Part 2

»Sen ainakin saa helposti selville», sanoi Holmes valaisten pienellä taskulyhdyllään. »Niin», hän ilmoitti tutkittuaan lyhyen ajan ruohoa, »kahdentoista numeron kengät, sanoisin. Jos hän itse oli samaa kokoa kuin hänen jalkansa, oli hän varmasti jättiläinen.»

»Minne hän joutui?»

»Hän näyttää paenneen pensaikon kautta ja kiirehtineen tielle.»

»Hyvä on», sanoi tarkastaja kasvot vakavina ja miettiväisinä, »kuka tahansa hän lieneekin ollut ja mitä hyvänsä hän lieneekin tahtonut, niin hän on tällä hetkellä mennyt ja meidän on kiinnitettävä huomiomme lähimpiin tehtäviin. Nyt, herra Holmes, jos suvaitsette, näytän teille talon.»

Eri makuuhuoneista ja arkihuoneista ei ollut löytynyt mitään huolellisesta etsimisestä huolimatta. Nähtävästi asukkaat olivat tuoneet vähän tai ei mitään muassaan, ja kaikki huonekalut pikkuseikkoja myöten oli vuokrattu talon kera. Joukko vaatteita, joissa oli merkki Marx & Co., High Nolborn, oli jälellä. Oli jo tehty kyselyjä sähköteitse ja saatu selville, ettei Marx tiennyt ostajastaan muuta kuin että hän maksoi hyvin. Paripuolia vaatteita, muutamia piippuja, joku kertomuskirja, kaksi niistä espanjankielisiä, vanhanaikainen revolveri ja kitara olivat oman omaisuuden joukossa.

»Kaikissa näissä ei ole mitään», sanoi Baynes hiipiessään kynttilä kädessään huoneesta huoneeseen. »Mutta nyt, herra Holmes, pyydän teitä kiinnittämään huomionne keittiöön.»

Se oli synkkä, korkeakattoinen huone talon takaosassa, yhdessä nurkassa olkipehkuja, jotka nähtävästi olivat keittäjän vuoteena. Pöytä oli pinottu täyteen puoleksi syötyjä ruokia ja likaisia astioita, edellisen illan päivällisen jätteitä.

»Katsokaapa tätä», sanoi Baynes. »Mitä tästä saatte selville?»

Hän piti kynttiläänsä eriskummallisen esineen edessä, joka oli keittiökaapin takana. Se oli niin ryppyinen, kutistunut ja kuihtunut, että oli vaikea sanoa, mikä se oli ollut. Muuta ei voinut sanoa, kuin että se oli musta ja nahkainen ja että se jossain määrin muistutti kääpiömäistä ihmisolentoa. Ensiksi, tutkiessani sitä, luulin sitä palsamoiduksi neekeripoikaseksi, ja sitten se näytti sangen vääristyneeltä vanhalta apinalta. Loppujen lopuksi jäin epätietoiseksi siitä, oliko se eläin vai ihminen. Kaksinkertainen rivi valkoisia näkinkenkiä oli ripustettu sen keskipalkan ympäri.

»Sangen mielenkiintoista — sangen mielenkiintoista, toden totta!» sanoi Holmes kurkistellen tätä ilkeännäköistä muinaismuistoa. »Onko mitään muuta?»

Äänetönnä Baynes suuntasi askeleensa likaviemärin luo ja kohotti kynttiläänsä. Jonkun suuren valkoisen linnun jäsenet ja ruumis, joka oli julmasti revitty palasiksi höyhenten ollessa vielä kiinni, oli heitetty viemäriin. Holmes osoitti helttoja raadellussa päässä.

»Valkoinen kukko», hän sanoi, »erittäin mielenkiintoista! Tämä on tosiaan sangen merkillinen juttu.»

Mutta herra Baynes oli säästänyt hirveimmän näytettävänsä viimeiseksi. Likaviemärin alta hän veti esiin sinkkisen sangon, joka sisälsi jonkun määrän verta. Sitten hän otti pöydältä kulhon, jossa oli pieniä hiiltyneiden luiden palasia.

»Jotakin on tapettu ja jotakin on poltettu. Me kaivoamme kaiken tämän liedestä. Täällä kävi tohtori tänä aamuna. Hän sanoo, että ne eivät ole ihmisluita.»

Holmes hymyili ja hykersi käsiään.

»Minun täytyy onnitella teitä, tarkastaja, siitä, että teillä on käsiteltävänä niin erikoinen ja opettavainen rikosjuttu. Teidän kykynne, jos voin sanoa niin loukkaamatta, näyttävät olevan suuremmat kuin tilaisuudet osoittaa niitä.»

Tarkastaja Baynes'in pienet silmät välähtivät ilosta.

»Olette oikeassa, herra Holmes. Me ummehdumme maaseudulla. Tämäntapainen juttu antaa miehelle tilaisuuden koetella onneaan ja minä toivon onnistuvani. Mitä sanotte näistä luista?»

