Part 3

»Mutta kaikki meni meiltä myttyyn. Minä olin jollakin tavoin herättänyt Lopez'in, kirjurin, epäluulon. Hän hiipi taakseni ja hyökkäsi kimppuuni juuri kun olin lopettanut kirjeeni. Hän ja hänen herransa laahasivat minut huoneeseeni ja pitivät tutkintoa asiassani, ikäänkuin olisin ollut syylliseksi tuomittu petturi. He olisivat heti paikalla iskeneet veitsensä minuun, jos olisivat ymmärtäneet, millä tavoin paeta tekonsa seurauksia. Lopuksi, monen väittelyn päästä, he päättivät, että oli liian vaarallista murhata minut. Mutta he päättivät ainiaaksi päästä vapaaksi Garciasta. He olivat panneet suuhuni suukapulan, ja Murillo kiersi käsivarttani ympäri siksi kunnes annoin hänelle osoitteen. Vannon, että hän olisi saanut vääntää sen poikki, jos olisin ymmärtänyt, mitä se merkitsi Garcialle. Lopez kirjoitti kirjoittamaani kirjeeseen osoitteen, sinetöi sen hihannapillaan ja lähetti palvelijan, Josén, viemään sen perille. Kuinka he murhasivat hänet, siitä en tiedä muuta kuin että Murillon käsi hänet surmasi, sillä Lopez oli jäänyt vartioimaan minua. Luullakseni hänen täytyi odottaa kanervapensaikossa, jonka lävitse polku kiemurtelee, ja hän iski Garcia'n kuoliaaksi tämän kulkiessa hänen ohitseen. Ensiksi he aikoivat antaa hänen astua taloon ja tappaa hänet ilmitulleena murtovarkaana; mutta päättelivät sitten, että jos he sekaantuisivat kuulusteluun, tulisi heidän oma nimensä heti julkisesti paljastetuksi ja he olisivat alttiita uusille hyökkäyksille. Garcia'n kuolemaan saattaisi takaa-ajo pysähtyä, koska sellainen kuolema saattaisi pelottaa muut yrittämästä.

»Kaikki olisi nyt ollut hyvin, ellen minä olisi tiennyt, mitä he olivat tehneet. En epäile, että toisinaan henkeni riippui hiuskarvan varassa. Minut suljettiin huoneeseeni, minua kauhistutettiin mitä hirveimmillä uhkauksilla, minua pidettiin julmasti pahoin, jotta mieleni olisi masentunut — katsokaa tätä haavaa olkapäässäni ja mustelmia käsivarsissani ylhäältä alas asti —-ja suuhuni työnnettiin kapula, kun kerran yritin huutaa ulos akkunasta. Viisi päivää kesti tätä julmaa vankeutta, jolloin tuskin sain niin paljon ravintoa, että sielu ja ruumis saattoivat pysyä yhdessä. Tänä iltana tuotiin minulle hyvä aamiainen, mutta heti, nautittuani sitä, tunsin, että minut oli myrkytetty. Kuin jonkinlaista unta muistan, että minut puoleksi kuljetettiin, puoleksi kannettiin vaunuihin; samassa tilassa minut kuljetettiin junaan. Vasta silloin kun pyörät jo alkoivat liikkua minä äkkiä huomasin vapauteni olevan omissa käsissäni. Minä hyppäsin ulos, he koettivat vetää minua takaisin, ja ellei tämä hyvä mies olisi auttanut minua ja johdattanut minut vaunuihin, en ikänä olisi päässyt pakoon. Nyt, Jumalan kiitos, olen heidän valtapiirinsä ulkopuolella iäksi.»

Me olimme kaikki tarkkaan kuunnelleet tätä tärkeätä esitystä. Holmes katkaisi äänettömyyden.

»Vaikeutemme eivät vielä ole ohitse», hän huomautti pudistaen päätään. »Poliisitoimemme päättyy, mutta laillinen toimintamme alkaa».

»Aivan niin», sanoin minä. »Todennäköisesti selittäisi keskinkertainen lakimies sen itsepuolustukseksi. Taustassa voi olla sata rikosta, mutta ainoastaan tätä yhtä voidaan tutkia.»

»No, no», sanoi Baynes reippaasti. »Minulla on paremmat ajatukset laista. Itsepuolustus on toinen asia. Houkutella henkilö kylmäverisesti ansaan aikeessa murhata hänet on toista, vaikka hänen puoleltaan olisi pelättävissä minkälainen vaara hyvänsä. Ei, ei, meidät kaikki julistetaan syyttömiksi kohdatessamme High Gablen asukkaat ensi käräjissä Guildford’issa.»

