Part 12

»Minua ilahduttaa ilmoittaa, ettei tutkimukseni ole mennyt aivan turhaan», huomautti hän. »Minä en voi jäädä keskustelemaan asiasta poliisin kanssa, mutta olisin sangen kiitollinen, herra Roundhay, jos te tahtoisitte viedä tarkastajalle terveiseni ja kiinnittää hänen huomionsa makuukamarin akkunaan ja arkihuoneen lamppuun. Kumpainenkin sisältää paljon ja yhdessä niiden tiedonannot ovat melkein vakuuttavia. Jos poliisi toivoisi enemmän tietoja, olen minä onnellinen saadessani tavata jonkun heistä majalla. Ja nyt, Watson, luulen, että meitä tarvitaan paremmin muualla.»

Mahdollisesti poliisiviranomaiset olivat suutuksissaan harrastajan sekaantumisesta asiaan, tai luulivat he olevansa jollakin lupaavalla suunnalla tutkimuksissaan; mutta varma on, ettemme kuulleet heistä mitään kahtena seuraavana päivänä. Tänä aikana Holmes vietti jonkun aikaa majassa poltellen ja uneksien, mutta suurimman osan ajasta käyskennellen maaseudulla yksiksensä. Näiltä kävelyretkiltä hän palasi usean tunnin kuluttua mainitsematta, missä oli käynyt. Eräs koe osoitti minulle hänen tutkimustensa suunnan. Hän oli ostanut lampun, joka oli samanlainen kuin se, joka oli palanut Mortimer Tregennis’in huoneessa murhenäytelmän aamuna. Tämän hän täytti samalla öljyllä, jota käytettiin pappilassa, ja hän laski tarkoin ajan, mikä kului siihen, kunnes se oli palanut loppuun. Toinen koe, jonka hän teki, oli paljon epämiellyttävämpi ja sellainen, jota minä tuskin milloinkaan unhotan.

»Muistanet, Watson», huomautti hän eräänä iltapäivänä, »että meidän korviimme tulleissa kertomuksissa on yksi ainoa kohta, joka on yhtäpitävä eri kertomuksissa. Tämä koskee sitä vaikutusta, jonka huoneen ilma teki kummassakin tapauksessa niihin, jotka ensiksi astuivat huoneeseen. Muistanet Mortimer Tregennis'in kertoneen kuvaillessaan viimeistä vierailuaan veljensä talossa, että tohtori astuessaan huoneeseen putosi istumaan tuoliin. Oletko unohtanut sen? No niin, minä voin vastata siitä, että asia oli niin. No, muistanet myös rouva Porterin, taloudenhoitajan, kertoneen meille pyörtyneensä astuessaan huoneeseen ja että hän oli jäljestäpäin avannut akkunan. Toisessa tapauksessa — kyseen ollessa Mortimer Tregennis'istä itsestään — et liene unohtanut, kuinka kamalan raskas ilma oli huoneessa meidän saapuessamme, vaikka palvelija oli avannut akkunan: Tuo palvelija oli, kuten kyseltyäni sain tietää, niin sairas, että oli mennyt vuoteeseen. Myöntänet, Watson, että nämä tosiasiat ovat sangen paljon sisältäviä. Kummassakin tapauksessa on ilmeisesti kysymys myrkyllisestä ilmasta. Kummassakin tapauksessa myös palaa huoneessa parhaillaan — toisessa tapauksessa tuli, toisessa lamppu. Tuli oli tarpeen, mutta lamppu oli sytytetty — kuten vertaillessa öljyn kulumisaikaa kävi selville — pitkän aikaa sen jälkeen kuin oli jo valoisa päivä. Miksi? Varmaankin senvuoksi, että on olemassa yhteyttä kolmen asian välillä — palamisen, raskaan ilman ja lopuksi noiden onnettomien ihmisten hulluuden tai kuoleman välillä. Se on selvä, eikö niin?»

»Siltä näyttää.»

»Ainakin voimme hyväksyä sen mahdolliseksi olettamukseksi. Otaksukaamme siis, että kummassakin tapauksessa poltettiin jotakin, joka sai aikaan kummallisen myrkyttävän vaikutuksen. Hyvä. Ensimmäisessä tapauksessa — Tregennis’in perhettä koskevassa — tämä aine oli asetettu tuleen. Nyt oli akkuna suljettu, mutta tuli tietenkin vei osan käryä ylös savupiipusta. Tästä syystä olisi odottanut myrkyn vaikutuksen lievemmäksi kuin toisessa tapauksessa, jolloin käryllä oli pienempi mahdollisuus haihtua. Tulokset näyttivät osoittavan asian olevan siten, koska ensimmäisessä tapauksessa vain nainen, jolla luultavasti oli herkin elimistö, kuoli, toisissa ilmeni ohimenevä tai ikuinen mielisairaus, joka on ilmeisesti myrkyn ensi vaikutus. Toisessa tapauksessa oli tulos täydellinen. Tosiasiat näyttivät siis viittaavan myrkytykseen, joka vaikutti palamisen välityksellä.

