Part 6

»Onni oli meille alussa sangen myötäinen. Gennaro sattui tekemään palveluksen eräälle italialaiselle herralle — hän pelasti hänet muutamien rosvojen kynsistä Bowery-nimisessä paikassa ja sai siten mahtavan ystävän. Hänen nimensä oli Tito Castalotte, ja hän oli suuren Castalotte & Zamba-liikkeen vanhempi osakas. Nämä ovat New Yorkin tärkeimmän hedelmäin tuontiliikkeen omistajat. Signor Zamba on raajarikko, ja uudella ystävällämme Castalotte'lla on kaikki voima ja valta liikkeessä, jonka palveluksessa on enemmän kuin kolmesataa miestä. Hän otti mieheni palvelukseensa, teki hänestä osastopäällikön ja osoitti hyväntahtoisuuttaan joka tavalla. Signor Castalotte oli vanhapoika, ja minä uskon hänen pitäneen Gennarosta kuin pojastaan, ja sekä mieheni että minä rakastimme häntä kuin isäämme. Me olimme vuokranneet ja kalustaneet pienen talon Brooklynissa, ja koko tulevaisuutemme näytti turvatulta, kun tuo musta pilvi ilmestyi, joka sittemmin pimensi taivaamme.

»Eräänä yönä Gennaro palatessaan työstään toi muassaan erään maanmiehensä. Hänen nimensä oli Gorgiano, ja hän oli myöskin Posilipposta. Hän oli suunnattoman suuri mies, kuten voitte todistaa, sillä te olette katselleet hänen ruumistaan. Eikä ainoastaan hänen ruumiinsa ollut jättiläisen, vaan kaikki hänessä oli outoa, jättiläismäistä ja hirvittävää. Hänen äänensä jyrisi kuin ukkonen meidän pienessä talossamme, jossa tuskin oli tilaa hänen käsivarsilleen, kun hän puhuessaan teki liikkeitä. Hänen ajatuksensa, hänen mielenliikutuksensa, hänen, intohimonsa, kaikki oli liian suurta ja hirviömäistä. Hän puhui tai paremmin karjui äänekkäästi, etteivät muut voineet muuta kuin istua ja kuunnella voimakkaan puhetulvan säikähdyttäminä. Hänen silmänsä leimahtelivat kuulijalle ja pitivät hänet vallassaan. Hän oli hirveä ja ihmeellinen mies. Minä kiitän Jumalaa siitä, että hän on kuollut!

»Hän tuli uudelleen ja yhä uudelleen. Kuitenkin huomasin, ettei Gennaro ollut minua onnellisempi hänen seurassaan. Miesraukallani oli tapana istua kalpeana ja hajamielisenä kuunnellen, niitä loppumattomia hourailuja valtiollisista ja yhteiskunnallisista kysymyksistä, jotka muodostivat vieraamme keskustelun aiheet. Gennaro ei puhunut mitään, mutta minä, joka tunsin, hänet niin hyvin, saatoin lukea hänen kasvoistaan jonkinlaista mielenliikutusta, jota en ollut milloinkaan ennen niillä nähnyt. Ensin luulin sen olevan inhoa. Ja sitten, vähitellen, minä ymmärsin sen olevan enemmän kuin inhoa. Se oli pelkoa — syvää, salaista, värisevää pelkoa. Sinä iltana — iltana, jolloin huomasin hänen pelkonsa — minä kiersin käsivarteni hänen ympärilleen ja pyysin häntä rakkautensa nimessä minuun, ja kaiken sen nimessä, jota hän piti kalliina, ettei hän salaisi minulta mitään, vaan kertoisi minulle, miksi tämä hirveän suuri mies oli peloittanut häntä niin suuresti.

»Hän kertoi silloin minulle kaikki, ja sydämeni kävi jääkylmäksi kuullessani, että Gennaro-raukkani oli hurjina ja tulisina päivinään, jolloin koko maailma näytti olevan häntä vastaan ja hän oli tulla hulluksi maailman, vääryyksien takia, liittynyt erääseen napolilaiseen, seuraan, nimeltä Punainen piiri, joka oli yhteydessä vanhan Carbonari'n kanssa. Tämän veljeskunnan valat ja salaisuudet olivat peloittavia, mutta kerran jouduttuaan sen sääntöjen alaiseksi ei kenelläkään ollut mahdollisuutta paeta. Paettuamme Amerikkaan Gennaro arveli päässeensä siitä vapaaksi iäksi. Kuinka suuri olikaan hänen kauhunsa, kun hän eräänä iltana tapasi kadulla juuri sen miehen, joka oli Napolissa yllyttänyt häntä liittymään yhdistykseen, Gorgiano-jättiläisen, miehen, joka oli etelä-Italiassa saanut nimen 'Kuolema', sillä hän oli punainen kyynärpäitä myöten murhista! Hän oli tullut New Yorkiin välttääkseen Italian poliiseja ja oli jo istuttanut oksan tästä kammottavasta seurasta uuteen kotiinsa. Kaiken tämän kertoi Gennaro minulle ja näytti kutsukirjeen, jonka hän oli saanut samana päivänä. Sen alussa oli punainen ympyrä, ja siinä ilmoitettiin hänelle, että määrättynä päivänä pidettäisiin kokous, ja että vaadittiin ja myös määrättiin hänen olemaan läsnä siinä.

