Part 13

»Ah, se on toinen asia. Minä kuvittelen, että meillä on tulevaisuudessa omat aivan määrätyt suunnitelmamme Englantiin nähden ja että teidän tietonne tulevat olemaan sangen tärkeät meille. Tänään tai huomenna on tapeltava John Bull'in [John Bull = Englanti] kanssa. Jos hän haluaa tänään, olemme täysin valmiit. Jos huomenna, olemme vielä valmiimmat. Luulisin englantilaisten tekevän viisaammin taistellessaan liittolaisten kanssa kuin ilman heitä, mutta se on heidän oma asiansa. Tämä viikko on heidän kohtalonsa viikko. Mutta te puhuitte papereistanne.» Hän istui nojatuolissa valon loistaessa hänen leveään kaljuun päähänsä, poltellen vakavana sikariaan.

Suuressa tammella laudoitetussa, kirjahyllyillä varustetussa huoneessa riippui etäisimmässä nurkassa verho. Kun tämä vedettiin syrjään, tuli näkyviin suuri messinkiheloilla varustettu kassakaappi, von Bork irroitti pienen avaimen kellonvitjoistaan ja jonkun ajan kopeloituaan lukkoa hän heitti auki raskaan oven.

»Katsokaa!» sanoi hän seisten valmiina ja viitaten kädellään.

Valo loisti kirkkaasti avattuun kaappiin ja lähetystön sihteeri tuijotti jännittyneenä täyteen sullottuja lokerorivejä, joilla se oli varustettu. Joka lokerolla oli nimikirjoituksensa, ja hänen silmänsä lukivat, niitä pitkin siirtyessään, pitkän rivin sellaisia nimiä kuin »Kahlaamoja», »Satamanpuolustuspaikkoja», »Ilmalaivoja», »Irlanti», »Egypti», »Portsmouthin linnoitukset», »Kanaali», »Rosyth» ja paljon muita. Joka osasto oli pullollaan papereita ja suunnitelmia.

»Suurenmoista!» sanoi sihteeri. Pannen pois sikarinsa hän pehmeästi taputti lihavia käsiään.

»Ja kaikki neljässä vuodessa, parooni. Ei niinkään huono näyttely suurjuomarille, oivalliselle ratsastajalle, maalaisherralle. Mutta kokoelmani jalokivi on tulossa ja tuossa on sen sija jo valmiina.» Hän viittasi erääseen kohtaan, jonka päälle oli painettu: »Laivastomerkkejä».

»Mutta onpa teillä tuossa jo hyvä varasto.»

»Vanhettunutta ja arvotonta paperia. Amiraliteetti sai jollain tavoin hälyytysmerkin, ja joka kirja on muutettu. Se oli isku, parooni — pahin taka-askel koko sotaretkelläni. Mutta kiitos shekkikirjani ja kelpo Altamont’in on kaikki jälleen kääntyvä hyväksi tänä iltana.»

Parooni katsahti kelloaan ja päästi kurkustaan pettymyksen huudahduksen.

»No hyvä, minä en tosiaan voi odottaa enää. Voitte aavistaa, että tällä hetkellä asiat ovat käynnissä Carlton Terrace'lla ja että meidän on jokaisen oltava paikallamme. Minä olin toivonut voivani tuoda uutisia teidän suuresta leikkauksestanne. Eikö Altamont maininnut mitään aikaa?»

Von Bork ojensi sähkösanoman.

»Tulen varmasti tänä iltana ja tuon uusia säkenöiviä sytytin-neuloja. Altamont.»

»Säkenöiviä sytytinneuloja, mitä?»

»Hän, nähkääs, on olevinaan moottorien erikoistuntija, ja minä pidän täyttä varastoa. Meidän asiakirjoissamme kaikki on nimitetty jonkun erikoisen osan mukaan. Kun hän puhuu radiaattorista, tarkoittaa hän sotalaivaa, kun hän puhuu öljypumpusta, tarkoittaa hän risteilijää, ja niin edespäin. Säkenöivät sytytinneulat ovat laivastomerkkejä.»

»Portsmouthista keskipäivällä», sanoi sihteeri tutkien päällekirjoitusta. »Sivumennen, paljonko annatte hänelle?»

»Viisisataa puntaa tästä erikoistyöstä Tietysti on hänellä myös vakinainen palkka.»

»Ahne konna. He ovat hyödyllisiä, nuo petturit, mutta minä vastahakoisesti suon heille heidän verirahansa.»