»Lampaan, sanoisin, tai vohlan.»

»Entä valkoinen kukko?»

»Merkillistä, herra Baynes, sangen merkillistä. Sanoisin ainoalaatuista.»

»Niin, herra, tässä talossa on täytynyt asua sangen omituisia ihmisiä, joilla on ollut sangen omituisia tapoja. Yksi niistä on kuollut. Seurasivatko hänen kumppaninsa häntä ja surmasivat hänet? Jos he olisivat seuranneet, niin me olisimme saaneet heidät kiinni, sillä joka satamassa on vartia. Mutta minun omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset. Niin, herra, omat mielipiteeni ovat sangen erilaiset.»

»Teillä on siis joku suunnitelma?»

»On, ja minä aion itse suorittaa sen, herra Holmes. Oman kunniani vuoksi olen pakotettu tekemään niin. Teidän nimenne on kuuluisa, mutta minun on vielä tehtävä omani kuuluisaksi. Olisin iloinen voidessani jälestäpäin sanoa itse ratkaisseeni sen ilman teidän apuanne.»

Holmes nauroi hyväntuulista naurua.

»Hyvä on, hyvä on, tarkastaja», hän sanoi. »Kulkekaa te polkuanne ja minä kuljen omaani. Minun tulokseni ovat aina teidän käytettävissänne, jos välitätte kääntyä puoleeni niitä pyytämään. Luullakseni olen nähnyt, mitä haluan, tässä talossa ja arvelen aikani tulevan hyödyllisemmin käytetyksi muualla. Hyvästi ja hyvää onnea!»

Saatoin nähdä useasta selvästä merkistä, jotka olisivat jääneet kaikilta muilta paitsi minulta huomaamatta, että Holmes oli hyvillä jäljillä. Niin tyyneltä kuin hän näyttikin sivullisesta, oli hänen kirkastuneissa silmissään ja entistä reippaammassa käytöksessään siitä huolimatta tukahdutettua intoa ja jännitystä, joka vakuutti minulle metsästyksen olevan alkamassa. Tapansa mukaisesti hän ei sanonut mitään, ja tapani mukaisesti minä en myöskään tehnyt kysymyksiä. Minulle oli kylliksi saada ottaa osaa metsästykseen ja antaa vaatimatonta apuani otuksen kiinni otossa, enkä tahtonut häiritä noita kiihkeässä toiminnassa olevia aivoja tarpeettomalla keskeytyksellä. Aikanaan saisin kyllä kaikki tietää.

Minä odotin siis — mutta, yhä syvemmäksi pettymyksekseni odotin turhaan. Päivä seurasi toista, mutta ystäväni ei ottanut askeltakaan eteenpäin. Erään aamupäivän hän vietti kaupungilla, ja minä sain sattumalta tietää hänen käyneen British Museum’issa. Lukuunottamatta tätä retkeä hän vietti päivänsä tehden pitkiä kävelyretkiä ja usein yksin tai juttelemalla kylän juoruakkojen kanssa, joiden kanssa hän oli tehnyt tuttavuutta.

»Olen varma siitä, Watson, että viikko maaseudulla on oleva korvaamaton sinulle», hän huomautti. »On taas kerran sangen huvittavaa nähdä ensimmäisiä vihreitä silmuja pensasaitauksissa ja urpuja pähkinäpuissa. Mukanasi lapio, kasvilaatikko ja kasviopin alkeiskirja voit viettää päiväsi opettavaisella tavalla.» Hän kuljeskeli ristiin rastiin näissä varustuksissa, mutta iltaisin hän tavallisesti toi kotiin kehnon kasvikokoelman.

Sattumalta me kohtasimme vaelluksillamme tarkastaja Baynes'in. Hänen lihavat, punaiset kasvonsa vetäytyivät hymyyn ja hänen pienet silmänsä välkähtelivät hänen tervehtiessään toveriani. Hän puhui vähän jutusta, mutta siitä vähästä me käsitimme, ettei hänkään ollut tyytymätön tapahtumain kulkuun. Minun täytyy kuitenkin tunnustaa, jotakuinkin hämmästyneeni, kun noin viiden päivän kuluttua rikoksen tapahtumisesta avasin aamulehden ja näin suurilla kirjaimilla:

»Oxshottin salaperäinen juttu selviämässä. Oletettu murhamies pidätetty.»

Holmes hypähti tuolissaan, ikäänkuin joku olisi pistänyt häntä kuullessaan minun lukevan otsakkeen.

»Tuhat tulimmaista!» hän huusi. »Et kaiketi tarkoittane, että Baynes on saanut hänet kiinni?»

