Part 7

»Ajatus — otaksuma, ei muuta. Mutta tosiaan käy juttu mielenkiintoisemmaksi. Ainoa laatuaan, aivan ainoa laatuaan, ja kuitenkin miksikä ei? En näe mitään merkkiä verenvuodosta radalla.»

»Tuskin on ollutkaan.»

»Mutta ymmärtääkseni oli haava melkoisen suuri.»

»Luu oli murskautunut, mutta mitään suurta ulkonaista vammaa ei ollut.»

»Ja kuitenkin olisi voinut odottaa jonkinverran verta. Olisiko minun mahdollista tarkastaa junaa, jossa se matkustaja oli, joka kuuli putoamisen aiheuttaman mätkähdyksen sumussa?»

»Pelkään, ettei käy päinsä, herra Holmes. Juna on nyt hajoitettu ja vaunut jaeltu uudelleen.»

»Voin vakuuttaa teille, herra Holmes», sanoi Lestrade, »että jokainen vaunu on huolellisesti tutkittu. Minä näin sen itse.»

Ystäväni silmiinpistävimpiä ominaisuuksia oli se, että hän oli kärsimätön ollessaan tekemisissä älyltään itseään hitaampien henkilöiden kanssa.

»Sangen todennäköistä», sanoi hän kääntyen poispäin. »Voi sattua, etteivät ne olleet niitä vaunuja, joita minä halusin tutkia. Watson, me olemme tehneet kaiken, mitä olemme voineet täällä. Me emme enää tarvitse vaivata teitä, herra Lestrade. Minä luulen, että tutkimustemme täytyy nyt viedä meidät Woolwich'iin.»

Lontoon sillalla kirjoitti Holmes sähkösanoman veljelleen ja ojensi sen minulle, ennenkuin lähetti sen. Se kuului näin:

»Näen jotakin valoa pimeydessä, mutta se voi sammua. Joka tapauksessa ole hyvä ja lähetä lähetin mukana odottamaan paluuta Baker-kadulle täydellinen luettelo kaikista ulkomaalaisista vakoilijoista tai kansainvälisistä asiamiehistä, joiden tiedetään oleskelevan Englannissa, sekä täydellinen osoite. — Sherlock.»

»Siitä pitäisi olla apua, Watson», huomautti hän, kuume istuuduimme Woolwich'in junaan. »Me olemme tosiaan kiitollisuuden velassa veli Mycroft’ille siitä, että hän on johdattanut meidät rikosjuttuun, joka lupaa tulla todella merkitseväksi.»

Hänen innokkaat kasvonsa ilmaisivat jännittynyttä ja korkealle pingotettua tarmoa, joka osoitti minulle, että joku uusi ja ajatuksia herättävä asianhaara oli avannut eloisan ajatussarjan. Katso riippakorvaista ja luiruhäntäistä kettukoiraa sen maata loikoillessa koppinsa lähettyvillä ja vertaa sitä samaan koiraan sen juostessa silmät hehkuvina ja lihakset jännitettyinä jälkiä vainuten — sellainen muutos oli tapahtunut Holmesissa sitten aamun. Hän oli aivan toinen mies kuin tuo voimaton ja vetelehtivä olento, joka istui hiirenkarvaisessa yönutussa, joka vain muutama tunti sitten oli kierrellyt levottomasti sumun ympäröimää huonetta.

»Tässä on ainesta. Tässä on liikkumisalaa», sanoi hän. »Minä olin todella typerä, kun en ole ymmärtänyt sen mahdollisuuksia.»

»Vielä nytkin ovat ne minulle hämärät.»

»Loppu on minullekin hämärä, mutta minä olen saanut kiinni ajatuksen, joka voi johtaa meidät kauas. Miestä kohtasi kuolema muualla, ja hänen ruumiinsa oli vaunun katolla.»

»Katolla!»

»Merkillistä, eikö niin? Mutta ajattele tositapahtumia. On yhteensattuma, että se löydetään juuri siinä paikassa, missä juna kaareilee ja heiluu tullessaan käännekohtaan. Eikö siinä ole paikka, jossa voi edellyttää katolla olevan esineen putoavan? Käänne ei voisi vetää mitään esinettä junan sisältä. Joko putosi ruumis katolta tai on tapahtunut merkillinen yhteensattuma. Mutta ajattele nyt kysymystä verestä. Tietysti ei radalla tapahtunut mitään verenvuotoa, jos ruumis oli jo vuotanut verta muualla. Jokainen tosiasia itsessään herättää ajatuksia. Yhdessä niillä on moninkertainen voima.»

»Ja piletti myös todistaa samaa!» huudahdin minä.

»Aivan niin. Me emme osanneet selittää piletin puuttumista. Tämä selittäisi sen. Kaikki sopii yhteen.»

»Mutta otaksukaamme asianlaidan olevan näin. Olemme sittenkin yhtä kaukana hänen kuolemansa salaperäisen arvoituksen ratkaisusta. Se ei tosiaankaan käy yksinkertaisemmaksi, vaan yhä kummallisemmaksi.»