»Minä en kiellä Altamont’ilta mitään. Hän on ihmeellinen työntekijä. Jos maksan hänelle hyvin, luovuttaa hän ainakin tavarat, käyttääkseni hänen omia sanojaan. Sitäpaitsi ei hän ole petturi. Vakuutan teille, että meidän yltiöpäisin kiihkosaksalainen junkkerimme on viaton kyyhkynpoika tunteissaan Englantia kohtaan verrattuna todelliseen katkeraan irlantilais-amerikkalaiseen.»

»Oh, irlantilais-amerikkalaiseenko?»

»Jos kuulisitte hänen puhuvan, ette epäilisi. Välistä häntä tuskin voin ymmärtää, vakuutan sen. Hän näyttää julistaneen sodan kuninkaan englannille [tarkoittaa kirjakieltä] samoin kuin Englannin kuninkaalle. Täytyykö teidän todella mennä? Hän voi olla täällä joka hetki.»

»Ei. Olen pahoillani, mutta olen jo ollut liian kauan. Me odotamme teitä varhain huomisaamuna, ja kun saatte tuon merkkikirjan Yorkin herttuan portaiden pienestä ovesta, voitte liittää loistavan lopun maineellenne Englannissa. Mitä? Tokaijia!» Hän osoitti tarkoin sinetöityä pölynpeittämää pulloa, joka seisoi tarjottimella kahden lasin kera.

»Saanko tarjota teille lasillisen ennen matkaanne?»

»Ei, kiitos. Sehän näyttää mässäykseltä.»

»Altamont’illa on hyvä maku viineihin nähden ja hän ihastui minun tokaijiini. Hän on ärtyisä ihminen ja hänelle täytyy tehdä mieliksi muutamissa suhteissa. Minun täytyy tutkia häntä, vakuutan sen teille.» He olivat kulkeneet takaisin pengermälle ja pitkin sitä sen etäisimpään kolkkaan, missä paroonin autonkuljettajan kosketuksesta suuri auto tutisi ja huohotti. »Nuo ovat luullakseni Harwich’in valot», sanoi sihteeri vetäen ylleen sumuviitan.» Kuinka hiljaiselta ja rauhalliselta kaikki näyttää. Viikon kuluttua voi näkyä toisenlaisia valoja ja Englannin rannikko voi olla vähemmän levollinen paikka! Ilmakaan ei ehkä ole aivan niin rauhallinen, jos kaikki, mitä kelpo Zeppelin lupaa, käy toteen. Sivumennen sanoen, kuka tuo on?»

Vain yhdessä akkunassa näkyi valoa heidän takanaan, siinä seisoi lamppu ja sen vieressä istui pöydän ääressä vanha, herttainen, punakkakasvoinen nainen maalaismyssy päässään. Hän istui kumartuneena sukankutimensa yli ja pysähtyi silloin tällöin silittämään suurta mustaa kissaa, joka istui tuolilla hänen vieressään.

»Se on Martha, ainoa palvelija, joka minulla on jäljellä.» Sihteeri naurahti ääneen.

»Hän voi miltei olla vertauskuvana Britannialle», sanoi hän, »täysin omissa ajatuksissaan ja yleisilmeenä mukavuutta rakastava uneliaisuus. No niin, näkemiin, von Bork!» — lopuksi heiluttaen kädellään hän hypähti vaunuihin ja hetkistä myöhemmin etulyhtyjen kaksi kultaista keilamaista valovirtaa syöksyi eteenpäin pimeyden läpi. Sihteeri nojasi taaksepäin Limousine-auton ylellisyystyynyille, ajatukset niin vaipuneina uhkaavaa eurooppalaista murhenäytelmää miettimään, että hän tuskin huomasi autonsa kiitäessä pitkin kylätietä, kuinka se miltei ajoi erään pienen Ford-auton yli, joka tuli vastakkaiselta suunnalta.

Von Bork käveli hitaasti takaisin työhuoneeseensa, kun auton lamppujen viimeiset säteet olivat häipyneet etäisyyteen. Kulkiessaan huomasi hän vanhan taloudenhoitajattarensa sammuttaneen lamppunsa ja menneen nukkumaan. Hänelle oli uutta tämä hänen laajan talonsa hiljaisuus ja pimeys, sillä hänen perheensä ja taloutensa oli ollut suuri. Mutta kuitenkin tuotti hänelle helpotusta ajatella heidän kaikkien olevan turvassa ja että koko paikka oli yksin hänen hallussaan, lukuunottamatta tuota ainoata naista, joka oli ollut keittiössä. Hänen työhuoneessaan oli paljon siistittävää, ja hän istuutui tekemään sitä, kunnes hänen rohkeat kauniit kasvonsa punehtuivat palavien paperien synnyttämästä kuumuudesta. Nahkainen matkalaukku oli hänen pöytänsä vieressä, ja siihen hän alkoi pakata sangen sievästi ja järjestelmällisesti kassakaappiinsa arvokasta sisältöä. Mutta tuskin hän oli ryhtynyt työhön, kun hänen herkät korvansa erottivat etäisen auton äänen. Hän huudahti heti tyytyväisenä, hihnoitti matkalaukun, sulki kassakaapin, lukitsi sen ja kiirehti ulos pengermälle. Hän tuli juuri ajoissa nähdäkseen pienen auton valojen pysähtyvän portille. Eräs matkustaja hypähti ulos ja kulki nopeasti häntä kohti kuljettajan, joka oli jykevärakenteinen, vanhanpuoleinen, harmaaviiksinen mies, asettuessa istumaan kuten henkilö, joka valmistautuu pitkään valvontaan.