»Nähtävästi», minä sanoin lukiessani seuraavaa kertomusta:

»Esher'issä ja sen läheisyydessä oltiin sangen kiihtyneitä, kun kuultiin myöhään eilen illalla, että siellä oli tapahtunut vangitseminen, joka oli Oxshott’in murhan yhteydessä. On muistettava, että herra Garcia Wisteria Lodge'sta löydettiin kuolleena Oxshott Common’issa, ruumis osoittaen tavattomia väkivallan merkkejä, ja että hänen palvelijansa ja keittäjänsä pakenivat samana yönä, mikä seikka näytti osoittavan heidän olevan osalliset rikokseen. Otaksuttiin, mutta sitä ei koskaan todistettu, että miesvainajalla oli kalleuksia talossa ja että niiden ryöstäminen oli syynä rikokseen. Tarkastaja Baynes, joka ajaa asiaa, teki kaikkensa päästäkseen selville pakolaisten piilopaikasta, ja hänellä oli syytä uskoa, etteivät nämä olleet menneet kauas, vaan piileskelivät jossakin pakopaikassa, joka oli jo edeltäkäsin katsottu. Kuitenkin oli alusta alkaen varmaa, että heidät viimein keksittäisiin, syystä että keittäjä, muutamien kauppiasten todistuksen mukaan, jotka olivat vilahdukselta nähneet hänet akkunassa, oli erittäin silmiinpistävän näköinen — ollen suunnattoman suuri ja hirveän näköinen mulatti kellahtavine neekerikasvoineen. Tämä mies on nähty rikoksen tapahduttua, sillä konstaapeli Walters keksi hänet samana iltana ja ajoi häntä takaa, kun hän oli niin rohkea, että tuli takaisin Wisteria Lodge'en. Tarkastaja Baynes, joka arveli sellaisella käynnillä olevan jonkun tarkoituksen ja senvuoksi luultavasti sen tulevan uudistumaan, lähti talosta, mutta jätti vartioston pensaikkoon. Mies meni ansaan ja hänet saatiin vangiksi viime yönä taistelun jälkeen, jossa raakalainen pahasti löi konstaapeli Downingia. Me otaksumme, että kun vanki tuodaan viranomaisten eteen, tulee poliisi pyytämään lykkäystä, ja että toivotaan suuria hänen kiinniottamisestaan.»

»Tosiaan, meidän on heti tavattava Baynes», huudahti Holmes tarttuen hattuunsa. »Saavutamme hänet juuri parhaiksi, ennenkuin hän lähtee.» Me riensimme kylätietä alaspäin ja näimme, kuten olimme odottaneetkin, tarkastajan olevan juuri lähdössä asunnostaan.

»Oletteko nähnyt sanomalehden, herra Holmes?» hän kysyi ojentaen lehteä meitä kohti.

»Olen, Baynes, olen nähnyt sen. Pyydän, älkää pitäkö sopimattomana, jos ystävällisesti varoitan teitä.»

»Varoitatteko, herra Holmes?»

»Minä olen jonkinlaisella huolella syventynyt tähän asiaan, enkä ole vakuutettu siitä, että olette oikeilla jäljillä. En tahdo teidän menevän liian pitkälle, ennenkuin olette varma.»

»Te olette sangen hyvä, herra Holmes.»

»Vakuutan puhuvani teidän parastanne silmälläpitäen.» Minusta tuntui siltä kuin olisin huomannut herra Baynes'in toisessa silmässä pientä vilkutuksen häivettä.

»Mehän sovimme siitä, että työskentelemme omalla suunnallamme kumpikin, herra Holmes. Minä teen niin.»

»Oh, hyvin hyvä», sanoi Holmes. »Älkää moittiko minua.»

»En, herra; luulen teidän tarkoittavan parastani. Mutta meillä on kullakin omat menettelytapamme, herra Holmes. Teillä on omanne ja minulla on kenties omani.»

»Älkäämme puhuko siitä sen enempää.»

»Te olette aina tervetullut minun uutisiani kuulemaan. Tämä mies on täydellinen villi-ihminen, väkevä kuin kuormahevonen ja häijy kuin paholainen. Hän puri Dawning'in peukalon miltei poikki, ennenkuin hänet saatiin hallituksi. Hän puhuu tuskin sanaakaan englantia, emmekä saa hänestä muuta ääntä kuin röhkimistä.»

»Ja te luulette itsellänne olevan todistuksia siitä, että hän murhasi herravainajansa?»

»En ole sanonut sitä, herra Holmes; en ole sanonut sitä. Meillä on kullakin omat pienet keinomme. Te koettelette omianne ja minä omiani. Se on sopimus.»

Holmes kohautti olkapäitään kävellessämme pois yhdessä. »Minä en voi vaikuttaa mieheen. Hän näyttää olevansa menemässä perikatoon. No niin, asia on kuten hän sanoo, meidän on kummankin koeteltava omaa keinoamme ja katsottava, mitä siitä seuraa. Mutta tarkastaja Baynes'issä on jotakin, jota minä en voi oikein ymmärtää.»