»Ehkä», sanoi Holmes miettiväisenä; »ehkä.» Hän vaipui hiljaiseen haaveiluun, jota kesti siihen saakka, kunnes hidaskulkuinen juna viimein ajoi Woolwich'in asemalle. Siellä hän huusi ajurin ja veti Mycroft'in paperin taskustaan.

»Meidän on tehtävä kokonainen kierros iltakäyntejä», sanoi hän. »Luullakseni vaatii herra James Walter ensiksi meidän huomiotamme.»

Tuon kuuluisan virkamiehen talo oli hieno huvila, jonka vihreät nurmikentät ulottuivat alas Thamesein asti. Kun tulimme sinne, oli sumu hälvenemässä ja heikko, välitön auringonvalo tunkeutui sen lävitse. Isännöitsijä tuli avaamaan soitettuamme.

»Herra James, herra!» sanoi hän juhlallisen näköisenä. »Herra James kuoli tänä aamuna.»

»Herranen aika!» huusi Holmes hämmästyksissään. »Kuinka hän kuoli?»

»Kenties haluaisitte astua sisälle, herra, ja tavata hänen veljensä, eversti Valentinen?»

»Kyllä, meidän on paras tehdä siten.»

Meidät johdettiin hämärästi valaistuun vierashuoneeseen, jossa seuraamme hetkistä myöhemmin liittyi muuan sangen pitkä, siro, vaaleapartainen, viidenkymmenen ikäinen mies, kuolleen tiedemiehen nuorempi veli. Hänen hurjat silmänsä, kirjavat poskensa ja kampaamaton tukkansa puhuivat kaikki äkkinäisestä iskusta, joka oli sattunut perheelle. Hän tuskin saattoi selvästi puhua siitä.

»Se oli tämä kamala häväistysjuttu», sanoi hän. »Veljeni, herra James, oli mies, joka oli sangen arka kunniastaan, eikä hän voinut elää yli sellaisen jutun. Se mursi hänen sydämensä. Hän oli aina niin ylpeä oman virkakuntansa voimasta, ja tämä oli musertava isku.»

»Me toivoimme, että hän olisi voinut antaa muutamia tietoja, jotka olisivat voineet auttaa meitä selvittämään juttua.»

»Minä vakuutan teille, että kaikki oli hänelle yhtä suuri salaisuus kuin teille ja meille kaikille. Hän oli jo antanut kaikki tietonsa poliisin käytettäviksi. Luonnollisesti ei hän epäillyt Cadogan West'in syyllisyyttä. Mutta kaikki muu oli käsittämätöntä.»

»Ettekö voi tuoda mitään uutta valoa juttuun?»

»Minä en itse tiedä mitään muuta kuin mitä olen lukenut tai kuullut. Minä en mitenkään halua olla epäkohtelias, herra Holmes, mutta tällä hetkellä me olemme sangen järkytettyjä, ja minun täytyy pyytää teitä jouduttamaan tätä haastattelua loppuun.»

»Tämä on tosiaan odottamaton käänne», sanoi ystäväni istuuduttuamme jälleen ajopeleihin. »Mietin, oliko kuolema luonnollinen vai surmasiko tuo vanhusraukka itse itsensä! Jos jälkimmäinen otaksuma olisi oikea, niin voisi sen käsittää merkiksi laiminlyödyn velvollisuuden synnyttämistä itsesyytöksistä. Se kysymys on meidän lykättävä tulevaisuuden ratkaistavaksi. Nyt poikkeamme Cadogan West'in kotiin.»

Pienessä, mutta hyvin hoidetussa talossa kaupungin laidassa asui murheellinen äiti. Vanha rouva oli liian sekaisin surusta ollakseen meille millään tavoin hyödyksi, mutta hänen rinnallaan oli kalpea nainen, joka esitti itsensä neiti Violet Westbury'ksi, vainajan kihlatuksi ja viimeiseksi, joka oli nähnyt hänet tuona kohtalokkaana yönä.

»Minä en voi selittää sitä, herra Holmes», sanoi hän. »Minä en ole voinut sulkea silmiäni murhenäytelmän tapahduttua, olen aina vain ajatellut ja ajatellut, yöt, päivät, mikä sen oikea merkitys voisi olla. Arthur oli maailman vilpittömin, kohteliain, isänmaallisin mies. Hän olisi ennemmin leikannut oikean kätensä poikki kuin myynyt valtiosalaisuutta, joka oli uskottu hänen säilytettäväkseni. Se on luonnotonta, mahdotonta, nurinkurista jokaisen mielestä, joka tunsi hänet.»

»Entä tosiasiat, neiti Westbury?»

»Niin, niin; myönnän, etten, voi selittää niitä.»

»Oliko hän jollain tavoin rahan puutteessa?»

»Ei; hänen tarpeensa olivat sangen pienet ja hänen palkkansa runsas. Hän oli säästänyt muutamia tuhansia ja meidän piti mennä naimisiin uuden vuoden aikaan.»

»Eikö hänessä ollut mitään merkkejä mielenkiihoituksesta? Kuulkaapa, neiti Westbury, olkaapa täysin avomielinen meille.»

Toverini nopea silmä oli keksinyt hänen tavassaan jonkinlaisen muutoksen. Nainen punastui ja epäröi.

