Part 8

»Niin minäkin ajattelin pannessani ilmoituksen. Luulen, että jos te molemmat voisitte asettaa asianne niin, että tulisitte noin kello kahdeksan Caulfield Gardens’iin, saattaisimme mahdollisesti päästä hiukan lähemmäksi ratkaisua.»

* * * * *

Eräs Sherlock Holmes’in silmiinpistävimpiä luonteenominaisuuksia oli hänen kykynsä lakkauttaa aivonsa toimimasta ja siirtää ajatuksensa keveämpiin asioihin, kun hän vain oli tullut vakuutetuksi, ettei voinut enää työskennellä edistyäkseen. Muistaakseni hän syventyi koko tuoksi muistettavaksi päiväksi kirjoitelmaan Lassuksen polyfonisista moteteista.

Minulla puolestani ei ollut tätä irtautumiskykyä ja päivä tuntui senvuoksi loppumattoman pitkältä. Tehtävän suuri kansallinen tärkeys, korkeissa piireissä vallitseva jännitys, koko luonne kokeessa, jota olimme tekemässä — kaikki yhdessä vaikuttivat hermostooni. Minusta tuntui vapauttavalta, kun me vihdoin, kevyen päivällisen jälkeen, lähdimme retkellemme. Lestrade ja Mycroft kohtasivat meidät sopimuksen mukaan Gloucester Road'in asemalla. Oberstein'in talon pihalle vievä ovi oli jätetty auki edellisenä yönä ja minun oli pakko, kun Mycroft Holmes ehdottomasti ja pahastuneena kieltäytyi kiipeämästä aitauksen ylitse, mennä sisään ja avata etuhuoneen ovi. Kello yhdeksän istuimme kaikki työhuoneessa odottaen kärsivällisesti miestämme.

Kului tunti ja vielä toinenkin. Kun kello löi yksitoista, näytti suuren kirkonkellon täsmällinen lyönti soivan toiveittemme hautalaulua. Lestrade ja Mycroft vääntelivät istuimillaan ja katsahtivat kahdesti minuutissa kellojansa. Holmes istui hiljaisena ja tyynenä, silmäluomet puoleksi suljettuina, mutta joka aisti herkkänä. Hän kohotti päätään äkkinäisellä nykäyksellä.

»Hän tulee», sanoi hän.

Oven takaa oli kuulunut hiipiviä askeleita. Nyt ne palasivat. Me kuulimme ulkopuolelta haparoivaa ääntä ja sitten kaksi terävää naputusta oven koputtajalla. Holmes nousi viitaten meitä jäämään istumaan. Etuhuoneen kaasu oli vain pieni valopiste. Hän avasi ulko-oven, ja sitten, kun tumma olento hiipi hänen ohitseen, sulki ja lukitsi hän sen. »Tätä tietä», kuulimme hänen sanovan, ja hetkistä myöhemmin seisoi miehemme edessämme. Holmes oli seurannut aivan hänen kintereillään, ja kun mies kääntyi huudahtaen hämmästyksestä ja säikähdyksestä, tarttui Holmes häntä kaulukseen ja heitti hänet takaisin huoneeseen. Ennenkuin vankimme oli jälleen saavuttanut tasapainonsa, oli ovi suljettu, ja Holmes seisoi selkä sitä vasten. Mies katsoa tuijotti ympärilleen, kompastui ja kaatui tajuttomana lattialle. Sysäyksessä hänen leveälierinen hattunsa lensi pois hänen päästään, hänen kaulaliinansa valahti pois hänen huuliltaan ja siinä näkyivät eversti Valentine Walter'in pitkä, vaalea parta ja pehmeät, hienot kasvonpiirteet.

Holmes vihelsi yllätettynä.

»Tällä kertaa voit kirjoittaessasi merkitä minut aasiksi, Watson», sanoi hän. »Tämä ei ollut se lintu, jota minä etsin.»

»Kuka hän on?» kysyi Mycroft innokkaasti.

»Herra James Walterin nuorempi veli, vedenalaisen virkakunnan päämies. Niin, niin; minä näen, millaiset kortit ovat. Hän on tointumassa. Luullakseni on parasta, että jätätte tämän tutkimuksen minulle.»

Me olimme kantaneet maassa makaavan ruumiin sohvalle. Nyt nousi vankimme istualleen, katsahti ympärilleen kauhistunein ilmein ja pyyhkäisi kädellään otsaansa ikäänkuin henkilö, joka ei voi uskoa omia aistejaan.

»Mitä tämä on?» kysyi hän. »Minä tulin tänne tervehtimään herra Oberstein'iä.»

»Kaikki on tunnettua, eversti Walter», sanoi Holmes. »Kuinka englantilainen herrasmies voi käyttäytyä sillä tavoin, on minulle käsittämätöntä. Mutta koko teidän kirjevaihtonne Oberstein’in kanssa ja suhteenne häneen on meidän tiedossamme. Samaten ovat myös nuoren Cadogan West'in kuolemaa koskevat asianhaarat. Sallikaa minun neuvoa teitä hankkimaan itsellenne edes se pieni luottamus, minkä katumus ja tunnustaminen voivat synnyttää, koska on olemassa vielä muutamia yksityisseikkoja, jotka voimme saada tietää vain teidän huuliltanne.»