»Istupa tuohon tuoliin, Watson», sanoi Sherlock Holmes, kun olimme palanneet asuntoomme Bull’iin. »Tahdon selittää sinulle tilanteen, koska tarvitsen apuasi tänä iltana. Anna minun esittää sinulle tämän jutun kehitys, sikäli kuin minä olen voinut seurata sitä. Niin yksinkertainen kuin se pääpiirteissään onkin ollut, on silti ilmennyt hämmästyttäviä vaikeuksia pidättämisen suhteen. Sillä alalla on vielä aukkoja täytettävänä.

»Menkäämme takaisin kirjeeseen, joka ojennettiin Garcialle samana iltana, jona hän kuoli. Hylätkäämme tuo Baynes'in ajatus, että Garcia’n palvelijat olivat sekaantuneet juttuun. Todistus tähän piilee siinä tosiseikassa, että Garcia toimitti Scott Eccles’in luokseen, ja tämä saattoi tapahtua vain sen vuoksi, että Scott Eccles todistaisi Garcia’n olleen paikalla. Siis oli Garcialla tekeillä jotakin, ja luultavasti jotakin rikollista sinä yönä, jonka kuluessa hänet kuolema kohtasi. Sanon rikollista, koska vain mies, joka on aikeessa tehdä rikoksen, haluaa todistaa olleensa toisaalla kuin on ollut. Kuka siis luultavimmin on ottanut hänet hengiltä? Varmaankin henkilö, jota vastaan rikos oli suunnattu. Niin pitkälle näytämme olevan varmalla pohjalla.

»Nyt voimme nähdä syyn Garcia’n talonväen katoamiseen. He olivat kaikki liittolaisia samassa tuntemattomassa rikoksessa. Jos se olisi onnistunut, olisi Garcia palannut, kaikki mahdolliset epäluulot torjuttu englantilaisen todistuksen perustalla ja kaikki olisi ollut hyvin. Mutta yritys oli vaarallinen, ja jollei Garcia palaisi määrätyllä hetkellä, oli luultavaa, että hänen oma henkensä oli uhrattu. Senvuoksi oli järjestetty niin, että hänen kahden käskyläisensä piti paeta johonkin ennakolta määrättyyn paikkaan, jossa he olisivat voineet välttää tutkimukset ja josta he olisivat olleet tilaisuudessa uudistamaan yrityksensä. Se selittäisi täydellisesti tosiasiat, eikö niin?»

Koko selittämätön vyyhti näytti selviävän silmieni edessä. Ihmettelin, kuten aina, kuinka en ennen ollut käsittänyt sitä.

»Mutta miksi toisen palvelijan piti palata.»

»Voimmehan kuvitella, että paon hämmingissä jotakin kallisarvoista, jotakin, josta hän ei mitenkään voinut luopua, oli jäänyt. Se selittäisi hänen itsepintaisuutensa, eikö niin?»

»Selittäisi kylläkin, mutta mikä on seuraava aste?»

»Seuraava aste on kirje, jonka Garcia sai päivällisen aikana. Se ilmaisee rikostoverin toisessa päässä. No, missä oli toinen pää? Olen jo ennen osoittanut sinulle, että se saattoi löytyä jostakin suuresta talosta, ja että suurten talojen lukumäärä on rajoitettu. Ensimmäiset päivät tässä kylässä uhrasin kävelyretkiin, joilla kasvitieteellisten tutkimusten; ohella tutustuin kaikkiin suuriin taloihin ja niiden asujainten perhehistoriaan. Yksi, ainoastaan yksi kiinnitti huomiotani. Se on kuuluisa, vanha, Jakob kuninkaan aikainen yksinäinen talo High Gable'ssa, penikulman päässä Oxshott’in etäisemmästä kolkasta ja tuskin puolen penikulman päässä murhenäytelmäpaikalta. Muut kartanot kuuluivat proosallisille ja kunnianarvoisille ihmisille, jotka elävät syrjässä kaikesta seikkailusta. Mutta herra Henderson, High Gable'sta, oli yleisen puheen mukaan merkillinen mies, jolle voisi sattua merkillisiä seikkailuja. Minä senvuoksi keskitin huomioni häneen ja hänen talonväkeensä.

»Eriskummainen ryhmä ihmisiä, Watson — mies itse eriskummaisin kaikista. Minun onnistui tavata hänet uskottavan tekosyyn nojalla, mutta luulin lukevani hänen tummista, syvällä olevista miettiväisistä silmistään, että hän oli täysin tietoinen todellisesta asiastani. Hän on viisikymmenvuotias, voimakas, ketterä mies, jolla on teräksenharmaat hiukset, suuret tupsumaiset, mustat kulmakarvat, saksanhirven käynti ja hallitsijan ulkonäkö — tulinen, käskevä mies, jolla on hehkuva henki pergamentti-kasvojen takana. Hän on joko muukalainen tai on elänyt kauan kuumassa vyöhykkeessä, sillä hän on keltainen ja kuiva, mutta kuitenkin sitkeä kuin piiskanletku. Hänen ystävänsä ja kirjurinsa, herra Lucas, on epäilemättä muukalainen, suklaanruskea, kavala, lempeä ja kissamainen, puheessaan myrkyllistä lempeyttä. Kuten näet, Watson, olemme jo yllättäneet kaksi ryhmää muukalaisia — toisen Wisteria Lodge'ssa, toisen High Gable'ssa — joten aukkomme alkavat täyttyä.