»Nämä ajatukset mielessäni katselin luonnollisesti ympärilleni Mortimer Tregennis'in huoneessa löytääkseni joitakin jätteitä tästä aineesta. Ilmeisesti oli katsottava paikka lampun savunsuojus. Siellä minä kylläkin varmasti löysin paljon tuhkaa ja reunustalla ruskehtavaa jauhoa, joka ei vielä ollut haihtunut. Minä otin puolet tästä ja asetin sen, kuten näit, kirjekuoreen.»

»Miksi puolet, Holmes?»

»Minun tarkoitukseni ei ole seistä virallisen poliisivoiman tiellä. Minä jätän heille kaikki todisteet, joita minä löydän. Myrkky yhä oli jäljellä talkissa, jos heillä vain oli älyä löytää se. No, Watson, me sytytämme lamppumme; mutta me tahdomme kuitenkin varovaisuuden vuoksi avata akkunamme ehkäistäksemme kahden yhteiskuntaa palvelevan jäsenen ennenaikaisen kuoleman; istuudu sinä avonaisen akkunan ääreen nojatuoliin, ellet tunteellisen miehen tavoin päätä olla erilläsi koko jutusta. Oi, sinä tahdot nähdä sen loppuun asti, tahdothan. Arvelinkin tuntevani Watson'ini. Minä asetan tämän tuolini vastapäätä sinun tuoliasi, jotta olisimme molemmat yhtä etäällä myrkystä ja toinen toistamme vastapäätä. Oven jätämme raolleen. Kumpainenkin on nyt tilaisuudessa pitämään toista silmällä ja saattamaan kokeen loppumaan, jos oireet tulisivat peloittaviksi. Onko se kaikki selvä? Hyvä siis. Minä otan pulverin tai sen jäännökset kuoresta ja asetan sen palavan lampun päälle. Näin! Nyt, Watson, istuutukaamme odottamaan tapahtumain kehitystä.»

Ne eivät hidastelleet tulossaan. Minä olin tuskin istuutunut tuolilleni, ennenkuin tajusin paksun, väkevän tuoksun, pistävän ja iljettävän. Ensimmäisestä henkäyksestä olivat aivoni ja mielikuvitukseni tajuttomuuden tilassa. Paksu, musta pilvi pyöri silmissäni, ja järkeni sanoi minulle, että tässä pilvessä, joka vielä oli näkymätön mutta hyökkäämäisillään minun kauhistuneen järkeni kimppuun, väijyi kaikki, mikä oli epämääräisen kaameata, hirveätä ja käsittämättömän häijyä maailmassa. Epämääräisiä haamuja leijaili ja ui tumman pilven reunalla, jokainen oli uhkaus ja varoitus jostakin tulevasta, jonkun sanoin kuvaamattoman asukkaan tulosta kynnykselle, jonka pelkkä varjokin puhaltaisi sieluni sammuksiin. Jäädyttävä kauhu valtasi minut. Minä tunsin, että hiukseni nousivat pystyyn, että silmäni työntyivät ulos kuopistaan, että suuni avautui ja kieleni jäykistyi nahan kaltaiseksi. Melske aivoissani oli niin hirveä, että jotakin varmasti pian riksahtaisi rikki. Minä koetin huutaa, ja huomasin epämääräisesti jotakin käheätä kärinää, joka oli oma ääneni, mutta se kuului etäältä ja erossa minusta. Samassa hetkessä minä, jonkinlaisen ponnistuksen vaikutuksesta, murtauduin tämän epätoivon pilven läpi ja näin vilahdukselta Holmesin kasvot, valkoisina, jäykkinä ja kauhun vääristäminä — niillä oli sama ilme, jonka olin nähnyt kuolleen kasvoilla. Tuo näky antoi minulle järkeä ja voimaa. Minä syöksyin tuolistani, kietaisin käteni Holmesin ympärille ja yhdessä me hyökkäsimme ulos ovesta ja hetkistä myöhemmin olimme pitkällämme ruohikolla ja makasimme vierekkäin tajuten vain ihanan päiväpaisteen, joka mursi itselleen tiensä sen helvetillisen kauhujen pilven läpi, joka oli kietoutunut ympärillemme. Hitaasti se häipyi sieluistamme kuin usva maisemasta, kunnes rauha ja järki olivat palanneet ja me istuimme nurmikolla kuivaten tahmeita otsiamme ja katsellen huolestuneina toinen toistamme pannaksemme merkille viimeiset jäljet siitä kaameasta kokeilusta, jonka alaisia olimme olleet.

»Kunniani kautta, Watson!» sanoi Holmes viimein epämääräisellä äänellä. »Minun tulee kiittää sinua ja samalla pyytää anteeksi. Se oli anteeksiantamaton koe tehtynä itselläänkin, sitä enemmän ystävällään. Minä tosiaan valitan.»

»Tiedäthän», vastasin hiukan liikutettuna, sillä en ollut milloinkaan nähnyt Holmesissa niin paljon sydämellisyyttä, »että suurin iloni ja etuoikeuteni on auttaa sinua.»

