Part 5

»Hyvä Jumala, Watson!» sanoi Holmes tuijottaen sangen uteliaana paperipalasia, jotka emäntä oli ojentanut hänelle, »tämä on tosiaan hieman tavatonta. Sulkeutumisen voin ymmärtää; mutta miksi jäljentää painokirjaimia. Se on kömpelö toimitus. Miksi hän ei kirjoita? Mihin se viittaa, Watson?»

»Siihen, että hän haluaa pitää salassa käsialansa.»

»Mutta miksi? Mitä se hänelle voi merkitä, jos tämä emäntä saisi sanan hänen käsialallaan. Kuitenkin, voihan olla, kuten sanot. Sitten vielä, miksi tuollaisia lakoonisia sanoja?»

»En voi käsittää.»

»Se avaa ilahduttavan alan älylliselle mietiskelylle. Sanat on kirjoitettu leveäkärkisellä, sinipunervaan vivahtavalla, tavallisen mallisella lyijykynällä. Huomaat, että paperi on repäisty pois tästä sivusta sen jälkeen kuin painaminen on suoritettu, joten 'S' SAIPPUA-sanasta on osaksi hävinnyt. Se herättää ajatuksia, Watson, eikö niin?»

»Varovaisuudestako?»

»Aivan niin. Siinä oli nähtävästi joku merkki, joku peukalonjälki, jotakin, joka olisi voinut ilmaista jotakin kirjoittajasta. Nyt, rouva Warren, te sanotte miehen olleen keskikokoisen, tumman ja parrakkaan. Minkä ikäinen hän voisi olla?»

»Nuorenpuoleinen herra, — ei yli kolmeakymmentä»

»Hyvä, voitteko antaa minulle vielä joitakin tietoja?»

»Hän puhui hyvää englanninkieltä, herra, ja kuitenkin minä luulin häntä muukalaiseksi hänen ääntämisensä perusteella.»

»Ja hän oli hyvin puettu?»

»Sangen keikailevasti herra — täydellinen herra. Tummat vaatteet — ei mitään silmiinpistävää.»

»Eikö hän maininnut mitään nimeä?»

»Ei, herra.»

»Eikö hän ole saanut kirjeitä, eikö ole käynyt vieraita?»

»Ei kumpaakaan.»

»Mutta varmaankin te tai tyttö käytte aamuisin hänen huoneessaan?»

»Ei, herra. Hän pitää kokonaan huolen itsestään.»

»Hyvänen aika. Se on tosiaan merkillistä. Mitä sanotte hänen tavaroistaan?»

»Hänellä oli muassaan yksi suuri ruskea laukku, — eikä mitään muuta?»

»No hyvä, meillä ei näytä olevan paljon aineistoa apunamme. Sanotteko, ettei mitään ole tullut ulos tuosta huoneesta — ei kerrassaan mitään?»

Emäntä veti laukustaan kuoren ja pudisti siitä pöydälle kaksi palanutta tulitikkua ja savukkeen pätkän.

»Ne olivat hänen tarjottimellaan tänä aamuna. Minä toin ne, koska olen kuullut teidän lukevan suuria asioita pienistä.»

Holmes kohautti olkapäitään.

»Tässä ei ole mitään», sanoi hän. »Tulitikut on tietysti käytetty sytyttämään savukkeita. Sen näkee palaneen pään lyhyydestä. Puolet tulitikusta kuluu, kun sytytetään piippua tai sikaarin. Mutta hyvänen aika! Tämä savukkeen pätkä on tosiaan merkillinen. Herralla oli parta ja viikset, sanotte?»

»Niin, herra.»

»Sitä minä en käsitä. Minä väittäisin, että ainoastaan sileäksi ajeltu mies on voinut polttaa tämän. Vieläpä sinunkin vaatimattomat viiksesi, Watson, olisivat kärventyneet.»

»Imuke kenties?» ehdotin minä.

»Ei, ei, pää on painunut litteäksi. Otaksun, ettei huoneissanne voinut olla kahta ihmistä, rouva, Warren?»

»Ei, herra. Hän syö niin vähän, että minä usein ihmettelen, miten sellainen määrä voi pitää hengissä yhtäkään.»

»No niin, luullakseni meidän on odotettava lisää aineistoa. Loppujen lopuksi ei teillä ole mitään valittamisen syytä. Te olette saanut vuokranne, eikä hän ole vaivaloinen vuokralainen, vaikka hän on tosiaan harvinainen. Hän maksaa teille hyvin, ja jos häntä haluttaa piileskellä, ei se oikeastaan kuulu teihin. Meillä ei ole mitään aihetta tunkeutua hänen yksinäisyyteensä, ennenkuin meillä on jotakin syytä luulla rikoksen olevan siihen syynä. Minä olen ottanut asian huolekseni enkä jätä sitä näkyvistäni. Ilmoittakaa minulle, jos sattuu jotakin uutta, ja luottakaa apuuni, jos sitä tarvittaisiin.»