»Nämä kaksi miestä, keskenään läheiset ja uskotut ystävät, ovat perheen päähenkilöt; mutta siihen kuuluu vielä eräs henkilö, joka kenties on vielä tärkeämpi meidän välittömille tarkoituksillemme, Hendersonilla on kaksi lasta — yksitoista- ja kolmetoista-vuotisia tyttöjä. Heidän kotiopettajattarensa on neiti Burnett, suunnilleen neljänkymmenen ikäinen englannitar. Tämä pieni joukko muodostaa varsinaisen perheen, sillä he matkustavat yhdessä, ja Henderson on innokas matkustaja, aina liikkeessä. Vasta joku viikko sitten hän on palannut High Gable'en oltuaan vuoden poissa. Saatan lisätä, että hän on äärettömän rikas, ja olivatpa hänen mielihalunsa minkälaiset hyvänsä, voi hän helposti ne tyydyttää. Muutoin on hänen talonsa täynnä teurastajia, mies- ja naispalvelijoita ja suuressa englantilaisessa maatalossa tavallista, liian hyvin ruokittua, vähän työtä tekevää joukkokuntaa.

»Niin paljon sain kuulla, osaksi kylän juoruakoilta ja osaksi tein itse huomioita. Ei ole parempia välikappaleita kuin loukkaantuneet, palveluksesta erotetut palvelijat, ja minulla oli onni tavata eräs. Minä sanon sitä onneksi, mutta hän ei olisi joutunut tielleni, ellen olisi etsinyt häntä. Kuten Baynes huomauttaa, on meillä kaikilla oma järjestelmämme. Minun järjestelmäni auttoi minua löytämään John Warner'in, High Gable'n entisen puutarhurin, jonka hänen vallanhimoinen isäntänsä oli erottanut palveluksesta pahalla tuulella ollessaan. Hänellä vuorostaan on ystäviä sisäpalvelijoiden joukossa, jotka, samoinkuin hän, pelkäävät ja inhoavat isäntäänsä. Siten oli minulla avain perheen salaisuuksiin.

»Omituista väkeä, Watson! En luulottele vielä ymmärtäväni asiaa kokonaan, mutta joihinkin määrin. Talo on kaksisiipinen rakennus, ja palvelijat asuvat toisella puolella, perhe toisella. Molempien siipien välillä ei ole mitään yhteyttä paitsi Hendersonin oman palvelijan välityksellä, joka tarjoo perheen ateriat. Kaikki kannetaan eräälle ovelle, joka muodostaa yhdyssiteen. Opettajatar ja lapset menevät tuskin ensinkään ulos, ainoastaan puutarhaan. Henderson ei milloinkaan, ei edes sattumalta kävele yksin. Hänen tumma sihteerinsä on kuin hänen varjonsa. Palvelijoiden kesken käy juoru, että heidän isäntänsä pelkää hirveästi jotakin. 'Hän on myynyt sielunsa paholaiselle rahasta', sanoo Warner, 'ja odottaa nyt saamamiehensä tulevan vaatimaan omaansa.' Mistä he ovat tulleet, tai keitä he ovat, siitä ei kenelläkään ole aavistusta. He ovat sangen väkivaltaisia. Kahdesti Henderson on sivaltanut ihmisiä koiranruoskallaan, ja vain hänen paksu kukkaronsa ja tuntuva hyvityksensä ovat pidättäneet hänet poissa lakituvasta.

»No, Watson, arvostelkaamme nyt tilannetta tämän uuden tiedon valossa. Voimme otaksua kirjeen tulleen tästä kummallisesta talosta ja olleen kehoituksen Garcialle panna toimeen joku yritys, joka oli jo edeltäkäsin suunniteltu. Kuka kirjoitti kirjeen? Sen teki joku talossa oleva, ja se oli nainen. Kuka muu, ellei neiti Burnett, kotiopettajatar? Kaikki arvelumme näyttävät osoittavan siihen suuntaan. Joka tapauksessa voimme omaksua sen olettamuksen ja katsoa, mitä seurauksia siitä olisi. Lisättäköön, että neiti Burnett’in ikä ja luonne tekevät varmaksi, että ensimmäinen otaksumani tässä jutussa piilevästä rakkausasiasta on aivan mahdoton.