Mies voihkaisi ja kätki kasvonsa käsiinsä. Me odotimme, mutta hän pysyi vaiti.

»Minä voin vakuuttaa teille», sanoi Holmes, »että tärkeimmät asiat ovat jo tunnetut. Me tiedämme, että te olitte rahapulassa; että te otitte jäljennöksen veljenne hallussa olevista avaimista; ja että ryhdyitte kirjevaihtoon Oberstein'in kanssa, joka vastasi kirjeisiinne Daily Telegraph’in ilmoitussarakkeessa. Me tiedämme, että menitte virastoon sumussa maanantai-iltana, mutta että nuori Cadogan West näki teidät ja seurasi teitä, Cadogan West, jolla oli luultavasti joku syy jo entuudestaan epäillä teitä. Hän näki teidän varkautenne, mutta ei voinut nostaa hälyytystä, koska oli varsin mahdollista, että te olitte ottanut paperit veljellenne Lontooseen. Jättäen kaikki yksityiset hommansa, kuten kunnon kansalainen, jommoinen hän oli, hän seurasi teitä läheltä sumussa ja pysyi kintereillänne siksi kunnes saavuitte juuri tähän taloon. Silloin hän sekaantui asiaan ja silloin te, eversti Walter, lisäsitte petokseen hirveämmän rikoksen, nimittäin murhan.»

»Minä en sitä tehnyt! Minä en sitä tehnyt! Jumalan edessä vannon, etten tehnyt!» huudahti kurja vankimme.

»Kertokaa siis meille, kuinka Cadogan West menetti henkensä, ennenkuin te asetitte hänet junan vaunun katolle.»

»Tahdon kertoa. Vannon teille kertovani. Minä tein kaiken muun. Tunnustan sen. Se tapahtui aivan kuten te sanotte. Arvopaperipörssi — velka oli maksettava. Minä tarvitsin rahaa kipeästi. Oberstein tarjosi minulle viisituhatta. Se tapahtui pelastaakseni itseni häviöstä. Mutta murhaan olen minä yhtä syytön kuin te.»

»Mitä sitten tapahtui?»

»Hänellä oli epäilyksensä ennen, ja hän seurasi minua, kuten kuvailitte. En tiennyt siitä mitään, ennenkuin vasta ovella. Sumu oli sakea, eikä voitu nähdä kolmen kyynärän päähän. Minä olin naputtanut kolmasti ja Oberstein oli tullut ovelle. Tuo nuori mies syöksyi esiin ja vaati tietoonsa, mitä aioimme tehdä papereilla. Oberstein'illä oli lyhyt hengenpelastuskone. Hänellä oli se aina muassaan. Kun West väkivalloin tunkeutui jäljessämme taloon, löi Oberstein häntä päähän. Isku oli kohtalokas. Hän kuoli viiden, minuutin kuluttua. Siinä hän makasi etuhuoneessa, ja me olimme aivan ymmällä mitä tehdä. Silloin Oberstein keksi tämän ajatuksen junista, jotka pysähtyivät hänen taka-akkunansa alle. Mutta ensiksi hän tarkasti paperit, jotka olin tuonut. Hän sanoi kolme niistä olevan tärkeitä, ja että hänen täytyi pitää ne. 'Te ette voi pitää niitä', sanoin. 'Woohvich'issa nousee kauhea melu, jollei niitä viedä takaisin.' 'Minun täytyy pitää ne', sanoi hän, 'sillä ne ovat niin teknillisiä, että on mahdotonta siinä ajassa ottaa jäljennöksiä.' 'Silloin niiden kaikkien yhdessä täytyy vaeltaa takaisin tänä yönä', sanoin. Hän mietti hetkisen, ja sitten hän huudahti keksineensä keinon. 'Kolme pidän minä', sanoi hän. 'Toiset pistän tämän nuorukaisen taskuun. Kun hänet löydetään, pannaan koko juttu luultavasti hänen laskuunsa.' Minä en voinut keksiä mitään muuta keinoa päästä pulasta, joten teimme hänen ehdotuksensa mukaisesti. Me odotimme puoli tuntia, ennenkuin juna pysähtyi. Oli niin sakea sumu, ettei voinut nähdä mitään, eikä meidän ollut ensinkään vaikeata vierittää West'in ruumista junan päälle. Siihen loppui juttu, mikäli minä tiedän.»

»Entä veljenne?»

»Hän ei sanonut mitään, mutta hän oli kerran yllättänyt minut kopeloimassa avaimiaan, ja luulen hänen epäilleen. Minä luin hänen silmistään, että hän epäili. Kuten tiedätte, ei hän enää milloinkaan pitänyt päätään pystyssä!»

Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Mycroft Holmes katkaisi sen.

»Ettekö voi korjata asiaa? Se keventäisi omaatuntoanne ja mahdollisesti myös rangaistustanne.»

»Miten minä voisin korjata sitä?»

»Missä on Oberstein papereineen?»

»Minä en tiedä.»

»Eikö hän antanut mitään osoitetta?»