Hän oli taas puoliksi leikillisellä, puoliksi kyynillisellä tuulella, kuten tavallisesti lähimpiensä seurassa. »Olisi tarpeetonta tehdä itsensä hulluksi, rakas Watson», sanoi hän. »Selväjärkinen huomioidentekijä varmaankin selittäisi meidän olleen hulluja jo ennenkuin ryhdyimme niin hurjaan kokeiluun. Tunnustan, etten olisi ikänä kuvitellut vaikutuksen voivan olla niin äkkinäisen ja vakavan.» Hän syöksyi majaan ja palaten takaisin palava lamppu kädessä ja käsivarsi suorana heitti hän sen risukkoon. »Meidän täytyy antaa huoneen ilman hiukan puhdistua. Otaksun, Watson, ettei sinulla enää ole epäilyksen varjoakaan, kuka näiden murhenäytelmien aiheuttaja on?»

»Ei minkäänlaista.»

»Mutta syy jää yhtä hämäräksi kuin ennenkin. Tule tähän lehtimajaan keskustelemaan siitä kanssani. Tuo ilkeä aine tuntuu yhä kurkussani. Luullakseni on meidän myönnettävä, että kaikki merkit osoittavat tämän miehen, Mortimer Tregennis’in, olleen rikollisen ensimmäisessä murhenäytelmässä, vaikka hän joutui uhriksi toisessa. Meidän on ensi sijassa muistaminen, että on olemassa joku juttu perheriidasta, jota seurasi sovinto. Kuinka katkera tuo riita lienee ollut tai kuinka pintapuolinen sovinto, sitä emme voi sanoa. Kun muistelen Mortimer Tregennis’iä ketunkasvoineen ja pienine, luihuine nappi-silmineen, jotka katsoivat silmälasien takaa, tuntuu minusta, ettei hänen kaltaisellaan miehellä ole erittäin anteeksiantavaista luonnetta. No niin, ja lähinnä muistanet, että ajatus jonkun liikkumisesta puutarhassa, joka hetkeksi johti ajatuksemme pois asian oikeasta syystä, lähti hänestä. Hänellä oli omat syynsä johtaa meidät harhaan. Lopuksi, ellei hän heittänyt tätä ainetta tuleen poistuessaan huoneesta, kuka sen sitten teki? Kaikki tapahtui heti hänen lähtönsä jälkeen. Jos joku muu olisi tullut huoneeseen, olisi perhe varmaankin noussut pöydästä. Sitäpaitsi ei rauhallisessa Cornwallissa tule vierailijoita kello kymmenen jälkeen illalla. Me voimme siis otaksua kaiken todistavan Mortimer Tregennis'in syyllisyyttä.»

»Siinä tapauksessa oli hänen oma kuolemansa itsemurha!»

»Hyvä, Watson, se ei ole mahdoton otaksuma ensi silmäyksellä. Mies, jonka omallatunnolla on sellainen rikos, että on pannut oman perheensä sellaisen kohtalon alaiseksi, voisi hyvin määrätä itselleen saman rangaistuksen katumuksen valtaan jouduttuaan. Mutta sitä väitettä vastaan on olemassa muutamia vakuuttavia syitä. Onneksi on yksi mies Englannissa, joka tietää koko asian, ja minä olen ryhtynyt toimenpiteisiin, joiden avulla me saamme kuulla totuuden hänen omilta huuliltaan tänä iltana. Ah, hän tuleekin hiukan ennen määräaikaa. Kenties haluatte olla ystävällinen ja astua tätä tietä, tri Leon Sterndale. Me olemme panneet toimeen kemiallisen kokeen huoneessa, ja sen perästä on pieni huoneemme tuskin sovelias ottamaan vastaan niin arvokasta vierasta.»

Minä olin kuullut puutarhaportin kolahduksen, ja nyt ilmestyi suuren Afrikan-tutkijan majesteetillinen hahmo polulle. Hän kääntyi hiukan hämmästyneenä sitä luonnonpuistoa kohti, missä me istuimme.

»Kenties me voimme selvittää tämän asian ennenkuin eroamme», sanoi Holmes. »Joka tapauksessa olen sangen kiitollinen teille kohteliaasta suostumuksestanne. Suonette anteeksi tämän muodollisuuksia vastaan sotiman vastaanoton ulkosalla, mutta ystäväni Watson ja minä olemme olleet lisäämäisillämme yhden kappaleen siihen juttuun, jota sanomalehdet kutsuvat Cornin kauhuksi, ja me pidämme parempana raitista ilmaa. Kenties, koska asiat, joista meidän on keskusteltava, koskevat teitä henkilökohtaisesti sangen läheisesti, on yhtä hyvä, että puhelemme sellaisessa paikassa, missä ei ole kuuntelijoita.»

Tutkija otti sikarinsa huuliltaan ja tuijotti jäykästi toveriini.

»Olen aivan ymmällä, ennenkuin saan tietää», sanoi hän, »mitä teillä voi olla puhumista sellaista, joka koskee minua henkilökohtaisesti sangen läheisesti.»

»Mortimer Tregennis’in surmaaminen», sanoi Holmes.

Silmänräpäyksen ajan toivoin olevani aseistettu. Sterndalen tuimat kasvot muuttuivat tummanpunaisiksi, hänen silmänsä leimusivat ja ryhmyiset, intohimoiset suonet pullistuivat näkyviin hänen otsallaan hänen hypähtäessään eteenpäin kädet nyrkissä toveriani kohti. Sitten hän pysähtyi, ja voimakkaalla ponnistuksella hän saavutti jälleen kylmän, jäykän tyyneyden, joka ehkä oli vielä vaarallisempi kuin hänen kuumaverinen purkauksensa.