* * * * *

Historiallinen tosiasia on kuitenkin, että vielä piti kulua joku aika, ennenkuin San Pedron tiikeriä rangaistus kohtaisi. Kavalia ja rohkeita kun olivat, eksyttivät hän ja hänen toverinsa takaa-ajajat jäljiltä poikkeamalla erääseen majataloon ja poistumalla takaportista Curzon Square'lle. Siitä päivästä lähtien heitä ei enää nähty Englannissa. Noin kuusi kuukautta senjälkeen markiisi Montalva ja signor Rulli, hänen kirjurinsa, murhattiin huoneissaan hotelli Escurial’issa Madridissa. Rikos luettiin nihilismin syyksi eikä murhaajia milloinkaan saatu kiinni. Tarkastaja Baynes tuli luoksemme Baker Street’ille mukanaan painettu kuvaus kirjurin tummista kasvoista ja hänen herransa magnetisista mustista silmistä ja tupsumaisista kulmakarvoista. Meillä ei voinut olla epäilystäkään siitä, että oikeus, vaikkakin viivästyneenä, vihdoin oli saavuttanut hänet.

»Sekava juttu, rakas Watson», sanoi Holmes poltellen iltapiippuaan. Sinun ei ole mahdollista esittää sitä siinä supistetussa muodossa, jota sydämesi rakastaa. Siihen kätkeytyy kaksi maanosaa, se sisältää kaksi ryhmää salaperäisiä henkilöitä ja on tullut yhä monimutkaisemmaksi ystävämme Scott Eccles’in sangen kunnianarvoisan persoonan vuoksi, jonka sekaantuminen juttuun osoittaa minulle, että Garcia-vainajalla oli suunnitteleva mieli ja hyvin kehittynyt itsesäilytysvaisto. Se on huomattavaa vain senvuoksi, että mahdollisuuksien täydellisessä tiheikössä me arvokkaan työkumppanimme, tarkastajan, kanssa olemme pysytelleet tarkoin pääasiassa, ja siten meitä on johdettu pitkin mutkikasta ja kiemurtelevaa polkua. Onko siinä joku kohta, joka ei ole sinulle aivan selvä?»

»Mulatti-keittäjän palaaminen.»

»Luullakseni on tuo merkillinen otus keittiössä vastuussa siitä. Mies oli alkuperäinen villi-ihminen San Pedron aarniometsistä, ja tämä oli hänen fetishinsä. Kun hän toverinsa kera oli paennut johonkin edeltäpäin sovittuun piilopaikkaan — jossa jo epäilemättä oli eräs liittolainen — oli toveri pyytänyt häntä jättämään niin huomiotaherättävän huonekalun. Mutta mulatin sydän oli kiintynyt siihen, ja häntä veti seuraavana päivänä sinne, jolloin hän akkunasta tiedustellessaan näki poliisi Walters'in vartioimassa. Hän odotti kolme päivää kauemmin, ja silloin hänen hurskautensa tai hänen taikauskonsa ajoi hänet vielä kerran yrittämään. Tarkastaja Baynes, joka tavallisella terävänäköisyydellään oli pienentänyt tapahtuman arvoa minun silmissäni, oli todellisuudessa huomannut sen tärkeyden ja jättänyt paikalle ansan, johon olento meni. Onko muuta kohtaa, Watson?»

»Raadeltu lintu, verisanko, hiiltyneet luut, koko tuon kammottavan keittiön salaisuudet?»

Holmes hymyili kääntäessään esiin erään sivun muistikirjastaan.

»Minä vietin erään aamun British Museumissa tutkien sitä ynnä muita kohtia. Tässä on kyseessä Eckermann’in _Voodoismi ja neekeriuskonnot_:

»'Tosi Voodoo'n palvelija ei ryhdy mihinkään tärkeään yritykseen ilman määrättyjä uhreja, jotka ovat aiotut lepyttämään hänen saastaisia jumaliaan. Äärimmäisissä tapauksissa nämä menot muodostuvat ihmisuhreiksi, joita seuraa ihmissyönti. Tavallisimmat uhrit ovat valkoinen kukko, joka elävänä revitään palasiksi, tai musta vuohi, jonka kurkku leikataan poikki ja jonka luut poltetaan.'»

»Huomaat siis villi-ystävämme olleen sangen puhdasoppisen jumalanpalvelusmenoissaan. Se on eriskummaista, Watson», Holmes lisäsi hitaasti sulkiessaan muistikirjansa; »mutta, kuten olen ollut tilaisuudessa huomauttamaan, on vain yksi askel eriskummaisesta hirveään.»

JUTTU PAHVILAATIKOSTA.

Valikoidessani muutamia tyypillisiä juttuja, jotka valaisevat ystäväni Sherlock Holmesin erinomaisia henkisiä ominaisuuksia, olen yrittänyt, mikäli mahdollista, valita sellaisia, joissa ilmeni vähimmin aistimusfilosofiaa, jotavastoin hänen kyvyilleen niissä tarjoutui suotuisa toiminta-ala. On kuitenkin onnettomuudeksi mahdotonta kokonaan erottaa aistillista rikollisesta, ja historiankirjoittaja joutuu siihen pulaan, että hänen on joko uhrattava yksityisseikkoja, jotka ovat oleellisia hänen esitykselleen, ja siten annettava väärä vaikutelma kysymyksestä, tai on hänen käytettävä ainehistoa, jonka hän on sattuman eikä valinnan kautta saanut. Tällä lyhyellä esipuheella minä palaan muistiinpanoihini, jotka koskettelevat erästä kummallista ja ennen kaikkea hirveätä tapahtumasarjaa.