»No?» kysyi von Bork innokkaasti juosten eteenpäin vierastaan vastaan.

Vastaukseksi mies heilutti voitonriemuisesti pientä, ruskeaan paperiin käärittyä kääröä päänsä päällä.

»Voitte ottaa minut ilolla vastaan tänä iltana, herra», sanoi hän. »Minä tuon vihdoinkin lihavan paistin.»

»Merkitkö?»

»Samat, joista kerroin sähkösanomassa. Viimeisetkin niistä, semaforin, lamppujenmerkit, Marconin — jäljennöksen, nähkääs, ei alkuperäistä. Se oli liian vaarallista. Mutta ne ovat oikeaa tavaraa ja te voitte luottaa siihen», hän läimähdytti saksalaista olalle karkean tuttavallisesti, josta toinen säpsähti.

»Tulkaa sisään», sanoi hän. »Minä olen aivan yksin talossa. Odottelin vain tätä. Tietysti jäljennös on parempi kuin alkuperäinen. Jos alkuperäinen paperi puuttuisi, muuttaisivat he kaiken. Arveletteko kaiken, mitä jäljennökseen tulee, olevan vaaratonta.»

Irlantilais-amerikkalainen oli astunut työhuoneeseen ja ojenteli pitkiä jäseniään nojatuolista. Hän oli pitkä, laiha, kuusikymmenvuotias mies, jolla oli selväpiirteiset kasvot ja pieni pukinparta, joka teki hänet setä Sam'ia esittävien pilakuvien näköiseksi pääpiirteissään. Puoleksi poltettu, lionnut sikari riippui hänen suupielessään ja istuutuessaan hän sytytti sen. Valmistaudutte matkaan?» huomautti hän katsahtaessaan ympärilleen. »Sanokaa, herra», lisäsi hän katseen kohdatessa kassakaapin, josta verho nyt oli vedetty syrjään, »ettehän säilyttäne papereitanne tuossa?»

»Miksi en?»

»Hyväinen aika, tuollaisessa ammollaan auki olevassa. Ja he pitävät teitä jonkinmoisena vakoojana. Mikä hölmö hyvänsä pääsisi sen sisälle tiirikalla. Jos minä olisin tiennyt, että minun jokainen kirjeeni tulisi olemaan irrallaan tuontapaisessa esineessä, enpä toden totta olisi kirjoittanut teille ensinkään.»

»Olisipa kovin vaikeata minkään aseen avulla valloittaa tuota kaappia», vastasi von Bork. »Te ette voisi leikata tuota metallia millään aseella.»

»Entä lukko?»

»Ei, se on kaksinkertainen yhdyslukko. Tiedättehän, millainen se on?»

»Selittäkää minulle», sanoi amerikkalainen.

»No hyvä, tarvitsette sekä sanan että joukon numeroita, ennenkuin voitte saada lukon toimimaan.» Hän nousi ja osoitti kaksinkertaista säteilevää auringonkehrää avaimen reiän ympärillä. »Tämä ulommainen on kirjaimille, sisimmäinen numeroille.»

»Hyvä, hyvä, sepä oivallista.»

»Se ei näet olekaan aivan niin yksinkertaista kuin arvelitte. Neljä vuotta sitten teetin tämän, ja mitä luulette minun valinneen sanaksi ja numeroksi?»

»En voi arvata.»

»No niin, valitsin elokuun sanaksi ja 1914 numeroiksi, ja tässä olemme.»

Amerikkalaisen kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja ihailuaan.

»Toden totta, sepä oli sukkelata! Te teitte siitä oivallisen esineen.»

»Niinpä niin, harva meistä olisi sittenkään arvannut päivämäärää. Tässä se on, ja minä suljen sen huomenaamuna.»

»No hyvä, arvaan, että te määräätte minunkin puolestani. Minä en jää tähän kirottuun maahan yksin. Viikossa tai vähemmässäkin ajassa minun nähdäkseni John Bull on seisova takajaloillaan ja tömistelevä. Minä mieluummin pitäisin häntä silmällä veden takaa.»