»Se oli jo kyllä paha, mutta vielä pahempaa oli tulossa. Minä olin joku aika sitten huomannut, että kun Gorgiano tuli luoksemme, kuten hän aina teki, illalla, hän puhui paljon minulle; ja että myöskin, kun hänen sanansa olivat osoitetut miehelleni, olivat nuo kamalat, hehkuvat, villipedonsilmät aina käännetyt minua kohti. Eräänä iltana tuli hänen salaisuutensa ilmi. Minä olin herättänyt hänessä 'rakkautta', kuten hän sitä nimitti — elukan, villi-ihmisen rakkautta. Gennaro ei vielä ollut palannut, kun hän tuli. Hän syöksyi sisään, tempaisi minut voimakkaisiin käsivarsiinsa, syleili minua karhun syleilyllä, peitti minut suudelmilla ja rukoili minua pakenemaan kanssaan. Minä potkin ja huusin, kun Gennaro astui sisään ja karkasi hänen kimppuunsa. Hän löi Gennaron tajuttomaksi ja pakeni talosta, johon hänen ei milloinkaan enää pitänyt astua. Sinä iltana me saimme verivihollisen.

»Muutaman päivän päästä oli kokous. Gennaro palasi sieltä kasvoilla sellainen ilme, että minä käsitin jotakin kaameata tapahtuneen. Se oli pahempaa kuin mitä olimme voineet kuvitella mahdolliseksi. Seuran rahavarat oli kerätty verottamalla rikkaita italialaisia ja uhkaamalla tehdä heille väkivaltaa, jos he kieltäytyisivät antamasta rahaa. Oli käynyt selville, että Castalotte'a, meidän rakasta ystäväämme, oli kiristetty. Hän oli kieltäytynyt alistumasta uhkauksiin ja oli tehnyt ilmoituksen poliisille. Nyt päätettiin, että hänestä tehtäisiin sellainen esimerkki, joka estäisi kaikkia muita uhreja vikuroimasta. Kokouksessa järjestettiin asia siten, että hän ja hänen talonsa räjähdytettäisiin ilmaan dynamiitilla. Heitettiin arpaa siitä, kenen tulisi suorittaa teko. Gennaro näki vihollisemme julmien kasvojen hymyilevän itselleen pistäessään kätensä pussiin. Epäilemättä oli se edeltäkäsin jollain tavoin sovitettu, sillä hänen kädessään oli punaisella ympyrällä varustettu kohtalokas arpa, murhakäsky. Hänen täytyi surmata paras ystävänsä tai asettaa itsensä ja minut toveriensa koston alaiseksi. Heidän pirulliseen järjestelmäänsä kuului rangaista niitä, joita he pelkäsivät tai vihasivat, loukkaamalla ei ainoastaan heidän omaa persoonaansa, vaan niitä, joita he rakastivat, ja tietoisuus tästä painoi kauheasti Gennaro-parkani sydäntä ja teki hänet miltei hulluksi pelosta.

»Koko sen yön me istuimme yhdessä, käsivarret kiedottuina toistemme ympäri, vahvistaen toisiamme tuskien varalta, jotka olivat edessämme. Seuraavan päivän ilta oli määrätty murhayrityksen suoritushetkeksi. Keskipäivän aikaan minä ja mieheni olimme matkalla Lontooseen, mutta ennen sitä oli mieheni antanut hyväntekijällemme täyden varoituksen vaarasta, niissä tämä oli ja myöskin jättänyt poliisille niin paljon tietoja, että hänen elämänsä olisi turvassa tulevaisuuden varalta.

»Lopun, herrat, tiedätte itse. Olimme varmat siitä, että vihollisemme olisivat kintereillämme kuin omat varjomme. Gorgiano’lla oli omat yksityissyynsä kostoon, mutta joka tapauksessa me tiesimme, kuinka säälimätön, viekas ja väsymätön hän saattoi olla. Sekä Italiassa että Amerikassa kerrotaan paljon juttuja hänen kamalasta voimastaan. Jos sitä koskaan käytettäisiin, niin tapahtuisi se nyt. Rakkaani oli käytettävä hyväkseen ne muutamat rauhalliset päivät, jotka lähtömme oli suonut meille, hankkiakseen minulle sellaisen piilopaikan, ettei mikään mahdollinen vaara voinut saavuttaa minua. Itse puolestaan hän halusi olla vapaa voidakseen olla yhteydessä sekä Amerikan että Italian poliisin kanssa. Minä en itsekään tiedä, missä hän asui ja kuinka. Kaikki tietoni sain erään sanomalehden palstoilta. Mutta kerran, katsoessani akkunastani ulos, näin kaksi italialaista vartioimassa taloa, ja minä ymmärsin, että Gorgiano oli keksinyt piilopaikkamme. Lopuksi Gennaro kertoi minulle sanomalehden välityksellä, että hän antaisi minulle merkkejä eräästä määrätystä akkunasta, mutta kun merkit tulivat, olivat ne vain varoituksia, jotka äkkiä keskeytyivät. Minulle on nyt aivan selvää, että hän tiesi Gorgianon olevan kintereillään ja että, Jumalan kiitos, hän oli valmistautunut tämän tulon varalle. Ja nyt, herrat, minä tahtoisin kysyä teiltä, onko meillä mitään pelättävää lain puolelta, ja voisiko mikään tuomari maailmassa tuomita minun Gennaroani siitä, mitä hän on tehnyt?»

