamatta suurta terävää veistä, jommoinen useimmilla merimiehillä on, emme löytäneet mitään vaivoistamme huolimatta. Näemme kuitenkin, ettemme tarvitse enempiä todistuksia, sillä kun hänet oli tuotu tarkastajan eteen asemalla, pyysi hän lupaa saada antaa lausuntonsa, jonka tietysti kirjoitti muistiin aivan sellaisessa muodossa kuin hän sen teki meidän pikakirjoittajamme. Me hankimme kolme otetta kirjoituskoneella, joista suljen tähän kuoreen yhden. Juttu näyttää olevan, kuten koko ajan olen arvellutkin, äärettömän yksinkertainen, mutta olen Teille kiitollinen avustanne tutkimuksissani. Lämpimin terveisin Teille uskollinen

G. Lestrade.»

»Hm! Tutkimus oli tosiaan sangen yksinkertainen», huomautti Holmes, »mutta minä en usko hänen nähneen sitä siinä valossa silloin kun hän ensi kerran kävi luonamme. Katsokaamme kuitenkin, mitä Jim Browner'illa on sanottavaa puolestaan. Tämä on hänen lausuntonsa, sellaisena kuin se annettiin tarkastaja Montgomery'lle Shadwell'in poliisiasemalla ja sillä on se etu, että se on sananmukainen.»

»Onko minulla mitään sanottavaa? On, minulla on paljonkin sanomista. Minun täytyy tunnustaa kaikki. Voitte hirttää minut tai jättää minut rauhaan. En vähääkään välitä siitä, mitä te teette. Kerron teille, etten ole sulkenut silmiäni uneen siitä lähtien, kun tein tekoni, enkä usko milloinkaan enää voivani nukkua ennenkuin lakkaan enää heräämästä. Joskus ne ovat miehen kasvot, mutta useimmin ne ovat vaimoni. En milloinkaan ole näkemättä jompiakumpia. Mies katselee suuttuneena ja mustana, mutta vaimoni kasvoilla on jonkintapaista hämmästystä. Niin, niin, tuo valkea karitsa, hän saattoi hyvinkin olla hämmästynyt lukiessaan kuolemaa niiltä kasvoilta, jotka harvoin olivat katsoneet muulla tavoin kuin rakkaasti häneen ennen.

»Mutta se oli Sarah’n syy, ja iskeköön murtuneen miehen kirous polttomerkin häneen ja pankoon hänen suonissaan veren mätänemään! En silti tahdo puhdistaa itseäni. Tiedän ruvenneeni uudelleen juomaan, kun olin sellainen elukka. Mutta hän olisi antanut minulle anteeksi; hän olisi tarrautunut minuun kiinni, kuten köysi »jumpruun», ellei tuo nainen milloinkaan olisi astunut kotimme kynnyksen yli. Sillä Sarah Cushing rakasti minua siksi kunnes koko hänen rakkautensa muuttui myrkylliseksi vihaksi hänen saadessaan tietää, että minä välitin enemmän vaimoni jalanjäljestä kurassa kuin koko hänen ruumiistaan ja sielustaan.

»Heitä oli kaikkiaan kolme sisarta. Vanhin oli hyvä nainen, toinen oli paholainen ja kolmas oli enkeli. Sarah oli kolmekymmentäkolme ja Mary kaksikymmentäyhdeksän meidän mennessämme naimisiin. Me olimme onnellisia päivät pitkät perustaessamme kodin yhdessä ja koko Liverpoolissa ei ollut parempaa naista kuin minun Maryni. Ja sitten me pyysimme Sarah'n luoksemme viikoksi, ja viikko kasvoi kuukaudeksi, ja toinen asia johti toiseen, kunnes hän oli täysin yksi meistä.

»Minä olin sininauhalainen siihen aikaan ja me panimme hiukan rahaa säästöön, ja kaikki oli kirkasta kuin uusi dollari. Jumalani, kuka olisi uskonut tultavan tähän? Kuka olisi uneksinut siitä?

