Part 9
»Oh sitä se on — onko?» sanoi hän. »Uskon, ettei asia ole niin vakavaa laatua kuin, te otaksutte. Kuinka kauan hän on ollut sairaana?»
»Noin kolme päivää.»
»Houriiko hän?»
»Toisinaan.»
»Vai niin, vai niin! Tämä kuulostaa vakavalta. Olisi epäinhimillistä olla kuulematta hänen kutsuaan. Minä vihaan suuresti kaikkea keskeytystä työssäni, tri Watson, mutta tämä juttu on tosiaan poikkeuksellinen. Minä tulen kanssanne heti.»
Minä muistin Holmesin määräyksen.
»Minulla on toinen määräys», sanoin.
»Hyvä, hyvä. Minä menen yksin. Minulla on herra Holmesin osoite. Voitte luottaa siihen, että minä olen siellä viimeistään puolen tunnin kuluttua.»
Pelokkaana astuin jälleen Holmesin makuuhuoneeseen. Sikäli kuin ymmärsin oli pahin voinut tapahtua poissa ollessani. Sanomattomaksi helpotuksekseni oli hänen tilansa suuresti parantunut minun poissa ollessani. Hän oli yhtä aavemainen kuin ennen, mutta kaikki jäljet hourailusta olivat kadonneet, ja hän puhui tosin heikolla äänellä, mutta se oli entistäkin kirkkaampi ja heleämpi.
»No, tapasitko hänet, Watson?»
»Tapasin; hän tulee.»
»Mainiota, Watson! Mainiota! Sinä olet läheteistä paras.»
»Hän halusi tulla minun kanssani.»
»Se ei olisi käynyt päinsä, Watson. Se olisi ilmeisesti ollut mahdotonta. Kysyikö hän, mikä minua vaivasi?»
»Minä kerroin hänelle kiinalaisista East End'issä.»
»Aivan niin! No niin, Watson, sinä olet tehnyt kaiken, minkä hyvä ystävä voi. Sinä voit nyt poistua näyttämöltä.»
»Minun täytyy odottaa kuullakseni hänen mielipiteensä, Holmes.»
»Tietenkin sinun täytyy. Mutta minulla on syytä luulla tämän mielipiteen olevan paljon avomielisemmän ja arvokkaamman, jos hän kuvittelee olevansa kanssani kahden. Tuolla vuoteeni pääpuolen takana on tarpeeksi tilaa, Watson.»
»Rakas Holmes’ini!»
»Pelkään, ettei ole muuta mahdollisuutta valittavana, Watson. Huone ei sovellu piilopaikaksi, mikä onkin hyvä, koska siten herätetään vähimmän epäluuloja. Mutta juuri siellä, Watson, kuvittelen sen voivan tapahtua.» Äkkiä hän kohosi istualleen laihat kasvot jäykkinä tarkkaavaisuudesta. »Siinä kuuluu pyörien rätinä, Watson. Nopeasti, mies, jos rakastat minua. Äläkä liikahda, tapahtuipa mitä tahansa — mitä tahansa, kuuletko? Älä puhu! Älä liikahda! Kuuntele vain hyvin tarkasti.» Sitten silmänräpäyksessä hänen äkkiä saadut voimansa uupuivat ja hänen hillitty, tarkoituksellinen puheensa häipyi matalaksi, epämääräiseksi puolihourailevan ihmisen mutinaksi.
Piilopaikasta, johon minut oli niin nopeasti työnnetty, kuulin askeleet portaista, makuuhuoneen oven avaamisen ja sulkemisen. Sitten, hämmästyksekseni, seurasi pitkä hiljaisuus, jota katkaisivat ainoastaan sairaan miehen raskaat hengähdykset ja ähkimiset. Minä voin kuvitella vieraamme seisovan vuoteen vieressä katsellen kärsivää. Viimein omituinen vaitiolo katkaistiin.
»Holmes!» huusi hän, »Holmes!» itsepäisellä äänellä, jommoisella herätetään nukkujaa. »Ettekö voi kuulla minua, Holmes?» Kuului kahinaa, aivankuin hän olisi pudistellut sairasta kovakouraisesti olkapäistä.
»Tekö se olette, herra Smith?» Holmes kuiskasi. »Minä tuskin uskalsin toivoa teidän tulevan.»
Toinen nauroi.
»Niinpä luulisin», sanoi hän. »Ja yhtäkaikki näette minun olevan täällä. Tuhat tulimmaista, Holmes — tuhat tulimmaista!»
»Teitte sangen hyvin — sangen jalosti. Minä pidän suuressa arvossa teidän erikoistietojanne.»
Vieraamme naurahti.
»Niin pidätte. Te olette, onneksi, ainoa mies Lontoossa, joka pitää. Tiedättekö, mikä teitä vaivaa?»
»Sama», sanoi Holmes.
»Ah, te tunnette jälleen oireet?»
»Vain liiankin hyvin.»