»Hän sanoi, että Hotel du Louvre'en Parisissa osoitetut kirjeet mahdollisesti saapuisivat hänelle.»

»Siinä tapauksessa on korjaaminen vielä teidän vallassanne», sanoi Sherlock Holmes.

»Tahdon tehdä kaikki voitavani. Minä en tunne tätä ihmistä kohtaan mitään erikoista hyvänsuopeutta. Hän on ollut syynä minun turmiooni ja rappeutumiseeni.»

»Tässä on paperia ja kynä. Istukaa tämän pulpetin ääreen ja kirjoittakaa saneluni mukaisesti. Osoittakaa kuoret annetulla osoitteella. Se on oikein. Nyt kirje: 'Rakas herra! — Mitä tulee kauppasopimukseemme, lienette epäilemättä huomannut nyttemmin, että eräs tärkeä yksityisseikka puuttuu. Minulla on piirustus, joka tekee sen täydelliseksi. Tämä on kuitenkin saattanut minulle erikoista vaivaa, ja minun täytyy pyytää teiltä vielä viiden sadan punnan ennakkomaksua. Minä en tahdo uskoa sitä postiin enkä ottaa vastaan muuta kuin kultaa tai seteleitä. Minä tulisin luoksenne ulkomaille, mutta se herättäisi huomiota, jos nyt lähtisin maasta. Senvuoksi odotan kohtaavani Teidät tupakkahuoneessa Charing Cross'in hotellissa kello kaksitoista lauantaina. Muistakaa, että otan vain kultaa tai englantilaisia seteleitä.' Tuo riittää sangen hyvin. Minua hämmästyttää suuresti, ellei se tuo miestämme.»

Ja niin se toikin. On historiallinen tapahtuma — sen kansan salaisen historian, joka on usein niin paljon läheisempi ja mielenkiintoisempi kuin sen julkiset ajantiedot — että Oberstein, innoissaan täyttämään elämänsä päätehtävän, meni ansaan ja joutui viideksitoista vuodeksi virumaan brittiläiseen vankilaan. Hänen matkalaukustaan löytyivät korvaamattomat Bruce-Partington'in suunnitelmat, jotka hän oli aikonut tarjota myytäväksi Europan kaikkiin laivastokeskuksiin.

Eversti Walter kuoli vankeudessa tuomionsa toisen vuoden lopulla. Mitä Holmes’iin tulee, palasi hän virkistyneenä jatkamaan kirjoitelmaansa Lassuksen polyfonisista moteteista, jonka asiantuntijat sanovat olevan tyhjentävän lausunnon asiasta. Muutamia viikkoja myöhemmin kuulin sattumalta ystäväni viettäneen päivän Windsor'issa, mistä hän palasi erittäin hieno smaragdinen koristeneula mukanaan. Kun kysyin, oliko hän ostanut sen, vastasi hän, että se oli lahja eräältä armolliselta naiselta, jonka hyväksi hänellä kerran oli ollut onni suorittaa eräs pieni palvelus. Hän ei sanonut muuta; mutta minä kuvittelen voivani arvata tuon ylevän naisen nimen, enkä ensinkään epäile tuon smaragdineulan ikuisesti pysyttävän ystäväni mielessä Bruce-Partington'in suunnitelma koskevan jutun.

JUTTU KUOLEVASTA SALAPOLIISISTA.

Rouva Hudson, jonka luona Sherlock Holmes asui, oli pitkämielinen nainen. Hänen ensimmäisessä kerroksessa sijaitseva huoneistonsa oli kaikkina vuorokauden aikoina tungokseen asti täynnä merkillisiä ja usein vastenmielisiä olentoja, ja sitäpaitsi osoitti hänen merkillinen vuokralaisensa elämässään sellaista omituisuutta ja säännöttömyyttä, jonka täytyi ankarasti koetella emännän kärsivällisyyttä. Hänen uskomaton epäsiisteytensä, hänen syventymisensä musiikkiin epätavallisina aikoina, hänen silloin tällöin harrastamansa ampumaharjoitukset revolverilla huoneessa, hänen kammottavat ja usein pahanhajuiset tieteelliset kokeensa ja väkivaltaisuuden ja vaaran ilmakehä, joka häntä ympäröi, teki hänestä Lontoon pahimman vuokralaisen. Toisaalta maksoi hän ruhtinaallisesti. Minä en epäile, ettei koko taloa olisi voitu ostaa Holmesin huoneistaan maksamilla vuokrarahoilla niiden vuosien kuluessa, jotka minä vietin hänen kanssaan.

Emäntä tunsi mitä syvintä kauhunsekaista kunnioitusta häntä kohtaan eikä milloinkaan uskaltanut vastustaa häntä, vaikka hänen menettelynsä olisi näyttänyt kuinka hurjalta tahansa. Emäntä piti hänestä myös, sillä hän oli merkillisen lempeä ja kohtelias käytöksessään naisia kohtaan. Hänelle oli koko naissukupuoli vastenmielinen eikä hän luottanut siihen, mutta hän oli aina ritarillinen vastustaja. Tietäen, kuinka todellista emännän huolenpito oli vuokralaisestaan, kuuntelin minä vakavana hänen kertomustaan, kun hän tuli asuntooni avioliittoni toisena vuonna ja kertoi minulle surullisesta tilasta, johon ystäväni oli vaipunut.