Oli helteisen kuuma elokuun päivä. Baker Street oli kuin uuni, ja auringon hehku tien toisella puolella olevan talon keltaiseen tiiliseinään oli silmille tuskallinen. Oli vaikeata uskoa näitä samoiksi seiniksi, jotka kohosivat niin synkkinä talven sumuista. Uutimemme olivat vedetyt puoliksi alas, ja Holmes makasi sohvalla kiemurassa lukien uudelleen ja yhä uudelleen kirjettä, jonka oli saanut aamupostissa. Minä puolestani olin palvelusaikanani Intiassa tottunut kestämään kuumuutta paremmin kuin kylmyyttä, ja 90° kuumuus ei ollut minulle rasittava. Mutta aamun sanomalehti ei ollut mielenkiintoinen. Parlamentti oli hajonnut. Kaikki olivat lähteneet kaupungista ja minä ikävöin New Forest’in metsäniittyjä tai Southsea'n rantahiekkaa. Loppuun kulutettu pankkitili oli saattanut minut siirtämään lomani toistaiseksi, ja mitä toveriini tulee, ei maaseutu eikä meri vähintäkään viehättänyt häntä. Hän mielellään makasi viiden miljoonan ihmisen keskellä, tuntosarvet ulkona ja niin sanoakseni selaillen heidät läpi, herkkänä joka huhulle tai epäilylle selittämättömästä rikoksesta. Luonnon ihailulla ei ollut mitään sijaa hänen monien lahjojensa joukossa, ja ainoana vaihteluna hänellä oli, että hän käänsi mielensä kaupungin pahantekijästä vainutakseen esiin hänen maalaisveljensä.

Huomatessani Holmesin olevan liiaksi syventyneenä mietteihinsä keskustellakseen olin minä heittänyt kuivan sanomalehden syrjään, ja nojaten taaksepäin tuolissani vaivuin mietteisiin. Äkkiä tunkeutui toverini ääni ajatuksiini.

»Olet oikeassa, Watson», hän sanoi. »Se on mitä nurinkurisin tapa päättää väittely.»

»Mitä nurinkurisinta!» minä huudahdin ja sitten äkkiä todeten, kuinka hän oli ollut kaikuna sisimmille ajatuksilleni suoristauduin tuolissani ja tuijotin häneen täysin tyrmistyneenä.

»Mitä tämä on, Holmes?» minä huudahdin. »Tämä menee yli kaiken käsityskykyni.»

Hän nauroi sydämestään säikähdykselleni.

»Muistanet», hän sanoi, »että joku aika sitten minun lukiessani sitä kohtaa eräässä Poe'n kuvauksessa, jossa eräs tarkka ajattelija seuraa toverinsa lausumattomia ajatuksia, sinä olit taipuvainen pitämään juttua pelkkänä kirjailijan voimannäytteenä. Huomauttaessani, että minulla alituisesti oli tapana tehdä samoin, sinä ilmaisit epäuskoa.»

»Oi, enpä!»

»Ehkä et kielelläsi, rakas Watson, mutta varmaankin kulmakarvoillasi. Kun minä näin sinun heittävän sanomalehtesi syrjään ja vaipuvan ajatuksiisi, olin sangen onnellinen saadessani tilaisuuden tarkastaa niitä ja lopuksi tunkeutua niihin todistaakseni olleeni yhteydessä kanssasi.»

Mutta minä en vielä ollut läheskään tyydytetty. »Esimerkissä, jonka luit minulle», sanoin, »ajattelija veti johtopäätöksensä sen miehen teoista, josta hän teki huomioita. Jos muistan oikein, hän kompasteli kiviin, katseli tähtiä ja niin edespäin. Mutta minä olen istunut hiljaa tuolissani, ja mitä osviittoja olen minä voinut antaa sinulle?»

»Teet itsellesi vääryyttä. Ihmiselle on annettu kasvojen piirteet keinoiksi, millä hän ilmaisee mielenliikutustaan ja sinun piirteesi ovat uskollisia palvelijoita.»

»Tahdotko sanoa lukevasi minun ajatusteni juoksun kasvojeni piirteistä?»

»Piirteistäsi ja eritoten silmistäsi. Ehkä et itse voi muistaa, kuinka haaveesi alkoivat?»

»En, en voikaan.»

»Siinä tapauksessa tahdon sinulle kertoa sen. Heitettyäsi maahan sanomalehtesi, mikä oli liike, joka veti huomioni sinuun, istuit puoli minuuttia tyhjin ilmein. Sitten pysähtyivät silmäsi äskettäin keskeytettyyn kenraali Gordon’in muotokuvaan, ja minä näin kasvojesi muutoksesta, että ajatuksesi olivat alkaneet vaeltaa. Mutta ne eivät kulkeneet kauas. Silmäsi vilahdukselta kohtasivat Henry Ward Beecher'in kehyksettömän kuvan, joka seisoo kirjojesi päällä. Sitten katsahdit ylös seinään, ja tietysti oli tarkoituksesi ilmeinen. Sinä ajattelit, että jos kuva pantaisiin kehyksiin, peittäisi se juuri tuon tyhjän paikan ja sopisi hyvin yhteen tuolla ylhäällä olevan Gordon’in kuvan kanssa.