»Niin», sanoi hän viimein. »Minulla oli se tunne, että hänen mieltään painoi jokin seikka.»

»Kauanko aikaa?»

»Vain viimeisen viikon ajan tai niille vaihein. Hän oli miettiväinen ja kiusaantunut. Kerran minä ahdistin häntä siitä. Hän myönsi, että oli tosiaan jotain ja että se koski hänen virkaelämäänsä. 'Se on liian vakavaa minulle voidakseni puhua edes sinun kanssasi siitä', sanoi hän. Minä en voinut saada tietää mitään muuta.»

Holmes näytti vakavalta.

»Jatkakaa, neiti Westbury. Vaikka se näyttäisi olevan häntä vastaankin, jatkakaa. Me emme voi sanoa, mihin se voi johtaa.»

»Todellakaan ei minulla ole muuta kertomista. Kerran tai kahdesti näytti minusta kuin hän olisi ollut kertomaisillaan minulle jotakin. Hän puhui eräänä iltana salaisuuden tärkeydestä, ja minä hiukan muistelen hänen sanoneen, että epäilemättä ulkomaalaiset vakoojat maksaisivat paljon saadakseen sen.»

Ystäväni kasvot kävivät yhä vakavammiksi.

»Onko muuta?»

»Hän sanoi, että me olemme leväperäisiä sellaisissa asioissa — että petturin olisi helppo saada suunnitelmat.»

»Aivan äskettäinkö hän teki sellaisen huomautuksen?»

»Niin, aivan äskettäin.»

»No, kertokaa meille nyt viimeisestä illasta.»

»Meidän piti mennä teatteriin. Sumu oli niin sankka, että ajurista ei ollut hyötyä. Me kävelimme, ja tiemme kulki aivan viraston läheltä. Äkkiä hän syöksyi pois sumuun.»

»Sanomatta sanaakaan?»

»Hän huudahti; siinä kaikki. Minä odotin, mutta hän ei palannut. Sitten minä kävelin kotiin. Seuraavana aamuna, sen jälkeen kuin virasto oli avattu, tultiin kyselemään. Noin kello kaksitoista kuulimme hirveän uutisen. Oi, herra Holmes, jos voisitte vain pelastaa hänen kunniansa! Se oli hänelle niin suuriarvoinen!»

Holmes pudisti päätään surullisena.

»Tule, Watson», sanoi hän, »tiemme kulkee muuanne. Seuraava pysähdyspaikkamme täytyy olla virastossa, josta paperit otettiin.»

»Oli kyllin musta jo ennen tämän nuoren miehen asia, mutta kyselymme tekevät sen vielä mustemmaksi», huomautti hän ajurin ajaa körötellessä eteenpäin. »Hänen lähestyvä avioliittonsa antaa aiheen rikokseen. Hän tahtoi tietysti rahaa. Ajatus oli hänen aivoissaan, koska hän puhui siitä. Hän teki tytöstä miltei rikostoverin kertomalla tälle suunnitelmastaan. Se on kaikki sangen pahasti.»

»Mutta varmaankin, Holmes, merkitsee luonnekin jotakin? Entä miksi hän jätti tytön kadulle ja syöksyi pois tehdäkseen valtiorikoksen?»

»Aivan niin. Voi tosiaan tehdä vastaväitteitä. Mutta niitä vastassa on hirveä juttu itse.»

Herra Sidney Johnson, vanhempi kirjanpitäjä, oli meitä vastassa virastossa ja otti meidät vastaan sillä kunnioituksella, jonka toverini käyntikortti aina herätti. Hän oli laiha, juro, keski-ikäinen, silmälaseilla varustettu mies, jonka posket olivat kuopalla ja kädet vapisivat sen hermostuttavan jännityksen johdosta, jonka alaisena hän oli ollut.

»Asiat ovat huonosti, herra Holmes, sangen huonosti! Oletteko kuullut päällikön kuolemasta?»

»Me olemme juuri tulossa, hänen kodistaan.»

»Paikka on epäjärjestyksen vallassa. Päällikkö kuollut, Cadogan West kuollut, paperimme varastetut. Ja kuitenkin, sulkiessamme virastomme maanantai-iltana, oli meidän virastomme yhtä hyvässä kunnossa kuin mikä muu virasto tahansa. Hyvä Jumala, on kaameata ajatella sitä! Että West, josta vähimmin kaikista ihmisistä olisi sitä luullut, olisi tehnyt sellaisen rikoksen!»

»Te olette siis varma hänen syyllisyydestään?»

»Minä en voi nähdä mitään muuta keinoa selittää asia. Ja kuitenkin olisin minä luottanut häneen kuin itseeni.»

»Mihin aikaan suljettiin virasto maanantaina?»

»Kello viisi.»

»Suljitteko te sen?»

»Minä menen aina viimeisenä ulos.»

»Missä olivat suunnitelmat?»

»Tuossa kaapissa. Minä panin ne itse sinne.»

»Eikö rakennuksella ole minkäänlaista vartijaa?»

»On; mutta hänellä on muitakin virastoja vartioitavinaan. Hän on vanha sotamies ja mitä luotettavin mies. Hän ei nähnyt mitään sinä iltana. Mutta olihan sumu sangen sankka.»