»Hän tekee kuolemaa, tohtori Watson», sanoi hän. »Kolme päivää hän on yhä huonontunut ja epäilen, ettei hän kestä tämän päivän ylitse. Hän ei tahtonut sallia minun hakea lääkäriä. Tänä aamuna nähdessäni luiden alkavan kuultaa hänen kasvoistaan ja hänen suurten, kirkkaiden silmiensä katsovan minuun, en voinut kestää kauempaa. »Joko luvallanne tai ilman, herra Holmes, menen minä noutamaan lääkäriä juuri tällä hetkellä», sanoin. 'Olkoon se siis Watson', sanoi hän. Minä en kuluttaisi hukkaan hetkeäkään tullakseni hänen luokseen, herra, tai muutoin ette näe häntä elossa.»

Minä kauhistuin, sillä en ollut kuullut mitään hänen sairaudestaan. Minun ei tarvitse sanoa, että syöksyin hattuani ja päällysnuttuani ottamaan. Ajaessamme takaisin kyselin yksityiskohtia.

»Minulla on sangen vähän kertomista teille, herra. Hän on työskennellyt erään jutun vuoksi Rotherhithessä, eräällä joen varrella olevalla kadulla, ja hän toi tämän sairauden mukanaan sieltä. Hän paneutui vuoteeseen keskiviikkona iltapäivällä eikä ole senjälkeen liikahtanutkaan. Näinä kolmena päivänä ei hän ole nauttinut ruokaa eikä juomaa.»

»Hyvä Jumala! Miksi ette kutsunut lääkäriä?»

»Hän ei tahtonut sitä herra. Tiedätte, kuinka käskevä hän on. Minä en rohjennut olla tottelematon. Mutta hänellä ei ole enää pitkiä aikoja tässä maailmassa, kuten itse tulette huomaamaan heti kun näette hänet.»

Holmes oli todella surkean näköinen. Sumuisen marraskuun päivän hämärässä valossa oli sairashuone synkkä paikka, mutta vuoteesta minua tuijottavat kuihtuneet, nääntyneet kasvot panivat sydämeni värisemään. Hänen silmissään oli kuumeen kirkkaus, molemmilla poskilla hivutautinen puna, ja tummia rupikuoria riippui hänen huulistaan; laihat kädet liikkuivat lakkaamatta peitteellä, hänen äänensä oli koriseva ja katkonainen. Hän makasi välinpitämättömänä minun astuessani sisään, mutta nähdessään minut, huomasin hänen silmistään, että hän tunsi minut.

»Hyvä, Watson, meillä on asiat huonosti», sanoi hän heikolla äänellä, mutta hiukan vanhaa huolettomuutta äänessään.

»Rakas ystävä!» huudahdin lähestyen häntä.

»Takaisin! Heti paikalla takaisin!» sanoi hän niin terävän käskevästi kuin olin kuullut hänen vain ratkaisevilla hetkillä voivan puhua. »Jos lähestyt minua, Watson, niin käsken sinut ulos talosta.»

»Mutta miksi?»

»Koska se on minun toivomukseni. Eikö se riitä?»

Niin, rouva Hudson oli oikeassa. Hän oli käskevämpi kuin milloinkaan ennen. Oli kuitenkin säälittävää nähdä hänen uupumustaan.

»Minä halusin vain auttaa», selitin.

»Aivan niin! Autat parhaiten, jos teet, kuten sinua käsketään.»

»Varmasti, Holmes.»

Hän luopui ankarasta tavastaan.

»Ethän ole vihainen?» kysyi hän haukkoen ilmaa.

Miesparka, kuinka olisin voinut olla vihainen nähdessäni hänet sellaisessa tilassa edessäni?

»Näin on vain sinun vuoksesi, Watson», korisi hän.

»_Minunko_ vuokseni?»

»Minä tiedän mikä minua vaivaa. Sumatralainen kiinalaistauti, josta hollantilaiset tietävät enemmän kuin me, vaikka he ovat näihin saakka puhuneet siitä sangen vähän. Vain yksi seikka on varma. Se on varmasti kuolettava, ja se on hirveän tarttuva.»

Hän puheli nyt kuumeisella kiihkolla, pitkillä käsillään huitoen ja heilutellen viittaillessaan minua menemään.

»Se tarttuu kosketuksesta, Watson — siinä se on, kosketuksesta. Pysyttele sinä etäällä, niin on kaikki hyvin.»

»Hyvä Luoja, Holmes! Luuletko sellaisen syyn merkitsevän minulle mitään? Se ei vaikuttaisi minuun silloinkaan, kun kyseessä olisi vieras henkilö. Kuvitteletko, että se voisi estää minua tekemästä velvollisuuttani niin vanhaa ystävää kohtaan?»

Taaskin astuin askeleen eteenpäin, mutta hän työnsi minut takaisin katsahtaen minuun raivostuneen näköisenä.