»Mutta tehän olette Amerikan kansalainen?»

»No niin, olihan Jack James'kin amerikkalainen, mutta hän siitä huolimatta viettää aikaansa Portland’issa. Brittiläiseen ei vaikuta se, että olet Amerikan kansalainen. »Täällä vallitsee brittiläinen laki ja järjestys», sanoo hän. Sivumennen sanoen, herra, puhelussamme Jack James’ista näyttää minusta siltä, että te ette suurestikaan koeta salata miehiänne.»

»Mitä tarkoitatte?» kysyi von Bork terävästi.

»No niin, tehän olette heidän esimiehensä, ettekö ole? Teidän on pidettävä huoli siitä, etteivät he joudu kiinni. Mutta he joutuvat kiinni, ja milloin te olette pelastanut heitä? Esimerkiksi James —»

»Se oli James’in oma vika. Tiedättehän sen itse. Hän oli liian itsepäinen liikeyritykseemme.»

»James oli kovapäinen — myönnän sen. Sitten oli Hollis.»

»Se mies oli hullu.»

»No niin, hän tuli hiukan höperöksi loppupuolella. Vähemmästäkin mies tulee sellaiseksi, kun hänen täytyy näytellä aamusta iltaan satakunnan lurjuksen kanssa. Mutta sitten on Steiner.»

Von Bork säpsähti voimakkaasti ja hänen punertavat kasvonsa kalpenivat hieman.

»Mitä Steiner’istä?»

»No niin, he ovat saaneet hänet kiinni, siinä kaikki. He ryöstivät hänen varastonsa viime yönä, ja hän sekä hänen paperinsa ovat kaikki Portsmouth’in vankilassa. Te pääsette pakoon ja hän, mies parka, saa ottaa iskut vastaan ja onni on, jos hän pääsee hengissä. Sen vuoksi minä haluan päästä meren yli niin pian kuin tekin.»

Von Bork oli voimakas, itsensähillitsevä mies, mutta oli helppoa nähdä, että uutinen oli säikähdyttänyt häntä.

»Kuinka he pääsivät käsiksi Steiner’iin?» mutisi hän. »Se on pahin isku.»

»No niin, olittepa vähällä saada vielä pahemman, sillä minä luulin, etteivät he ole kaukana minun jäljiltäni.»

»Ettehän toki tarkoita totta?»

»Varmasti. Emännälleni Fratton’in tiellä tehtiin joitakin kysymyksiä, ja kuultuani siitä arvelin parhaaksi kiirehtiä matkaani. Mutta tahtoisin mielelläni tietää, herra, mistä ne lurjukset tietävät nämä asiat? Steiner on viides mies, jonka olette menettänyt sinä aikana kun minä olen ollut kanssanne tekemisissä, ja minä tiedän kuudennen nimen, jollen lähde tieheni. Kuinka selitätte sen, ja ettekö häpeä nähdessänne miestenne kukistuvan tällä tavoin?»

Von Bork karahti tulipunaiseksi. »Kuinka uskallatte puhua sillä tavoin?»

»Ellen uskaltaisi jotakin, herra, en voisi olla palveluksessanne. Mutta minä kerron teille, mitä mielessäni liikkuu. Olen kuullut, että te saksalaiset valtiomiehet ette ole pahoillanne, jos näette asiamiehenne työnsä tehtyään joutuvan pois viralta.»

Von Bork hypähti jaloilleen.

»Uskallatteko otaksua minun antaneen ilmi omat asiamieheni!»

»En vastaa siitä, herra, mutta jossakin on houkutuslintu tai risti, ja teidän alanne on keksiä, missä. En mistään hinnasta enää ottaisi mitään vaarallista suoritettavakseni. Minä lähden pieneen Hollantiin ja mitä pikemmin sitä parempi.»

Von Bork oli hillinnyt suuttumuksensa.

»Olemme olleet ystäviä liian kauan riidelläksemme nyt, kun voiton hetki on käsissä», sanoi hän. »Te olette tehnyt työnne oivallisesti ja pannut itsenne vaaralle alttiiksi, ja sitä minä en voi unohtaa. Menkää kaikin mokomin Hollantiin, ja Rotterdamista voitte astua laivaan, joka menee New Yorkiin. Ei mikään muu linja ole oleva turvallinen viikon perästä. Minä otan tuon kirjan ja pakkaan sen muiden kera.»

Amerikkalainen piti pientä pakettia kädessään, mutta ei tehnyt mitään liikettä luovuttaakseen sitä.

»Mitä tulee taikinasta?» kysyi hän.

»Mistä?»