»Hyvä, niinä en hämmästy, Holmes. Minä en hämmästyisi, vaikka se olisikin samaa. Teillä on vaikea aika edessänne, jos se sitä on. Victor-parka kuoli neljäntenä päivänä — voimakas, terve nuori mies. Oli tosiaan, kuten sanoitte, sangen ihmeellistä, että hän olisi saanut harvinaisen aasialaisen taudin Lontoon sydämessä — taudin, jonka minä olin tehnyt erikoisalakseni. Omituinen sattuma, Holmes. Sangen terävästi teiltä, että huomasitte sen, mutta jotensakin varomatonta otaksua, että se oli syy ja seuraus.»
»Minä tiesin, että te teitte sen.»
»Oh, te tiesitte, tiesittekö? Hyvä on, mutta te ette millään tavalla voinut todistaa sitä. Mutta, mitä ajattelette itsestänne, kun levittelette minusta tuonkaltaisia huhuja ja sitten ryömitte luokseni saamaan apua hetkellä, jolloin olette pulassa? Mitä peliä se on — hä?»
Minä kuulin sairaan huohottavan, raskaan hengityksen. »Antakaa minulle vettä!» huohotti hän.
»Te olette varsin lähellä loppuanne, ystäväni, mutta minä en tahdo teidän menevän, ennenkuin olen puhunut kanssanne. Senvuoksi annan teille vettä. Kas tuossa, älkää läikyttäkö sitä! Kas niin. Voitteko ymmärtää, mitä sanon?»
Holmes voihki.
»Tehkää kaikki, mitä voitte puolestani. Tuo on ollutta ja mennyttä», hän kuiskasi. »Minä tahdon pyyhkäistä nuo sanat mielestäni — vannon, että tahdon tehdä niin. Parantakaa minut vain, ja minä olen unohtava sen.»
»Unohtava, minkä?»
»No, Victor Savagé’n kuolemaa koskevat seikat. Te äsken miltei myönsitte tehneenne sen. Minä tahdon unohtaa sen.»
»Te voitte unohtaa tai muistaa sen, aivan kuten haluatte. Minä en tule näkemään teitä todistajien aitiossa. Aivan toisenmuotoisessa aitiossa, rakas Holmesini, vakuutan teille. Minä en vähääkään välitä siitä, tiedättekö, miten veljeni poika kuoli. Me emme puhu hänestä, vaan teistä.»
»Niin, niin.»
»Henkilö, joka tuli kutsumaan minua —- olen unohtanut hänen nimensä — sanoi, että te saitte sen Eastend'issä, merimiesten parissa.»
»Minä saatoin selittää sen vain siten.»
»Te ylpeilette aivoistanne, Holmes, eikö niin? Arvelette olevanne terävä, eikö niin? Tapasitte erään, joka oli teitä terävämpi tällä kertaa. Muistelkaapa nyt, Holmes, menneitä tapahtumia. Ettekö voi keksiä mitään muuta syytä, mikä olisi aiheuttanut taudin?»
»En voi ajatella. Muistini on mennyt. Taivaan tähden, auttakaa minua!»
»Kyllä, minä tahdon auttaa teitä. Minä tahdon auttaa teitä ymmärtämään, missä olette ja kuinka olette joutunut siihen. Minä haluaisin teidän tietävän sen, ennenkuin kuolette.»
»Antakaa minulle jotakin tuskani helpottamiseksi»
»Tuskallistako se on? Kiinalaiset tavallisesti ulisivat loppupuolella. Teihin iskee kuin kouristus, luullakseni.»
»Niin, niin, se on kouristusta.»
»Hyvä, mutta te voitte joka tapauksessa kuulla, mitä minä sanon. Kuunnelkaa nyt! Voitteko muistaa mitään tavallisuudesta poikkeavaa tapausta elämässänne juuri niihin aikoihin, jolloin taudin oireet alkoivat?»
»En; en mitään.»
»Ajatelkaapa uudelleen.»
»Olen liian sairas ajatellakseni.»
»No, sitten minä tahdon auttaa teitä. Eikö postissa tullut jotakin?»
»Postissako?»
»Sattumalta joku laatikko?»
»Minä pyörryn — minä olen mennyttä!»
»Kuulkaa, Holmes!» Kuului sentapaista ääntä kuin hän olisi pudistellut kuolevaa miestä, ja minä saatoin töin tuskin pysyä hiljaa kätkössäni. »Teidän täytyy kuulla minua. Muistatteko erästä laatikkoa — norsunluista laatikkoa? Se tuli keskiviikkona. Te avasitte sen — muistatteko?»
»Muistan, muistan, minä avasin sen. Sen sisäpuolella oli terävä vieteri. Joku pila —»
»Se ei ollut mitään pilaa, kuten tulette huomaamaan omalla kustannuksellanne. Te hullu, te tahdoitte saada sen ja te olette saanut sen. Kuka käski teidän tulemaan tielleni? Jos olisitte jättänyt minut rauhaan, en olisi vahingoittanut teitä.»
»Minä muistan», Holmes ähki. »Vieterin! Se teki haavan. Tämä laatikko tämä tässä pöydällä.»
»Juuri sama, kautta Yrjänän! Ja se voikin poistua huoneesta minun taskussani. Siinä menee teidän viimeinenkin todistuskappaleenne. Mutta nyt tiedätte totuuden, Holmes, ja voitte kuolla tietoisena siitä, että minä surmasin teidät. Te tiesitte liian paljon Victor Savagé'n kohtalosta, joten minä olen lähettänyt teidät saamaan saman. Te olette sangen lähellä loppuanne, Holmes. Minä istun tässä vartioimassa teidän kuolemistanne.»