»Jos hän kirjoitti kirjeen, oli hän luultavasti Garcia'n ystävä ja liittolainen. Mitä voitiin siis odottaa hänen tekevän kuullessaan Garcia’n kuolemasta? Jos tämän oli kuolema kohdannut jossakin katalassa yrityksessä, tulisivat hänen huulensa pysymään suljettuina. Kuitenkin täytyi hänen sydämessään tuntea katkeruutta ja vihaa niitä kohtaan, jotka olivat surmanneet Garcia'n, ja hän auttaisi luultavasti parhaansa mukaan saadakseen murhaajille koston. Voisimmehan siis tavata hänet ja koettaa käyttää häntä hyväksemme? Se oli ensi ajatukseni. Mutta nyt tulemme ikävään tosiasiaan. Neiti Burnett’iä ei mikään ihmissilmä ole nähnyt murhayöstä lähtien. Siitä illasta asti hän on ollut kadoksissa. Onko hän elossa? Tapasiko hänetkin ehkä kuolema samana yönä kuin ystävän, jota hän oli kutsunut? Vai onko hän ainoastaan vankina? Se kohta meidän on vielä ratkaistava.

»Varmaan käsität tilanteen vaikeuden, Watson. Ei ole olemassa mitään, mitä voisimme käyttää todistuksena. Koko luonnoksemme voi näyttää haaveelliselta, jos se esitetään viranomaisille. Tuon naisen katoaminen ei merkitse mitään, syystä että tuossa erinomaisessa talossa jokainen jäsen voi kadota näkyvistä viikoksi. Ja kuitenkin hän voi tällä hetkellä olla hengenvaarassa. Kaikki, mitä voin tehdä, on vartioida taloa ja jättää asiamieheni, Warner, vahdiksi porteille. Me emme voi sallia sellaisen tilanteen jatkua. Ellei laki voi tehdä mitään, on meidän otettava itse vastuu päällemme.»

»Mitä ehdotat?»

»Tiedän, mikä on hänen huoneensa. Siihen voi päästä erään ulkosuojan katolta. Minun ehdotukseni on, että sinä ja minä menisimme sinne tänä iltana katsomaan, emmekö voisi saada salaisuutta ilmi.»

Se ei ollut, minun on se tunnustaminen, mikään erittäin houkutteleva suunnitelma. Vanha talo, jonka ilmapiirissä väikkyi murha, sen kummalliset ja hirveät asukkaat, tuntemattomat vaarat sitä lähestyessä ja tosiasia, että olimme laillisesti katsottuna asettumassa väärään asemaan, kaikki tuo yhteensä laimensi intoani. Mutta Holmesin jääkylmässä todistelussa oli jotakin, joka teki mahdottomaksi pelosta väistyä mitään hänen suosittelemaansa seikkailua. Kuulija tiesi, että siten, ja vain siten, voitiin löytää ratkaisu. Minä puristin äänetönnä hänen kättään, ja arpa oli heitetty.

Mutta ei ollut suotu, että meidän tutkimuksemme päättyisivät sellaiseen seikkailuun. Kello oli noin viisi, ja maaliskuun illan varjot alkoivat laskeutua, kun eräs kiihtynyt talonpoika syöksyi huoneeseemme.

»He ovat lähteneet, herra Holmes. He lähtivät viimeisellä junalla. Neiti karkasi, ja hän on minulla vaunuissa alhaalla.»

»Oivallista, Warner!» huudahti Holmes hypähtäen seisoalleen. »Watson, aukot täyttyvät nopeasti.»

Vaunuissa oli nainen puoliraukeana hermojännityksen laukeamisesta. Hänen kotkaa muistuttavilla ja laihtuneilla kasvoillaan näkyi äsken eletyn murhenäytelmän jälkiä. Hänen päänsä riippui huolimattomasti rinnalla, mutta hänen kehottaessaan sitä ja kääntäessään tylsät silmänsä meihin päin näin silmäterät, jotka olivat kuin mustat pisteet leveän harmaan iriksen keskellä. Hän oli opiumilla myrkytetty.

»Minä vartioitsin porttia, sitä jota neuvoitte, herra Holmes», sanoi lähettiläämme, toimesta erotettu puutarhuri. »Vaunujen tullessa ulos minä seurasin niitä asemalle. Neiti näytti siltä kuin olisi kävellyt unissaan; mutta kun he koettivat saada hänet junaan, hän tuli tajuihinsa ja taisteli vastaan. He työnsivät hänet vaunuun. Hänpä taaskin taistellen pääsi ulos. Minä asetuin häntä puolustamaan, sain hänet vaunuihin, ja tässä olemme. Minä en unohda kasvoja, jotka näin rautatievaunun akkunassa kuljettaessani häntä pois. Minun elämäni ei tulisi olemaan pitkä, jos hän saisi menetellä mielensä mukaan — tuo mustasilmäinen, kolkko, keltainen paholainen.»