»No niin, herra Gregson», sanoi amerikkalainen katsahtaen virkamieheen, »en tiedä, mikä on teidän brittiläinen näkökantanne, mutta arvaan, että tämän rouvan mies on New Yorkissa saava yleistä kiitosta.»

»Hänen on tultava kanssani päällikköä tapaamaan», vastasi Gregson. »Jos hänen sanansa vahvistetaan tosiksi, niin en luule hänellä enempää kuin hänen miehelläänkään olevan paljon pelättävää. Mutta sitä en ensinkään voi käsittää, herra Holmes, kuinka te sekaannuitte juttuun.»

»Kasvatusta, Gregson, kasvatusta. Yhä etsien tietoja vanhasta yliopistosta. No hyvä, Watson, sinä sait yhden traagillisen ja omituisen esimerkin lisää kokoelmaasi. Muutoin, sivumennen sanoen, ei kello ole vielä kahdeksaa, ja Covent Garden'issa on Wagner-ilta! Jos kiirehdimme, voimme ehtiä ajoissa toiseen näytökseen.»

JUTTU BRUCE PARTINGTON’in PIIRUSTUKSISTA.

Marraskuun kolmannella viikolla vuonna 1895 laskeutui Lontoon ylitse sakea keltainen sumu. Maanantaista torstaihin asti oli luullakseni mahdotonta kertaakaan nähdä Baker-kadun varrella olevista akkunoistamme edes häämöttävän vastakkaisella puolella sijaitsevia taloja. Ensimmäisen päivän oli Holmes viettänyt varustamalla ainesluettelolla suurta tietokirjaansa. Toinen ja kolmas oli vietetty kärsivällisesti askartelemalla aiheessa, jonka hän äskettäin oli ottanut harrastustensa esineeksi — keskiaikasessa musiikissa. Mutta kun me neljännen kerran, työnnettyämme taaksepäin tuolimme aamiaisen jälkeen, näimme likaisen, raskaan ruskean pyörteen yhä ajelehtivan ohitsemme litistyen öljymäisiksi tipoiksi akkunaruutuihin, ei toverini kärsimätön ja toimekas luonne voinut kauemmin, kestää tätä likaisenharmaata elämää. Hän asteli herkeämättä edestakaisin arkihuoneessamme tukahdutetun tarmokkuuden synnyttämässä kuumeessa, pureskellen kynsiään, taputellen huonekaluja ja raivoten toimettomuutta vastaan.

»Eikö ole mitään mielenkiintoista sanomalehdessä, Watson?» sanoi hän.

Minä huomasin, että Holmes tarkoitti »millään mielenkiintoisella» mitään mielenkiintoisia rikosasioita. Sanomalehdessä oli uutinen vallankumouksesta, mahdollisesta sodasta ja edessä olevasta hallituksen vaihdoksesta, mutta nämä eivät sisältyneet toverini harrastuspiiriin. Minä en voinut nähdä mainittuna mitään rikoksentapaista, mikä ei olisi ollut joutavaa ja tyhjänpäiväistä. Holmes ähkyi ja ryhtyi uudelleen levähtämättä kiertämään.

»Lontoon rikoksellinen on tosiaankin tylsä otus», sanoi hän sellaisen metsästäjän valittavalla äänellä, jolta saalis on päässyt pakoon. »Katsohan ulos tästä akkunasta, Watson. Katsohan, kuinka olennot häämöttävät, kuinka hämärästi ne näkyvät ja sitten vielä kerran sekoittuvat pilven rantaan. Varas tai murhaaja voisi tällaisena päivänä kiertää koko Lontoon kuten tiikeri viidakon, näkymättömänä, siksi kunnes iskee ja silloinkin näkyen vain uhrilleen.»

»On tapahtunut», sanoin, »lukuisia pieniä varkauksia.» Holmes korskahti halveksivasti.

»Tämä suuri ja pimeä näyttämö on asetettu jollekin arvokkaammalle kuin se», sanoi hän. »Tälle yhteiskunnalle on onneksi, että minä en ole rikoksentekijä.»

»Niin onkin», sanoin minä sydämellisesti.

»Otaksu, että minä olisin Brooks tai Woodhouse tai joku noista viidestäkymmenestä miehestä, joilla on hyvä syy ottaa minut hengiltä, kuinka kauan voisin olla elossa itse vainotessani itseäni? On hyvä, ettei latinalaisissa maissa, murhien maissa, ole sumuisia päiviä — kautta Jupiterin! — tässä tulee viimeinkin jotakin, mikä katkaisee meidän kuolleen yksitoikkoisuutemme.»

Se oli palvelustyttö, joka toi sähkösanoman. Holmes repäisi sen auki ja purskahti nauruun.

»Hyvä! Hyvä! Mitä vielä?» sanoi hän. »Veli Mycroft on tulossa tänne.»