Holmesin ääni oli alentunut miltei kuulumattomaksi kuiskaukseksi.
»Mitä tuo on?» sanoi Smith. »Sytyttääkö kaasu? Ah, varjot alkavat laskeutua, niinkö? Niin, minä tahdon sytyttää sen, nähdäkseni teidät paremmin.» Hän meni huoneen poikki ja valo kirkastui äkkiä. »Voisinko tehdä mitään muuta pientä palvelusta, ystäväni?»
»Tulitikku ja savuke!»
Minä miltei huudahdin ilosta ja hämmästyksestä. Hän puhui luonnollisella äänellään — hiukan heikolla ehkä, mutta äänellä, jonka tunsin. Seurasi pitkä vaitiolo, ja minä tunsin, että Culverton Smith seisoi hiljaa hämmästyksestä katsellen seuralaistaan.
»Mitä tämä tarkoittaa?» kuulin hänen viimein sanovan kuivalla, käheällä äänellä.
»Paras tapa näytellä jotakin osaa, on elää se», sanoi Holmes. »Annan teille kunniasanani, etten kolmeen päivään ole maistanut ruokaa enkä juomaa siihen saakka, kunnes te olitte niin hyvä ja kaadoitte minulle tuon lasillisen vettä. Mutta tupakka on mielestäni kiusallisin. Ah, täällä on muutamia savukkeita. Minä kuulin raapaistavan tulitikkua. »Se on paljon parempaa. Hoi, hoi! Kuulenko erään ystävän askeleita?»
Ulkoa kuului askeleita, ovi aukeni ja tarkastaja Morton ilmestyi näkyviin.
»Kaikki on kunnossa ja tuo on miehenne», sanoi Holmes.
Virkamies ryhtyi tavallisiin varokeinoihin.
»Minä vangitsen teidät syytettynä erään Victor Savagé'n murhasta», hän lopetti.
»Ja voitte lisätä: murhayrityksestä erästä Sherlock Holmesia vastaan», huomautti ystäväni nauraa hohottaen. »Säästääkseen erään sairaan vaivoja, tarkastaja, herra Culverton Smith oli niin hyvä ja antoi sovitun merkkimme sytyttämällä kaasun. Sivumennen sanoen on vangin oikeanpuoleisessa takintaskussa pieni laatikko, joka olisi hyvä ottaa pois. Kiitos. Laskekaa se tuohon. Se voi näytellä osaansa oikeudessa.»
Kuului äkkiä rytinää ja tappelua, jota seurasi raudan kalske ja käsirautojen sulkeminen.
»Oiva ansa!» huusi kimeä, kiukkuinen ääni. »Se tulee saattamaan teidät, Holmes, syytettyjen penkille eikä minua. Hän pyysi minua tulemaan tänne parantamaan häntä. Minun kävi häntä sääli, ja minä tulin. Nyt hän epäilemättä valheellisesti väittää minun sanoneen jotakin, jonka hän voi keksiä antamaan tukea hänen mielettömille epäluuloillensa. Voitte valehdella mielenne mukaan, Holmes. Minun sanani on aina yhtä hyvä kuin teidänkin.»
»Taivasten tähden!» huudahti Holmes. »Minä olin kokonaan unohtanut hänet. Rakas Watson, minun täytyy pyytää sinulta tuhannesti anteeksi. Ajattelepa, että olin unohtaa sinut. Minun ei tarvitse esittää sinua herra Culverton Smith’ille, koska ymmärtääkseni olette tavanneet toisenne hiukan aikaisemmin tänä iltana. Onko teillä ajuri alhaalla? Minä seuraan teitä, kun olen pukeutunut, sillä minusta voisi kenties olla jotakin hyötyä poliisiasemalla.»
»Se ei milloinkaan ole ollut minulle enemmän tarpeen», sanoi Holmes virkistäessään itseään lasillisella punaviiniä ja muutamilla korpuilla pukeutuessaan. »Kuitenkin on minulla säännöttömät tavat, kuten tiedät, ja sellainen teko on minulle vähemmänarvoinen kuin useammille muille. Oli erittäin tärkeätä minun saada rouva Hudson vakuutetuksi tilani todellisuudesta, koska hänen tuli ilmoittaa siitä sinulle ja sinun vuorostasi hänelle. Ethän loukkaantune, Watson? Sinä myöntänet, että monien lahjojesi joukossa ei teeskentelyllä ole sijaa ja että jos sinä olisit tiennyt salaisuuteni, et sinä olisi mitenkään voinut saada Smith’iä vakuutetuksi hänen läsnäolonsa ehdottomasta välttämättömyydestä, mikä oli koko suunnitelman tärkein kohta. Tuntien hänen kostonhimoisen luonteensa olin täysin varma siitä, että hän tulisi katselemaan kättensä töitä.»
»Mutta sinun ulkonäkösi, Holmes, sinun aavemaiset kasvosi?»