»Jos tahdot seistä siinä, puhun minä. Jollet, niin on sinun lähdettävä ulos.»

Minä tunnen niin syvää kunnioitusta Holmesin erinomaisia lahjoja kohtaan, että olen aina mukautunut hänen toiveisiinsa, silloinkin kun vähimmin ymmärsin niitä. Mutta nyt olivat kaikki ammattivaistoni heränneet. Olkoon hän herrani muualla, minä olin hänen herransa ainakin hänen sairashuoneessaan.

»Holmes», sanoin minä, »sinä et ole oma itsesi. Sairas mies on vain lapsi, ja sellaisena tahdon kohdella sinua. Jos haluat tai et tutkin minä tautisi oireet ja kohtelen sinua niiden mukaan.»

Hän katseli minua myrkyllisesti.

»Jos minun täytyy kutsua lääkäri huolimatta siitä, tahdonko vai enkö, anna minun edes kutsua joku, johon luotan», sanoi hän.

»Et siis luota minuun?»'

»Ystävyyteesi, varmasti. Mutta tosiasiat ovat tosiasioita, Watson, ja sinä olet kerta kaikkiaan vain yleisparantaja, jolla on sangen rajoitettu kokemus ja keskinkertaiset lahjat. On tuskallista sanoa sinulle näitä asioita, mutta sinä et jätä minulle valitsemisen varaa.»

Minä loukkaannuin syvästi.

»Sellainen huomautus ei ole sinun arvoisesi, Holmes. Se näyttää minulle sangen selvästi hermojesi tilan. Mutta ellet luota ensinkään minuun, en minä tahtoisi pakottaa sinua vastaanottamaan palvelustani. Salli minun kutsua herra Jasper Meek tai Penrose Fisher tai joku muu Lontoon etevimmistä miehistä. Mutta joku sinun täytyy saada, ja siinä piste. Jos luulet minun aikovan seistä tässä nähdäkseni sinun kuolevan auttamatta itse sinua ja noutamatta ketään muuta avuksesi, niin olet erehtynyt.»

»Tarkoitat hyvää, Watson», sanoi sairas mies puoleksi nyyhkyttäen, puoleksi voihkien. »Pitääkö minun näyttää toteen sinun oma tietämättömyytesi? Mitä sinä tiedät, pyydän kysyä, tapanuli-kuumeesta? Mitä sinä tiedät mustasta formosa-rutosta?»

»Minä en ole milloinkaan kuullut kumpaisestakaan.»

»Idässä on monta outoa tautia, paljon omituisia patologisia mahdollisuuksia, Watson.» Hän pysähtyi joka lauseen lopussa kootakseen loppuvat voimansa. »Olen oppinut niin paljon vastikään suorittamien! tutkimusten kestäessä, joilla on lääketieteellis-rikosasiallinen leima. Niiden aikana sain tämän taudin. Sinä et voi tehdä mitään.»

»Mahdollisesti en. Mutta minä tiedän sattumalta, että tri Ainstree, kuuluisin troopillisten maiden tautien tuntijoista, on nyt Lontoossa. Kaikki vastustus on turha, Holmes. Minä menen tällä hetkellä noutamaan häntä.» Minä käännyin päättävästi ovelle.

Minä en ole milloinkaan niin kauhistunut! Silmänräpäyksessä oli kuoleva mies tiikerintapaisella hyppäyksellä ehkäissyt tekoni. Kuulin avaimen kierron aikaansaaman kovan kilahduksen. Seuraavalla hetkellä hän oli hoiperrellut takaisin vuoteeseensa uupuneena ja läähättäen tästä hirveästä voimainponnistuksesta.

»Ethän tahdo ottaa avainta minulta väkivallalla, Watson. Olen voittanut sinut, ystäväni. Tässä olet ja tänne jäät siksi kunnes minä tahdon toisin. Mutta minä tahdon tehdä sinun mieliksesi.» (Kaiken tämän hän sanoi läähättäen, hirveästi kamppaillen hengittääkseen välillä.) »Sinä ajattelet vain minun parastani. Tietysti minä tiedän sen varsin hyvin. Saat menetellä mielesi mukaan, mutta anna minulle aikaa koota voimia. Ei vielä, Watson, ei vielä. Kello on neljä. Kello kuusi voit mennä.»

»Tämä on järjetöntä, Holmes.»

»Vain kaksi tuntia, Watson. Minä lupaan, että saat mennä kello kuusi. Tyydytkö odottamaan?»

»Minulla ei näytä olevan valitsemisen varaa.»

»Ei olekaan. Watson. Kiitos, en tarvitse apua lakanoiden järjestämisessä. Ole hyvä ja pysyttele etäällä. Nyt, Watson, minä tahtoisin asettaa erään toisen ehdon. Sinä saat hakea apua, mutta ei siltä mieheltä, jonka sinä valitset, vaan eräältä toiselta, jonka minä valitsen.»

»Kaikin mokomin.»

»Ensimmäiset kaksi järkevää sanaa, jotka olet puhunut tultuasi tänne, Watson. Tuolta löydät joitakin kirjoja. Minä olen hieman uupunut; ihmettelen, miltä patterista mahtaa tuntua silloin kun se vuodattaa sähköä. Kello kuusi, Watson, ryhdymme uudelleen keskustelemaan.»