»Tässä jutussa on kieltämättä muutamia mielenkiintoisia kohtia, Watson», huomautti Holmes emännän lähdettyä luotamme. »Voihan siinä olla, tietenkin, pikkumaista, yksilöllistä liioittelua; tai voihan siinä olla sangen paljon syvempää kuin pinnalla näkyy. Ensimmäinen ihmeellinen seikka on se ilmeinen mahdollisuus, että henkilö, joka nyt oleskelee huoneissa, on aivan toinen kuin se, joka vuokrasi ne.»

»Miksi luulisit niin?»

»No niin, lukuunottamatta tätä savukkeen pätkää, oli huomiota herättävää se, että vuokralainen meni yhden ainoan kerran ulos heti vuokrattuaan huoneet, eikö niin? Hän tuli takaisin — tai joku tuli takaisin — kun kaikki todistajat olivat pois tieltä. Meillä ei ole mitään todistusta siitä, että henkilö, joka tuli takaisin, oli sama, joka meni ulos. Sitten lisäksi mies, joka vuokrasi huoneet, puhui hyvin englantia. Tämä toinen kuitenkin kirjoittaa 'tulitikku', kun pitäisi olla 'tulitikkuja'. Voin kuvitella, että sana otettiin jostakin sanakirjasta, jossa se oli yksikössä, mutta ei monikossa. Tuo lakooninen tyyli voi olla salaamassa englanninkielen taidon puutetta. Niin, Watson, on olemassa hyviä syitä epäillä, että on tapahtunut vuokralaisten vaihto.»

»Mutta missä mahdollisessa tarkoituksessa?»

»Ah, siinähän onkin probleemimme. On olemassa eräs erittäin selvä keino saada tietoja.» Hän otti alas suuren kirjan, johon hän joka päivä kiinnitti Lontoon eri sanomalehdistä leikatut sekalaisten ilmoitusten sarekkeet. »Herranen aika!» sanoi hän selaillen sivuja, »mikä voihkina — huuto- ja määkimiskuoro! Mikä sekasotku erilaisia tapahtumia! Mutta varmasti mitä arvokkain metsästysalue harvinaisuuksien tutkijalle! Tämä henkilö on yksin eikä häntä voi lähestyä kirjeellä rikkomatta tuota ehdotonta salaisuutta, jota halutaan. Kuinka voi mikään uutinen tai sanoma saapua hänelle ulkoapäin? Ilmeisesti sanomalehti-ilmoituksen välityksellä. Ei näy olevan muuta keinoa, ja onneksi saamme rajoittua ainoastaan yhteen lehteen. Tässä ovat otteet viimeisen kahden viikon Daily Gazette'sta. 'Nainen, jolla oli musta nahkakaulus Prinssin luistinradalla' — sen voimme sivuuttaa. 'Varmaankaan ei Jimmy tahdo murtaa äitinsä sydäntä' — se ei näytä kuuluvan tähän. 'Jos se nainen, joka pyörtyi Brixton'in raitiovaunussa' — se ei kiinnitä mieltäni. 'Joka päivä minun sydämeni halajaa’. — Määkimistä, lohdutonta määkimistä! Ah, tämä on hiukan mahdollisempaa- Kuuntele tätä: 'Ole kärsivällinen. Olen keksivä jonkun varman keskustelukeinon. Sillävälin tämä palsta. — G'. Se on kaksi päivää sen jälkeen kuin rouva Warrenin vuokralainen oli saapunut. Se kuuluu hyväksyttävältä, eikö niin? Tuo salaperäinen henkilö ymmärsi englanninkieltä, vaikka ei osannutkaan kirjoittaa sitä. Katsokaamme, voimmeko päästä uudelleen jäljille. Kyllä, tässä olemme — kolme päivää myöhemmin. 'Teen parastaikaa menestyksellä järjestelyjäni. Kärsivällisyyttä ja varovaisuutta. Pilvet haihtuvat. — G.' Ei mitään viikkokauteen senjälkeen. Sitten seuraa jotakin määrätympää. 'Polku selvenee. Jos onnistun, niin annan viestejä, muista sovittu merkki — 1A; 2B ja 2d. Saat kuulla pian lisää — G'. Se oli eilisessä lehdessä, eikä tämänpäiväisessä ole mitään. Se on sangen lähellä rouva Warrenin vuokralaista. Jos odotamme hiukan, Watson, en epäile asian käyvän ymmärrettävämmäksi.»

Niin kävikin, sillä seuraavana aamuna tapasin ystäväni takkamatolla seisomassa selkä tulta vasten, täydellistä tyytyväisyyttä ilmaiseva ilme kasvoillaan.

»Kuinka on tämän laita, Watson?» hän huudahti ottaen sanomalehden pöydältä. »'Korkea punainen talo, jossa on valkoiset kivirakennukset päädyssä. Kolmas kerros. Toinen akkuna vasemmalta. Hämärän jälkeen — G'. Se on kyllin selvää. Luullakseni on meidän aamiaisen jälkeen hiukan tutustuttava rouva Warren'in naapuristoon. Ah, rouva Warren! Mitä uutisia tuotte meille tänä aamuna?»