»Kolmen päivän täydellinen paasto ei kohota kenenkään kauneutta, Watson. Muutoin ei niissä ole mitään, mitä ei pesusieni voisi parantaa. Vaseliinia otsalle, belladonnaa silmiin, punaväriä poskiluihin ja vahaa huulien ympäri, siten saavutetaan sangen tyydyttävä vaikutus. Sairaaksi tekeytyminen on aihe, josta olen aikonut joskus kirjoittaa kirjoitelman. Silloin tällöin puhumalla puolikruunuista, ostereista tai jostakin muusta asiaan kuulumattomasta aiheesta saa aikaan tyydyttävän hourailun vaikutelman.»
»Mutta miksi et sitten sallinut minun tulla lähellesi, koska ei ollut todellisuudessa mitään tarttuvaa tautia olemassa?»
»Vieläkö kysyt, rakas Watson? Kuvitteletko mielessäsi, että minulla ei ole kunnioitusta sinun lääketieteellisiä lahjojasi kohtaan? Saatoinko kuvitella sinun terävältä arvostelukyvyltäsi jäävän huomioonottamatta, että kuolevalla miehellä, vaikka olinkin heikko, ei valtimo lyönyt tavallista kiivaammin eikä kuume ollut kohonnut. Neljän kyynärän päässä saatoin pettää sinua. Jos en onnistuisi siinä, kuka toisi Smith’in käsiini? Ei, Watson, minä en koskisi tuohon laatikkoon. Sinä voit itse nähdä, jos katsot sivultapäin, missä terävä vieteri ponnahtaa esiin kuin kyykäärmeen hammas avatessasi sen. Todennäköisesti sai Savagé-parka surmansa jonkun tällaisen viekkaan juonen avulla, hän kun oli tämän hirviön ja erään perinnön välillä. Mutta minun kirjeenvaihtoni on, kuten tiedät, sekalainen ja minä olen hieman varoillani kääröjen suhteen, jotka saapuvat minulle. Mutta minulle oli selvää, että minä, antamalla hänen luulla tosiaan onnistuneensa aikomuksessaan, voisin huomaamatta saada hänet tunnustamaan. Tuon suunnitelman toteutinkin tositaiteilijan perinpohjaisuudella. Kiitos, Watson, sinun täytyy auttaa ylleni viitta. Kun olemme tehneet tehtävämme poliisiasemalla, arvelen, ettei olisi pois tieltä nauttia jotakin ravitsevaa Simpson’illa.»
LADY FRANCES CARFAX’in KATOAMINEN.
»Mutta minkätähden turkkilaiset?» kysyi herra Sherlock Holmes tuijottaen kiinteästi kenkiäni. Minä istuin silloin taaksepäin nojautuneena ruokonojalla varustetussa tuolissa ja minun eteenpäin ojennettu jalkani oli vetänyt hänen aina virkeän huomionsa puoleensa.
»Englantilaisetpa», minä vastasin hieman hämmästyneenä. »Ostin ne Latimer’in liikkeestä Oxford-kadulla.»
Holmes hymyili väsyneen kärsivällisen näköisenä.
»Kylpy!» sanoi hän, »kylpy! Miksikä veltostuttava ja kallis turkkilainen mieluummin kuin virkistävä kotimainen?»
»Siitä syystä, että muutamina viime päivinä olen tuntenut itseni leinin vaivaamaksi ja vanhaksi. Turkkilainen kylpy on lääkärikielellä sanoen lievittävä — uusi lähtökohta, ruumiin puhdistaja.»
»Sivumennen sanoen, Holmes», minä lisäsin, »minä en ensinkään epäile, että yhteys minun kenkieni ja turkkilaisen kylvyn välillä on täysin itsestään selvä loogilliselle järjelle, ja kuitenkin olisin sinulle kiitollinen, jos tahtoisit ilmaista sen minulle.»
»Ajatuksenjuoksu ei ole kovinkaan epäselvä, Watson», sanoi Holmes vallattomasti silmää iskien. »Se kuuluu samaan alkuperäiseen päätelmien luokkaan, jota voisin valaista siten, että kysyisin sinulta, kenen kanssa ajelit tänä aamuna.»
»Minä en myönnä, että uusi esimerkki on mikään selitys», sanoin minä hiukan tylysti.
»Hyvä, Watson! Erittäin arvokas ja johdonmukainen huomautus. Annapas kun katson, mitkä olivat eri kohdat. Ota viimeinen ensimmäiseksi — ajuri. Huomaat, että sinun viittasi vasemmassa hihassa ja olkapäässä on muutamia tahroja. Jos olisit istunut keskellä kärryjä, ei sinulla luultavasti olisi ensinkään tahroja ja jos sinulla olisi, olisivat ne sopusuhtaiset. Senvuoksi on selvää, että sinä istuit sivulla. Senvuoksi on yhtä selvää, että sinulla oli toveri.»
»Se on aivan ilmeistä.»
»Suunnattoman tavallista, eikö niin?»
»Entäpä saappaat ja kylpy?»