»Otaksukaamme Cadogan Westin tahtoneen tulla rakennukseen virkatuntien jälkeen; hänhän olisi tarvinnut kolme avainta, eikö niin, ennenkuin voi päästä papereihin käsiksi.»

»Olisi kylläkin. Ulko-oven avaimen, viraston ja kaapin avaimen.»

»Vain herra James Walter'illa ja teillä oli nuo avaimet?»

»Minulla ei ollut mitään avaimia oviin, ainoastaan kaappiin.»

»Oliko herra James järjestyksen mies tavoiltaan?»

»Oli, luullakseni. Tiedän, mitä noihin kolmeen avaimeen tulee, että hän piti niitä aina samassa renkaassa. Minä olen usein nähnyt ne siellä.»

»Ja tuo rengas meni hänen mukanaan Lontooseen?»

»Hän sanoi niin.»

»Ja teidän avaimenne on aina ollut hallussanne?»

»Niin on, aina.»

»Siinä tapauksessa on West'illä, jos hän on syyllinen, täytynyt olla kaksoiskappale. Ja kuitenkaan ei hänen ruumiiltaan löydetty sellaista. Toinen kohta: jos joku tämän viraston kirjanpitäjä halusi myydä suunnitelmat, niin eikö olisi ollut yksinkertaisempaa jäljentää ne itse kuin ottaa alkuperäisiä, kuten nyt tehtiin?»

»Vaatisi melkoista teknillistä taitoa jäljentää suunnitelmia pätevästi.»

»Mutta minä otaksun, ettei herra James’illa eikä teillä eikä West’illä ollut vaadittavaa teknillistä taitoa?»

»Epäilemättä meillä oli, mutta pyydän, ettette vetäisi minua juttuun, herra Holmes. Mitä hyötyä on meidän tämäntapaisista arveluistamme, kun alkuperäiset suunnitelmat todella löydettiin West’iltä?»

»No niin, on tosiaan merkillistä, että hän olisi antautunut alttiiksi vaaralle ottamalla alkuperäiset, jos hän olisi turvallisesti voinut ottaa jäljennökset, mikä olisi yhtä hyvin vastannut hänen etujaan.»

»Merkillistä epäilemättä — ja kuitenkin hän teki siten.»

»Kaikki kyselyt tässä asiassa paljastavat jotakin selittämätöntä. Nyt puuttuu vielä kolme paperia. Ne ovat ymmärtääkseni juuri välttämättömät paperit.

»Niin on asianlaita.»

»Tahdotteko sillä sanoa, että joku, jolla on hallussaan nämä kolme paperia, voisi ilman noita seitsemää muuta rakentaa Bruce-Partington’in vedenalaisen?»

»Minä ilmoitin siten amiraliteetille. Mutta tänään olen tarkastanut uudelleen paperit, enkä ole siitä aivan varma. Eräässä takaisin saaduista papereista on piirrettynä kaksinkertaiset venttiilit itsesovittelevine lovineen. Ennenkuin muukalaiset ovat itse keksineet sen, eivät he voi rakentaa venettä. Tietysti he voivat pian voittaa sen vaikeuden.»

»Mutta nuo kolme puuttuvaa piirustusta ovat tärkeimmät?»

»Epäilemättä.»

»Luvallanne, luulen nyt tekeväni kierroksen koko tämän alueen ympäri. En nyt muista muuta, mitä minä haluaisin kysellä.»

Hän tutki kaapin lukon, huoneen, oven ja lopuksi akkunan rautaiset luukut. Vasta ollessamme ulkona nurmikolla heräsi hänen mielenkiintonsa voimakkaasti. Akkunan ulkopuolella oli laakeripensas ja useita sen oksia oli joko taivutettu tai taitettu. Hän tutki huolellisesti linssinsä avulla niitä ja senjälkeen eräitä hämäriä ja epäselviä merkkejä maassa sen alla. Lopuksi hän pyysi pääkirjanpitäjää sulkemaan rautaluukut ja osoitti minulle, että ne töin tuskin sulkeutuivat keskellä ja että kenen tahansa olisi mahdollista ulkopuolelta nähdä, mitä huoneessa tapahtui.

»Kolmen päivän viivytys on hävittänyt kaikki todistukset. Ne voivat merkitä jotakin tai ei mitään. Hyvä, Watson, en luule Woolwich'in voivan auttaa meitä edemmäs. Me olemme saaneet pienen sadon. Saammepa nähdä, käykö meidän Lontoossa paremmin.»

Kuitenkin saimme yhden lyhteen lisää satoomme, ennenkuin läksimme Woolwich'in asemalta. Matkalipputoimiston virkailija saattoi sanoa meille varmuudella nähneensä Cadogan West'in — jonka hän tunsi ulkonäöltä hyvin — maanantai-iltana, ja että tämä oli matkustanut junalla 8,15 Lontooseen Lontoon sillalle. Hän oli yksin ja osti kolmannen luokan menopiletin. Virkailijaa oli hämmästyttänyt hänen kiihtynyt ja hermostunut käytöksensä. Hän oli ollut niin säikähtynyt, että hän tuskin saattoi korjata rahat, jotka sai takaisin, ja virkailija oli auttanut häntä tässä. Silmäys aikatauluun osoitti, että juna 8,15 oli ensimmäinen, jolla West'in oli mahdollista lähteä jätettyään naisen noin 7,30.