»Minulla oli tapana olla kotona sangen usein viikon loppupäivät ja joskus kun laiva lastauksen vuoksi seisoi satamassa, saattoi minulla olla lomaa koko viikko kerrallaan, ja täten minä tapasin koko paljon kälyäni Sarah'a. Hän oli hieno pitkä nainen, musta, vilkas ja tulinen, joka kantoi päätään pystyssä, ja hänen silmänsä välähtelivät kuin kipinä piikivestä. Mutta kun pikku Mary oli läsnä, en milloinkaan edes ajatellut häntä, sen vannon, niin totta kuin toivon Jumalan armoa.

»Minusta oli joskus tuntunut kuin olisi Sarah halunnut olla kahden kanssani tai houkutella minut ulos kävelemään kanssaan, mutta en minä ollut milloinkaan ajatellut siitä mitään. Mutta eräänä päivänä minun silmäni avautuivat. Olin tullut laivalta ja tapasin vaimoni poissa, mutta Sarah’n kotona. 'Missä Mary on?' kysyin. 'Oh, hän on mennyt maksamaan joitakin laskuja.' Minä tulin kärsimättömäksi ja astelin edestakaisin huoneessa. 'Se ei ole ensinkään kohteliasta minulle, ettet voi tyytyä minun seuraani niin lyhyttä aikaa.’ 'Se on totta tyttöseni', sanoin minä ojentaen käteni häntä kohden ystävällisesti, mutta hän tarttui siihen molemmin käsin hetkeksi, ja ne polttivat kuin kuumeessa. Minä katsahdin häntä silmiin ja luin niistä kaikki. Hänen ei tarvinnut puhua mitään eikä minunkaan. Minä rypistin kulmiani ja vedin käteni pois. Sitten hän seisoi hiljaa hetkisen vierelläni ja kohotti sitten kätensä ja taputti minua olalle. 'Vakava, vanha Jim!' hän sanoi ja naurahtaen hieman pilkallisesti hän juoksi ulos ovesta.

»No niin, siitä hetkestä lähtien Sarah vihasi minua koko sydämestään ja sielustaan ja hän onkin nainen, joka osaa vihata. Minä olin hullu, kun sallin hänen yhä edelleen olla luonamme, — lumottu hullu — mutta minä en milloinkaan sanonut Marylle sanaakaan, sillä tiesin sen surettavan häntä. Asiat kävivät miltei kuten ennenkin, mutta jonkun ajan päästä minusta Maryssä itsessään alkoi tapahtua jonkinlainen muutos. Hän oli aina ollut niin luottavainen ja viaton, mutta nyt hän tuli omituiseksi ja epäluuloiseksi tahtoen tietää, missä olin ollut ja mitä olin tehnyt ja keneltä minulle tuli kirjeitä ja mitä taskuissani oli ja tuhansia samanlaisia hullutuksia. Päivä päivältä hän tuli yhä omituisemmaksi ja ärtyisemmäksi ja meillä oli aiheettomia riitoja tyhjän takia. Minä olin todella hämmästynyt siitä kaikesta. Sarah vältti minua nyt, mutta hän ja Mary olivat aivan erottamattomat. Nyt näen, kuinka hän juonitteli ja suunnitteli ja myrkytti vaimoni mielen minua kohtaan, mutta minä olin niin sokea hölmö, etten osannut ymmärtää sitä ajoissa. Sitten minä rikoin raittiuslupaukseni ja aloin juoda taas, mutta luulen, etten olisi niin tehnyt, jos Mary olisi ollut sama kuin ennen. Hänellä oli nyt syytäkin olla minuun kyllästynyt, ja kuilu välillämme alkoi avartua yhä suuremmaksi. Ja sitten tämä Alec Fairbairn tunkeutui meille ja asiat muuttuivat tuhat kertaa mustemmiksi.