»Palkkiosta. 500 punnasta. Konstaapeli kävi kirotun hävyttömäksi viimein, ja minun täytyi antaa hänelle vielä erikseen sata dollaria tai muutoin olisi sekä teidän että minun käynyt huonosti. »En tee mitään», sanoi hän, ja hän tarkoitti mitä sanoi, mutta viimeinen satanen teki sen. Se on maksanut minulle kaksisataa puntaa alusta loppuun, joten ei ole luultavaa, että minä annan sitä ilman etupanosta.»

»No hyvä, herra, se on kauppaehto.»

»Aivan niin. Tapahtukoon tahtonne.»

Hän istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti pankkiosoituksen, jonka repäisi irti kirjasta, mutta hän pidättäytyi antamasta sitä toverilleen. »Loppujen lopuksi, herra, koska me olemme sellaisessa suhteessa, herra Altamont», sanoi hän, en ymmärrä, miksi minä luottaisin teihin enemmän kuin te minuun. Ymmärrättekö?» lisäsi hän katsahtaen taaksepäin olkansa yli amerikkalaista. »Tuossa on pankkiosoitus pöydällä. Vaadin oikeutta saada tutkia tuota pakettia, ennenkuin otatte rahat.»

Amerikkalainen ojensi sen sanaakaan sanomatta, von Bork avasi nuoran solmun ja kaksi käärepaperia. Sitten hän istahti tuijottaen hetkisen sanattomassa hämmästyksessä pientä sinistä kirjaa edessään. Kanteen oli painettu kultaisin kirjaimin: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja. Vain silmänräpäyksen ajan sai mestarivakooja silmäillä tätä kummallisen kelpaamatonta päällekirjoitusta. Seuraavassa hän tunsi niskassaan rautaisen otteen ja hänen tuskasta vääntelevien kasvojensa edessä pidettiin kloroformisientä.

* * * * *

»Lasi vielä, Watson!» sanoi herra Sherlock Holmes, ojentaessaan pullon keisarillista tokaiji-viiniä. Suunnattoman paksu autonkuljettaja, joka oli istuutunut pöydän ääreen, ojensi lasinsa innokkaasti.

»Se on hyvää viiniä, Holmes!»

»Oivallista viiniä, Watson. Ystävämme sohvalla on vakuuttanut minulle sen olevan Franz Josefin yksityiskellarista Schönbrunnin linnasta. Saanko pyytää sinua avaamaan akkunan, sillä kloroformin haju ei edistä makuaistia.»

Kassakaappi oli raollaan ja Holmes seisten sen edessä otti pinkan toisensa perästä, tarkasti nopeasti jokaisen ja asetti sen sitten sievästi von Bork'in matkalaukkuun. Saksalainen nukkui sohvalla äänekkäästi kuorsaten, hihna käsivarsien ja toinen jalkojen ympärillä.

»Meidän ei tarvitse kiirehtiä, Watson. Meidän ei tarvitse pelätä keskeytystä. Tahtoisitteko soittaa kelloa. Talossa ei ole muita kuin vanha Martha, joka on näytellyt osansa oivallisesti. Minä hankin hänelle paikan täällä ryhtyessäni asiaan. Ah, Martha, sinä olet iloinen saadessasi kuulla, että kaikki on hyvin.»

Miellyttävä vanha nainen oli ilmestynyt oven suuhun. Hän niiasi hymyillen herra Holmesille, mutta katseli hiukan epäluuloisesti sohvalla makaavaa olentoa.

»Kaikki on hyvin, Martha. Hän ei ole ollenkaan vahingoittunut.»

»Se ilahduttaa minua, herra Holmes. Itse asiassa hän on ollut hyvä isäntä. Hän tahtoi minua lähtemään vaimonsa kanssa eilen Saksaan, mutta sehän tuskin olisi soveltunut teidän suunnitelmiinne, herra?»

»Ei mitenkään, Martha. Niin kauan kuin te olitte täällä, olin huoleton. Me odotimme tänä yönä jonkun aikaa merkkiänne.»

»Se oli sihteeri, herra.»

»Tiedän. Hänen autonsa ajoi sivuitsemme.»

»Luulin, ettei hän milloinkaan menisi. Tiesin, ettei olisi teidän suunnitelmamme mukaista kohdata häntä täällä.»

»Ei suinkaan olisikaan ollut. No niin, se vain merkitsi sitä, että me odotimme puoli tuntia tai niille vaihein, ennenkuin näin sinun lamppusi sammuvan ja tiesin tien olevan selvänä. Sinä voit tiedoittaa minulle huomenna Lontooseen, Martha, Claridge'n hotelliin.»

»Hyvä on, herra.»