»No miksikä ei?» kysyin minä.

»Miksikä ei? Se on niinkuin näkisi raitiovaunun kulkea huristavan pitkin maakylän polkua. Mycroft'illa on raiteensa ja hän kulkee niitä pitkin. Hänen Pall Mall-asuntonsa, Diogeneen kerho, Whitehall — siinä hänen piirinsä. Kerran, vain yhden kerran hän on ollut täällä. Mikähän maanpinnan kohoaminen, on voinut saada hänet suistumaan radaltaan?»

»Eikö hän selitä?»

Holmes ojensi minulle veljensä sähkösanoman.

»Minun täytyy puhua kanssasi Cadogan West'in asiasta. Tulen heti. Mycroft.»

»Cadogan West? Minä olen kuullut tuon nimen.»

»Se ei johda mitään minun mieleeni. Mutta että Mycroft puhkee puhumaan tällaisella epämääräisellä tavalla! Taivaankappale voi yhtä hyvin suistua radaltaan. Sivumennen, kysyen, tiedätkö, mikä Mycroft on?»

Muistelin hämärästi kuulleeni jonkinlaisen selityksen siihen aikaan, kun juttu kreikkalaisesta kielenkääntäjästä oli esillä.

»Kerroit minulle hänen olleen jossakin pienessä virassa brittiläisen hallituksen palveluksessa.»

Holmes nauraa hohotti.

»Minä en tuntenut sinua aivan niin hyvin siihen aikaan. Täytyy olla vaitelias, kun puhuu korkeista valtioasioista. Olet oikeassa luullessasi hänen olevan brittiläisen hallituksen palveluksessa. Olisit myös tavallaan oikeassa, jos sanoisit, että hän silloin tällöin on brittiläinen hallitus.»

»Rakas Holmes!»

»Arvelin hämmästyttäväni sinut. Mycroft saa neljäsataa viisikymmentä puntaa vuodessa, pysyy alempana virkamiehenä, hänellä ei ole minkäänlaatuista kunnianhimoa, hän ei tahdo ottaa vastaan kunniaa eikä arvonimiä, vaan pysyy maan välttämättömimpänä miehenä.»

»Mutta miten?»

»No niin, hänen asemansa on ainoa laatuaan. Hän on luonut sen itselleen. Sen tapaista ei ole milloinkaan ennen ollut eikä tule olemaankaan. Hänellä on mitä parhaiten järjestetyt ja mitä säännöllisimmät aivot, joilla on erittäin suuri kyky säilyttää mielessään tapahtumia, paremmat kuin kellään muulla elävällä ihmisellä. Samat suuret kyvyt, jotka minä olen kääntänyt rikosten paljastamiseen, on hän käyttänyt tähän erikoistoimeen. Hänelle lähetetään kaikkien hallituksien osastojen päätökset, ja hän on keskusvaihtoliike, rahakauppiasten suoritushuone, joka täyttää vaillingit. Kaikki muut ihmiset ovat erikoistaitureita, mutta hänen erikoisalansa on kaikkitietävyys. Otaksukaamme jonkun ministerin tarvitsevan tietoja asiassa, joka käsittää laivaston, Indian ja Canadan kysymyksen, kulta- ja hopeakannan, ja hän voisi saada kaikista eri neuvoja eri hallituksen osastoista, mutta vain Mycroft voi yhdistää ne kaikki ja sanoa heti paikalla, kuinka kukin tekijä on yhteydessä toisen kanssa. He alussa käyttivät häntä apunaan omaksi mukavuudekseen; nyt hän on tehnyt itsensä välttämättömäksi. Hänen suurissa aivoissaan on kaikki lokeroittaan järjestyksessä ja voidaan saada käsille silmänräpäyksessä. Uudelleen ja yhä uudelleen ovat hänen sanansa vaikuttaneet ratkaisevasti kansalliseen, politiikkaan. Hän elää siinä. Hän ei ajattele mitään muuta paitsi silloin, kun hän älyharjoituksen vuoksi irtautuu, kun minä kutsun häntä ja pyydän häneltä neuvoa pikku tehtävissäni. Mutta tänään astuu Jupiter alas. Mitä maailmassa voi hän tarkoittaa? Kuka on Cadogan West, ja mitä hän merkitsee Mycroft’ille?»

»Minäpä tiedän», huudahdin ja syöksyin lukemaan sohvalla olevia sanomalehtiä. »Niin, niin, tässä hän on, aivan varmasti! Cadogan West oli se nuori mies, joka löydettiin kuolleena maanalaiselta rautatieltä tiistai-aamuna.»

Holmes kavahti tarkkaavaiseksi piippu puolitiessä huulille menossa.

»Tämän täytyy olla vakavaa, Watson. Kuolema, joka on saanut veljeni muuttamaan tapansa, ei voi olla mikään tavallinen kuolema. Mitä ihmettä meillä on sen asian kanssa tekemistä? Juttu oli sekava muistaakseni. Nuorukainen oli nähtävästi pudonnut junasta ja surmannut itsensä. Häntä ei oltu ryöstetty, eikä ollut mitään erikoista syytä epäillä väkivaltaa. Eikö asia ole niin?»