Vieraamme oli äkkiä syöksähtänyt huoneeseen erittäin tarmokkaasti, mikä todisti jostakin uudesta tärkeästä käänteestä.

»Se on poliisijuttu, herra Holmes!» hän huudahti. »Minä en siedä enempää! Hän saa pötkiä tiehensä tavaroineen. Olisin mennyt suoraa päätä hänen luokseen sanomaan sen, mutta arvelin olevan kohtuullista teitä kohtaan kuulla ensin teidän mielipiteenne. Mutta kärsivällisyyteni on lopussa, ja kun tullaan niin pitkälle, että lyödään minun vanhaa miestäni —.»

»Onko herra Warrenia lyöty?»

»Joka tapauksessa pidelty pahoin.»

»Mutta kuka piteli häntä pahoin?»

»Ah! Senpä haluaisimme tietää. Se tapahtui tänä aamuna. Herra Warren on työnvalvojana Morton ja Waylight’in luona Tottenham Court Road'issa. Hänen täytyy lähteä kotoaan ennen seitsemää. No niin, tänä aamuna hän ei ollut kulkenut kymmentä askelta, kun kaksi miestä tuli hänen kimppuunsa takaapäin, heitti jonkun vaatteen hänen päänsä ylitse ja viskasi hänet myttynä vaunuihin, jotka olivat rakennuksen sivulla. He kuljettivat häntä tunnin ajan ja avasivat sitten oven ja työnsivät hänet ulos. Hän makasi ajotiellä niin ymmällä, ettei huomannut, mihin vaunut joutuivat. Kömpiessään ylös hän huomasi olevansa Hampstead Heath'illä; sitten hän astui raitiovaunuun ajaakseen kotiin, ja sinne hän nyt jäi makaamaan sohvalle minun lähtiessäni suoraa päätä kertomaan teille, mitä oli tapahtunut.»

»Erittäin mielenkiintoista», sanoi Holmes. »Huomasiko hän, miltä nämä miehet näyttivät — tai kuuliko hän heidän puhuvan?»

»Ei; hän on aivan sekaisin. Hän tuskin tietää muuta kuin että hänet nostettiin ylös kuin taikavoimalla ja pudotettiin samalla tavalla. Heitä oli ainakin kaksi ja mahdollisesti kolme.»

»Ja te yhdistätte tämän hätyytyksen vuokralaiseenne?»

»No niin, me olemme asuneet siellä viisitoista vuotta, eikä milloinkaan ennen ole tapahtunut mitään sellaista. Minä olen saanut hänestä kylliksi. Raha ei merkitse mitään. Minä tahdon hänet ulos talostani, ennenkuin päivä on joutunut iltaan.»

»Odottakaapa hiukan, rouva Warren. Älkää hätäilkö. Minä alan luulla, että tämä juttu on paljon tärkeämpi kuin miltä se ensinäkemältä näytti. On selvää nyt, että joku vaara uhkaa vuokralaistanne. On samoin selvää, että hänen vihollisensa, jotka olivat väijymässä häntä ovenne lähellä, erehdyksessä luulivat miestänne häneksi sumuisessa aamuvalaistuksessa. Huomattuaan erehdyksensä he vapauttivat hänet. Mitä he olisivat tehneet, elleivät olisi erehtyneet, sen voimme vain arvata.»

»No, mitä minun on tekeminen, herra Holmes?»

»Minulla on suuri halu nähdä tämä teidän vuokralaisenne, rouva Warren.»

»Minä en näe keinoa, millä tämä olisi toteutettavissa, ellette murra ovea. Kuulen hänen aina avaavan sen mennessäni alas portaita, kun olen vienyt tarjottimen.»

»Hänen on otettava tarjotin sisään. Varmasti voisimme piiloutua ja nähdä hänen tekevän sen.»

Emäntä mietti hetkisen.

»Hyvä, herra, siinä on ullakkohuone vastapäätä. Minä voisin asettaa sinne kuvastimen, ja jos te olisitte oven takana —»

»Oivallista!» sanoi Holmes. »Milloin hän syö väliaamiaisen?»

»Kello yhden ajoissa, herra.»

»Silloin tri Watson ja minä tulemme ajoissa sinne. Toistaiseksi, rouva Warren, hyvästi.»

Kello puoli yksi me olimme rouva Warrenin talon portailla. Talo oli korkea, hoikka, keltainen, tiilirakennus Great Orme Street’illä, joka on kapea kulkuväylä luoteeseen British Museum’ista. Sijaiten lähellä kadun kulmaa on sieltä näköala alas Howe-kadulle ja sen komeampiin taloihin. Holmes osoitti nauraen yhtä näistä, huoneistoriviä, joka pisti esiin niin, ettei se voinut jäädä huomaamatta.