»Minä olen elänyt niin kauan villien parissa ja lain vaikutuksen ulkopuolella», sanoi hän, »että olen ruvennut itse toimimaan lakina. Tekisitte hyvin, herra Holmes, kun ette unhottaisi sitä, sillä minulla ei ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä.»

»Ei minullakaan ole minkäänlaista halua vahingoittaa teitä, tri Sterndale. Varmaankin on selvin todiste siitä se, että minä, tietäen niin paljon kuin tiedän, olen lähettänyt sanan teille enkä poliisille.»

Sterndale istahti ilmaa haukkoen, säikähdytettynä kenties ensi kerran seikkailurikkaan elämänsä aikana Holmesin tavassa oli tyyntä vakuutuksen voimaa, jota ei voida vastustaa. Vieraamme tavoitti hetkisen sanoja, suurien käsien avautuessa ja sulkeutuessa mielenliikutuksesta.

»Mitä te tarkoitatte?» kysyi hän vihdoin. »Jos tämä on pilaa puoleltanne, herra Holmes, niin olette valinnut huonon miehen kokeilunne esineeksi. Älkäämme puhelko turhia. Mitä te _todella_ tarkoitatte?»

»Tahdon kertoa sen teille», sanoi Holmes, »ja syy, minkä vuoksi tahdon kertoa teille, on se, että toivon suoruuden herättävän suoruutta. Mikä on oleva seuraava toimenpiteenä, se riippuu kokonaan teidän oman puolustuksenne luonteesta.»

»Minunko puolustukseni?»

»Niin, herra.»

»Mitä vastaan minun on puolustauduttava?»

»Sitä syytöstä vastaan, että olette surmannut Mortimer Tregennis’in.»

Sterndale pyyhkäisi nenäliinallaan otsaansa. »Kunniasanallani, tepä jatkatte yhä», sanoi hän. »Riippuuko koko menestyksenne tästä pilan äärettömästä voimasta?»

»Pilaa teette itse, tri Leon Sterndale», sanoi Holmes ankarasti, »enkä minä. Todisteeksi kerron teille muutamia tosiasioita, joihin johtopäätökseni perustuvat. Teidän paluustanne Plymouthista, jolloin annoitte suuren osan omaisuuttanne mennä Afrikkaan, en sano muuta kuin että se ensiksi ilmoitti minulle teidän olevan yhtenä tekijänä, joka myös piti ottaa lukuun tätä draamaa uudelleen muodosteltaessa.»

»Minä tulin takaisin —»

»Olen kuullut syynne ja katson ne epäpäteviksi ja vaillinaisiksi. Sivuuttakaamme tuo. Te tulitte tänne luokseni kysymään minulta, ketä epäilin. Minä kieltäydyin vastaamasta teille. Te menitte silloin pappilaan, odottelitte jonkun aikaa sen ulkopuolella ja palasitte sitten jälleen majaanne.»

»Kuinka sen tiedätte?»

»Minä seurasin teitä.»

»En minä nähnyt ketään.»

»Odotatteko näkevänne minut seuratessani teitä! Te vietitte unettoman yön majassanne ja teitte eräitä suunnitelmia, joita toimeenpanemaan te läksitte aikaisin aamulla. Lähtien oveltanne juuri päivän valjetessa täytitte taskunne eräällä punertavalla soralla, jota oli kasassa porttinne vieressä.»

Sterndale säpsähti huomattavasti ja katsahti Holmes’iin hämmästyneenä.

»Sitten te kävelitte nopeasti sen penikulman, joka eroitti teidät pappilasta. Teillä oli jalassanne, voin huomauttaa, samat tenniskengät kuin nytkin. Pappilassa kuljitte hedelmäpuiston ja sivuaitauksen läpi, tullen ulos vuokralaisen Tregennis'in akkunan alla. Silloin oli jo päivä, mutta talossa ei vielä liikuttu. Te otitte hiukan soraa taskustanne ja heititte sen yläpuolellanne olevaan akkunaan.»

Sterndale hypähti seisomaan.

»Luulen, että olette itse paholainen!» huusi hän.

Holmes hymyili kohteliaisuudelle. »Tarvittiin kaksi tai kolme kourallista, ennenkuin asukas tuli akkunaan. Te nyökkäsitte häntä tulemaan alas. Hän pukeutui kiireessä ja astui alas saliinsa. Te tulitte sisään akkunasta. Seurasi keskustelu — lyhyt laatuaan — jonka kestäessä te kävelitte edestakaisin huoneessa. Sitten te menitte ulos ja suljitte akkunan pysähtyen ulkopuolella olevalle nurmikolle poltellen sikaria ja odotellen, mitä tapahtuisi. Vihdoin, Tregennis'in kuoltua, te vetäydyitte pois kuten olitte tullutkin. Nyt, tri Sterndale, kuinka puolustatte sellaista käytöstä ja mitkä olivat tekojenne syyt? Jos te teette verukkeita tai pidätte minua pilkkananne, vakuutan teille, että asia on ainiaaksi menevä käsistäni.»