Me kannoimme naisen yläkertaan, asetimme hänet sohvalle, ja pari kuppia mitä vahvinta kahvia selvitti pian hänen aivonsa myrkyn aiheuttamista sumuista. Holmes oli kutsunut Baynes'in, ja tilanne selitettiin hänelle nopeasti.

»Kas, tepä olette hankkinut minulle juuri sen todistuksen, joka minulta puuttuu», sanoi tarkastaja lämpimästi puristaen ystäväni kättä. »Minä olin alusta alkaen samoilla jäljillä kuin te.»

»Mitä! Tekö ajoitte takaa Hendersonia?»

»No niin, herra Holmes, teidän ryömiessänne pensaikossa High Gable'ssa olin minä eräässä puussa kasvimaalla ja näin teidät alhaalla. Oli vain kysymys siitä, kumpi saisi todistuksensa ensimmäisenä.

»Miksi te sitten vangitsitte mulatin?»

Baynes nauroi täyttä kurkkua.

»Olin varma siitä, että Henderson, kuten hän nimittää itseään, tunsi, että häntä epäiltiin, ja että hän pysyttelisi syrjässä eikä liikkuisi minnekään niin kauan kuin luuli olevansa vaarassa. Minä vangitsin väärän miehen uskotellakseni hänelle, että emme pitäneet häntä silmällä. Tiesin, että hän pötkisi pakoon silloin ja antaisi meille tilaisuuden saada kiinni neiti Burnett.»

Holmes laski kätensä tarkastajan olkapäälle.

»Te tulette kohoamaan korkealle ammatissanne. Teillä on vaistoa ja sisäistä näkemystä», hän sanoi.

Baynes punastui ilosta.

»Minulla oli eräs mies siviilipuvussa odottamassa asemalla koko viikon. Minne tahansa High Gable'n väki meneekin, pitää hän heitä silmällä. Hän mahtoi olla pahassa pulassa, kun neiti Burnett pakeni. Mutta teidän miehenne kuitenkin vangitsi hänet, ja kaikki päättyy hyvin. Me emme voi vangita ilman neidin todistusta, se on selvä, joten on sitä parempi mitä pikemmin saamme kuulla selityksen.»

»Neiti tulee joka hetki voimakkaammaksi», sanoi Holmes vilkaisten kotiopettajatarta. »Mutta kertokaa minulle, Baynes, kuka tämä Henderson on?»

»Henderson», vastasi tarkastaja, »on Don Murillo, jota kerran kutsuttiin San Pedron tiikeriksi.»

San Pedron tiikeri! Koko juttu tuosta miehestä tuli mieleeni silmänräpäyksessä. Hän oli tunnettu mitä irstaimmaksi ja verenjanoisimmaksi hirmuvaltiaaksi, joka milloinkaan oli hallinnut sivistyneen nimeä vaativaa maata. Voimakas, peloton ja tarmokas kun oli, oli hänellä kyllin avuja peijatakseen innoittavilla paheillaan masentunutta kansaa kymmenen tai kaksitoista vuotta. Hänen nimensä oli kauhistus koko Keski-Amerikassa. Sen ajan kuluttua noustiin yleisesti häntä vastaan. Mutta hän oli yhtä viekas kuin julma, ja kuullessaan ensi kuiskauksen tulevasta levottomuudesta hän oli salaisesti kuljettanut aarteensa eräälle laivalle, jonka miehistö oli hänen uskollisista puoluelaisistaan kokoonpantu. Kapinoitsijat piirittivät seuraavana päivänä tyhjää palatsia. Diktaattori, hänen kaksi lastaan, hänen kirjurinsa ja hänen rikkautensa olivat kaikki livahtaneet heidän käsistään. Siitä hetkestä saakka hän oli kadonnut maailmasta, ja hänen salanimensä on ollut usein keskustelunalaisena Europan sanomalehdistössä.

»Niin, herra; Don Murillo, San Pedron tiikeri», sanoi Baynes. »Jos otatte selvän asiasta, niin ovat San Pedron värit vihreä ja valkoinen, samat, jotka kirjeessä on mainittu, herra Holmes. Hän kutsui itseään Hendersoniksi, mutta minä pääsin hänen jäljilleen Parisista, Roomasta ja Madridista Barcelonaan, jonne hänen laivansa tuli vuonna '86. He ovat etsineet häntä koko ajan voidakseen kostaa hänelle, mutta vasta nyt he ovat alkaneet päästä hänen jäljilleen.»

»He keksivät hänet vuosi sitten», sanoi neiti Burnett, joka oli noussut istumaan ja nyt seurasi tarkkaan keskustelua. »Jo kerran on häntä vastaan tehty murhayritys, mutta joku paha henki suojeli häntä. Nyt taas kaatui jalo, ritarillinen Garcia tuon hirviön päästessä vahingoittumattomana pakoon. Mutta joku toinen on tuleva ja taaskin toinen, kunnes eräänä päivänä on tehty oikeutta; se on yhtä varmaa kuin se, että aurinko huomenna nousee.» Hänen laihat kätensä puristuivat nyrkkiin ja hänen riutuneet kasvonsa kalpenivat vihan herättämästä intohimosta.