»Ensiksi hän tuli kotiimme Sarah'a tervehtimään, mutta pian hän tuli meitä tervehtimään, sillä hän oli miellyttävä mies, ja hän voitti ystäviä kaikkialla, minne vain tulikin. Hän oli raju, kerskaileva mies, sukkela ja kiharatukkainen, joka oli nähnyt puolet maailmaa ja osasi jutella siitä, mitä oli nähnyt. Hän oli hauska seuramies, minä en tahdo sitä kieltää, ja hänellä oli ihmeellisen kohteliaat tavat ollakseen merimies, joten uskonkin hänen kerran tienneen enemmän laivan peräpuolesta kuin keulakannesta. Kuukauden ajan hän kulki kuin kotonaan talossani, enkä milloinkaan tullut ajatelleeksi, että hänen pehmeä, sukkela käytöksensä voisi joskus aiheuttaa ikävyyksiä. Ja sitten viimein joku seikka pani minut epäilemään ja rauhani oli siitä päivästä lähtien iäksi mennyttä.

»Lisäksi tapahtui vain eräs pikku seikka. Minä olin tullut odottamatta vierashuoneeseen, ja astuessani ovelle näin tervetuloa ilmaisevan välähdyksen vaimoni kasvoilla. Mutta nähdessään, kuka tulija oli, se ilme häipyi pois, ja hän kääntyi poispäin pettymys katseessaan. Siinä oli minulle kyllin. Ei ollut olemassa ketään muuta kuin Alec Fairbairn, jonka askeleiksi hän olisi voinut luulla minun askeleitani. Jos olisin voinut nähdä hänet silloin, niin olisin surmannut hänet, sillä minä olen aina ollut kuin hullu, kun luontoni on päässyt valloilleen. Mary näki silmissäni paholaisen välkähtävän ja hän juoksi eteenpäin laskien kätensä hihalleni. 'Älä, Jim, älä!' hän sanoi. 'Missä Sarah on?' kysyin. 'Keittiössä', sanoi hän. 'Sarah', sanoin minä, 'tämä mies Fairbairn ei milloinkaan enää saa varjostaa oveani.' 'Miksi ei?' sanoi hän. 'Siksi, että minä määrään niin'. 'Oh!' sanoi hän, 'elleivät minun ystäväni ole kyllin hyviä tähän taloon, silloin en minäkään ole siihen kyllin hyvä!' 'Voit tehdä, miten haluat', sanoin minä, 'mutta jos Fairbairn näyttää naamansa täällä vielä kerran, niin lähetän minä sinulle toisen hänen korvistaan muistolahjaksi!' Hän säikähtyi luultavasti kasvojani, sillä hän ei vastannut sanaakaan, ja samana iltana hän lähti talostani.

»No niin, en nyt tiedä, oliko se pelkkää pirullisuutta tämän naisen puolelta vai luuliko hän voivansa kääntää minut vaimoani vastaan kiihoittamalla tätä käyttäytymään huonosti. Joka tapauksessa hän vuokrasi talon juuri kahden poikkikadun päässä meistä ja vuokrasi asuntoja merimiehille. Fairbairn’illä oli tapana oleskella siellä, ja Maryllä oli tapana mennä sinne juomaan teetä sisarensa ja hänen kanssaan. Kuinka usein hän kävi, en tiedä, mutta eräänä päivänä seurasta häntä, ja kun minä syöksyin sisään ovesta, meni Fairbairn ulos takapuutarhan aitauksen yli kuten pelkuri skunkki eläin, jommoinen hän olikin. Minä vannoin vaimolleni tappavani hänet, jos vielä tapaisin hänet tuon miehen seurassa, ja minä vein vaimoni muassani nyyhkyttävänä ja vapisevana ja valkoisena kuin paperi. Välillämme ei enää ollut jälkeäkään rakkaudesta. Minä saatoin nähdä hänen vihaavan ja pelkäävän minua, ja kun tämä ajatus ajoi minut juomaan, silloin hän halveksi minua kaiken lisäksi.

»No niin, Sarah huomasi, ettei hän enää voinut elää Liverpoolissa, joten hän muutti takaisin luullakseni asuakseen sisarensa kanssa Croydon’issa ja elämä vieri eteenpäin miltei samanlaisena kuin ennen kotona. Ja sitten tuli tämä viimeinen viikko ja kaikki kurjuus ja häviö.