Vieraamme kasvot olivat käyneet tuhkanharmaiksi hänen kuunnellessaan syyttäjänsä sanoja. Nyt hän istui jonkun aikaa ajatuksiinsa vaipuneena nojaten kasvojaan käsiinsä. Sitten hän äkkinäisen mielijohteen vallassa otti valokuvan povitaskustaan ja heitti sen luonnon muodostamalle pöydälle eteemme.

»Tuossa syy, miksi sen tein», sanoi hän. Siinä näkyi hyvin kauniin naisen rintakuva. Holmes kumartui sen yli.

»Brenda Tregennis», sanoi hän.

»Niin, Brenda Tregennis», kertasi vieraamme. »Vuosikausia olen rakastanut häntä. Vuosikausia on hän rakastanut minua. Siinä syy siihen cornilaiseen erakkoelämään, jota ihmiset ovat ihmetelleet. Se vei minut lähelle ainoata olentoa maailmassa, joka oli minulle rakas. Minä en voinut naida häntä, koska minulla on vaimo, josta en, Englannin valitettavien lakien tähden, voi päästä eroon. Brenda odotti vuosikausia. Minä odotin vuosikausia. Ja tätä me odotimme.» Hirveä nyyhkytys puistatti hänen suurta vartaloaan ja hän tarttui kurkkuunsa kirjavan partansa alta. Sitten hän voimain ponnistuksella hillitsi itsensä ja puhui edelleen.

»Pappi tiesi. Hän oli uskottumme. Hän kertoisi teille, että Brenda oli enkeli maan päällä. Sen vuoksi hän sähkötti minulle, ja minä palasin. Mitä merkitsi minulle Afrikka tai tavarani kuullessani sellaisen kohtalon tulleen lemmittyni osaksi? Siinä teille kaipaamanne selitys tekooni, herra Holmes.»

»Jatkakaa», sanoi ystäväni.

Tri Sterndale veti taskustaan paperipaketin ja asetti sen pöydälle. Ulkopuolelle oli kirjoitettu: »Radix pedis diaboli» ja punainen myrkyn merkki oli sen vieressä. Hän työnsi sen minua kohti. »Käsitän teidät tohtoriksi, herra. Oletteko milloinkaan kuullut tästä valmisteesta?»

»Paholaisenjalkajuurta! En, en ole milloinkaan kuullut siitä.»

»Se ei ole mikään puute ammattitiedoissane», sanoi hän, »sillä minä uskon, että, paitsi yhtä näytettä eräässä Budan laboratoriossa, ei Euroopassa ole muuta olemassa. Se ei ole vielä tullut tunnetuksi lääkkeiden valmisteluopissa enemmän kuin myrkkyopissakaan. Juuri on muodoltaan jalan kaltainen, puoliksi ihmisen, puoliksi pukin jalan kaltainen; tästä tuo haaveellinen nimitys, jonka eräs kasvientutkijalähetyssaarnaaja on antanut. Sitä käyttävät Jumalan tuomioissa myrkkynä lääkärit muutamilla seuduilla länsi Afrikassa ja pitävät sen omana salaisuutenaan. Tämän erikoisnäytteen minä sain sangen omituisten olosuhteiden vallitessa Ubanghin seudulla.» Hän avasi paperin puhuessaan ja otti esiin läjän punertavan ruskeata nuuskantapaista jauhetta.

»No, herra?» kysyi Holmes ankarasti.

»Olen aikeissa kertoa teille, herra Holmes, kaikki, mitä todella tapahtui, sillä te tiedätte jo niin paljon, että on ilmeisesti minulle edullista teidän tietää kaikki. Minä olen jo selittänyt, missä suhteessa olin Tregennis'in perheeseen. Sisaren vuoksi olin ystävä veljien kanssa. Perheen kesken syntyi eripuraisuutta rahan vuoksi ja se vieroitti tämän miehen, Mortimerin, mutta sen asian otaksuttiin selviytyneen, ja minä kohtasin myöhemmin hänet kuten muutkin. Hän oli kavala, ovela, vilpillinen mies, ja tapahtui useita seikkoja, jotka saattoivat minut epäilemään häntä, mutta minulla ei ollut syytä mihinkään suoranaiseen riitaan.

»Eräänä päivänä, vain pari viikkoa sitten, tuli hän majaani ja minä näytin hänelle muutamia afrikkalaisia harvinaisuuksiani. Muiden esineiden muassa minä näytin tätä jauhetta ja kerroin hänelle sen omituisista ominaisuuksista, kuinka se kiihoittaa niitä aivokeskuksia, jotka pitävät vallassaan pelon tunnetta, ja kuinka sen onnettoman alkuasukkaan kohtalona, jonka hänen heimonsa pappi on määrännyt Jumalan tuomion alaiseksi, on joko hulluus tai kuolema. Minä kerroin hänelle myös, kuinka voimaton eurooppalainen tiede oli keksimään sitä. En voi sanoa, kuinka hän otti sen, sillä minä en ensinkään poistunut huoneesta, mutta, epäilen hänen silloin kun availin kokoelmiani ja kumarruin laatikoita katselemaan onnistuneen ottamaan hiukan paholaisenjalkajuurta. Muistan hyvin, kuinka hän kyseli minulta, miten paljon ja kuinka pitkä aika tarvittiin sen vaikutukseen, mutta minä en osannut uneksiakaan, että hänellä oli mitään yksityistarkoituksia kysellessään.