Mutta oli sallittu, että siihen ryhdyttäisiin paljon ennän sitä ja olosuhteiden vallitessa, jotka säikähdyttivät minua miltei yhtä paljon kuin hänen loikkauksensa ovelle. Olin seisonut muutaman minuutin ajan katsellen hiljaista olentoa vuoteessa. Hänen kasvonsa olivat miltei lakanan peitossa ja hän näytti nukkuvan. Sitten voimatta istuutua lukemaan kävelin hitaasti ympäri huonetta tutkien kuuluisien rikollisten valokuvia, jotka koristivat joka seinää. Lopuksi, tarkoituksettomassa vaelluksessani tulin uunihyllyn luo. Siinä oli hajallaan piippuja, tupakkapusseja, käsiruiskuja, kynäveitsiä, revolverinpatruunoita ja muita pikkuesineitä sikin sokin. Näiden keskellä oli pieni mustan ja valkoisen kirjava norsunluulaatikko, jossa oli työntökansi. Se oli siro pieni esine ja minä olin ojentanut käteni tarkastelukseni sitä lähempää, kun —

Hän päästi hirveän huudon — kiljunnan, jonka olisi voinut kuulla kadulle. Kylmät väreet kulkivat ruumiissani ja hiukseni nousivat pystyyn tämän kamalan huudon kuullessani. Kääntyessäni ympäri näin vilahduksen kouristuneista kasvoista ja raivostuneet silmät. Minä seisoin kuin halvattuna mainitsemani pieni laatikko kädessäni.

»Pane se pois! Alas, heti paikalla, Watson, heti paikalla, sanon minä!» Hänen päänsä painui takaisin tyynylle ja hän huoahti syvään helpotuksesta, kun minä laskin laatikon lakaisin hyllylle. »Minä vihastun, kun tavaroihini kosketaan, Watson. Sinä tiedät sen. Sinä hyörit ja pyörit enemmän kuin voin sietää. Sinä, lääkäri — sinä voisit ajaa potilaan mielisairaalaan. Istuudu, mies, ja anna minun levätä!»

Tapaus teki mieleeni mitä epämiellyttävimmän vaikutuksen. Voimakas ja aiheeton kiihtymys, jota seurasi tämä karkea puhe, joka erosi niin suuresti hänen tavanmukaisesta miellyttävyydestään, osoitti minulle, kuinka syvästi hänen mielensä oli järkytetty. Kaikista surkuteltavin on ylevän mielen rappeutuminen. Minä istuin hiljaa ja alakuloisena, kunnes sovittu aika oli kulunut. Hän näytti pitäneen silmällä kelloa kuten minäkin, sillä se oli tuskin kuusi, kun hän alkoi puhua samalla kuumeisella vilkkaudella kuin ennenkin.

»Nyt, Watson», sanoi hän. »Onko sinulla taskussasi, yhtään pientä rahaa?»

»On.»

»Onko yhtään hopeaa?»

»Hyvä joukko.»

»Kuinka monta puolikruunua?»

»Minulla on viisi.»

»Ah, liian vähän! Liian vähän! Voi kuinka onnetonta, Watson! Kaikesta huolimatta voit pistää ne kellotaskuusi. Ja loput rahoistasi vasempaan housuntaskuusi. Kiitos. Se pitää sinut siten paljon paremmin tasapainossa.»

Tämä oli hourailevaa mielisairautta. Hän värisi ja päästi taas yskän ja nyyhkytyksen välisen äänen.

»Sytytä nyt kaasu, Watson, mutta ole hyvin varovainen, ettei se hetkeksikään ole muuta kuin puoleksi sytytetty. Pyydän sinua olemaan varovainen, Watson. Kiitos, se on oivallista. Ei, sinun ei tarvitse vetää eteen verhoja. Ole nyt niin ystävällinen ja aseta muutamia kirjeitä ja papereita tälle pöydälle ulottuviini. Kiitos. Nyt muutamia noista pikkuesineistä tuolla hyllyllä. Oivallista, Watson! Tässä on sokeripihdit. Ole ystävällinen ja nosta tuo pieni norsunluinen laatikko niiden avulla. Aseta se tähän paperien joukkoon. Hyvä! Voit nyt mennä noutamaan herra Culverton Smith’iä, Lower Burke-kadun 13:sta.»

Totta puhuakseni oli haluni noutaa lääkäriä jossain määrin laimennut, sillä Holmes-parka oli niin silminnähtävästi houraileva, että näytti vaaralliselta jättää häntä. Kuitenkin näytti hän nyt yhtä innokkaasti haluavan kysyä mainitulta henkilöltä neuvoa kuin oli ollut vastahakoinen kieltäytyessään.

»Minä en milloinkaan ole kuullut sitä nimeä», sanoin minä.