»Se tapahtui seuraavalla tavalla. Me olimme lähteneet May Day'llä seitsemän päivän matkalle, mutta eräs härkätynnyri irtaantui ja irroitti erään poikkipuun, joten meidän oli palattava takaisin satamaan kahdeksitoista tunniksi. Minä lähdin laivalta ja tulin kotiin ajatellen, kuinka vaimoni hämmästyisi, ja toivoen hänen ehkä ilostuvan saadessaan nähdä minut niin pian. Se ajatus aivoissani käännyin omalle kadulleni, ja sillä hetkellä kulki ajuri ohitseni, ja ajopeleissä istui hän Fairbairn’in rinnalla, molemmat jutellen ja nauraen, ensinkään ajattelematta minua, joka seisoin heitä vahtimassa jalkakäytävältä.

»Sanon teille, ja annan kunniasanani siitä, että siitä hetkestä lähtien en ollut oma herrani, ja kaikki näyttää sumealta unelta, kun katselen taaksepäin sitä. Minä olin tuonnoin ajatellut ankarasti, ja nuo kaksi asiaa yhdessä aivan myllersivät aivoni sekaisin. Nyt jokin hakkaa päässäni kuin laivanrakentajan vasara, mutta sinä aamuna minulla tuntui olevan koko Niagaran sihinä ja suhina korvissani.

»No niin, minä lähdin juoksemaan minkä jalat kannattivat ajurin jälessä. Kädessäni oli raskas tamminen keppi, ja sanon teille nähneeni silmissäni punaista alusta asti; mutta juostessani tulin myös viekkaaksi ja jättäydyin jälkeen voidakseni katsella heitä tulematta itse nähdyksi. He pysähtyivät pian rautatieasemalla. Siellä oli suuri väkijoukko pilettiluukulla, joten minä pääsin aivan lähelle heitä tulematta huomatuksi. He ostivat piletit New Brightoniin. Minä tein samoin, mutta menin kolmanteen vaunuun heidän vaununsa takana. Saavuttuamme sinne he kävelivät pitkin Paradea, ja minä olin aina noin sadan askeleen päässä heistä. Viimein näin heidän vuokraavan veneen ja lähtevän soittelemaan, sillä oli sangen kuuma päivä, ja he arvelivat epäilemättä, että vesillä olisi viileämpi.

»Oli aivan kuin he olisivat olleet annetut käsiini. Oli hiukan sumua, eikä voinut nähdä kauemmas kuin muutaman sadan kyynärän päähän. Minä vuokrasin itselleni veneen ja soudin heidän jälkeensä. Minä saatoin nähdä heidän aluksensa haahmon, mutta he kulkivat miltei yhtä nopeasti kuin minä ja heidän täytyi olla runsaasti penikulman päässä rannasta, ennenkuin saavutin heidät. Sumu oli kuin verhona ympärillämme ja sen keskellä olimme me kolme. Jumalani, unohdanko milloinkaan heidän kasvojaan, kun he näkivät, kuka oli veneessä, joka lähestyi heitä? Vaimoni kiljaisi. Mies kirosi kuin hullu ja iski minua airolla, sillä hänen täytyi nähdä kuolemaa silmissäni. Minä väistin iskun ja iskin häntä kepilläni, joka musersi hänen päänsä kuin munan. Minä olisin ehkä säästänyt vaimoani, kaikesta hulluudestani huolimatta, mutta hän kiersi käsivartensa miehen ympärille huutaen hänelle ja kutsuen häntä Aleciksi. Minä löin uudelleen ja hänkin makasi pitkällään miehen vieressä. Minä olin silloin kuin villipeto, joka on maistanut verta. Jos Sarah olisi ollut siinä, kautta jumalan, olisi hän saanut liittyä heihin. Minä vedin veitseni tupestaan, ja — hyvä! olen kertonut kylliksi.