»Minä en enää ajatellut asiaa ennenkuin pastorin sähkösanoma saapui Plymouthein. Tämä roisto arveli minun olevan merellä ennenkuin uutinen voisi saavuttaa minut ja että minä olisin vuosikausiksi kadonnut näkyvistä Afrikkaan. Mutta minä palasin heti. Tietenkään en voinut kuunnella yksityiskohtaista kertomusta huomaamatta, että minun myrkkyäni oli käytetty. Minä tulin, tapaamaan teitä sen varalta, että te olisitte kenties keksinyt jonkun muun selityksen. Mutta muuta ei voinut olla. Olin vakuutettu siitä, että Mortimer Tregennis oli murhaaja; sen hän oli tehnyt rahan tähden, ja ehkä ajatellen pääsevänsä yksin hallitsemaan heidän yhteistä omaisuuttaan, jos kaikki perheen jäsenet tulisivat mielipuoliksi, oli hän käyttänyt paholaisenjalkajauhetta heihin, tehnyt kaksi heistä mielisairaiksi ja surmannut sisarensa Brendan, ainoan inhimillisen olennon, jota minä milloinkaan olen rakastanut ja joka milloinkaan on rakastanut minua. Siinä hänen rikoksensa; mikä oli oleva hänen rangaistuksensa?

»Pitikö minun vedota lakiin? Missä olivat todisteeni? Minä tiesin asian todellisen laidan, mutta olisiko mahdollista saada maalaistuomioistuin uskomaan niin outoa juttua? Mahdollisesti, mahdollisesti ei. Mutta minä en voinut suostua menettämään juttua. Sieluni huusi kostoa. Olen sanonut teille kerran ennen, herra Holmes, että olen viettänyt suuren osan elämääni lain ulkopuolella ja että olen viimein ruvennut itselleni laiksi. Niin oli nytkin. Minä päätin, että sama kohtalo, jonka hän oli valmistanut muille, tulisi hänen omaksi osakseen. Joko se tai minä omakätisesti jakaisin hänelle oikeutta. Koko Englannissa ei liene miestä, joka panisi vähemmän arvoa omalle elämälleen kuin minä tällä hetkellä.

»Nyt olen kertonut teille kaikki. Itse olette lisännyt lopun. Minä läksin, kuten kerroitte, unettoman yön jälkeen, aikaisin aamulla majastani. Minä käsitin vaikeuden saada häntä heräämään, joten keräsin hiukan hiekkaa läjästä, josta puhuitte, heittääkseni sitä hänen akkunaansa. Hän tuli alas ja päästi minut sisään arkihuoneen akkunasta. Minä kerroin hänelle tulleeni sekä tuomarina että tuomion toimeenpanijana. Konna vaipui tuoliin hajautuneena nähdessään revolverini. Minä sytytin lampun, pistin jauheen sen päälle ja seisoin akkunan ulkopuolella valmiina toimeenpanemaan uhkaukseni ampua hänet, jos hän yrittäisi poistua huoneesta. Hän kuoli viiden minuutin kuluttua. Jumalani, kuinka hän kuoli! Mutta minun sydämeni oli kivikova, sillä hän ei kärsinyt mitään, mitä ei viaton lemmittyni ollut tuntenut ennen häntä. Siinä kertomukseni, herra Holmes. Kenties, jos olisitte rakastanut naista, olisitte itse tehnyt samoin. Joka tapauksessa olen käsissänne. Voitte ryhtyä mihin toimenpiteisiin haluatte. Kuten jo olen sanonut ei ole olemassa miestä, joka voisi pelätä kuolemaa vähemmän kuin minä.»

Holmes istui hetkisen vaiti.

»Mitkä olivat teidän suunnitelmanne?» kysyi hän vihdoin

»Olin aikonut hautautua keski-Afrikkaan. Työni siellä on vain puoliksi päättynyt.»

»Menkää tekemään toinen puoli», sanoi Holmes. »Minä ainakaan en aio ehkäistä teitä.»

Tri Sterndale nousi jättiläismäisine vartaloineen, kumarsi vakavasti ja poistui puistosta. Holmes sytytti piippunsa ja ojensi minulle tupakkakukkaronsa.

»Sauhut, jotka eivät ole myrkyllisiä, lienevät tervetullutta vaihtelua», sanoi hän. »Luullakseni olet yhtä mieltä, Watson, siitä, että tämä ei ole juttu, johon meidän tulee sekaantua. Meidän tutkimuksemme ovat olleet vapaita, ja toimintamme on myös oleva. Ethän sinä syyttäisi tuota miestä?»

»En tosiaan», vastasin.