»On pidetty tutkinto», sanoin minä, »ja suuri joukko uusia asioita on käynyt ilmi. Lähemmin tarkastaen sanoisin minä varmasti juttua merkilliseksi.»

»Päättäen sen vaikutuksesta veljeeni arvelen minä sen täytyvän olla aivan erinomaisen.» Hän painui nojatuoliinsa. »No nyt, Watson, antakaamme kuulua tosiasiat.»

»Miehen nimi oli Arthur Cadogan West. Hän oli kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen, naimaton ja toimessa Woolwich'in asevarastoissa.»

»Hallituksen virassa. Kas siinä se, mikä yhdistää veli Mycroft'in juttuun!»

»Hän lähti Woolwich'ista äkkiä maanantai-iltana. Viimeksi näki hänet hänen morsiamensa, neiti Violet Westbury, jonka hän äkkiä oli jättänyt sumuun noin kello 7,30 sinä iltana. Heidän välillään ei ollut mitään riitaa eikä morsian voi ilmoittaa mitään syytä hänen, tekoonsa. Seuraava, mitä hänestä kuultiin, oli se, että hänen kuolleen ruumiinsa löysi eräs kiskonlaskija nimeltä Mason, juuri Aldgate'n aseman luota maanalaisella rautatiellä Lontoossa.»

»Milloin?»

»Ruumis löydettiin kello kuusi tiistaiaamuna. Se makasi kaukana kiskoista vasemmalla puolella rataa itäänpäin mentäessä, lähellä asemaa, siinä missä rata nousee tunnelista, johon se sukeltaa. Pää oli pahasti murskautunut — loukkaantuminen, joka olisi hyvin voinut aiheutua junasta putoamisesta. Ainoastaan täten, oli ruumis saattanut tulla radalle. Jos se olisi kannettu joltakin lähikadulta, olisi sen täytynyt kulkea asema-aidakkeen ohitse, missä aina seisoo tullimies. Tämä kohta näyttää aivan varmalta.»

»Hyvä, hyvä. Juttu on kyllin määritelty. Mies joko kuolleena tai elävänä joko putosi tai syöstiin jostain junasta. Niin paljon on minulle selvillä. Jatka.»

»Junat, jotka kulkevat niiden ratakiskojen kautta, joiden vierestä ruumis löydettiin, ovat ne, jotka kulkevat lännestä itään, jotkut ovat yksinomaan keskikaupungin junia, toiset tulevat Willesden'istä ja kaukaisista laitakaupungeista. Varmaksi voidaan todeta, että tämä nuorukainen oli, kuoleman kohdatessa hänet, matkalla tähän suuntaan myöhään yöllä, mutta millä kohdalla hän astui junaan on mahdoton saada selville.»

»Hänen pilettinsä ilmaisisi sen tietysti.»

»Hänen taskuissaan ei ollut mitään pilettiä.»

»Ei mitään pilettiä! Hyväinen aika, Watson, tämä on tosiaan sangen merkillistä. Minun kokemukseni mukaan on mahdoton astua keskikaupungille kulkevan junan sillalle näyttämättä pilettiään. Luultavasti oli nuorukaisella siis piletti. Oliko se otettu häneltä aikeissa salata asema, jolta hän tuli? Se on mahdollista. Tai pudottiko hän sen vaunussa? Sekin on mahdollista. Mutta kohta on merkillisen mielenkiintoinen. Ymmärtääkseni ei ollut mitään merkkiä ryöstöstä?»

»Nähtävästi ei. Tässä on luettelo hänen omaisuudestaan. Hänen kukkaronsa sisälsi kaksi puntaa viisitoista shillingiä. Hänellä oli myös pankkiosoituskirja Woolwich’in »Capital and County»-pankin haaraosastoon. Tämän avulla tuli hän tunnetuksi. Vielä oli siellä kaksi pilettiä hienoille paikoille Woolwich'in teatteriin samaksi illaksi. Samoin pieni käärö teknillisiä papereita.»

Holmes huudahti tyytyväisenä.

»Siinä se vihdoinkin, on, Watson! Brittein hallitus — Woolwich — asevarasto — teknillisiä papereita — veli Mycroft, ketju on täydellinen. Mutta tässä hän tulee itse puhumaan puolestaan, ellen erehdy.»

Hetkistä myöhemmin Mycroft Holmesin pitkä ja muhkea muoto johdettiin sisään huoneeseen. Raskastekoinen ja jykevärakenteinen kun oli, ilmaisi ruumis kömpelöä ruumiillista hervakkuutta, mutta tämän kömpelön rungon yläpäähän oli asetettu pää, jonka otsa oli niin mestarillinen, jonka teräksenharmaat, syvät silmät olivat niin valppaat, jonka huulet olivat niin lujat ja jonka ilmevaihtelu oli niin älykäs, että luotuaan siihen ensi silmäyksen unohti katsoja järeän ruumiin ja muisti vain sitä hallitsevan hengen.

Hänen kintereillään seurasi vanha ystävämme Lestrade Scotland Yard’ista — laihana ja yksivakaana. Kummankin kasvojen, vakavuus ennusti jotakin tärkeätä tutkimusta. Salapoliisi puristi käsiämme sanaakaan sanomatta. Mycroft Holmes pyristelihe ulos päällystakistaan ja painui nojatuoliin.