»Sinä olet seurannut minua ihmeellisesti!» huudahdin. »Tähän saakka tuskin olisin voinut eksyä. Mutta nyt palasivat ajatukseni takaisin Beecher'iin ja sinä katselit tarkoin sitä, ikäänkuin olisit tahtonut tutkia hänen luonnettaan hänen kasvonpiirteistään. Sitten lakkasivat silmäsi rypistymästä, mutta sinä jatkoit tarkasteluasi ja kasvosi olivat miettiväiset. Sinä muistelit Beecher’in elämän vaiheita. Huomasin hyvästi, että et voinut tätä tehdä ajattelematta tehtävää, joka hänellä oli kansalaissodassa pohjoisvaltioitten hyväksi, sillä muistan sinun ilmaisseen intohimoista suuttumusta sen tavan vuoksi, millä kansamme hurjimmat ottivat hänet vastaan. Sinä tunsit niin voimakkaasti, että tiesin sinun pakostakin ajattelevan sitäkin ajatellessasi Beecher'iä. Kun näin silmiesi hetkistä myöhemmin siirtyvän kuvasta, epäilin mielesi nyt kääntyneen kansalaissotaan, ja huomatessani huultesi puristuvan yhteen, silmäsi säkenöivän ja kätesi puristuvan nyrkkiin, olin varma siitä, että ajattelit todella sitä urhoollisuutta, jota molemmat puolueet osoittivat tuossa epätoivoisessa taistelussa. Mutta sitten taas tulivat kasvosi surullisemmiksi; pudistit päätäsi. Sinun ajatuksesi viivähtivät elämän surullisuudessa ja kauheudessa ja hyödyttömässä hävittämisessä. Kätesi hiipi omaan vanhaan haavaasi ja huulillasi värähti hymy, joka osoitti minulle, että ajatuksiisi oli tunkeutunut tämän kansainvälisten kysymysten ratkaisutavan naurettava puoli. Tässä kohdassa minä olen kanssasi yhtä mieltä, että se oli nurinkurista; ja olin iloinen huomatessani koko johtoni oikeaksi!»

»Aivan ehdottomasti!» minä sanoin. »Ja nyt kun olet selittänyt sen, tunnustan olevani yhtä hämmästynyt kuin äskenkin.»

»Se oli sangen pintapuolista, rakas Watson, vakuutan sinulle. Minä en olisi tunkenut sitä sinun huomioosi, ellet olisi osoittanut epäuskoa tässä hiljakkoin. Mutta minulla on käsissäni tässä pieni probleemi, joka voi osoittautua vaikeammaksi ratkaista kuin pieni kokeeni lukea ajatuksia.

Oletko huomannut sanomalehdissä lyhyttä kertomusta erään paketin merkillisestä sisällöstä, joka oli postissa lähetetty neiti Cushing'ille, Cross Street’illä, Croydon'issa?»

»En, en ole nähnyt.»

»Ah, siinä tapauksessa sinun on täytynyt sivuuttaa se huomaamatta. Heitäpä lehti minulle! Tässä se on raha-asioiden sarakkeessa. Ehkä tahdot olla niin hyvä ja lukea sen ääneen.»

Minä otin sanomalehden, jonka hän oli heittänyt takaisin minulle, ja luin osoitetun kohdan. Sen otsakkeena oli: »Kammottava paketti».

»Neiti Susan Cushing, joka asuu Cross Street’illä, Croudon'issa, on joutunut erään pilan uhriksi, jota olisi pidettävä erittäin mitoittavana ja loukkaavana, ellei huomattaisi tapahtumaan liittyvän vieläkin synkempää merkitystä. Kello kaksi eilen iltapäivällä ojensi postinkantaja hänelle pienen paketin, joka oli kääritty ruskeaan paperiin. Sisällä oli pahvilaatikko, joka oli täytetty karkealla suolalla. Tyhjentäessään tätä huomasi neiti Cushing kauhukseen kaksi ihmiskorvaa, jotka nähtävästi olivat aivan äskettäin leikatut irti. Laatikko oli lähetetty postipakettina Belfastista edellisenä aamuna. Lähettäjästä ei ole mitään tietoa, ja asia on sitäkin salaperäisempi, kun neiti Cushing, joka on viisikymmenvuotias, on elänyt sangen syrjässä, ja kun hänellä on niin harvoja tuttavia ja kirjeen kirjoittajia, että on harvinainen tapaus, kun hän saa jotakin postissa. Joku vuosi sitten hän kuitenkin asuessaan Penge'ssä oli vuokrannut huoneita talostaan kolmelle lääketieteen ylioppilaalle, jotka hänen oli pakko sanoa irti heidän meluavien ja epäsäännöllisten tapojensa vuoksi. Poliisit arvelevat näiden nuorukaisten valmistaneen neiti Cushing'ille tämän solvauksen, heillä kun oli kaunaa häntä vastaan, ja he toivoivat voivansa peloittaa häntä lähettämällä hänelle nämä muistomerkit leikkaushuoneista. Tälle otaksumalle antaa tukea se tosiseikka, että eräs näistä ylioppilaista oli kotoisin pohjois-Irlannista ja neiti Cushing'in luulon mukaan Belfastista. Asiaa tutkitaan innokkaasti herra Lestrade'n, joka on salapoliiseistamme terävimpiä, otettua sen huolekseen.»