»Minä en ole milloinkaan rakastanut, Watson, mutta jos olisin ja jos rakastamani nainen olisi saanut sellaisen lopun, voisin menetellä samoin kuin, laiton leijonametsästäjämme on menetellyt. Kuka tietää? No niin, Watson, minä en tahdo loukata älykkyyttäsi selittämällä, mikä on ilmeistä. Akkunahirrellä oleva hiekka oli tietenkin tutkimukseni lähtökohta. Se oli aivan erilaista kuin missään muualla pappilan puutarhassa. Vasta kun huomioni oli kiintynyt tri Sterndale'en ja hänen mökkiinsä, löysin sen ulkopuolelta samankaltaista. Lamppu, joka paloi selvänä päivänä ja jauheen jäännökset suojustimella olivat seuraavat renkaat selvästi nähtävissä olevassa ketjussa. Ja nyt, rakas Watson, arvelen meidän voivan heittää jutun mielestämme ja siirtyä takaisin hyvällä omallatunnolla tutkimaan noita kaldealaisia peruja, jotka varmasti näyttävät olevan havaittavissa suuren kelttiläisen kieliheimon cornilaisesta haarassa.»

HÄNEN VIIMEINEN TERVEHDYKSENSÄ.

SHERLOCK HOLMES’in LOPPUSANAT.

Kello oli yhdeksän toisena päivänä elokuuta — maailman historian hirveintä elokuuta. Olisi voinut jo luulla Jumalan kirouksen lepäävän raskaana turmeltuneen maailman yllä, sillä helteisessä ja sakeassa ilmassa vallitsi kaamea hiljaisuus ja epämääräinen odotuksen tunne. Aurinko oli laskenut kauan sitten, mutta kaukaisella läntisellä taivaanrannalla lepäsi matalalla veripunainen juova kuin ammottava haava. Yläpuolella kimmelsivät tähdet kirkkaasti; ja alhaalla laivojen valot välkähtelivät satamassa. Nuo molemmat kuuluisat saksalaiset seisoivat puutarhakäytävän kiviaitauksen vieressä, pitkä, matala, raskaspäätyinen talo takanaan, ja he katselivat alas rannan leveätä kaartoa suuren liitukallion juurella, jolle von Bork vaeltavan kotkan tavoin oli asettunut asumaan neljä vuotta sitten. He seisoivat päät aivan yhdessä puhellen matalalla, tuttavallisella äänellä. Alhaaltapäin katsottuna olisivat heidän sikaariensa kaksi hehkuvaa päätä voineet olla jonkun ilkeämielisen vihollisen suitsuvat silmät, jotka katselivat alas pimeyteen.

Merkillinen mies tämä von Bork, — mies, jolle tuskin olisi voinut löytää vertaa Saksan keisarin kaikkien lähettilästen joukossa. Hänen lahjansa olivat ensiksi suositelleet häntä Englannin lähetystöön, joka oli tärkein kaikista lähetystöistä, mutta sitten kun hän oli ottanut sen toimen haltuunsa, olivat hänen lahjansa tulleet yhä enemmän ilmeisiksi niille muutamille henkilöille maailmassa, jotka tunsivat totuuden. Eräs näistä oli parooni von Herling, lähetystön pääsihteeri, jonka äärettömän suuri 100 hevosvoiman auto salpasi kylätien odotellessaan saavansa lennättää omistajansa takaisin Lontooseen.

»Sikäli kuin minä voin arvostella tapahtumain vaiheita, olette te luultavasti Berliinissä viikon kuluttua», sanoi kirjuri. »Saapuessanne sinne, rakas von Bork, luulen teidän hämmästyvän vastaanottoa, joka teitä odottaa siellä. Minä tiedän sattumalta, mitä korkeimmissa piireissä ajatellaan teidän työstänne tässä maassa.» Hän oli suunnattoman suuri mies, tuo sihteeri, juhlallinen, leveä ja pitkä; ja hänellä oli hidas, raskas puhetapa, joka oli ollut pääasiallisena vaikuttimena hänen kohoamiseensa valtiomiesuralla.

Von Bork nauroi.

»Heitä ei ole kovin vaikea pettää», huomautti hän. »Ei saata kuvitella taipuisampaa, yksinkertaisempaa kansaa.»

»Olen hiukan toista mieltä», sanoi toinen miettivästi. »Heillä on eriskummalliset rajoitukset ja ne täytyy muukalaisen oppia huomaamaan. Juuri tuo heidän ulkonainen yksinkertaisuutensa muodostaa muukalaiselle ansan. Ensimmäinen vaikutelma, jonka saa heistä, on, että he ovat aivan pehmeitä. Sitten töytää johonkin sangen kovaan, ja silloin tietää saavuttaneensa rajan, ja olosuhteisiin on mukauduttava. Heillä on, esimerkiksi, saarellaan sovinnaisuussäännöt, joita yksinkertaisesti täytyy noudattaa.»

»Tarkoittanette »hyvää tapaa» ja senkaltaisia asioita?» von Bork huokasi kuten henkilö, joka on kärsinyt paljon.

»Tarkoitan brittiläisiä ennakkoluuloja kaikissa kummallisissa ilmaisumuodoissaan. Esimerkkinä voisin mainita erään omista pahimmista kommelluksistani — voin suostua puhumaan kommelluksistani, sillä te tunnette työni kyllin hyvin huomataksenne minun menestyneenkin. Se tapahtui heti minun saapuessani tänne. Minut oli kutsuttu viikon lopulla erään ministerin maatalossa pidettävään kokoukseen. Keskustelu oli hämmästyttävän varomatonta.»