»Mitä harmittavin juttu, Sherlock», sanoi hän. »Minulle on äärettömän vastenmielistä muuttaa tapojani, mutta vallitsevat voimat eivät siedä kieltoani. Siamin nykyisen tilanteen aikana on minun erittäin sopimatonta olla poissa virastosta. Mutta se on todellinen käännekohta. En ole milloinkaan nähnyt pääministeriä niin suunniltaan. Mitä tulee amiraliteettiin, surisee se kuin nurinkäännetty mehiläispesä. Oletteko lukeneet jutun?»

»Olemme vastikään. Mitä teknillisiä papereita ne olivat?»

»Kas siinä se juuri onkin! Onneksi ei se ole tullut julkisuuteen. Sanomalehdet olisivat raivoissaan, jos niin olisi laita. Paperit, jotka tällä kurjalla nuorukaisella oli taskussaan, olivat Bruce-Partington’in vedenalaisen suunnitelmat.»

Mycroft Holmes puhui juhlallisesti, mikä ilmaisi hänen tietävän aineen tärkeäksi. Hänen veljensä ja minä istuimme odottavina.

»Varmaankin olette te kuulleet siitä? Minä luulin kaikkien kuulleen siitä.»

»Ainoastaan nimeltä.»

»Sen tärkeyttä tuskin voinee liioitella. Sitä on säilytetty kateellisimmin kaikista hallituksen salaisuuksista. Uskokaa pois, että merisota käy mahdottomaksi Bruce-Partington’in sotatoimien piirissä. Kaksi vuotta sitten kuljetettiin salaa sangen suuri summa ja se kulutettiin keksinnön monopolin hankkimiseen. On kaikin, tavoin koetettu säilyttää salaisuus. Suunnitelmat, jotka ovat erittäin sekavat, käsittäen noin kolmekymmentä eri patenttia, joista kukin on välttämätön kokonaisuudelle, säilytetään taidokkaasti tehdyssä turvapaikassa luotettavassa toimistossa, joka liittyy asevarastoon ja jossa on varasvarmuusovet ja -akkunat. Suunnitelmia ei voitu millään ymmärrettävällä syyllä ottaa virastosta. Jos laivaston päärakennusmestari halusi kysyä neuvoa niistä, täytyi hänenkin mennä Woolwich’in toimistoon sitä tarkoitusta varten. Ja kuitenkin, tässä me nyt löydämme ne erään kuolleen nuoremman kirjanpitäjän taskusta Lontoon, keskuksessa. Viralliselta näkökannalta katsoen on se yksinkertasesti kamalaa.»

»Mutta tehän olette saaneet ne takaisin?»

»Ei, Sherlock, emme ole! Siinähän se pulma onkin! Me emme ole. Kymmenen paperia otettiin Woolwich’ista. Cadogan Westin taskuissa oli seitsemän. Kolme tärkeintä on hävinnyt — varastettu, kadonnut. Sinun on jätettävä kaikki sikseen, Sherlock. Älä välitä tavallisista pienistä poliisiviraston sekavista jutuista. Sinulla on ratkaistavanasi erinomaisen tärkeä kansallinen tehtävä. Miksi otti Cadogan West paperit, missä ovat puuttuvat, kuinka hän kuoli, kuinka hänen ruumiinsa joutui sinne, mistä se löydettiin, kuinka voidaan paha korjata? Löydä vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin ja silloin olet tehnyt hyvän palveluksen koko maallesi.»

»Miksi et itse ratkaise sitä, Mycroft? Sinä olet yhtä kaukonäköinen kuin minäkin.»

»Mahdollisesti, Sherlock. Mutta nyt on kyseessä saada selville yksityisseikkoja. Anna minulle yksityisseikat ja nojatuolista olen antava sinulle oivallisen asiantuntijan mielipiteen. Mutta juosta sinne ja tänne, ristikuulustella rautatien kuljettajia ja maata kasvoillani linssi silmälläni — se ei ole minun alaani. Ei, sinä olet ainoa ihminen selvittämään jutun. Jos sinua haluttaa nähdä nimesi ensi kerran kunnianosoitusluettelossa —»

Ystäväni hymyili ja pudisti päätään.

»Minä petaan peliä pelin itsensä vuoksi», sanoi hän. »Mutta jutussa on tosiaankin, muutamia mielenkiintoisia kohtia, ja minua ilahduttaa suuresti katsahtaa niihin. Hiukan enemmän tosiasioita, ole niin hyvä.»

»Minä olen kirjoittanut muistiin tärkeimmät tälle paperiarkille, samoinkuin muutamia osoitteita, joista sinulle varmaan on oleva hyötyä. Paperien nykyinen haltija on kuuluisa hallituksen asiantuntija, herra James Walter, jonka kunniamerkit ja ala-arvonimet täyttävät kaksi riviä tietokirjaa. Hän on harmaantunut palveluksessa, on gentlemanni, suosittu vieras mitä ylhäisimmissä perheissä ja ennen kaikkea mies, jonka isänmaallisuutta ei millään muotoa saata epäillä. Hän on toinen heistä, joilla on säilytyspaikan avain. Minä saatan lisätä, että paperit olivat epäilemättä virastossa työtuntien aikana maanantaina, ja herra James lähti Lontooseen noin kello kolme ottaen avaimensa mukaansa. Hän oli amiraali Sinclair'in perheessä Barclay Square'lla koko illan tämän tapauksen sattuessa.»