»Minulle tuotti hurjaa iloa ajatus, mitä Sarah tuntisi saadessaan tällaiset todistukset siitä, mihin hänen juonittelunsa oli johtanut. Sitten sidoin ruumiit veneeseen, särjin yhden laudan ja seisoin vieressä siksi kunnes he olivat uponneet. Tiesin varsin hyvin, että omistaja arvelisi heidän kadottaneen suuntansa sumussa ja ajelehtineen selälle. Minä puhdistin itseni, menin takaisin maihin ja astuin laivaani, ilman että ainoakaan sielu epäili, mitä oli tapahtunut. Sinä yönä tein paketin Sarah Cushing'ille ja seuraavana päivänä lähetin sen Belfastista.

»Siinä on totuus. Voitte hirttää minut tai tehdä minulle, mitä ikänä tahdotte, mutta te ette voi rangaista minua niin, kuin jo olen rangaistu. En voi sulkea silmiäni näkemättä noita molempia kasvoja tuijottamassa minua — tuijottamassa, kuten he tuijottivat minuun veneeni sukeltaessa esiin sumusta. Minä surmasin heidät nopeasti, mutta he surmaavat minut hitaasti; ja jos minun on vietettävä toinen sellainen yö, niin olen joko hullu tai kuollut ennen aamua. Ettehän pane minua yksin koppiin, herra. Säälikää minua älkääkä panko, ja kohdeltakoon teitä tuskanne päivänä, kuten te nyt kohtelette minua.»

* * * * *

»Mikä on sen tarkoitus, Watson?» sanoi Holmes juhlallisesti laskiessaan paperin kädestään. »Mitä tarkoitusperää edistää tämä kurjuuden ja väkivaltaisuuden ja pelon piiri? Sen täytyy tähdätä johonkin päämäärään tai muutoin hallitsee maailmaamme sattuma, mikä ei ole ajateltavissa. Mutta mikä tarkoitusperä? Siinä on tuo ikuisesti pysyvä probleemi, jonka ratkaisusta ihmisjärki on yhtä kaukana nyt kuin konsanaan.»

JUTTU PUNAISESTA YMPYRÄSTÄ.

ENSIMMÄINEN OSA.

»No niin, rouva Warren, minä en käsitä teillä olevan mitään erikoista syytä olla huolissanne, enkä ymmärrä, miksi minä, jonka aika on jonkinarvoinen, sekaantuisin asiaan. Minulla on tosiaan muutakin tekemistä.» Näin puhui Sherlock Holmes ja kääntyi taas suuren kokoelmakirjansa puoleen, jota hän parastaikaa järjesteli, varustaen luettelolla joitakin uusimmista aineksistaan.

Mutta emännässä oli sukupuolensa sitkeys ja oveluus. Hän pysyi lujasti kannallaan.

»Te järjestitte viime vuonna erään minun vuokralaiseni asian» — sanoi hän — »herra Fairdale Hobbes’in.»

»Ah, niin kyllä — yksinkertainen juttu.»

»Mutta hän ei lakannut koskaan puhumasta siitä — teidän hyvyydestänne, herra, ja siitä tavasta, jolla toitte valoa pimeyteen. Muistin hänen sanansa ollessani itse epäilyksien ja tuskan vallassa. Tiedän teidän voivan, jos vain tahtoisitte.»

Holmes oli altis imartelulle ja myöskin, tehdäkseni hänelle oikeutta, taipuvainen hyvyytensä vuoksi. Nuo kaksi voimaa saivat hänet laskemaan pois kädestään liimasiveltimensä alistuvasti huoahtaen ja työntämään syrjään tuolinsa.

»Hyvä, hyvä, rouva Warren, antakaa meidän kuulla siis asiastanne. Sallittehan kuitenkin minun tupakoida? Kiitos Watson — tulitikut! Teitä huolestuttaa ymmärtääkseni se seikka, että uusi vuokralaisenne pysyttelee huoneissaan ettekä voi nähdä häntä. No, herranen aika, rouva Warren, jos minä olisin vuokralaisenne, ette usein näkisi minua viikkokausiin.»