Von Bork nyökkäsi. »Minä olen ollut siellä», sanoi hän kuivasti.

»Aivan niin. No, tietenkin minä lähetin yhteenvedon saamistani tiedoista Berliiniin. Onnettomuudeksi meidän kanslerimme on hiukan kömpelö näissä asioissa, ja hän lähetti huomautuksen, joka osoitti hänen tietävän mitä oli sanottu. Tämä tietysti johti jäljet suoraan minuun. Ette aavista, miten paljon ikävyyksiä se tuotti minulle. Silloin ei meidän brittiläisissä isännissämme näkynyt mitään pehmeyttä. Sain kaksi vuotta kärsiä siitä. Entä te teeskenneltyine urheiluharrastuksinenne.»

»Ei, ei, älkää kutsuko sitä teeskentelyksi. Tämä on aivan luonnollista. Minä olen syntynyt urheilijaksi. Minä nautin urheilusta.»

»No hyvä, se tekee sen vielä vaikuttavammaksi. Te purjehditte heidän kanssaan kilpaa, te metsästätte, pelaatte polo'a heidän kanssaan, olette heidän vertaisensa joka pelissä, teidän nelivaljakkonne ottaa palkinnon olympialaisissa kisoissa. Olen myös kuullut, että te vedätte vertoja nuorille upseereille nyrkkitaistelussa. Mikä on lopputulos? Ei kukaan ota teitä vakavalta kannalta. Te olette »vanha hyvä urheilija», »aivan siisti mies saksalaiseksi», suurjuomari-, yöklubi-, kaupunginkiertäjä-, »piru hänet vieköön»-ihminen. Ja sillävälin on tämä teidän hiljainen maatalonne keskuksena puolelle siitä pahasta, mitä Englannissa tapahtuu, ja tämä urheileva herra on mitä neuvokkain sala-asiainneuvos Euroopassa. Nero, rakas von Bork, — nero!»

»Imartelette minua, parooni. Mutta varmasti voinen vakuuttaa, etteivät tässä maassa viettämäni neljä vuotta ole olleet hedelmättömät. En ole milloinkaan näyttänyt teille pientä varastoani. Tahtoisitteko astua sisälle hetkeksi.»

Työhuoneen ovi avautui suoraan pengermälle, von Bork työnsi sen auki ja kulkien edellä sytytti sähkövalon. Sitten hän sulki oven jäljessään seuraavan jykevän olennon takana ja asetteli huolellisesti raskaan verhon ristikolla varustetun akkunan eteen. Vasta kun kaikkiin näihin varovaisuustoimenpiteisiin oli ryhdytty ja ne oli tarkasteltu, käänsi hän auringonpaahtamat kotkankasvonsa vieraansa puoleen.

»Osa papereitani on poissa», sanoi hän. »Kun vaimoni ja koko talous eilen läksivät Flushing'iin, ottivat he vähempiarvoiset mukaansa. Minun täytyy tietenkin vaatia lähetystön suojelusta toisille.»

»Teidän nimenne on jo merkitty yksityishenkilönä. Teillä tai matkatavaroillanne ei tule olemaan minkäänlaisia vaikeuksia. Tietysti on aivan mahdollista, ettei meidän tarvitse lähteä. Englanti voi jättää Ranskan oman onnensa nojaan. Olemme varmat siitä, ettei niiden välillä ole mitään sitovaa sopimusta.»

»Entä Belgia?»

»Niin, Belgia myös.»

Von Bork pudisti päätään. »En käsitä, kuinka voisi käydä niin. Tässä on olemassa selvä sopimus. Se ei voisi tointua sellaisesta nöyryytyksestä.»

»Sillä olisi ainakin toistaiseksi rauha.»

»Mutta entä sen kunnia?»

»Pyh, hyvä herraseni, me elämme hyödyn aikakautena. Kunnia on keskiaikainen käsite. Sitäpaitsi ei Englanti ole valmis. Se on käsittämätöntä, mutta vieläpä meidän erikoinen sotaverotuksemme, joka nousi viiteenkymmeneen miljoonaan ja joka minun luullakseni teki aikomuksemme yhtä selväksi kuin olisi se ilmoitettu Times’in etusivulla, ei ole herättänyt tätä kansaa unestaan. Toisinaan kuulee kysymyksiä. Minun tehtäväni on keksiä vastaus. Siellä täällä on myös jonkinlaista kiihtymystä olemassa. Minun tehtäväni on tyynnyttää se. Mutta mikäli minä voin vakuuttaa teille, mitä tulee pääasioihin — kuten ampumatarvevarastoihin, varokeinoihin vedenalaisten hyökkäysten varalta ja toimenpiteisiin voimakkaiden räjähdysaineiden valmistamiseksi — mihinkään ei ole valmistauduttu. Kuinka voi siis Englanti sekaantua sotaan, varsinkin kun me olemme panneet käyntiin sille sellaisen pirullisen panoksen, Irlannin kansallissodan, akkunoita särkevien raivotarten ja, Jumala tiesi, minkä muodossa, pidättääksemme sen ajatukset kotimaassa?»

»Sen on ajateltava tulevaisuuttaan.»