»Otaksun sinulla kaikki olevan valmiina lähtöä varten.»

»Niin onkin, herra. Hän pani postiin seitsemän kirjettä tänään. Minulla on osoitteet kuten tavallista.»

»Hyvä on, Martha. Tahdon katsella niitä huomenna. Hyvää yötä. Nämä paperit», hän jatkoi, kun vanha nainen oli kadonnut, »eivät ole erittäin tärkeitä, sillä tietenkin ovat niihin sisältyvät tiedot kauan sitten lähetetyt Saksan hallitukselle. Nämä ovat alkuperäiset, joita ei olisi turvallisella tavalla voitu saada ulos maasta.»

»Sitten ei niistä ole hyötyä.»

»En menisi niin pitkälle sanoissani, Watson. Näyttäväthän ne ainakin kansallemme, mitä tiedetään ja mitä ei. Minä voin sanoa, että suuri joukko näitä papereita on tullut minun välitykselläni, eikä minun tarvinne lisätä, että ne ovat täysin epäluotettavia. Vanhuuttani kirkastaisi nähdä saksalaisen risteilijän purjehtivan Solent'in merta minun laittamien! miinavyöhykesuunnitelmien mukaan. Mutta sinä, Watson», hän pysähtyi työssään ja otti vanhaa ystäväänsä olkapäistä, »minä olen tuskin vielä nähnyt sinua päivänvalossa. Kuinka vuodet ovat sinua kohdelleet? Sinä näytät samalta lempeältä pojalta kuin ennenkin.»

»Tuntuu siltä kuin olisin kaksikymmentä vuotta nuorempi, Holmes. Harvoin olen tuntenut olevani niin onnellinen kuin saadessani sinun sähkösanomasi, jossa pyysit minua tapaamaan sinua Harwich'issa autolla. Mutta sinä, Holmes — sinä olet muuttunut sangen vähän — lukuunottamatta tuota hirveätä pujopartaa.»

»Nämä ovat uhreja, joita tehdään isänmaan puolesta», sanoi Holmes vetäen pienestä tupsustaan. »Huomenna on se oleva vain kamala muisto. Kun tukkani on leikattu ja muutamia muita pintapuolisia muutoksia tehty, niin olen epäilemättä ilmestyvä Claridge'en huomenna samanlaisena kuin olin ennen tätä amerikkalaista keskeytystä — pyydän anteeksi, Watson, minun englantilainen alkuperäni näyttää yhä olevan ilmeinen — ennenkuin tämä amerikkalainen juttu tuli tielleni.»

»Mutta sinä olit vetäytynyt syrjään, Holmes. Me kuulimme sinun elävän erakonelämää mehiläistesi ja kirjojesi keskellä pienessä maatalossa eteläisillä ylängöillä.»

»Aivan oikein, Watson. Tässä on minun loma-aikojeni työn tulos, viime vuosieni suuri työ!» Hän otti pöydältä kirjan ja luki ääneen sen koko nimen: Käytännöllinen mehiläishoidon käsikirja sekä muutamia huomautuksia kuningattaren eristämisestä. Yksin sen tein. Katso öiden mietinnön ja päivien työn hedelmää, öiden ja päivien, joina pidin silmällä pieniä työskenteleviä joukkioita, kuten kerran tarkastelin Lontoon rikoksien maailmaa.»

»Mutta kuinka sinä taas ryhdyit työhön?»

»Olen itsekin usein ihmetellyt sitä. Olisin vastustanut ulkoasiain ministeriä yksinään, mutta kun pääministerikin suvaitsi astua matalaan majaani —! Asianlaita on niin, Watson, että tämä herra sohvalla oli hiukan liian hyvä meidän kansallemme. Hän oli ainoa laatuaan. Asiat menivät huonosti, eikä kukaan voinut ymmärtää, miksi ne menivät huonosti. Asiamiehiä epäiltiin tai otettiin kiinnikin, mutta ilmeisesti oli olemassa joku voimakas keskusvoima. Oli aivan välttämätöntä päästä sen perille. Minua yllytettiin kovasti sekaantumaan asiaan. Siihen on minulta mennyt kaksi vuotta, mutta ne eivät ole olleet vailla kiihoitusta. Kun sanon, että minä lähdin Chicago’sta, sain arvonylennyksen eräässä irlantilaisessa yhdistyksessä Buffalossa, tuotin paljon puuhaa poliisiviranomaisille Skibbareenissa ja sitten sattumalta näin erään von Bork'in ala-asiamiehen, joka suositteli minua taitavana miehenä, niin olet myöntävä, että juttu oli sekava. Siitä saakka kunnioitti hän minua luottamuksellaan, josta huolimatta hänen useimmat suunnitelmansa menivät viekkaasti myttyyn ja viisi hänen parhaita asiamiehiään joutui vankeuteen. Minä pidin heitä silmällä ja vangitsin heidät, kun heidän aikansa oli tullut. No niin, herra, minä toivon, että te ette ole huonoin!»