»Yhtä lapsellista. Sinulla on tapana sitoa kenkäsi määrätyllä tavalla. Tässä tilaisuudessa näen ne sidotuiksi taidokkaalla kaksoissolmulla, jollaisella sinä et tavallisesti sido niitä. Ne ovat siis olleet poissa jaloistasi. Kuka on sitonut ne? Suutariko — vai saunapoika? Ei ole todennäköistä, että se olisi ollut suutari, koska kenkäsi ovat miltei uudet. Hyvä, mitä jää jäljelle? Kylpy. Hullunkurista, eikö niin? Mutta siitä huolimatta on turkkilainen kylpy ollut hyödyksi eräässä suhteessa.»
»Missä suhteessa?»
»Sanot, että sinä olet ottanut tuon kylvyn, koska tarvitset vaihtelua. Minäpä otaksun, että hankit vaihtelua. Mitä sanot Lausanne'sta, rakas Watson — ensi luokan piletti ja kaikki kustannukset ruhtinaallisesti maksettuina?»
»Oivallista! Mutta miksi?»
Holmes nojautui taaksepäin nojatuolissaan ja otti muistikirjan taskustaan.
»Eräs maailman vaarallisimpia ihmisiä», sanoi hän, »on irtonainen nainen, joka on ilman ystäviä. Hän on mitä viattomin ja usein mitä hyödyllisin kuolevaisista, mutta hän yllyttää toisia rikoksiin. Hän on avuton. Hän on muuttelevainen. Hänellä on kyllin keinoja kulkeakseen maasta maahan ja hotellista hotelliin. Hän häviää hämäräperäisten täysihoitolojen ja vuokratalojen sokkeloihin ja ilmestyy jälleen. Hän on eksynyt kananpoika kettujen maailmassa. Kun hänet on nielaistu, häntä tuskin kaivataan. Minä pahoin pelkään, että rouva Carfax'ille on tapahtunut jotakin pahaa.»
Minä tunsin huojennusta tämän yleisestä yksityiseen siirtymisen johdosta. Holmes kysyi neuvoa muistiinpanoistaan.
»Rouva Frances», hän jatkoi, »on kreivi Rufton vainajan ainoa jälkeläinen suorassa polvessa. Tilukset menivät, kuten muistat, miespuoliselle linjalle. Hän jäi pieniin varoihin, mutta omisti muutamia sangen arvokkaita espanjalaisia arvokaloja hopeasta ja hienosti hiottuja timantteja, joihin hän oli sydämestään kiintynyt — liian kiintynyt, sillä hän kieltäytyi luovuttamasta niitä pankkiirilleen ja kantoi niitä aina yllään. Jotenkin liikuttava henkilö tämä rouva Frances, kaunis nainen, vielä nuorekas keski-ikäisenä ja kuitenkin, omituisen sattuman takia, viimeinen jäännös siitä, mikä kaksikymmentä vuotta sitten oli upea laivasto.»
»Mitä hänelle sitten on tapahtunut?»
»Ah, mitäkö on tapahtunut rouva Frances’ille? Onko hän elossa vai kuollut? Siinä kysymys. Hän on nainen, jolla on täsmälliset tavat, ja neljän vuoden aikana on hänellä ollut muuttumaton tapa kirjoittaa joka toinen viikko neiti Dobney'lle, vanhalle opettajattarelleen, joka on kauan elänyt erillään maailmasta Camberwell'issä. Tämä neiti Dobney juuri on kääntynyt puoleeni neuvoa kysyen. Lähes viisi viikkoa on kulunut ilman mitään tietoja. Viimeinen kirje oli Hotel Nationalesta Lausanne'sta. Rouva Frances näyttää lähteneen sieltä jättämättä mitään osoitetta. Perhe näyttää olevan huolissaan, ja koska he ovat erittäin varat kaita, ei rahoja säästetä, jos vain voimme selvittää asian.»
»Onko neiti Dobney ainoa tietojen antaja? Varmaankin oli hän niidenkin kanssa kirjevaihdossa?»
»On olemassa eräs kirjeenvaihtaja, jolla on varma vetovoima, Watson. Se on pankki. Yksinäisten naisten on elettävä, ja heidän pankkikirjansa ovat päiväkirjoja suppeassa muodossa. Hän käyttää Silvester’in pankkia. Minä olen silmäillyt lävitse hänen tilinsä. Viimeinen shekki, vain yksi ainoa, maksoi hänen laskunsa Lausannessa, mutta se oli suuri ja luultavasti hänelle jäi rahoja yli. Vain yksi on sittemmin otettu.»
»Kenelle ja missä?»
»Neiti Marie Devine'lle. Ei ole mitään, mikä ilmaisisi, missä shekki oli kirjoitettu. Se lunastettiin ei täyttä kolmea viikkoa sitten Crédit Lyonnais'ssa Montpelier'ssä. Summa oli viisikymmentä puntaa.»
»Ja kuka on neiti Marie Devine?»
»Senkin olen voinut saada selville. Neiti Marie Devine oli rouva Frances Carfax'in palvelija. Miksi hän olisi maksanut hänelle tämän shekin, sitä emme vielä ole määritelleet. Mutta minä en epäile, ettei sinun tutkimuksesi pian selvittäisi asiaa.»
»Minun tutkimukseniko?»