»Rakentakaamme uudelleen, Watson», sanoi Holmes puolen tunnin vaitiolon jälkeen. »Minä en luule meillä milloinkaan yhteisten tutkimustemme joukossa olleen rikosjuttua, jonka jäljille olisi ollut vaikeampi päästä. Jokainen uusi edistysaskel, jonka voimme ottaa, paljastaa uuden aukon takana. Ja kuitenkin olemme varmaankin edistyneet kutakuinkin suuresti.

»Woolwich'issa tekemiemme tiedustelujen tulokset ovat, pääasiallisesti olleet nuorta Cadogan West'iä vastaan; mutta todistukset akkunan luona viiltäisivät hänelle suotuisampaan otaksumaan. Otaksukaamme, esimerkiksi, että häntä oli lähestynyt joku ulkomaalainen asiamies. Se on voinut tapahtua sellaisten takauksien vallitessa, jotka estivät häntä puhumasta siitä, ja kuitenkin askarruttivat hänen ajatuksiaan siihen suuntaan, jonka hänen huomautuksensa morsiamelleen ilmaisivat. Hyvä. Nyt tahdomme otaksua, että hän mennessään teatteriin tuon nuoren naisen kera äkkiä sumussa näki vilahdukselta tämän saman asiamiehen kulkevan virastoon päin. Hän oli tulinen mies ja ripeä päätöksissään. Kaikki sai väistyä velvollisuuden tieltä. Hän seurasi miestä, pääsi akkunan luo, näki asiapaperien viennin ja ajoi takaa varasta. Täten voitamme sen vastaväitteen, ettei kukaan ottaisi alkuperäisiä, jos hän voi tehdä jäljennökset. Tämän ulkopuolella olevan täytyi ottaa alkuperäiset. Niin pitkälle on se johdonmukaista.»

»Mikä on seuraava askel?»

»Sitten tulemme vaikeuksiin. Kuvittelisi sellaisten olosuhteiden vallitessa nuoren Cadogan West’in ensimmäisen toimenpiteen olleen ottaa kiinni varas ja tehdä hälyytys. Miksi hän ei tehnyt siten? Olisikohan paperien varas voinut olla ylempi virkamies? Se selittäisi West’in käytöksen. Tai olisiko varas päässyt West'iä pakoon sumussa ja West lähtenyt Lontooseen ennättääkseen ehkäisemään häntä pääsemästä omaan asuntoonsa, otaksuen silloin hänen tienneen, missä se asunto oli? Vaatimus mahtoi olla kovin pakottava, koska hän jätti tyttönsä seisomaan sumuun eikä ensinkään yrittänyt antaa hänelle tietoja. Tässä kadotamme jäljet, on olemassa ammottava kuilu kaikkien otaksumien ja sen seikan välillä, että West’in ruumis makasi keskikaupungin junan katolla, taskussa seitsemän paperia. Nyt on vaistoni ryhdyttävä tehtävään toisesta päästä. Jos Mycroft on antanut meille osoiteluettelon, niin meidän lienee mahdollista saada käsiimme miehemme ja seurata kaksia jälkiä yksien asemesta.»

* * * * *

Tosiaankin odotti meitä kirje Baker-kadulla. Hallituksen lähetti oli tuonut sen pikaisesti. Holmes katsahti sitä ja heitti sen minulle.

»On paljon pikku väkeä, mutta harvoja, jotka voisivat käsitellä niin suurta asiaa. Ainoat huomion arvoiset ovat Adolph Meyer, Great George-katu 13, Westminster; Louis La Rothière, Campden Mansions, Notting Hill; ja Hugo Oberstein, Caulfield Gardens, Kensington. Viimemainitun tiedettiin olleen kaupungissa maanantaina ja nyt kerrotaan hänen matkustaneen. Olen iloinen kuullessani sinun nähneen hiukan valoa. Ministeristö odottaa sinun lopullista kertomustasi mitä suurimmalla levottomuudella. Korkeimmasta paikasta on saapunut painavia esityksiä. Valtion koko poliisivoima on takanasi, jos sitä tarvitsisit. —

Mycroft.»

»Pelkään», sanoi Holmes hymyillen, »etteivät kuningattaren kaikki hevoset ja kaikki miehet voi auttaa tässä asiassa.» Hän oli levittänyt auki suuren Lontoon karttansa ja kumartui innokkaana sitä tarkastamaan. »Hyvä, hyvä», sanoi hän heti huudahtaen tyytyväisyydestä, »asiat kääntyvät vihdoinkin meille hiukan myötäisiksi. No niin, Watson, luulen vilpittömästi meidän lopultakin selvittävän sen.» Hän läimäytti minua olalle äkkinäisessä hilpeyden puuskassa. »Nyt menen ulos vain ottaakseni selvää paikoista. En tahdo tehdä mitään ilman uskottua toveriani ja elämäkertani kirjoittajaa. Jää sinä tänne ja on luultavaa, että näet minut jälleen tunnin tai parin kuluttua. Jos aika käy pitkäksi, ota paperia ja kynää ja ala kertomuksesi siitä, kuinka me pelastimme valtion.»