»Niin paljon Daily Chronicle'ssa», sanoi Holmes minun lopetettuani lukemisen. »Nyt ystävämme Lestrade'n tiedot. Minä sain häneltä kirjeen tänä aamuna, jossa hän sanoo: 'Luullakseni on tämä juttu sangen suuresti teidän makuunne. Meillä on hyviä toiveita selittää asia, mutta meidän on hiukan vaikeata saada pohjaa toiminnallemme. Me olemme tietysti sähköttäneet Belfastin postitoimistoon, mutta sinä päivänä otettiin siellä vastaan suuri joukko paketteja, ja heillä ei ollut mitään keinoa saada selvä tästä yhdestä tai muistaa lähettäjää. Laatikko on puolen naulan suuruinen mesikaste-tupakka-laatikko eikä auta meitä millään tavoin. Otaksuma lääketieteen ylioppilaista näyttää minusta vieläkin mahdollisimmalta, mutta jos teillä olisi pari tuntia ylimääräistä aikaa, olisin sangen onnellinen saadessani tavata teidät täällä. Olen joko kotona tai poliisiasemalla koko päivän.' Mitä sanot, Watson? Voitko voittaa kuumuuden ja lähteä Croydon'iin kanssani mahdollisesti saamaan uutta tapahtumaa muistiinpanoihisi?»

»Minä juuri ikävöin jotakin tekemistä.»

»Nyt siis saat. Soita kenkiämme ja pyydä tilaamaan ajuria. Minä tulen heti takaisin, kunhan olen muuttanut pukua ja täyttänyt sikaarilaatikkoni.»

Sadekuuro rapisi meidän ollessamme junassa ja kuumuus oli Croydon’issa paljon vähemmän painostava kuin kaupungissa. Holmes oli sähköttänyt edeltäkäsin, joten Lestrade yhtä jäntevänä kuin ketteränä ja niin portimonkaltaisena kuin konsanaan odotti meitä asemalla. Viiden minuutin kävelyn päästä me olimme Cross Street’illä, jossa neiti Cushing asui.

Se oli sangen pitkä katu, jolla oli kaksikerroksisia sieviä ja keikailevia tiilitaloja valkaistuine kiviportaineen, joiden ovien edessä seisoi pieniä ryhmiä naisia esiliinat edessä juttelemassa. Puolivälissä katua Lestrade koputti eräälle ovelle, jonka avasi pieni palvelustyttö. Neiti Cushing istui etuhuoneessa, johon meidät johdettiin. Hän oli lempeäkasvoinen nainen, jolla oli suuret, vienot silmät ja harmahtavat hiukset, jotka kummallakin ohimolla kihartuivat. Koruompeleinen pikkuliina oli hänen sylissään ja korillinen värillisiä silkkilankoja oli tuolilla hänen vieressään.

»Ne ovat ulkorakennuksessa, nuo kaameat esineet», hän sanoi Lestrade'n astuessa sisään. »Toivoisin teidän vievän ne pois kokonaan.»

»Niin teenkin, neiti Cushing. Pidin niitä täällä vain siksi, kunnes ystäväni Sherlock Holmes olisi nähnyt ne teidän läsnäollessanne.»

»Miksi minun läsnäolossani, herra?»

»Sen varalta, että hän haluaisi tehdä muutamia kysymyksiä.»

»Mitä hyödyttää tehdä minulle kysymyksiä, kun sanon teille, etten tiedä mitään, en yhtään mitään asiasta.»

»Aivan niin, rouva», sanoi Holmes rauhoittavaan tapaansa. »Minä en epäile, että teitä on tämä juttu jo kiusannut enemmän kuin kyllin.»

»Niin onkin, herra. Minä olen hiljainen nainen ja elän erilläni maailmasta. Minulle on aivan uutta nähdä nimeni sanomalehdissä ja nähdä poliisit talossani. Minä en halua noita esineitä tänne sisälle, herra Lestrade. Jos tahdotte nähdä ne, niin on teidän mentävä ulkorakennukseen.»

Se oli pieni vaja pienessä talon takan olevassa puutarhassa. Lestrade meni sisään ja toi ulos keltaisen pahvilaatikon, jonka ympärillä oli pala paperia ja hiukan nuoraa. Polun päässä oli penkki ja me istuimme kaikki sille Holmes'in tutkiessa yksitellen niitä esineitä, jotka Lestrade oli ojentanut hänelle.

»Nuora on erittäin mielenkiintoinen», hän huomautti pitäen sitä valoa vasten ja haistellen sitä. »Mitä sanotte tästä nuorasta, Lestrade?»

»Se on tervattu.»