»Onko tämä varmasti todistettu?»

»On; hänen veljensä eversti Valentine Walter on todistanut hänen lähteneen Woolwich'ista ja amiraali Sinclair hänen saapuneen Lontooseen; joten herra James ei enää ole suoranainen tekijä kysymyksessä.»

»Kuka oli toinen mies, jolla oli avain?»

»Vanhempi kirjanpitäjä ja suunnitelman tekijä, herra Sidney Johnson. Hän on neljänkymmenen vuotias mies, naimisissa, ja hänellä on viisi lasta. Hän on hiljainen, äreä mies, mutta hänellä on ylipäänsä valtion palveluksessa saavutettu oivallinen maine. Hän on virkaveljilleen vastenmielinen, mutta ankara työntekijä. Hänen oman kertomuksensa mukaisesti, jonka vain hänen vaimonsa sana vahvisti todeksi, oli hän kotona koko maanantai-illan virkatuntien jälkeen, eikä hänen avaimensa ole milloinkaan poistunut kellonvitjoista, joissa se riippuu!»

»Kerro meille Cadogan West'istä.»

»Hän on ollut palveluksessa kymmenen vuotta ja tehnyt hyvää työtä. Häntä sanotaan tuliseksi ja rajuksi, mutta vilpittömäksi, rehelliseksi mieheksi. Meillä ei ole mitään häntä vastaan. Hän oli virastossa lähinnä Sidney Johnsonia. Hänen tehtävänsä veivät hänet jokapäiväiseen, henkilökohtaiseen kosketukseen suunnitelmien kanssa. Ei kenkään muu käsitellyt niitä.»

»Kuka lukitsi suunnitelmat sinä iltana?»

»Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä.»

»Hyvä, on varmaankin, aivan selvää, kuka otti ne pois. Ne ovat nyt löydetyt tältä nuoremmalta kirjanpitäjältä, Cadogan West'iltä. Se näyttää ratkaisevalta, eikö niin?»

»Niin näyttää, Sherlock, ja kuitenkin jää niin paljon selvittämättä. Ensinnäkin, miksi hän otti ne?»

»Otaksuttavasti ne olivat arvokkaat?»

»Hän olisi voinut saada niistä useita tuhansia varsin helposti.»

»Voitko olettaa mitään muuta mahdollista syytä ottaa papereita Lontooseen kuin myydä ne?»

»En, en voi!»

»Sitten on meidän otettava se lähtökohdaksemme. Nuori West otti paperit. Nyt voitiin tämä tehdä vain omistamalla väärä avain.»

»Useita vääriä avaimia. Hänen täytyi avata rakennus ja huone.»

»Hänellä oli sitten useita vääriä avaimia. Hän otti paperit Lontooseen myydäkseen salaisuuden, aikoen epäilemättä viedä suunnitelmat takaisin säilytyspaikkaan seuraavaksi aamuksi, ennenkuin niitä ennätettäisiin kaivata. Hänen ollessaan Lontoossa tällä petollisella retkellä hänet kohtasi kuolema.»

»Kuinka?»

»Otaksukaamme hänen olleen paluumatkalla Woolwich'iin, kun hänet surmattiin ja heitettiin ulos vaunusta.»

»Aldgate, josta ruumis löydettiin, on huomattavasti ohi Lontoon sillalle vievän aseman, jota tietä hänen olisi ollut mentävä Woolwich'iin.»

»Monia asianhaaroja saattaisi kuvitella, joiden vallitessa hän kulki Lontoon sillan ohitse. Vaunussa oli esimerkiksi joku, jonka kanssa hän oli syventynyt keskustelemaan. Tämä keskustelu päättyi väkivaltaiseen kohtaukseen, jossa hän menetti henkensä. Mahdollisesti hän koetti lähteä ulos vaunusta, putosi radalle ja kuoli siten. Toinen sulki oven. Ulkona oli sankka sumu, eikä mitään voinut nähdä.»

»Nykyisillä tiedoillamme ei voi antaa mitään parempaa selitystä; ja kuitenkin, ajattele, Sherlock, kuinka paljon sinä jätät koskettelematta. Otaksukaamme todistelun vuoksi, että nuori Cadogan West oli päättänyt viedä nämä paperit Lontooseen. Hän olisi luonnollisesti tehnyt sopimuksen vieraan asiamiehen kanssa. Sen sijaan hän otti kaksi pilettiä teatteriin, saattoi morsiantaan puolitiehen sinne ja katosi sitten äkkiä.»

»Veruke», sanoi Lestrade, joka oli istunut kuunnellen hieman kärsimättömänä keskustelua.