»Katsos, Watson!» sanoi hän. »Korkea, punainen, kivireunuksilla varustettu talo. Siinä on aivan oikein merkkiaseina. Kun tunnemme paikan ja sovitut merkit, on tehtävämme varmasti yksinkertainen. Tuossa akkunassa on kortti »vuokrattavana». Se on ilmeisesti tyhjä asunto, johon irtolaisella on pääsy. No, rouva Warren, mitä nyt?»

»Minulla on kaikki valmiina teitä varten. Jos tahdotte kumpikin tulla ylös ja jättää kenkänne alas portaille, niin päästän teidät sinne nyt.»

Se oli oivallinen piilopaikka, jonka hän oli järjestänyt. Kuvastin oli asetettu niin, että me, istuessamme pimeässä, saatoimme sangen selvästi nähdä vastakkaisen oven. Olimme tuskin istuutuneet sinne ja rouva Warren jättänyt meidät, kun kaukainen kilinä ilmoitti salaperäisen naapurimme soittaneen. Heti paikalla ilmestyi emäntä tarjottimineen, laski sen suljetun oven vieressä olevalle tuolille, ja sitten astuen raskaasti lähti pois. Kyykistyneinä oven nurkkaukseen me pidimme silmällä kuvastinta. Äkkiä, kun emännän askeleet häipyivät pois, kuului kiertyvän avaimen narina, oven ripa kääntyi, ja kaksi laihaa kättä pisti nopeasti ulos ja nosti tarjottimen tuolilta. Hetkeä myöhemmin se pantiin nopeasti takaisin ja minä näin vilahduksen tummista, kauniista, säikähtyneistä kasvoista, jotka kurkistivat ullakkohuoneen ahtaasta aukosta. Sitten ovi läiskähti kiinni, avain kääntyi vielä kerran, ja kaikki oli hiljaista. Holmes nykäisi minua hihasta, ja me hiivimme hiljaa alas portaita.

»Minä tulen takaisin illalla», sanoi hän odottavalle emännälle. »Luulen, Watson, meidän voivan keskustella tästä asiasta paremmin kotonamme.»

»Minun otaksumani oli, kuten näet, oikea», sanoi hän puhuen nojatuolinsa syvyyksistä. »Vuokralaiset ovat vaihtuneet. Minä en osannut otaksua löytäväni naista, ja vielä lisäksi sangen epätavallista naista, Watson.»

»Hän näki meidät.»

»Hän näki jotakin, joka häntä säikähdytti. Se on varmaa.

Tapahtumain yleinen kulku on aivan selvä, eikö niin? Eräs aviopari etsii pakopaikkaa Lontoosta päästäkseen hirveästä ja läheisestä vaarasta. Tuon vaaran suuruuden osoittaa heidän varovaisuustoimenpiteidensä perinpohjaisuus. Mies, jolla on joku tehtävä suoritettavanaan, haluaa pitää naisen ehdottomassa turvassa tehdessään tekonsa. Se ei ole helppo probleemi, mutta hän ratkaisi sen omituisella tavalla ja niin pontevasti, ettei hänen läsnäolostaan tiennyt edes emäntä, joka tuo hänelle ruokaa. Painetut sanomat, kuten nyt on ilmeistä, olivat estämässä hänen sukupuolensa ilmitulemista hänen käsialastaan. Mies ei voi lähestyä naista, ellei tahdo johtaa heidän vihamiehiänsä hänen luokseen. Kun mies nyt ei voi olla suoranaisessa yhteydessä naisen kanssa, turvautuu hän sanomalehden sekalaisten ilmoitusten palstaan. Sikäli on kaikki selvää.»

»Mutta mitä on sen pohjalla?»

»Ah niin, Watson — kovin käytännöllinen kuten aina! Mitä on sen kaiken pohjalla? Rouva Warren'in outo juttu laajenee hiukan ja saa sitä enemmän pahaa ennustavaa luonnetta, kuta pitemmälle pääsemme. Niin paljon voimme sanoa: tämä ei ole tavallinen pako rakkauden vuoksi. Sinä näit naisen kasvot, kun hän aavisti vaaraa. Me olemme myös kuulleet hyökkäyksestä talon isännän kimppuun, mikä epäilemättä tarkoitti vuokralaista, ja nämä hälytykset ja epätoivoinen salaisuuden säilyttämisen tarve osoittavat tässä olevan kyseessä elämän ja kuoleman. Hyökkäys herra Warren'in kimppuun edelleen osoittaa, että viholliset, keitä he lienevätkin, eivät itsekään ole tietoisia naisasukkaan asettumisesta miesasukkaan sijaan. Se on sangen merkillistä ja sekavaa, Watson.»

»Minkä vuoksi sinä syventyisit siihen enemmän? Mitä sinä siitä hyödyt?»

»Mitäkö? Se on taidetta taiteen itsensä vuoksi. Otaksun sinun, suorittaessasi tohtorin tutkintoa tutkineen taudintapauksia ajattelematta ensinkään palkkiota?»