»Aivan oikein. Se on pätkä tervattua purjelankaa. Te olette epäilemättä myös huomannut, että neiti Cushing on leikannut nuoran saksilla, kuten näkyy kaksinkertaisesta hankauksesta molemmilla puolilla. Tämä on tärkeätä.»

»Minä en kykene näkemään sen tärkeyttä», sanoi Lestrade.

»Tärkeys on siinä seikassa, että solmu on jätetty koskematta ja että tämä solmu on erikoinen laatuaan.»

»Se on sangen sievästi solmittu. Sentähden minä olenkin huomauttanut siitä», sanoi Lestrade ystävällisesti.

»Se nuorasta siis», sanoi Holmes hymyillen; »nyt on laatikon käärepaperin vuoro. Ruskea paperi, josta tuntuu selvästi kahvin tuoksu. Mitä, ettekö huomannut sitä? Luullakseni ei siitä voi olla epäilystäkään. Osoite kirjoitettu hajanaisin kirjaimin: 'Neiti S. Cushing. Cross Street, Croydon.' Kirjoitus on kirjoitettu leveäkärkisellä kynällä, luultavasti J-kynällä, ja sangen ala-arvoisella musteella. Sana Croydon on ensin kirjoitettu i:llä, joka on korjattu y:ksi. Paketin on siis toimittanut lähetetyksi mies — käsiala on selvästi miehen — joka ei ole saanut erittäin hyvää kasvatusta eikä tunne Croydon’in kaupungin nimeä. Sitä myöten hyvä! Laatikko on keltainen puolen naulan mesikastelaatikko, jossa ei ole mitään erikoista paitsi kaksi peukalon jälkeä vasemmassa alakulmassa. Se on täytetty karkealla suolalla, sentapaisella, jota käytetään säilytettäessä vuotia ynnä muihin karkeampiin kauppatarkoituksiin. Ja siihen upotettuina ovat nämä sangen merkilliset kapineet.»

Hän otti puhuessaan ulos nuo kaksi korvaa ja asettaen laudan polvilleen hän tutki niitä tarkoin, sillä välin kuin Lestrade ja minä kumartuneina eteenpäin hänen kummallakin puolellaan katselimme vuoroin näitä hirvittäviä jätteitä, vuoroin toverimme miettiväisiä, innokkaita kasvoja. Lopuksi hän käänsi ne vielä kerran laatikkoon päin ja istui hetkisen syvissä mietteissä.

»Te olette tietenkin huomannut», hän viimein sanoi, »etteivät korvat ole samaa paria.»

»Olen kyllä huomannut sen. Mutta jos tämä olisi muutamien leikkaussalissa työskentelevien ylioppilaiden tekemä loukkaava pila, olisi heille yhtä helppoa lähettää kaksi paripuolta parina.»

»Aivan niin. Mutta tämä ei ole loukkaavaa pilaa.»

»Oletteko varma siitä?»

»Kaiken todennäköisyyden nojalla. Ruumiisiin leikkaushuoneissa ruiskutetaan säilyttävää nestettä. Näissä korvissa ei ole mitään merkkiä siitä. Ne ovat myös aivan verekset. Ne on leikattu tylsällä vehkeellä, joka tuskin tapahtuisi, jos joku ylioppilas olisi tehnyt sen. Edelleen olisivat karboli ja tislattu viina ne säilytyskeinot, jotka johtuisivat lääketieteen ylioppilaan mieleen, eikä varmastikaan karkea suola. Minä toistan, ettei tässä ole kyseessä loukkaava pila, vaan että me olemme saamassa selville vakavanlaatuisen rikoksen.»

Epämääräinen värinä kulki lävitseni kuunnellessani toverini sanoja ja nähdessäni ankaran vakavuuden kovettavan hänen kasvonpiirteensä. Tämä petomainen valmistelu näytti verhoavan jotain oudon ja selittämättömän kauheata taustassa. Lestrade kuitenkin pudisti päätään, kuten vain puoliksi vakuutettu ihminen.

»Epäilemättä voi pilaotaksumaa vastaan tehdä vastaväitteitä», hän sanoi; »mutta toista vastaan on vielä painavampia syitä esitettävänä. Tiedämme tämän naisen viettäneen mitä hiljaisinta ja kunnioitettavinta elämää Penge'ssä ja täällä viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana. Hän on tuskin päivääkään ollut poissa kotoaan sinä aikana. Miksi maailmassa siis joku rikollinen lähettäisi hänelle rikoksensa todisteet, etenkin kun hän, ellei ole erinomainen näyttelijä, ymmärtää yhtä vähän asiasta kuin mekään?»