Minä tunsin heijastuksen hänen ylpeydestään omassa mielessäni, sillä tiesin hyvin, ettei hän poikkeaisi niin kauas tavallisesta käytöksensä yksivakaisuudesta, ellei riemuun olisi kyllin syytä. Minä odotin koko pitkän marraskuun illan kärsimättömänä hänen paluutaan. Vihdoin, hiukan jälkeen yhdeksän, saapui eräs lähetti tuoden kirjeen:

»Syön päivällistä Goldini'n ravintolassa, Gloucester Road’illa Kensingtonissa. Ole hyvä ja tule luokseni sinne. Tuo mukanasi päällystakki, salalyhty, taltta ja revolveri — S. H.»

Se oli sievoinen varustus kunnioitettavan kaupunkilaisen kantaa hämärien, sumunverhoamien katujen lävitse. Minä tuppasin ne kaikki tarkoin päällystakkiini ja ajoin suoraa päätä ilmoitettuun paikkaan. Siellä istui ystäväni pienen, pyöreän pöydän ääressä komean italialaisen ravintolan oven lähellä.

»Oletko syönyt mitään? Sitten juo kanssani kahvia ja curacao'a. Koettelepa omistajan sikaria. Ne ovat vähemmän myrkyllisiä kuin voisi odottaa. Onko sinulla vehkeet?»

»Ne ovat täällä, päällysnutussani.»

»Oivallista. Annapas kun kerron sinulle lyhyesti; mitä olen tehnyt, ja hiukan viittaan siihen, mitä olen tekemäisilläni. Nyt sinulle pitää olla selvänä, että tämän nuoren miehen ruumis asetettiin junan katolle. Se kävi selväksi sinä hetkenä, jolloin totesin sen tosiasian, että hän oli pudonnut katolta eikä vaunusta.»

»Eikö sitä olisi voitu pudottaa sillalta?»

»Minä sanoisin sen mahdottomaksi. Jos tutkit katot, olet näkevä niiden olevan hieman pyöristettyjä eikä niiden ympärillä ole aitausta. Senvuoksi voimme sanoa varmuudella, että nuori Cadogan West oli asetettu katolle.»

»Kuinka hänet oli voitu asettaa sinne?»

»Juuri siihen kysymykseen oli meidän vastattava. On vain, yksi mahdollinen keino. Tiedät, että maanalainen rautatie kulkee tunneleista vapaana muutamin paikoin Westend'issä. Minä muistin hämärästi, että olin matkustaessani sitä tietä nähnyt sattumalta akkunoita pääni päällä. Nyt oleta junan pysähtyneen sellaisen akkunan alla. Olisiko mitenkään vaikeata asettaa ruumis katolle?»

»Se näyttää sangen vähän luultavalta.»

»Meidän on palattava siihen vanhaan aksiomiin, että kun kaikki muut mahdolliset asianhaarat puuttuvat, niin sen mikä jää jäljelle, oli se sitten miten uskomatonta hyvänsä, täytyy olla totta. Tässä ovat kaikki muut mahdollisuudet puuttuneet. Kun huomasin johtavassa asemassa olevan kansainvälisen asiamiehen, joka oli juuri lähtenyt Lontoosta, asuvan eräässä talorivissä, joka oli maanalaisen rautatien vieressä, ilostuin niin kovin, että sinä hiukan hämmästyit minun äkkinäistä riemuani.»

»Oi, siitäkö se johtui todellakin?»

»Niin, siitä. Herra Hugo Oberstein, Caulfield Gardens 13, oli tullut mielenkiintoni esineeksi. Minä alotin toimintani Gloucester Road'in asemalta, missä eräs avulias virkailija käveli kanssani pitkin rataa ja salli minun saada tyydytyksekseni tietää ei ainoastaan, että Caulfield Garden’in taka-akkunat antavat radalle, vaan myös sen tärkeämmän tosiasian, että erään suuremman rautatien yhtymäkohdassa pysähdytetään maanalaiset junat usein juuri sillä kohdalla muutamaksi minuutiksi.»

»Oivallista, Holmes! Sinä olet päässyt perille!»

»Niin pitkälle, niin pitkälle, Watson. Me edistymme, mutta päämäärä on kaukana. No niin, nähtyäni Caulfield Garden'in takaosan menin katsomaan etusivua ja tulin vakuutetuksi siitä, että lintu oli kuitenkin lentänyt pois. Se on melkoisen suuri talo, jonka ylimmät huoneet ovat sisustamattomat, mikäli minä voin arvioida. Oberstein asui siellä yhden ainoan kamaripalvelijan kera, joka oli luultavasti liittolainen ja jolla oli hänen täydellinen luottamuksensa. Meidän on pidettävä mielessämme, että Oberstein on matkustanut mannermaalle käyttämään saalistaan, mutta hän ei edes ajatellut pakoa, sillä hänellä ei ollut mitään syytä pelätä vangitsemiskäskyä, eikä varmaan hänen mieleensäkään juolahtanut ajatus asianharrastajan toimeenpanemasta kotitarkastuksesta. Kuitenkin aiomme tehdä juuri sen.»