»Opikseni, Holmes.»

»Oppiaika ei milloinkaan pääty, Watson. Se on luentosarja, jossa paras on viimeisenä. Tämä on opettavainen juttu. Siihen ei sisälly rahaa eikä mainetta, ja kuitenkin tahtoisin selvittää sen. Hämärän tullen pitäisi meidän olla askelta edempänä tutkimuksessamme.»

Palatessamme rouva Warrenin huoneisiin oli Lontoon talvi-illan hämäryys saennut harmaaksi verhoksi, kuolleeksi värin yksitoikkoisuudeksi, jonka vain akkunoitten räikeän keltaiset ruudut ja kaasulamppujen tahraiset sädekehät rikkoivat. Meidän tirkistellessämme vuokratalon pimentyneestä arkihuoneesta häämöitti hämärän lävitse korkealta uusi himmeä valo.

»Joku liikkuu tuossa huoneessa», sanoi Holmes kuiskaten, laihat ja innokkaat kasvot työntyneinä eteenpäin akkunaruutua kohti. »Tosiaan, minä voin nähdä miehen varjon. Tuossa hän taas on! Hänellä on kynttilä kädessään. Nyt hän tirkistelee toiselle puolelle. Hän tahtoo saada varmuuden siitä, onko nainen tähystämässä. Nyt alkaa mies antaa merkkejä. Ota sinä, Watson, myös vastaan sanoma, jotta voisimme verrata. Yksinäinen merkki, se on 'A' varmasti. Entä sitten? Kuinka monta laskit? Kaksikymmentä. Niin minäkin. Sen pitää merkitä 'T:tä'. AT — se on kyllin ymmärrettävää! Toinen 'T'. Varmaankin tämä on toisen sanan alku. No sitten — TENTA. Ehdoton pysähdys. Siinä ei voi olla kaikki, Watson? 'ATTENTA' ei merkitse mitään. Eikä se ole parempi, jos sen selittää kolmeksi sanaksi — 'AT . TEN . TA', elleivät 'T.A.' ole jonkun henkilön alkukirjaimet. Nyt se taas on käynnissä. Mitä se on? ATTE — no, se on taas sama sanoma. Merkillistä, Watson, sangen merkillistä! Nyt hän tekee merkkejä vielä kerran! AT — no kas, hän kertaa sen kolmannen kerran. 'ATTENTA' kolme kertaa! Kuinka usein hän aikoo kerrata sen? Ei, nyt se näyttää loppuvan. Hän on vetäytynyt pois akkunasta. Mitä siitä arvelet, Watson?»

»Salasanoina, Holmes.»

Toverini naurahti äkkiä ymmärtäväisesti. »Ei sentään erittäin hämärää salakirjoitusta, Watson», sanoi hän. »No niin, tietysti, se on italiankieltä. 'A' tarkoittaa, että se on osoitettu naiselle. 'Varo itseäsi! Varo itseäsi! Varo itseäsi!' Miten se olisi, Watson?»

»Luulen sinun keksineen sen.»

»Ei ole epäilystäkään siitä. Se on erittäin tärkeä sanoma, kolmasti kerrattu tehdäkseen sen vielä tärkeämmäksi. Mutta mitä pitää varoa? Odotapa hetkinen, hän tulee vielä kerran akkunan luo.»

Taaskin näimme ryömivän miehen hämärän varjon ja pienen liekin leimahduksen akkunasta merkkien uudistuessa. Ne tulivat nopeammin kuin ennen — niin nopeasti, että oli vaikea seurata niitä.

»'PERICOLO' — 'Pericolo' — Aha, mitä se on Watson? Vaara, eikö niin? Niin, kautta Jupiterin, se on vaaran merkki. Nyt se taas uudistuu! 'PERI'. Hohoo, mitä ihmettä —»

Valo oli äkkiä sammunut, akkunasta oli kadonnut tuo loistava neliö ja kolmas kerros muodosti pimeän vyön läpi koko komean rakennuksen, jossa oli loistavat akkunajonot. Tuo viimeinen varoitushuuto oli äkkiä katkaistu. Kuinka ja kuka sen oli katkaissut? Sama ajatus johtui silmänräpäyksessä meidän molempien mieleen. Holmes hypähti seisoalleen kyyristyneestä asennosta akkunan luota.

»Tämä on vakavaa, Watson», huudahti hän. »Tuolla tapahtuu jotakin pirullista! Miksi katkesi sanoma sillä tavoin? Minä asettaisin Scotland Yard'in kosketukseen tämän jutun kanssa, — ja kuitenkin on meille liian tärkeätä olla täällä, voidaksemme lähteä pois.»

»Menenkö kutsumaan poliisia?»

»Meidän täytyy määritellä asema hieman tarkemmin. Sen voisi tulkita viattomammin. Tule, Watson, menkäämme kadun poikki katsomaan, mitä itse voimme tehdä.»