»Siinä onkin pulma, joka meidän on ratkaistava», vastasi Holmes, »ja minä puolestani lähden siitä otaksumasta, että minun arveluni on oikea ja että tässä on tehty kaksi murhaa. Toinen näistä korvista on naisen, pieni, siromuotoinen ja lävistetty korvarengasta varten. Toinen on miehen, auringonpaahtama, kirjava ja sekin lävistetty korvarengasta varten. Nämä kaksi ihmistä ovat luultavasti kuolleet, muuten olisimme kuulleet heidän historiansa ennen. Tänään on perjantai. Paketti pantiin postiin torstai-aamuna. Murhenäytelmä siis tapahtui keskiviikkona tai tiistaina tai aikaisemmin. Jos nuo kaksi ihmistä olisivat murhatut, kuka muu kuin heidän murhaajansa olisi lähettänyt nämä tekonsa todistukset neiti Cushing’ille? Voimme otaksua, että paketin lähettäjä on kaipaamamme mies. Mutta hänellä lienee painavat syyt lähettää neiti Cushing’ille tämä paketti. Mikä syy siis? Sen on täytynyt tapahtua hänen kertoakseen hänelle, että työ on tehty, tai kiusatakseen häntä kenties. Mutta siinä tapauksessa hän tietää, kenestä on kysymys. Tietääkö hän. Epäilen sitä. Jos hän tietäisi, miksi hän silloin kutsuisi poliisia? Hän olisi voinut haudata korvat, ja silloin ei kukaan olisi tiennyt asiasta mitään. Niin hän olisi menetellyt, jos hän olisi halunnut suojata rikoksentekijää. Mutta ellei hän tahtoisi suojella häntä, niin hän antaisi ilmi hänen nimensä. Tässä on sellainen sekasotku, joka täytyy selvittää.» Hän oli puhunut korkealla, nopealla äänellä tuijottaen tyhjään puutarhaan aitauksen yli, mutta nyt hän hypähti eloisasti seisoalleen ja käveli taloa kohti.

»Minun täytyy tehdä neiti Cushing’ille muutamia kysymyksiä», hän sanoi.

»Siinä tapauksessa minä jätän teidät tänne», sanoi Lestrade, »sillä minulla on toinen pikku asia käsillä. Luullakseni ei minulla ole enää mitään kuultavaa neiti Cushing’iltä. Tapaatte minut poliisiasemalta.»

»Me pistäydymme sisällä matkalla junalle», vastasi Holmes. Hetkistä myöhemmin hän ja minä olimme jälleen etuhuoneessa, jossa tuo hiljainen nainen yhä työskenteli. Hän laski sen syliinsä meidän astuessamme sisään ja katsahti meihin avoimilla, tutkivilla sinisilmillään.

»Olen varma siitä, herra», hän sanoi, »että tämä juttu on erehdys eikä pakettia ensinkään ole aiottu minulle. Minä olen sanonut tämän useita kertoja tuolle Scotland Yard’ista olevalle herralle, mutta hän yksinkertaisesti nauraa minulle. Minulla ei ole ainoatakaan vihollista maailmassa, sikäli kuin tiedän, miksi siis kukaan tekisi minulle tuollaiset kepposet?»

»Minä olen pääsemässä samaan mielipiteeseen, neiti Cushing», sanoi Holmes, istuutuen hänen viereensä. »Arvelen sen olevan enemmän kuin luultavaa...» hän vaikeni ja minua ihmetytti katsahtaessani ympärilleni nähdä hänen tuijottavan erikoisen tarkasti naista sivultapäin. Hämmästys ja tyytyväisyys olivat silmänräpäyksen ajan luettavissa hänen innostuneilla kasvoillaan, vaikka neiti Cushing'in kääntyessä ympäri keksiäkseen syytä hänen vaitioloonsa hän oli tullut yhtä totiseksi kuin ennenkin. Minä tuijotin kovin tarkkaan hänen sileätä, harmaata tukkaansa, hänen siistiä päähinettään, hänen pieniä kullattuja korvarenkaitaan, hänen levollisia kasvonpiirteitään; mutta minä en voinut nähdä mitään, mikä olisi aiheuttanut toverini ilmeisen kiihtymyksen.

»Olisi pari kysymystä —»

»Oi, minä olen väsynyt kysymyksiin!» huudahti neiti Cushing kärsimättömänä.

»Teillä on luullakseni kaksi sisarta.»

»Mistä te voitte sen tietää?»

»Minä huomasin sen samana hetkenä, jolloin astuin huoneeseen, että teillä on valokuva kolmesta naisesta kamininreunuksella, joista yksi olette epäilemättä te, ja toiset ovat niin äärettömästi teidän näköisenne, että ei voi olla epäilystäkään sukulaisuudesta.»

»Olette aivan oikeassa. Nuo ovat sisareni Sarah ja Mary.»

»Ja tässä kyynärpään! kohdalla on toinen valokuva, joka on otettu Liverpoolissa nuoremmasta sisarestanne erään miehen seurassa, joka virkapuvusta päättäen on laivakonstaapeli. Huomaan, että sisarenne oli naimaton siihen aikaan.»

»Te teette sangen sukkelasti huomioitanne.»

»Se on ammattini.»

»No hyvä. Olette aivan oikeassa. Mutta hän meni murtama päivä sen jälkeen naimisiin herra Browner'in kanssa. Hän oli Etelä-Amerikan linjalla silloin kun kuva otettiin, mutta piti niin paljon sisarestani, ettei voinut kestää niin pitkän ajan eroa tästä ja meni palvelukseen Liverpoolin ja Lontoon laivoihin.»

»Oi, kenties Conqueror'iin?»