»Tästä syystä virkistävä terveysmatka Lausanne'en. Tiedäthän, etten minä mahdollisesti voi lähteä Lontoosta niin kauan kuin vanha Abrahams on sellaisessa ankarassa pelossa henkensä vuoksi. Sitäpaitsi on ylipäänsä parasta, etten minä lähde maasta. Scotland Yard tuntee jäävänsä avuttomaksi ilman minua ja se aiheuttaa epäterveellistä kiihtymystä rikollisten keskuudessa. Lähde siis, rakas Watson, ja jos minun vaatimatonta neuvoani joskus pidetään arvossa niin erinomaisesta hinnasta kuin kaksi penniä sanalta, niin on se saatavissasi yötä päivää mannermaan sähkölennättimen päässä.»
* * * * *
Kaksi päivää myöhemmin olin National hotellissa Lausannessa, missä herra Moser, tunnettu taloudenhoitaja, otti minut vastaan kaikella kohteliaisuudella. Rouva Frances oli hänen ilmoituksensa mukaan oleskellut siellä useita viikkoja. Kaikki, jotka tapasivat hänet, pitivät hänestä paljon. Hän ei ollut yli neljänkymmenen. Hän oli yhä sievä ja hänestä näki, että hän nuoruudessaan oli ollut sangen suloinen nainen. Herra Moser ei tiennyt mitään mistään arvokkaista kalleuksista, mutta palvelijat olivat huomauttaneet, että rouvan makuuhuoneessa olevat raskaat matka-arkut olivat olleet aina tarkoin lukitut. Marie Devine, kamarineitsyt, oli yhtä tunnettu kuin hänen emäntänsä. Hän oli nykyjään kihloissa erään hotellin päätarjoilijan kanssa, eikä hänen osoitettansa ollut vaikea saada selville. Se oli Rue de Trajan numero 11 Montpelier. Kaiken tämän kirjoitin muistiin ja tunsin, ettei Holmes itsekään olisi voinut olla neuvokkaampi kootessaan tapahtumista tietoja.
Vain yksi seikka jäi yhä epäselväksi. Minun ei ollut mahdollista mitenkään selittää syytä rouvan äkilliseen lähtöön. Hän oli sangen onnellinen Lausannessa. Oli täysi syy otaksua hänen aikovan jäädä koko huvikaudeksi loistaviin huoneisiinsa, joista oli näköala järvelle. Ja kuitenkin oli hän lähtenyt ilmoittaen lähdöstään vain yhtä päivää ennen, mikä seikka pakotti hänet maksamaan turhaan viikon vuokran. Vain Jules Vibart, kamarineitsyen sulhanen, saattoi antaa joitakin tietoja. Hän asetti äkkinäisen lähdön erään pitkän, tumman, parrakkaan miehen vierailun yhteyteen, joka oli pari päivää ennen käynyt hotellissa. »Villi-ihminen — oikea villi-ihminen!» huusi Jules Vibart. Mies asui jossakin kaupungilla. Hänen oli nähty puhuvan vakavasti rouvan kanssa kävelyllä järvenrannalla. Sitten hän oli tullut vieraisille. Rouva oli kieltäytynyt ottamasta häntä vastaan. Hän oli englantilainen, mutta hänen nimestään, ei ollut mitään tietoa. Rouva oli lähtenyt sieltä heti sen jälkeen. Jules Vibart ja, mikä oli vielä tärkeämpää, Jules Vibart’in lemmitty, arvelivat tämän käynnin ja tämän lähdön olevan syyn ja seurauksen suhteessa toisiinsa. Vain yhdestä asiasta ei Jules voinut keskustella. Se oli se syy, minkä vuoksi Marie oli jättänyt emäntänsä. Siitä hän ei osannut tai ei tahtonut puhua mitään. Jos minä halusin tietää sen, oli minun mentävä Montpelier’hen ja kysyttävä häneltä itseltään.
Siten päättyi tiedustelujen! ensimmäinen jakso. Toinen oli sijoitettu siihen paikkaan, mihin rouva Frances Carfax oli lähtenyt poistuttuaan Lausanne'sta. Tämän suhteen oli ollut jonkinlaista salaperäisyyttä, mikä vahvisti sitä ajatusta, että hän oli lähtenyt aikeessa eksyttää jonkun jäljiltään. Miksi ei muutoin olisi hänen matkatavaroitaan avoimesti lähetetty Badeniin? Sekä hän että ne saapuivat rheiniläiseen vesiparannuslaitokseen jotakin kiertotietä. Niin paljon sain kootuksi tietoja Cookin paikallisviraston hoitajalta. Sitten läksin Badeniin lähetettyäni Holmesille kertomuksen kaikista hommistani, johon sain vastaukseksi puoleksi leikillisen kiittelevän sähkösanoman.