»Emmekö voisi hankkia vangitsemiskäskyä ja laillistuttaa sitä?»

»Tuskinpa vain.»

»Mitä voimme tehdä?»

»Emme voi sanoa, mitä kirjeenvaihto voisi saada aikaan tässä.»

»Minä en pidä siitä, Holmes.»

»Rakas ystäväni, sinun tulee olla vahdissa kadulla. Minä suoritan rikollisen osan. Ei ole nyt aikaa menetettävänä pikkuseikkoihin. Ajattelepa Mycroft’in kirjettä, amiraliteettiä, ministeristöä, ylhäistä henkilöä, joka odottaa uutisia. Meidän on pakko mennä.»

Vastaukseni oli, että nousin pöydästä.

»Olet oikeassa, Holmes. Meidän on pakko mennä.»

Hän hypähti seisoalleen ja pudisti kättäni.

»Tiesin, ettet peräytyisi lopultakaan», sanoi hän ja hetken ajan näin hänen silmissään jotakin, joka muistutti hellyyttä enemmän kuin mikään ilme, jota olen milloinkaan nähnyt. Seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas oma käskevä, käytännöllinen itsensä.

»Sinne on noin puoli penikulmaa, mutta ei ole mitään kiirettä. Kävelkäämme», sanoi hän. »Älä pudota vehkeitä, pyydän. Sinun vangitsemisesi epäluulonalaisena henkilönä olisi mitä onnettomin käänne.»

Caulfield Gardens oli noita leveäpäätyisiä, pylväillä ja pylväskäytävällä varustettuja talorivejä, jotka ovat niin silmiinpistävä tuote Victorian hallitusajan keskikaudelta Lontoon Westend'issä. Viereisessä asumuksessa näytti olevan lasten kutsut, sillä nuorten äänien iloinen sorina ja pianon rimputus kaikui yössä. Sumua oli yhä kaikkialla, kätkien meidät ystävälliseen verhoonsa. Holmes oli sytyttänyt lyhtynsä ja valaisi sen loistolla jykevää ovea.

»Tämä on vakava tehtävä», sanoi hän. »Se on varmaankin yhtä hyvin salvattu kuin lukittu. Meidän on paras mennä pihalle. Siellä on oivallinen kaarikäytävä tuolla alhaalla sen tapauksen varalta, että liian virkaintoinen poliisi sekaantuisi asiaan. Anna minulle kätesi, Watson, ja minä teen samoin sinulle.»

Minuutin kuluttua olimme molemmat pihalla. Tuskin olimme ennättäneet synkkään varjoon, ennenkuin poliisin askeleet kuuluivat sumusta ylhäältä. Kun niiden pehmeä rytmi hälveni pois, kävi Holmes alemman oven kimppuun. Minä näin hänen kumartelevan ja ponnistelevan, kunnes se kovalla ryskeellä lensi auki. Me juoksimme pimeään käytävään sulkien pihalle johtavan oven takanamme. Holmes kulki edellä mutkikkaita, matottomia portaita. Hänen lyhtynsä keltainen pieni valovirta loisti matalaan akkunaan.

»Kas tässä olemme, Watson — tämän täytyy olla juuri se.» Hän avasi sen ja hänen tätä tehdessään kuului matala karhea surina, joka kasvoi kasvamistaan äänekkääksi mylvinäksi junan syöksyessä ohitsemme pimeydessä. Holmes kuljetti valoaan pitkin akkunan aluspuuta. Se oli paksun noen peitossa, joka oli noussut ohikulkevista vetureista, mutta mustaa pintaa oli toisin paikoin töhritty ja hangattu.

»Voit nähdä, missä he pitivät ruumista. Hei, Watson, mitä tämä on? Ei voi olla epäilystäkään siitä, ettei tämä olisi verta.» Hän osoitti epäselviä erivärisiä pilkkuja akkunan puuaineessa. »Tässä sitä on myöskin portaiden kivillä. Todistus on täydellinen. Olkaamme täällä siksi kunnes joku juna pysähtyy.»

Meidän ei tarvinnut kauan odottaa. Juuri seuraava juna ähkyi tunnelista ulos, kuten ennen, mutta hiljensi vauhtiaan päästyään aukealle, ja sitten, jarrujen vikistessä pysähtyi allamme. Akkunan reunukselta ei ollut neljää jalkaakaan vaunujen katolle. Holmes sulki oven pehmeästi.

»Sikäli olemme julistetut syyttömiksi», sanoi hän. »Mitä arvelet siitä, Watson?»

»Mestarinäyte. Et ole milloinkaan kohonnut korkeammalle.»

»En voi olla yhtä mieltä kanssasi siitä asiasta. Siitä hetkestä lähtien, jolloin kuvittelin mielessäni ruumiin olleen katolla, mikä ei tosiaan ollutkaan vaikea kuvitella, seurasi loppu välttämättömästä. Ellei juttuun olisi sekaantunut niin tärkeitä asioita, olisi se tällä asteella merkityksetön. Vaikeutemme ovat yhä edessämme. Mutta kenties me voimme täältä löytää jotakin, joka voi auttaa meitä.»