»Ei, May Day'hin, kuten viimeksi kuulin. Jim kävi kerran täällä minua katsomassa. Se tapahtui ennenkuin hän rikkoi lupauksensa; mutta sittemmin hänellä oli tapana maihin tullessaan aina hiukan juoda, ja kun hän joi hiukankin, hän tuli täydellisesti tylsäksi mielipuoleksi. Oi, se oli paha päivä, jolloin hän otti taas lasin käteensä. Ensiksi hän hylkäsi minut, sitten hän joutui riitaan Sarah’in kanssa, ja nyt, koska Mary on lakannut kirjoittamasta minulle, emme tiedä, miten heidän asiansa lienevät.»

Oli ilmeistä, että neiti Cushing oli joutunut asiaan, joka liikutti häntä sangen syvästi. Kuten useimmat ihmiset, jotka viettävät yksinäistä elämää, hänkin oli ensin arka, mutta lopuksi tuli erittäin puheliaaksi. Hän kertoi meille useita pikkupiirteitä langostaan, konstaapelista, ja sitten siirtyen entisiin asukkaisiinsa, lääketieteen ylioppilaisiin, hän kertoi meille heidän pahoista töistään sekä heidän nimensä ja asuntonsa. Holmes kuunteli tarkkaavaisesti kaikkea, silloin tällöin tehden kysymyksen.

»Palataksemme toiseen sisareenne Sarah’n», hän sanoi, »ihmettelen sitä, että te ette asu yhdessä, kun molemmat olette naimattomia.»

»Ah, te ette tunne Sarah’n luonnetta, muutoin ette ihmettelisi. Minä koettelin sitä tullessani Croydon’iin, ja me jatkoimme yhdessäoloa siksi kunnes meidän noin kaksi kuukautta sitten oli erottava Minä en halua sanoa sanaakaan omaa sisartani vastaan, mutta hän oli aina juonikas, ja oli vaikeata olla Sarah’n mieliksi.»

»Sanotte hänen riidelleen Liverpoolissa asuvien sukulaistenne kanssa.»

»Niin, ja he olivat kerran mitä parhaimpia ystäviä. Kas hän muutti sinne ollakseen lähellä heitä. Ja nyt hän ei tiedä kuinka pahaa puhuisi Jim Browner'ista. Viimeiset kuusi kuukautta, jotka hän oli täällä, hän ei puhunut muusta kuin tämän juomisesta ja elämästä. Jim oli saanut hänet kiinni juonittelusta, epäilen sitä, ja hiukan näyttänyt hänelle mieltään, ja siitä se alkoi.»

»Kiitän teitä, neiti Cushing», sanoi Holmes nousten ja kumartaen. »Sisarenne Sarah’n sanoitte muistaakseni asuvan New Street’illä Wallington'issa? Hyvästi, ja minä valitan, että teitä on häiritty asialla, jonka kanssa sanojenne mukaan teillä ei ole mitään tekemistä.»

Tullessamme ulos ajoi juuri ajuri ohitse ja Holmes huusi sen luo.

»Kuinka pitkältä on Wallington’iin?» hän kysyi.

»Ainoastaan penikulman verran», herra.»

»Hyvä. Hyppää ylös, Watson. Meidän täytyy takoa niin kauan kuin rauta on kuuma. Niin yksinkertainen kuin juttu onkin, on sen yhteydessä ollut pari sangen opettavaista yksityisseikkaa. Pysähtykää jonkun sähkölennätinlaitoksen eteen ohi ajaessanne, ajuri.»

Holmes lähetti lyhyen sähkösanoman, ja lopun matkaa hän nojasi taaksepäin kärryissä hattu kallellaan nenän päällä suojaamassa kasvoja auringolta. Ajajamme pysähtyi erään talon edustalle, joka oli aivan sen talon kaltainen, josta olimme äskettäin lähteneet. Toverini käski hänen odottaa ja laski kätensä naputtimelle, kun samassa ovi aukeni ja vakava nuori mustapukuinen herra, jolla oli sangen kiiltävä hattu, ilmestyi ovelle portaille.

»Onko neiti Cushing kotosalla?» kysyi Holmes.

»Neiti Sarah Cushing on erittäin sairas», hän sanoi. »Hän on eilisestä aikain osoittanut vakavalaatuisia aivosairauden oireita. Hänen lääkärinään en mahdollisesti voit ottaa vastuulleni sallia kenenkään tavata häntä. Kehoittaisin teitä uudistamaan käyntinne kymmenen päivän kuluttua». Hän veti hansikkaat käteensä, sulki oven ja marssi poispäin katua alas.

»No hyvä, jos emme voi, niin emme voi», sanoi Holmes iloisesti.

»Ehkä hän ei olisi voinut, tai ei olisi tahtonut kertoa sinulle paljonkaan.»

»En minä tahtonutkaan hänen kertovan mitään. Tahdoin vain katsella häntä. Kuitenkin luulen saaneeni kaikki, mitä tarvitsen. Ajakaa meidät johonkin säädylliseen hotelliin, ajuri, jossa voimme syödä hiukan, ja senjälkeen menemme tapaamaan ystäväämme Lestrade’a poliisiasemalle.»