TOINEN OSA.

Kävellessämme nopeasti alas Howe-katua katsahdin taakseni rakennusta, josta poistuimme. Siinä, yläakkunasta, häämöittivät pään, naisen pään, ääriviivat, ja minä saatoin nähdä sen tuijottavan tiukasti, jäykästi ulos yöhön, odottaen henkeä pidättäen keskeytetyn sanoman uudistumista. Howe-kadun talon edessä seisoi kaulahuiviin ja päällysviittaan verhoutunut mies nojaten käsipuita vasten. Hän säpsähti eteisen valon langetessa kasvoillemme.

»Holmes!» hän huudahti.

»No kas, Gregson!» sanoi toverini puristaessaan Scotland Yard'in salapoliisin kättä. »Matka päättyy rakastavien kohtaamiseen. Mikä teidät tuo tänne?»

»Samat syyt kuin teidätkin, luullakseni», sanoi Gregson. »Kuinka te pääsitte sen perille, sitä en voi käsittää.»

»Eri johtolangat, mutta johtaen samaan solmuun. Minä olen ottanut vastaan merkit.»

»Merkit?»

»Niin, tuosta akkunasta. Ne katkesivat kesken. Me tulimme tänne nähdäksemme syyn. Mutta koska huomaan asian olevan teidän käsissänne, en näe mitään syytä jatkaa työtäni.»

»Odottakaapa hetkinen!» huudahti Gregson innokkaasti. »Tahdon olla teille rehellinen, herra Holmes, ja tunnustaa, että en milloinkaan ole tutkinut mitään rikosjuttua, jossa en olisi tuntenut olevani voimakkaampi saadessani teidät rinnalleni. Tähän asuntoon vie vain yksi ovi, joten hän on varmassa tallessa.»

»Kuka hän on?»

»No, no, herra Holmes, me olemme edellänne kerrankin. Teidän on annettava tunnustuksenne meille tällä kertaa. Hän löi keppiään kovasti maahan, jolloin muuan ajuri, piiska kädessään, hyppäsi nelipyöräisistä, jotka seisoivat kadun toisella puolella. »Saanko esittää teidät herra Holmesille?» sanoi hän ajurille. »Tämä on herra Leverton, Pinkerton’in amerikkalaisesta toimistosta.»

»Pitkän saaren haudan salaisuuden sankari?» sanoi Holmes. »Herra, minua ilahduttaa tavata teitä.»

Amerikkalainen, hiljainen, toimeliaan näköinen nuorukainen, jolla oli sileäksi ajellut, rumat kasvot, punastui kuullessaan kiittävät sanat. »Olen nyt elämäni käännekohdassa, herra Holmes», sanoi hän. »Jos voin saada kiinni Gorgianon —»

»Mitä! Punaisen piirin Gorgianonko?»

»Ah, hänellä on europalainen maine, onko? No niin, me olemme kuulleet kaikki hänestä Amerikassa. Me tiedämme hänen olevan viidenkymmenen murhan teettäjän, ja kuitenkaan meillä ei ole mitään varmaa, josta saisimme hänet kiinni. Minä pääsin hänen jäljilleen New Yorkissa ja olen ollut viikon ajan Lontoossa aivan hänen kintereillään odottaen jotakin syytä tarttuakseni häntä niskasta. Herra Gregson ja minä olemme seuranneet häntä tuohon suureen vuokrataloon ja siinä on vain yksi ovi, joten hän ei voi paeta meitä. Sieltä on tullut ulos kolme ihmistä sen jälkeen kuin hän meni sisään, mutta voin vannoa, ettei hän ollut yksikään niistä.»

»Herra Holmes puhuu merkeistä», sanoi Gregson. »Minä odotan hänen, kuten tavallisesti, tietävän koko joukon enemmän kuin me.»

Muutamin selvin sanoin Holmes selitti tilanteen sellaisena kuin se oli meille ilmestynyt. Amerikkalainen löi käsiään yhteen suuttumuksesta.

»Hän on keksinyt meidät», huusi hän.

»Miksi niin luulette?»

»Siltä näyttää, eikö näytäkin? Tässä hän lähettää sanomia rikostoverilleen — Lontoossa on useita hänen joukkoonsa kuuluvia. Sitten äkkiä, juuri kun hän teidän oman kuvauksenne mukaisesti oli kertomassa heille vaarasta, hän keskeytti. Mitä se voi tarkoittaa muuta kuin että hän akkunasta oli äkkiä joko keksinyt meidät kadulla tai jollakin tavalla tullut ymmärtämään, kuinka lähellä vaara oli, ja että hänen oli toimittava ripeästi, jos aikoi välttää sen? Mitä ehdotatte, herra Holmes?»

»Että menemme heti ylös itse katsomaan.»

»Mutta meillä ei ole mitään valtakirjaa hänen vangitsemiseensa.»