Me olimme kiivenneet keittiön portaita ja asetuimme ensimmäisessä kerroksessa sijaitseviin huoneisiin. Yksi oli ruokailuhuone, jäykästi kalustettu eikä siinä ollut mitään mielenkiintoista. Jäljellä oleva huone osoittautui lupaavammaksi, ja seuralaiseni ryhtyi järjestelmälliseen tutkimiseen. Siellä oli sikin sokin kirjoja ja papereita, ja sitä oli ilmeisesti käytetty työhuoneena. Nopeasti ja järjestelmällisesti käänsi Holmes nurin narin laatikon toisensa perästä ja kaapin toisensa jälkeen, mutta hänen ankaria kasvojaan ei valaissut ainoakaan menestyksen sytyttämä välkähdys. Tunnin kuluttua ei hän ollut pitemmällä kuin alkaessaan.

»Tuo viekas koira on peittänyt jälkensä», sanoi hän. »Hän ei ole jättänyt mitään syyttämään itseään rikoksesta. Hänen vaarallinen kirjeenvaihtonsa on hävitetty tai viety pois. Tämä on viimeinen mahdollisuutemme.»

Se oli pieni tinainen kassa-arkku kirjoituspöydällä. Holmes mursi sen auki talttansa avulla. Siellä oli useita paperirullia, jotka oli kirjoitettu täyteen kuvioita, ja laskelmia ilman ainoatakaan viittausta, joka olisi osoittanut, mihin ne kuuluivat. Uudistuvat sanat »vedenpaine» ja »paine neliötuumaa kohti» viittasivat mahdollisesti vedenalaiseen. Holmes heitti ne kaikki kärsimättömänä syrjään. Jäljelle jäi vain muuan kuori, jonka sisällä oli joitakin pieniä sanomalehtileikkeleitä. Hän pudisteli ne pöydälle ja äkkiä minä näin hänen innokkaista kasvoistaan, että hänessä oli syttynyt toiveita.

»Mitä tämä on, Watson? Hä? Mitä tämä on? Luettelo tiedonannoista erään sanomalehden ilmoituksissa. Daily Telegraph'in sekalaisten ilmoitusten palsta painosta ja paperista päättäen. Ei mitään päivämäärää — mutta tiedot järjestäytyvät itsestään. Tämän täytyy olla ensimmäinen:

'Toivoin saavani kuulla pikemmin. Ehtoihin suostuttu. Kirjoita täydellisesti kortilla ilmoitetulla osoitteella. — Pierrot.'

»Sitten seuraa: 'Liian sekava kuvailtavaksi. Täytyy saada täydellinen kertomus. Tavara odottaa sinua kunhan esineet ovat luovutetut. — Pierrot.'

»Sitten tulee: 'Asia on kiireellinen. On pakko peruuttaa tarjous, ellei sopimusta täytetä. Tee kirjeellisesti sopimus. Vahvistan ilmoituksella. — Pierrot.'

»Lopuksi: 'Maanantai-iltana kello yhdeksän jälkeen. Kaksi koputusta. Vain me. Älä ole niin epäluuloinen. Maksu kovassa rahassa, kun tavarat on luovutettu. — Pierrot.'

»Tosiaankin täydellinen todistus, Watson. Jospa vain voisimme päästä käsiksi toisessa päässä olevaan mieheen!» Hän istui ajatuksiinsa vaipuneena naputellen sormillaan pöytään. Lopulta hän hypähti seisomaan.

»No niin, kenties se loppujen lopuksi ei olekaan niin vaikeata. Täällä ei ole enää mitään tekemistä, Watson. Luulen, että voimme ajaa Daily Telegraph’in toimistoon ja siten päättää hyvän päivätyön.»

* * * * *

Mycroft Holmes ja Lestrade olivat tulleet sovittuun aikaan aamiaisen jälkeen seuraavana päivänä luoksemme ja Sherlock Holmes oli kertonut heille edellisen päivän toimet. Ammattipoliisi pudisti päätään, kun tunnustimme tehneemme murtovarkauden.

»Näitä emme voi tehdä poliisilaitoksella, herra Holmes», sanoi hän. »Ei ihme, että saavutatte suurempia tuloksia kuin me. Mutta näinä päivinä te tulette menemään liian pitkälle ja saatte nähdä itsenne ja ystävänne pulassa.»

»Englannin, kodin ja kauneuden puolesta — hä, Watson? Marttyyrejä isänmaan alttarilla. Mutta mitä sinä siitä ajattelet, Mycroft?»

»Oivallista, Sherlock! Ihailtavaa! Mutta miten aiot menetellä?»

Holmes otti Daily Telegraph’in, joka oli pöydällä.

»Oletteko nähneet Pierrot’n ilmoitusta tänään?»

»Mitä? Uusiko?»

»Niin, tässä se on: 'Tänä iltana. Sama aika. Sama paikka. Kaksi naputusta. Äärettömän tärkeätä. Oma turvallisuutesi vaarassa. — Pierrot.'»

»Kautta Yrjänän!» huudahti Letsrade. »Jos hän vastaa tuohon, olemme saaneet hänet kiinni!»