Viimeinen huomautus oli osoitettu von Bork'ille itselleen, joka haukoteltuaan ja räpyteltyään silmiään kovasti oli maannut hiljaa kuunnellen Holmesin viimeistä selitystä. Nyt hän päästi kuuluviin raivoisan herjausten tulvan saksaksi, kasvot vääristyneinä intohimoisesti. Holmes jatkoi asiakirjojen nopeaa tutkimista vankinsa kiroillessa ja vannoessa.

»Vaikka onkin epämusikaalinen, on saksankieli kaikista kielistä ilmehikkäin», huomautti hän, kun von Bork oli vaiennut pelkästä uupumuksesta. »Ahaa! Ahaa!» hän lisäsi katsellen tarkasti erästä kalkeeripaperia, ennenkuin pani sen laatikkoon. »Tämän pitäisi sulkea toinen lintu häkkiin. Ei minulla ollut aavistustakaan, että rahastonhoitaja oli sellainen roisto, vaikka olen jo kauan pitänyt silmällä häntä. Herra von Bork, teillä on paljon vastattavananne.»

Vanki oli kohottautunut jotenkin vaikeasti sohvalla ja tuijotti hämmästyksen ja vihan sekaisella katseella vangitsijaansa.

»Minäpä maksan teille, Altamont», sanoi hän hitaasti harkiten, »vaikka se maksaisi minulle koko elämäni, niin olen maksava teille!»

»Tuo vanha suloinen laulu!» sanoi Holmes. »Kuinka usein olenkaan kuullut sen menneinä päivinä. Se oli professori Moriarty-vainajan mielilause. Eversti Sebastian Moran'in, tiedettiin myös käyttävän sitä. Ja nyt minä asun mehiläisiä viljellen eteläisillä ylängöillä!»

»Kirous sinulle, sinä kaksinainen petturi!» huusi saksalainen. ponnistellen kahleitaan vastaan ja hehkuen murhaa raivoavista silmistään.

»Ei, ei, niin hullusti ei ole laita», sanoi Holmes hymyillen. »Kuten puheestani varmasti käynee selville, ei herra Altamont’ia Chicago’sta ole ollut olemassakaan. Minä käytin häntä ja häntä ei enää ole.»

»Kuka te sitten olette?»

»On tosiaan toisarvoista, kuka minä olen, mutta koska asia näyttää teistä mielenkiintoiselta, herra von Bork, voin sanoa, että tämä ei ole ensimmäinen tuttavuuteni teidän perheenne jäsenten kanssa. Minä olen ollut useissa asioissa Saksassa ennen ja nimeni on luultavasti tuttu teille.»

»Tahtoisinpa tietää», sanoi preussilainen julmasti.

»Minä se sain aikaan eron Irene Adler'in ja Böhmin kuningas-vainajan välillä silloin kun teidän serkkunne Heinrich oli keisarillisena lähettiläänä. Minä myös pelastin kreivi von ja zu Grafenstein’in tulemasta murhatuksi. Nihilisti Klopman aikoi murhata hänet, äitinne vanhimman veljen. Minä juuri —»

Von Bork kavahti istualleen hämmästyneenä.

»On vain yksi ainoa mies», huusi hän.

»Aivan oikein», sanoi Holmes.

Von Bork voihkaisi ja vaipui takaisin sohvalle. »Ja suurin osa noista tiedoista tuli teidän välityksellänne», huusi hän. »Minkä arvoisia ne ovat? Mitä minä olen tehnyt? Se on oleva minun turmioni ikiajoiksi!»

»Se on tosiaan hiukan epäluotettavaa», sanoi Holmes. »Sitä pitäisi hiukan ehkäistä ja teillä on vähän aikaa jäljellä ehkäistä sitä. Teidän amiraalinne voikin huomata uudet pyssyt hiukan suuremmiksi kuin hän luuleekaan ja risteilijät kenties hieman lujemmiksi.»

Von Bork kuristi omaa kaulaansa epätoivossaan.