Baden’issa ei ollut vaikeata seurata jälkiä. Rouva Frances oli asunut »Englischer Hof»-nimisessä hotellissa kaksi viikkoa. Siellä ollessaan oli hän tutustunut erääseen tohtori Schlessinger'iin, eteläamerikkalaiseen lähetyssaarnaajaan ja tämän vaimoon. Kuten useimmat yksinäiset naiset löysi rouva Frances lohtua ja askartelua uskonnosta. Tohtori Schlessinger'in huomattava persoonallisuus, hänen harras antaumuksensa ja se tosiasia, että hän ollen parantumassa eräästä sairaudesta harjoitti apostolin tointaan, vaikutti rouva Frances’iin syvästi. Hän oli auttanut rouva Schlessinger'iä toipuvan pyhän miehen hoitelemisessa. Tämä vietti päivänsä, hotellin isännän kertomuksen mukaan, lepotuolissa kuistilla palveleva rouva kummallakin puolellaan. Hän valmisteli parhaillaan karttaa pyhästä maasta, silmälläpitäen erityisesti midianilaisten kuningaskuntaa, josta hän kirjoitti tutkielmaa. Lopulta, kun hänen terveydentilansa oli tullut paljon paremmaksi, oli hän vaimonsa kera palannut Lontooseen ja rouva Frances oli lähtenyt sinne heidän seurassaan. Tämä oli tapahtunut juuri kolme viikkoa aikaisemmin, eikä isännöitsijä ollut kuullut heistä mitään sen jälkeen. Mitä kamarineitoon, Marie'en, tulee, oli tämä lähtenyt pois muutamia päiviä ennen, vuodattaen runsaasti kyyneleitä ilmoitettuaan, toisille palvelijoille lähtevänsä palveluksesta ainiaaksi. Tohtori Schlessinger oli maksanut koko seurueen laskun, ennen lähtöään.
»Sivumennen sanoen», sanoi isäntä lopuksi, »ette te ole ainoa rouva Frances Carfax’in ystävä, joka on kysellyt häntä nyt juuri. Siitä on vain, noin viikko, kun eräs mies kävi täällä luonamme samalla asialla.»
»Sanoiko hän nimensä?» kysyin.
»Ei; mutta hän oli englantilainen, vaikka harvinainen tyyppi.»
»Villi-ihminenkö?» sanoin minä yhdistäen tosiasiat kuuluisan ystäväni tapaisesti.
»Aivan niin. Se kuvaa häntä sangen hyvin. Hän on kookas, parrakas, ruskeaihoinen mies, joka näyttää kuin olisi paremmin kotonaan uudisasukkaan majassa kuin muodikkaassa hotellissa. Kova, kiivas mies, luulisin, ja sellainen, jota en mielelläni tahtoisi loukata.».
Jo alkoi salaisuus hahmoittua, kuten olennot käyvät selvemmiksi sumun hälvetessä. Tässä oli tämä hyvä ja hurskas nainen, jota seurasi paikasta paikkaan synkkä ja leppymätön olento. Nainen pelkäsi miestä, sillä muutoin ei hän olisi paennut Lausanne'sta. Mies oli yhä ajanut takaa häntä. Ennemmin tai myöhemmin saisi hän hänet kiinni. Oliko hän jo saanutkin? Siinäkö hänen jatkuvan vaikenemisensa salaisuus? Eivätkö hänen seurassaan olevat hyvät ihmiset voineet suojella häntä miehen väkivallalta ja uhkavaatimukselta. Mikä hirveä tarkoitusperä, mikä syvä aikomus piili tämän pitkän takaa-ajon takana? Siinä se tehtävä, joka minun oli ratkaistava.
Holmes’ille minä kirjoitin osoittaen, kuinka nopeasti ja varmasti minä olin tunkeutunut asian ytimeen. Vastaukseksi sain sähkösanoman, jossa pyydettiin kuvausta tohtori Schlessinger'in vasemmasta korvasta. Holmesin ajatukset sukkeluudesta ovat kummalliset ja toisinaan loukkaavat, joten minä en välittänyt hänen sopimattomalla ajalla tekemästään pilasta — sitäpaitsi olin jo saapunut Montpelier’hen ajaessani takaa kamarineitsyttä, Marie'ta, ennenkuin hänen sanomansa saapui.
Minun ei ollut vaikeata löytää entistä palvelijaa ja saada kuulla kaikki, mitä hän voi kertoa minulle. Hän oli uskollinen olento, joka oli jättänyt emäntänsä vain siitä syystä, että tiesi hänen olevan hyvissä käsissä ja syystä että hänen oma lähestyvä avioliittonsa teki eron joka tapauksessa välttämättömäksi. Hänen emäntänsä oli, kuten hän tunnusti surullisena, osoittanut jonkinlaista hermostuneisuutta häntä kohtaan heidän oleskellessaan Badenissa, olipa kerran tehnyt hänelle kysymyksiä, aivankuin olisi epäillyt hänen rehellisyyttään, ja tämä oli tehnyt eron helpommaksi kuin se muutoin olisi ollut. Rouva Frances oli antanut hänelle viisikymmentä puntaa häälahjaksi. Marie katseli, kuten minäkin, suurella epäluulolla muukalaista, joka oli karkottanut hänen emäntänsä Lausanne'sta. Omin silmin oli hän nähnyt hänen tarttuvan rouvan ranteeseen kovin väkivaltaisesti julkisella kävelytiellä järven rannalla. Hän oli tulinen ja hirveä mies. Hän arveli rouva Frances'in häntä peläten lähteneen Schlessinger'ien seurassa Lontooseen. Hän ei milloinkaan ollut puhunut Marie'lle siitä, mutta monet pienet merkit olivat saaneet kamarineidon vakuutetuksi siitä, että hänen emäntänsä eli alituisessa hermostuneessa mielentilassa. Niin pitkälle hän oli päässyt kertomuksessaan, kun hän äkkiä hypähti ylös tuoliltaan kasvot vääristyneinä hämmästyksestä ja pelosta. »Katsokaa», hän huusi. »Tuo lurjus yhä ajaa takaa! Tuossa on sama mies, josta puhun.»