»Sangen merkillinen veruke. Se on vastaväite N:o 1. Vastaväite n:o 2: Olettakaamme hänen saapuvan Lontooseen ja näkevän vieraan asiamiehen. Hänen täytyy viedä takaisin paperit ennen aamua tai tulee niiden katoaminen huomatuksi. Hän otti mukaansa kymmenen. Vain seitsemän oli hänen taskussaan. Mihin muut kolme olivat joutuneet? Hän ei varmaankaan olisi luovuttanut niitä vapaasta tahdostaan. Sitten vielä, missä on palkkio hänen petoksestaan?»

»Se näyttää minusta aivan selvältä», sanoi Lestrade. »Minulla ei ole ensinkään epäilyksiä siitä, mitä tapahtui. Hän otti paperit myydäkseen ne. Hän näki asiamiehen. He eivät voineet tulla yksimielisyyteen hinnasta. Hän lähti kotiin jälleen, mutta asiamies lähtikin hänen kanssaan. Junassa asiamies murhasi hänet, otti tärkeimmät paperit ja heitti hänen ruumiinsa ulos vaunusta. Se selittäisi kaikki, eikö niin?»

»Miksi ei hänellä ollut pilettiä?»

»Piletti olisi osoittanut, mikä asema oli lähinnä asiamiehen asuntoa. Senvuoksi tämä otti sen murhatun miehen taskusta.»

»Hyvä, Lestrade, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Teidän otaksumanne pysyvät koossa. Mutta jos ne pitävät paikkansa, niin on juttu lopussa. Toisaalta on petturi kuollut. Toisaalta ovat Bruce-Partington'in vedenalaisen suunnitelmat jo luultavasti mannermaalla. Mitä meidän on siinä tehtävä?»

»Toimittava, Sherlock — toimittava!» huudahti Mycroft hypähtäen seisomaan. »Kaikki minun vaistoni ovat tätä selitystä vastaan. Käytä kykyäsi! Mene rikospaikalle! Tapaa asianomaiset henkilöt! Älä jätä ainoatakaan kiveä kääntämättä! Koko urasi aikana ei sinulla milloinkaan ole ollut niin suurta mahdollisuutta palvella isänmaatasi.»

»Hyvä, hyvä!» sanoi Holmes olkapäitään kohauttaen. »Tule, Watson! Ja te, Lestrade, voisitteko suoda meille seuraanne tunniksi tai pariksi? Me alamme tiedustelumme käymällä Aldgate'n asemalla. Hyvästi, Mycroft. Minä annan sinulle tietoja ennen iltaa, mutta ilmoitan sinulle edeltäpäin, että sinulla on sangen vähän toivomisen sijaa.»

* * * * *

Tuntia myöhemmin Holmes, Lestrade ja minä seisoimme maanalaisella radalla siinä kohdin, missä se sukeltaa tunnelista esiin aivan Aldgate'n aseman edustalla. Kohtelias, punakka, vanha herra edusti rautatieyhtiötä.

»Tässä makasi nuoren miehen ruumis», sanoi hän osoittaen paikkaa noin kolmen jalan päässä kiskoista. »Se ei ollut voinut pudota ylhäältä, sillä nämä kaikki ovat, kuten näette, sileitä valleja. Siksi se on voinut tulla ainoastaan junasta, ja sen junan, mikäli me voimme päästä jäljille, on täytynyt kulkea ohitse keskiyön tienoissa maanantaina.»

»Onko vaunut tutkittu, olisiko niissä mitään väkivallan merkkejä?»

»Mitään sellaisia merkkejä ei ole eikä mitään pilettiä ole löydetty.»

»Eikö mitään ilmoitusta avoinna olleesta ovesta?»

»Ei mitään.»

»Me olemme saaneet uusia todistuksia tänä aamuna», sanoi Lestrade. »Eräs matkustaja, joka sivuutti Aldgate'n vakinaisessa keskikaupungille kulkevassa junassa noin 11,40 maanantaiyönä, selittää kuulleensa raskaan mätkähdyksen aivan kuin joku ruumis olisi pudonnut radalle juuri ennenkuin juna saapui asemalle. Oli kuitenkin sankka sumu, ja mitään ei voitu nähdä. Hän ei tehnyt siitä silloin mitään ilmoitusta. No mutta, mikä herra Holmesia vaivaa?»

Ystäväni seisoi tuijottaen jännittynyt ilme kasvoillaan rautatiekiskoja siihen kohtaan, missä ne kääntyivät ulos tunnelista. Aldgate on yhtymispaikka ja siinä on verkkokudos vaihteista. Näihin olivat hänen innokkaat, kysyväiset silmänsä kiinnitetyt, ja minä näin hänen terävillä, vilkkailla kasvoillaan tuon huulien yhteenpuristumisen, tuon sierainten värähtelyn ja raskaiden pensasmaisten kulmakarvojen yhteenvetäytymisen, jonka tunsin niin hyvästi.»

»Vaihteet», hän mutisi, »vaihteet.»

»Mitä niistä? Mitä tarkoitat?»

»Otaksun, ettei tämäntapaisessa systeemissä ole paljon vaihteita?»

»Ei, niitä on sangen vähän.»

»Ja yksi mutka myöskin. Vaihteet ja mutka. Kautta Jupiterin, jospa olisikin vain niin.»

»Mitä se on, Holmes? Onko sinulla vihiä jostakin?»