»On suuri joukko muita pikkuseikkoja, jotka epäilemättä tulevat aikanaan päivän valoon. Mutta teissä on eräs ominaisuus, joka on hyvin harvinainen saksalaisissa, herra von Bork, te olette urheilija, ettekä te ole kantava kaunaa minulle todetessanne, että te, joka olette voittanut niin paljon muita ihmisiä, vihdoin olette itse tullut voitetuksi. Loppujen lopuksi olette te tehnyt parhaanne isänmaanne puolesta ja minä omani, ja mikä olisi luonnollisempaa? Sitäpaitsi», lisäsi hän jotenkin ystävällisesti, asettaen kätensä makaavan miehen olalle, »on tämä parempi kuin kukistua jonkun halvempiarvoisen vihollisen edessä. Nämä paperit ovat nyt valmiit, Watson. Jos tahdot auttaa minua vankimme hoitelemisessa, luulen, että voimme lähteä Lontooseen heti.»

Ei ollut helppo tehtävä kuljettaa von Bork'ia, sillä hän oli voimakas ja epätoivoinen mies. Lopulta, pitäen häntä käsivarsista, kävelyttivät molemmat ystävät häntä hyvin hitaasti pitkin puutarhakäytävää, jota hän oli astellut niin ylpeän luottavaisena vastaanottaessaan kuuluisan valtiomiehen onnittelut vain joku tunti sitten. Lyhyen ottelun jälkeen hänet kohotettiin pienen auton ahtaalle istuimelle ja sidottiin vielä käsistä ja jaloista. Hänen komea matkalaukkunsa kiinnitettiin hänen taakseen.

»Toivon teillä olevan niin mukavaa kuin olosuhteet sallivat», sanoi Holmes, kun loppuvarustukset oli suoritettu. »Olisiko liian rohkeata sytyttää savuke ja panna se huulienne väliin?»

Mutta kaikki huvittaminen oli hukkaan mennyttä suuttuneen saksalaisen suhteen.

»Otaksun teidän tietävän, herra Sherlock Holmes», sanoi hän, »että jos teidän hallituksenne kannattaa teitä tässä kohtelussa, niin tulee siitä sodanjulistus.»

»Mitä teidän hallituksestanne ja kaikesta tästä kohtelusta?» sanoi Holmes taputellen matkalaukkua.

»Te olette yksityishenkilö. Teillä ei ole lupakirjaa vangita minua. Koko teko on ehdottomasti laiton ja kauhea.»

»Ehdottomasti», sanoi Holmes.

»Saksan alamaisen vangitseminen.»

»Ja hänen yksityispaperiensa varastaminen.»

»Hyvä, te tiedätte asemanne, teidän ja rikostoverinne. Jos minä huutaisin apua kulkiessamme kylän sivuitse —»

»Rakas herraseni, jos tekisitte jotain niin hullua, niin siten vain laajentaisitte meidän kyläravintoloidemme rajoitettuja nimiä antamalla meille nimikilveksi »Vastaan päristelevä saksalainen». Englantilainen on kärsivällinen olento, mutta tällä hetkellä on hänen luontonsa hiukan tulistunut ja olisi kenties yhtä hyvä olla ärsyttämättä häntä liiaksi. Ei, herra von Bork, te seuraatte meitä hiljaa ja järkevästi Scotland Yard'iin, josta voitte lähettää noutamaan ystäväänne parooni von Herling'iä nähdäksenne, ettekö vieläkin voisi täyttää sitä paikkaa, jonka hän on varannut teille lähetystössä. Mitä sinuun tulee, Watson, sinä varmaan yhdyt meihin ja toimitat vanhaa virkaasi, joten Lontoo ei ole pois tieltä. Seiso kanssani täällä pengermällä, sillä tämä voi olla meidän viimeinen häiritsemätön puhelumme.»

Molemmat ystävykset juttelivat ystävyydessä muutaman minuutin, ajan muistellen vielä kerran menneitä päiviä. Silläaikaa vääntelehti heidän vankinsa turhaan päästäkseen vapaaksi kahleista, jotka pidättivät häntä. Heidän kääntyessään vaunuun päin Holmes osoitti taakseen kuun valaisemaa merta ja pudisti miettiväisenä päätään.

»Itätuuli on nousemassa, Watson.»

»Enpä luule, Holmes. On hyvin lämmin.»

»Hyvä vanha Watson! Sinä olit ainoa kiinteä piste muuttuvaisena aikakautena. Itätuuli on nousemassa siitä huolimatta, sellainen tuuli, jollainen ei milloinkaan ole puhaltanut Englannin ylitse. Se on oleva kylmä ja katkera ja moni meistä on lakastuva sen puhaltaessa. Mutta se on sittenkin Jumalan oma tuuli ja valoisampi, parempi, voimakkaampi maa on lepäävä auringossa myrskyn tauottua. Pane auto liikkeelle, Watson, sillä on aika meidän päästä matkaan. Minulla on viidensadan markan pankkiosoitus, joka pitäisi muuttaa rahaksi aikaisin, sillä sen kirjoittaja haluaisi kyllä peruuttaa sen, jos voisi.»