»Mutta kuinka te olette sekaantunut tähän juttuun, neiti Burnett?» kysyi Holmes. »Kuinka voi englantilainen nainen ottaa osaa sellaiseen murhajuttuun?»

»Minä otan siihen osaa, koska ei löydy mitään muuta keinoa maailmassa, jolla oikeus pääsisi voitolle. Mitä Englannin laki välittää niistä verivirroista, joita vuosia sitten vuodatettiin San Pedrossa, tai siitä laivanlastillisesta aarteita, jotka tämä mies on varastanut? Teille ne ovat vain rikoksia, jotka on tehty jossakin toisessa kiertotähdessä. Mutta me tiedämme. Me olemme oppineet tuntemaan totuuden suruissa ja kärsimyksissä. Meillä ei helvetissäkään ole yhtään Juan Murillon kaltaista vihollista eikä mitään rauhaa elämässä niin kauan kuin hänen uhrinsa yhä huutavat kostoa.»

»Ei ole epäilystäkään siitä», sanoi Holmes, »että hän oli kamala. Mutta millä tavalla teihin on koskenut?»

»Tahdon kertoa teille kaikki. Tämän konnan kätyrien piti jonkun tekosyyn nojalla murhata jokainen, joka näytti lupaavan joskus tulla hänen vaaralliseksi kilpailijakseen. Minun mieheni — niin, oikea nimeni on Signora Victor Durando — oli San Pedron ministerinä Lontoossa. Hän tapasi minut siellä ja meni kanssani naimisiin. Hienompaa miestä ei maan päällä milloinkaan ole elänyt. Onnettomuudeksi kuuli Murillo hänen oivallisuudestaan, kutsui hänet kotimaahan jonkun tekosyyn nojalla ja ammutti hänet. Saatuaan edeltäpäin varoituksen kohtalostaan hän kieltäytyi ottamasta minua mukaansa. Hänen maatilansa takavarikoitiin valtiolle ja minut jätettiin eläkkeelle murtunein sydämin.

»Sitten seurasi hirmuvaltiaan kukistuminen. Hän pakeni, kuten te juuri äsken kuvasitte. Mutta ne monet, joiden elämän hän oli hävittänyt, joiden lähimmät ja kalleimmat olivat kärsineet piinaa ja kuoleman hänen puoleltaan, eivät tahtoneet jättää asiaa sikseen. He liittyivät yhdistykseksi, joka ei ennen hajoaisi kuin tehtävä oli täytetty. Minun osalleni tuli, sen jälkeen kuin olimme huomanneet Hendersonin olevankin tuon kukistuneen tyrannin, kiinnittää itseni hänen perheeseensä ja antaa toisille tietoja hänen liikkeistään. Tämän saatoin tehdä hankkimalla itselleni kotiopettajattaren toimen hänen perheessään. Hän ei tiennyt, että nainen, joka istui häntä vastapäätä joka aterialla, oli nainen, jonka miehen hän silmänräpäyksessä oli lähettänyt iäisyyteen. Minä hymyilin hänelle, tein velvollisuuteni hänen lapsiaan kohtaan ja odotin aikaani. Parisissa tehtiin murhayritys, mutta se epäonnistui. Me matkustimme nopeasti mutkitellen halki Europan eksyttääksemme takaa-ajajat, ja lopulta palasimme tähän taloon, jonka hän oli ottanut haltuunsa ensi kerran saapuessaan Englantiin.

»Mutta täälläkin olivat oikeuden palvelijat odottamassa. Tietäen hänen palaavan tänne Garcia, joka on erään korkeimman papin poika San Pedrosta, odotti kahden luotettavan alempiarvoisen toverin kera, ja kaikkia kolmea innosti samat syyt kostoon. Hän saattoi tehdä sangen vähän päivällä, sillä Murillo otti huomioon kaikki varovaisuustoimenpiteet eikä milloinkaan mennyt ulos ilman henkivartijaansa Lucas'ta, tai Lopez’ia, kuten häntä hänen suuruutensa aikana nimitettiin. Yöllä hän kuitenkin nukkui yksin, ja kostaja saattoi löytää hänet. Eräänä iltana, josta oli edeltäkäsin sovittu, lähetin ystävälleni lopulliset ohjeet, sillä mies oli aina varuillaan ja vaihtoi alituisesti huonetta. Minun piti katsoa, että ovet olivat avoinna ja vihreän ja valkoisen valomerkin akkunassa ajotietä vastapäätä piti antaa tieto, oliko kaikki varmaa, tai oliko parempi siirtää murhayritys tuonnemmaksi.