»Epäilemättä, herra; mutta tämä on erilaista. Se peloittaa minua, herra Holmes. Minä en voi nukkua pelosta. Kuulen hänen nopeat askeleensa milloin sieltä, milloin täältä, enkä kuitenkaan saa milloinkaan nähdä hänestä edes vilahdustakaan — siinä enemmän kuin voin kestää. Mieheni on yhtä hermostunut siitä kuin minäkin, mutta hän on ulkona töissään koko päivän, jotavastoin minä en saa siltä mitään rauhaa. Miksi hän piileskelee? Mitä hän on tehnyt? Lukuunottamatta tyttöä olen aivan yksin hänen kanssaan talossa, ja se on enemmän kuin voin kestää.»

Holmes kumartui ja laski pitkät, ohuet sormensa naisen olalle. Hänellä, oli miltei hypnoottinen voima lohduttaa, kun hän tahtoi. Pelokas ilme katosi naisen silmistä, ja hänen kiihtyneet kasvonsa tasaantuivat tavalliseen jokapäiväisyyteensä. Hän istuutui Holmesin osoittamalle tuolille.

»Jos minä ryhdyn asiaan, tulee minun tietää kaikki yksityiskohdat», sanoi Holmes. »Ottakaa miettimisaikaa. Pieninkin seikka voi olla kaikkein tärkein. Sanotte miehen tulleen kymmenen päivää sitten ja maksaneen kahden viikon vuokran täysihoidosta?»

»Hän kysyi huoneiden hintaa, herra. Sanoin viisikymmentä shillingiä viikossa. Siellä on pieni arkihuone ja makuuhuone, talon yläkerrassa.»

»No niin?»

»Hän sanoi: 'Maksan teille viisi puntaa viikossa, jos voin saada ne omilla ehdoillani.' Minä olen köyhä nainen, herra, ja mieheni ansaitsee niukasti ja raha on minulle suuriarvoista. Hän otti esiin kymmenen punnan setelin ja ojensi sen minulle heti paikalla. 'Voitte saada saman summan joka kahden viikon päästä pitkän ajan, jos täytätte ehdot', sanoi hän. 'Ellette, niin en tahdo olla enää tekemisissä kanssanne.'»

»Mitkä olivat ehdot?»

»No niin, herra, ne olivat sellaiset, että hänen piti saada talon avain. Se oli kaikki, niinkuin olla piti. Vuokralaisella on usein avain. Myöskin, että hänet tuli jättää kokonaan rauhaan, ettei häntä milloinkaan, millään syyllä, saanut häiritä.»

»Varmaankaan ei siinä ollut mitään ihmeellistä?»

»Aivan oikein, ei. Mutta tämä on aivan järjetöntä. Hän on ollut siellä kymmenen päivää eikä mieheni enkä minä eikä tyttö, emme kukaan ole kertaakaan nähneet häntä. Me saatamme kuulla hänen nopeat askeleensa edes ja takaisin, edes ja takaisin, yöt, aamut ja keskipäivät; mutta paitsi tuona ensimmäisenä yönä ei hän ole kertaakaan poistunut talosta.»

»Oh, hän poistui siis talosta ensimmäisenä yönä, niinkö?»

»Niin ja palasi sangen myöhään — sen jälkeen kuin jo kaikki olimme menneet nukkumaan. Hän sanoi minulle vuokrattuaan huoneet tekevänsä siten ja pyysi, etten salpaisi ovea. Kuulin hänen nousevan portaita keskiyön jälkeen.»

»Entä hänen ateriansa?»

»Hänen nimenomainen määräyksensä oli, että me aina hänen soittaessaan jättäisimme hänen ateriansa tuolille hänen ovensa ulkopuolelle. Sitten hän soittaisi taas syötyään, ja me otamme sen pois samalta tuolilta. Jos hän haluaa jotakin muuta, painaa hän sen paperilapulle ja jättää sen tarjottimelle.»

»Painaako!»

»Niin, herra; painaa lyijykynällä. Juuri painaa. Tässä yksi lappunen, jonka toin näyttääkseni teille. — SAIPPUAA. Tässä toinen — TULITIKKU. Tässä eräs, jonka hän jätti ensimmäisenä aamuna — DAILY GAZETTE. Minä vien sen lehden hänen aamiaisensa kera joka aamu.»