»Mahdollisesti et, hyvä Watson. Sinua hämmästyttänee kuulla, että mies, joka on parhaiten perehtynyt tähän tautiin, ei ole lääkäri, vaan kasvisistutusten omistaja. Mainitun taudin puhkeaminen hänen istutusmaillaan, jossa lääkärinapua ei ole saatavissa, saattoi hänet itse tutkimaan sitä, ja hän saavutti kauaskantavia tuloksia. Jos sinä voisit yllyttää hänet tulemaan tänne hyödyttämään meitä ainoalaatuisella kokemuksellaan tästä taudista, jonka tutkiminen on ollut hänen rakkain harrastuksensa, en epäile, ettei hän voisi auttaa minua.»

Minä kerron Holmesin huomautukset yhtenäisenä kokonaisuutena, enkä yritä kuvata, kuinka niitä keskeyttivät hengenahdistukset ja nuo käden puristamiset nyrkkiin, jotka ilmaisivat hänen kärsimäänsä tuskaa. Hän oli käynyt heikomman näköiseksi niiden muutaman tunnin aikana, jotka olin ollut hänen luonaan. Nuo kuumeenpunaiset täplät olivat käyneet huomattavammiksi, silmät loistivat kirkkaammin tummemmista kuopistaan ja kylmä hiki helmeili hänen otsallaan. Hänen puheessaan oli kuitenkin yhä hilpeää kohteliaisuutta. Viimeiseen hengenvetoon saakka tulisi hän aina hillitsemään itsensä.

»Kerro hänelle tarkoin, mihin tilaan jätit minut», sanoi hän. »Kerro hänelle juuri se vaikutelma, joka on omassa mielessäsi — kuolevasta miehestä, kuolevasta ja hourailevasta miehestä. Tosiaankin, minä en voi ymmärtää, miksi koko valtameri ei ole tiivis osterijoukko, niin hedelmällisiltä näyttävät nuo eläimet. Ah, minä hourailen! Kummallista, kuinka aivot voivat tehdä huomioita aivoista! Mitä minä sanoin, Watson?»

»Annoit ohjeita minulle herra Culverton Smith'iä varten.»

»Ah, niin, minä muistan. Elämäni riippuu siitä. Puhu puolestani hänelle, Watson. Meidän välillämme ei vallitse erittäin hyvää suhdetta. Hänen veljenpoikansa, Watson — minä epäilin väärää peliä ja osoitin sen hänelle. Poika kuoli kamalalla tavalla. Hänellä oli kaunaa minua kohtaan. Sinä lepytät hänet, Watson. Pyydä häntä, rukoile häntä, tuo hänet tänne millä keinoin hyvänsä. Hän voi pelastaa minut — ainoastaan hän!»

»Minä tuon hänet ajoneuvoilla, vaikka minun täytyisi kantaa hänet niihin!»

»Älä tee mitään sellaista. Houkuttele hänet tulemaan. Ja sitten sinä palaat hänen edellään. Pyydä jollakin tavalla anteeksi sitä, että et tule hänen kanssaan. Älä unohda, Watson. Sinä et petä minua. Sinä et milloinkaan ole pettänyt minua. Epäilemättä on olemassa luonnollisia vihollisia, jotka rajoittavat näiden eläinten lisääntymistä. Sinä ja minä, Watson, olemme näytelleet osamme. Pitääkö siis maailman mennä kumoon osterien vuoksi? Ei, ei; kauheata! Kerrothan kaikki, mitä on mielessäsi.»

Minä läksin hänen luotaan mielessä kuva tästä — loistavasta älystä, joka leperteli kuin mieletön lapsi. Hän oli ojentanut minulle avaimen, ja minä otin sen, onneksi ajatellen, että hän voisi lukita itsensä sisälle. Rouva Hudson odotti vavisten ja itkien käytävässä. Takanani kuulin, poistuessani huoneustosta, Holmesin korkean, ohuen äänen hourepäissään laulelevan. Alhaalla minun seistessäni viheltämässä ajuria tuli eräs mies luokseni sumun lävitse.

»Kuinka herra Holmes voi, herra?» hän kysyi.

Se oli vanha tuttu, tarkastaja Morton, Scotland Yard’ista. Hän ei ollut puettu virkapukuun.

»Hän on kovin sairas», vastasin.

Hän katsahti minuun sangen omituisesti. Ellei se olisi ollut liian pirullista, olisin voinut kuvitella mielessäni, että pyöröakkunasta tulevan valon loisteessa hänen kasvonsa ilmaisivat riemua.

»Minä olen kuullut jotakin sentapaista», sanoi hän.

Ajuri oli ennättänyt luo ja minä läksin. Lower Burke-kadulla osoittautui olevan rivi hienoja taloja, jotka sijaitsivat Notting Hill’in ja Kensington'in epämääräisillä rajamailla. Se talo, jonka edustalle ajurini pysähtyi, oli siro ja vakavan kunnianarvoisen näköinen vanhanaikaisille rautaristikkoineen, jykevine kaksipuolisille ovineen ja kiiltävine messinkilaitteineen. Kaikki oli sopusoinnussa juhlallisen isännöitsijän kanssa, joka näyttäytyi taustan värillisen sähkövalon vaaleanpunaisessa hohteessa.

»Kyllä, herra Culverton Smith on sisällä. Tri Watson! Hyvä, hyvä, herra, minä vien perille käyntikorttinne.»