»Hän on tyhjässä talossa epäilyttävien asianhaarojen vallitessa», sanoi Gregson. »Se riittää toistaiseksi. Kun saamme hänet käsiimme, voimme katsoa, eikö New York voi auttaa meitä pidättämään häntä. Minä otan vastuulleni hänen vangitsemisensa nyt.»

Meidän virallisilla salapoliiseillamme voi olla puutteita, mitä älykkäisyyteen tulee, mutta rohkeutta heiltä ei puutu. Gregson kiipesi ylös portaita vangitsemaan tätä epätoivoista murhaajaa samalla ehdottomasti tyynellä ja toimekkaalla ryhdillä, jolla hän olisi noussut Scotland Yard’in viraston portaita. Pinkerton'in mies oli koettanut päästä hänen ohitsensa, mutta Gregson oli voimakkaasti työntänyt hänet kyynärpäillään takaisin. Lontoon vaarat olivat Lontoon poliisivoiman etuoikeus.

Kolmannen kerroksen vasemmanpuolisen huoneiston ovi oli raollaan. Gregson työnsi sen auki. Kaikkialla sisällä oli täydellinen hiljaisuus ja pimeys. Minä sytytin tulitikun ja salapoliisin lyhdyn. Kun olin sen tehnyt ja kun lepatus oli vakiintunut liekiksi, huudahdimme kaikki hämmästyksestä. Matottoman lattian laudoilla näkyi vereksiä veren jälkiä. Punaiset askeleet osoittivat meitä kohti ja lähtivät eräästä sisähuoneesta, jonka ovi oli suljettu. Gregson tempaisi sen auki ja piti lyhtyään edessään meidän kaikkien tirkistellessä innokkaasti hänen olkapäänsä ylitse.

Keskellä tyhjän huoneen lattiaa makasi suunnattoman suuri mies, sileäksi ajellut, tummaveriset kasvot luonnottoman kamaliksi vääntyneinä; päätä ympäröi aavemaisen punainen verikehä sen levätessä leveässä märässä ympyrässä valkoisella puulattialla. Hänen polvensa olivat koukussa, kädet ulospäin levällään kuin kauheissa tuskissa, ja hänen leveästä, ruskeasta kurkustaan pisti esiin veitsen valkoinen kahva; veitsen koko terä oli työnnetty hänen ruumiiseensa. Koska mies oli jättiläisen suuruinen, oli hänen täytynyt lyyhistyä tuosta kauheasta iskusta kuin mestauskirveellä surmattu härkä. Hänen oikean kätensä vieressä lattialla oli mitä hirmuisin sarvikahvainen, kaksiteräinen tikari ja sen lähellä musta vohlannahkainen hansikas.

»Kautta Yrjänän! Se on itse Musta Gorgiano!» huudahti amerikkalainen salapoliisi. »Joku on ennättänyt ennen meitä tällä kertaa.»

»Tässä on kynttilä akkunalla, herra Holmes», sanoi Gregson. »No, mutta mitä te teette?»

Holmes oli astunut huoneen poikki, sytyttänyt kynttilän ja kuljetti sitä edes ja takaisin akkunaruutujen poikki. Sitten hän tuijotti pimeyteen, puhalsi kynttilän sammuksiin ja heitti sen lattialle.

»Luulenpa melkein tuon olevan avuksi», sanoi hän. Hän seisoi syvissä ajatuksissa, sillä aikaa kuin molemmat ammattimiehet tutkivat kuolleen ruumista. »Sanoitte talosta tulleen ulos kolme ihmistä teidän seistessänne odottamassa alhaalla», sanoi hän viimein. »Tarkastitteko heitä läheltä?»

»Tarkastin.»

»Oliko niistä eräs noin kolmenkymmenen ikäinen, mustapartainen, tumma, keskikokoinen?»

»Oli; hän kulki viimeiseksi ohitseni.»

»Se on teidän miehenne, luullakseni. Minä voin, antaa teille kuvauksen hänestä, ja meillä on erinomainen kuva hänen jalkansa jäljestä. Siinä pitäisi olla teille kylliksi.»

»Ei siinä ole paljon, herra Holmes, Lontoon miljoonien joukossa.»

»Kenties ei. Senvuoksi minä arvelinkin olevan parasta kutsua tämän naisen avuksenne.»

Me käännyimme kaikki ympäri kuullessamme nämä sanat. Siellä, ovella, seisoi pitkä ja kaunis nainen — Bloomsberryn salaperäinen vuokralainen. Hän lähestyi hitaasti, kasvot kalpeina ja vääntyneinä pelokkaasta epäluulosta, silmät kovina ja tuijottavina, kauhistunut katse luotuna lattialla makaavaan tummaan olentoon.