Arkihuoneen avoimesta akkunasta näin suunnattoman suuren, mustaverisen miehen, jolla oli pörröinen parta, kävelevän hitaasti kadun keskellä ja katselevan innokkaasti talojen numeroita. Oli ilmeistä, että hän, kuten minäkin, oli etsimässä kamarineitoa. Toimien silmänräpäyksen mielijohteesta minä hyökkäsin ulos ja puhuttelin häntä.
»Te olette englantilainen», sanoin.
»Mitä sitten, vaikka olisinkin», hän kysyi rypistäen rumasti otsaansa.
»Saanko kysyä, mikä on nimenne?»
»Ette, ette saa», sanoi hän päättävästi.
Tilanne oli nurinkurinen, mutta usein on suorin tie paras. »Missä on rouva Frances Carfax?» kysyin minä.
Hän tuijotti minuun hämmästyneenä.
»Mitä te olette tehnyt hänelle? Miksi olette ajanut häntä takaa? Minä vaadin vastausta!» sanoin.
Mies kiljahti suuttumuksesta ja syöksyi minua kohti kuin tiikeri. Minä olen pitänyt puoliani monessa taistelussa, mutta miehellä oli rautainen ote ja paholaisen raivo, Hänen kätensä oli kurkkuni ympärillä ja olin miltei tajuttomana, kun eräs ranskalainen työmies sängistynein parroin, sinisessä puserossa, syöksyi ulos vastapäätä olevasta kapakasta seiväs kädessään ja löi hyökkääjääni ankarasti käsivarteen, mikä pakotti tämän hellittämään otteensa. Hän seisoi hetkisen raivosta kihisten epätietoisena siitä, pitikö hänen uudistaa hyökkäyksensä. Sitten vihasta ähkien hän jätti minut rauhaan ja astui taloon, josta minä olin juuri tullut ulos. Minä käännyin kiittämään puolustajaani, joka seisoi vieressäni ajotiellä.
»Hyvä, Watson», sanoi hän, »sinä olet tehnyt asiasta sangen kauniin keiton. Luulenpa melkein, että sinun olisi parasta palata kanssani takaisin Lontooseen yöjunalla.»
Tuntia myöhemmin Sherlock Holmes istui tavallisissa pukimissaan minun yksityishuoneessani hotellissa. Hänen selityksensä äkkinäisestä ilmestymisestään soveliaalla ajalla oli aivan yksinkertainen, sillä, huomattuaan voivansa poistua Lontoosta oli hän päättänyt ennättää ennen minua paikkaan, mihin todennäköisesti ensi kerran pysähtyisin. Työmiehen valepuvussa hän oli istunut kapakassa odottamassa minun ilmestymistäni.
»Ja sinä olet erittäin johdonmukaisesti tehnyt tiedustelujasi, rakas Watson», sanoi hän. »Minä en tällä hetkellä voi muistaa ainoatakaan erehdystä, jota sinä olisit jättänyt tekemättä. Sinun toimenpiteittesi koko vaikutus on ollut hätyyttää joka paikassa, etkä kuitenkaan ole saanut ilmi mitään.»
»Kenties sinä et olisi toiminut ensinkään paremmin», vastasin minä katkerasti.
»Ei ole siinä asiassa mitään »kenties» sanaa. Minä olen toiminut paremmin. Tässä on kunnianarvoisa Philip Green, joka asuu kanssasi samassa hotellissa ja me voimme saada hänestä lähtökohdan menestyksellisemmälle tutkimukselle.»
Eräs nimikortti oli tuotu tarjottimella, ja sitä seurasi sama partaniekka lurjus, joka oli hyökännyt kimppuuni kadulla. Hän säpsähti nähdessään minut.
»Mitä tämä on, herra Holmes?» hän kysyi. »Minä sain kirjeenne ja olen tullut. Mutta mitä tällä miehellä on tekemistä asian kanssa?»
»Tämä on vanha ystäväni ja toverini, tri Watson, joka auttaa meitä tässä asiassa.»
Vieras ojensi suunnattoman suuren, ruskettuneen kätensä sanoen muutaman sanan puolustuksekseen.
»Toivoakseni en loukannut teitä. Kun syytitte minua siitä, että muka olin loukannut sitä naista, en voinut hillitä itseäni. En tosiaankaan voi vastata itsestäni nykyään. Hermoni ovat kuin sähköjohdot. Mutta tämä tilanne on aivan käsittämätön minulle. Minä haluan ennen kaikkea tietää, herra Holmes, miten maailmassa te tulitte kuulleeksi minun olemassaolostani.»
»Minä olen kosketuksessa neiti Dobney'n, rouva Frances'in opettajattaren kanssa.»
»Vanha Susan Dobney yömyssyineen! Muistan hänet hyvin.»