Minun vaatimaton nimeni ja arvoni ei näyttänyt vaikuttavan herra Culverton Smith’iin. Puoleksi avoimesta ovesta kuulin korkean, hillittömän, terävän äänen.

»Kuka on tämä henkilö? Mitä hän tahtoo? Hyväinen aika, Staples, kuinka usein olenkaan sanonut, ettei minua saa häiritä työtunteinani?»

Isännöitsijän puolelta seurasi sävyisä lepytteleväin selitysten tulva.

»Hyvä. Minä en halua nähdä häntä, Staples. Minä en voi sallia työtäni keskeytettävän tällä tavoin. Minä en ole kotona. Sano niin. Käske hänen tulla aamulla, jos hänen tosiaan täytyy tavata minut.»

Taaskin sävyisää mutinaa.

»No niin, no niin, vie hänelle se sana. Hän voi tulla aamulla tai olla poissa, mutta minun työtäni ei saa häiritä.»

Minä ajattelin Holmesia ja miten hän heittelehti sairasvuoteellaan laskien kenties minuutteja, kuinka pian minä voisin tuoda hänelle apua. Ei tämä ollut hetki, jolloin sopi pysähtyä muodollisuuksiin. Hänen elämänsä riippui minun pikaisesta toiminnastani. Ennenkuin puolusteleva isännöitsijä oli saattanut perille sanoman, olin minä syöksynyt hänen, ohitseen ja olin huoneessa.

Kimeästi kirkaisten kiukusta nousi eräs mies nojatuolista takan ääressä. Minä näin suuret, keltaiset kasvot, järeärakenteiset ja ihmiset, joissa oli raskas toinen leuka ja kaksi yrmeää, uhkaavaa harmaata silmää, jotka tuijottivat minuun takkuisten punaisten kulmakarvojen alta. Korkeassa kaljussa päässä oli pieni samettinen lakki, joka oli painettu keikailevasti sen toiselle vaaleanpunaiselle kaarelmalle. Kallo oli suunnattoman suuri, ja kuitenkin katsahtaessani alaspäin näin kauhukseni, että miehen vartalo oli pieni ja hento, olkapäistä ja selästä vääristynyt, kuten sellaisen, joka on potenut riisitautia lapsuudessaan.

»Mitä tämä on?» huusi hän kimakalla, kirkuvalla äänellä. »Mikä on tämän tunkeutumisen tarkoitus? Enkö lähettänyt teille sanaa, että ottaisin teidät vastaan huomisaamuna?»

»Valitan», sanoin, »mutta asiani ei siedä lykkäystä. Herra Sherlock Holmes —»

Ystäväni nimen mainitsemisella oli erinomainen vaikutus pieneen mieheen. Suuttumuksen ilme hävisi heti paikalla hänen kasvoiltaan. Hänen kasvonpiirteensä muuttuivat jännittyneiksi ja vilkkaiksi.

»Oletteko tullut Holmesin luota?» kysyi hän.

»Olen juuri lähtenyt hänen luotaan.»

»Mitä Holmes'ista? Kuinka hän voi?»

»Hän on hyvin sairas. Sen vuoksihan minä tulen.»

Mies viittasi minua istuutumaan eräälle tuolille ja kääntyi istuutuakseen omalleen. Hänen sitä tehdessään näin minä vilahduksen hänen kasvoistaan uuninreunuksen yläpuolella olevasta peilistä. Olisin voinut vannoa, että ne olivat vääristyneet ilkeään ja hirmuiseen hymyyn. Kuitenkin vakuutin minä itselleni, että minun oli täytynyt yllättää joku hermostunut värähdys, sillä hän kääntyi puoleeni hetkistä myöhemmin todellista osanottoa ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Mieltäni pahoittaa kuulla tätä», sanoi hän. »Olen tutustunut herra Holmes’iin vain muutamien yhteisten liikeasioiden yhteydessä, mutta minä kunnioitan suuresti hänen lahjojaan ja hänen luonnettaan. Hän on harrastaja rikoksien alalla, kuten minä tautien. Hänelle roistot, minulle mikroobit. Tuossa ovat minun vankilani», jatkoi hän osoittaen pulloja ja ruukkuja, jotka seisoivat rivissä eräällä sivupöydällä. »Noiden hyytelöviljelysten joukossa on muutamilla maailman pahimmilla vahingontekijöillä nyt — — —»

»Holmes halusi tavata teitä teidän erikoistuntemuksenne takia. Hänellä on teistä korkeat ajatukset ja hän arveli teidän olevan ainoan Lontoossa, joka kykenisi auttamaan häntä.»

Pieni mies säpsähti, ja loistava lakki putosi lattialle.

»Miksi?» kysyi hän. »Miksi arvelee herra Holmes minun voivan auttaa häntä hänen vaivassaan?»

»Teidän idän tautien, tuntemuksenne takia.»

»Mutta miksi hän luulee saamaansa tautia idän taudiksi?»

»Syystä että hän on askarrellut kiinalaisten merimiehien kanssa laivatokalla joissakin ammattiasioissa.»

Herra Culverton Smith hymyili miellyttävästi ja otti ylös lakkinsa.