»Te olette tappaneet hänet!» mutisi hän. »Oi, Dio mio, te olette tappaneet hänet!» Sitten kuulin äkkiä hänen hengityksensä salpautuvan ja hän hypähti ilmaan ilosta huudahtaen. Hän tanssi ympäri huonetta, taputtaen käsiään, tummat silmät säteillen ihastunutta ihmetystä, ja tuhansittain sieviä, italiankielisiä huudahduksia tulvi hänen huuliltaan. Oli hirveätä ja hämmästyttävää nähdä sellaisen naisen niin ilosta huumaantuneen tällaisen näyn nähdessään. Äkkiä hän seisahtui ja katsahti meihin kaikkiin kysyvästi.

»Mutta te! Tehän olette poliiseja, eikö niin? Te olette surmanneet Giuseppe Gorgianon? Eikö niin?»

»Me olemme poliiseja, rouva.»

Hän katsahti ympärilleen huoneen sopukoihin

»Mutta missä sitten on Gennaro!» kysyi hän. »Hän on mieheni, Gennaro Lucca. Minä olen Emilia Lucca, ja me olemme molemmat New Yorkista. Missä on Gennaro? Hän kutsui minua tällä hetkellä tästä akkunasta, ja minä juoksin minkä ennätin.»

»Minä se olin, joka kutsuin», sanoi Holmes.

»Tekö! Kuinka te osasitte kutsua?»

»Ei teidän salakirjoituksenne ollut vaikeata, rouva. Teidän läsnäolonne täällä oli toivottava. Tiesin, että minun tarvitsi vain leimahduttaa '_Vieni_' ja te tulisitte varmasti.»

Kaunis italialaisnainen katseli kauhulla toveriani.

»En voi käsittää, kuinka te tiedätte kaikki nämä asiat», sanoi hän. »Giuseppe Gorgiano — kuinka hän —.» Hän pysähtyi, ja sitten hänen kasvonsa äkkiä kirkastuivat ylpeydestä ja ihastuksesta. »Nyt minä arvaan! Minun Gennaroni! Minun komea, kaunis Gennaroni, joka on varjellut, minua kaikilta ikävyyksiltä, hän sen teki, hän tappoi hirviön omalla voimakkaalla kädellään. Oi Gennaro, kuinka ihmeellinen oletkaan! Mikä nainen milloinkaan olisi sellaisen miehen arvoinen?»

»No niin, rouva Lucca», sanoi proosalleen Gregson laskien kätensä rouvan käsivarrelle niin tunteettomasti kuin hän olisi ollut Notting Hill’in jätkä. »Minä en ole vielä oikein selvillä siitä, kuka te olette tai mitä te olette; mutta te olette sanonut kylliksi selvittääksenne, että tarvitsemme teitä Yard’issa.»

»Hetkinen vielä», sanoi Holmes. »Minä kuvittelen tämän rouvan olevan yhtä halukkaan antamaan meille tietoja kuin me olemme niitä kuulemaan. Ymmärtänette, rouva, että miehenne tulee vangittavaksi ja tuomituksi syypäänä tämän miehen kuolemaan, joka makaa edessämme. Mitä te sanotte, sitä voidaan käyttää todistuksena. Mutta jos luulette hänen toimineen sellaisista vaikuttimista, jotka eivät ole rikollisia ja jotka hän tahtoisi tehdä tunnetuiksi, niin ette voi tehdä hänelle parempaa palvelusta kuin kertoa meille koko jutun.»

»Nyt, kun Gorgiano on kuollut, me emme pelkää mitään», sanoi rouva. »Hän oli paholainen ja hirviö, eikä koko maailmassa voi olla tuomaria, joka rankaisisi minun miestäni siitä, että hän surmasi hänet.»

»Siinä tapauksessa», sanoi Holmes, »on minun ehdotukseni se, että me lukitsemme tämän oven, jätämme kaikki silleen, kuten ne löysimmekin, menemme tämän rouvan kanssa hänen huoneeseensa ja muodostamme mielipiteemme kuultuamme, mitä hänellä on meille sanottavaa.»

* * * * *

Puolta tuntia myöhemmin me kaikki neljä istuimme signora Luccan pienessä arkihuoneessa kuunnellen hänen merkillistä kertomustaan noista onnettomista tapahtumista, joiden loppupäätöksen todistajiksi me olemme sattuneet joutumaan. Hän puhui nopeasti ja sujuvasti, mutta sangen epätavallisella englanninkielellä.

»Minä olen syntynyt Posilippossa Neapelin lähellä», sanoi hän, »ja olen Augusta Barell’in tytär. Hän oli tunnettu asianajaja ja oli ollut kerran sen seudun edusmiehenä. Gennaro oli isäni palveluksessa, ja minä aloin rakastaa häntä, kuten jokaisen naisen oli pakko tehdä. Hänellä ei ollut rahaa eikä asemaa — ei mitään muuta kuin kauneutensa ja voimansa ja tarmonsa — joten isäni ei antanut suostumustaan naimiseemme. Me pakenimme yhdessä, menimme naimisiin Bari'ssa ja möimme minun jalokiveni saadaksemme rahaa, millä päästä Amerikkaan. Tämä tapahtui neljä vuotta sitten, ja me olemme siitä saakka olleet New Yorkissa.