Part 10

»Ja hän muistaa teidät. Se oli ennenkuin — ennenkuin te katsoitte parhaaksi lähteä etelä-Afrikkaan.»

»Ah, minä huomaan teidän tuntevan koko elämäkertani, minun ei tarvitse salata teiltä mitään. Vannon teille, herra Holmes, ettei tässä maailmassa ole milloinkaan elänyt Miestä, joka olisi rakastanut jotakin naista niin koko sydämestään kuin minä Frances’iä. Minä olin hurja nuorukainen, tiedän sen — en kuitenkaan muita ikäisiäni huonompi. Mutta hänen mielensä oli puhdas kuin lumi. Hän ei voinut sietää raakuuden varjoakaan. Kun siis hän sai kuulla, mitä minä otin tehnyt, ei hän tahtonut olla enää missään tekemisissä kanssani. Ja kuitenkin hän rakasti minua — se on kaikkein ihmeellisintä! — rakasti minua siksi paljon, että jäi naimattomaksi koko siunatuksi iäkseen juuri minun takiani. Kun vuodet olivat kuluneet ja minä olin ansainnut rahaa Barberton’issa, arvelin voivani kenties etsiä hänet käsiini ja lepyttää hänet. Minä olin kuullut, että hän oli yhä naimaton. Löysin hänet Lausanne'sta ja tein kaiken voitavani. Hän heltyi luullakseni, mutta hänen tahtonsa oli voimakas, ja kun minä seuraavan kerran menin hänen luokseen, oli hän lähtenyt kaupungista. Minä seurasin hänen jälkiään Baden’iin ja sitten kuulin jonkun ajan kuluttua, että hänen kamarineitonsa oli täällä. Minä olen raaka ihminen, olen äskettäin tullut raakalaiselämästä ja kun tri Watson puhui minulle siten kuin hän puhui, menetin itsehillintäni hetkeksi. Mutta kertokaa minulle Jumalan nimessä, mihin lady Frances on joutunut.»

»Se meidän täytyy saada selville», sanoi Sherlock Holmes omituisen vakavasti. »Mikä on osoitteenne Lontoossa, herra Green.»

»Langham-hotellista minut löytää.»

»Saisinko siis kehoittaa teitä palaamaan sinne ja olemaan saatavissa siinä tapauksessa, että tarvitsisin teitä? Minä en halua antaa turhia toiveita, mutta saatte olla vakuutettu siitä, että kaikki, mitä voidaan tehdä lady Frances'in turvallisuuden hyväksi, tulee tehdyksi. Tällä hetkellä en voi sanoa enempää. Minä jätän teille tämän kortin, niin että te voitte olla kanssamme kosketuksessa. Nyt, Watson, jos haluat pakata matkalaukkusi, sähkötän minä rouva Hudson'ille, että hän panisi parastaan valmistuksissaan kahta nälkäistä matkustajaa varten, jotka saapuvat huomenna kello 7,30.»

* * * * *

Saapuessamme Baker-kadulla olevaan huoneustoomme odotti meitä sähkösanoma, jonka Holmes luki huudahtaen mielenkiinnosta ja heitti sen sitten minulle. »Nykäisty tai revitty», kuului sanoma ja lähtöpaikka oli Baden.

»Mitä tämä on?» kysyin.

»Se on kaikki», Holmes vastasi. »Sinä muistanet minun näennäisesti irrallisen kysymykseni, joka koski tämän hengenmiehen vasenta korvaa. Sinä et vastannut siihen.»

»Minä olin lähtenyt Badenista enkä voinut tiedustella.»

»Aivan niin. Senvuoksi tein saman kysymyksen »Englischer Hof»-hotellin isännöitsijälle, ja hänen vastauksensa on tässä.»

»Mitä se osoittaa?»

»Se osoittaa, rakas Watson, että me olemme tekemisissä erään erittäin neuvokkaan ja vaarallisen miehen kanssa. Kunnianarvoisa tri Schlessinger, lähetyssaarnaaja etelä-Amerikasta, ei ole kukaan muu kuin Pyhä Peters, eräs tunnottomimpia roistoja, mitä Australiasta on milloinkaan lähtenyt — ja nuoreksi maaksi on se lähettänyt ulos muutamia sangen täydellisiä tyyppejä. Hänen omituinen erikoisalansa on houkutella luokseen yksinäisiä naisia vaikuttamalla heidän uskonnollisiin tunteisiinsa, ja hänen niinkutsuttu vaimonsa, eräs englannitar, nimeltä Fraser, on oivallinen apuri. Hänen menettelytapansa luonne ilmaisi hänet minulle, ja tämä ruumiillinen erikoisuus — hän loukkaantui vaikeasti eräässä salonkitaistelussa Adelaide'ssa vuonna '98 — vahvisti minun epäluuloni. Tämä naisparka on mitä helvetillisimmän pariskunnan käsissä, joka ei kaihda mitään, Watson. On sangen luultavaa, että hän on jo kuollut. Ellei, on hän epäilemättä jonkinlaisessa vankeudessa eikä voi kirjoittaa neiti Dobney'lle eikä muille ystävilleen. On kyllä mahdollista, että hän ei milloinkaan saapunut Lontooseen tai että hän on matkustanut sen läpi, mutta edellinen on uskomatonta, koska ulkomaalaisten ei ole helppo petkuttaa mannermaan poliisia näiden luettelojärjestelmän vuoksi; ja viimemainittu on myöskin vähän luultavaa, koska nämä maankiertäjät eivät voineet toivoa löytävänsä muuta paikkaa, jossa olisi niin helppoa pitää jotakin henkilöä vankeudessa. Kaikki vaistoni sanovat minulle hänen olevan Lontoossa, mutta koska meillä ei tällä hetkellä ole mitään keinoa sanoa, missä, voimme ryhtyä vain lähimpiin toimenpiteisiin, syödä päivällisemme ja olla kärsivällisiä. Myöhemmin illalla minä menen kävelemään ja keskustelemaan ystäväni Lestraden kanssa Scotland Yard'iin.»

Mutta yhtä vähän virallisen poliisin kuin Holmesin oman pienen, mutta sangen tehoisan järjestön onnistui selvittää salaisuutta. Lontoon monien miljoonien joukkoon hukkuivat etsimämme kolme henkilöä niin täydellisesti kuin eivät olisi milloinkaan eläneet. Ilmoituksia koetettiin, mutta epäonnistuttiin. Jälkiä seurattiin, mutta ne eivät johtaneet mihinkään tuloksiin. Kaikki rikollisten kokouspaikat, joissa Schlessinger olisi voinut käydä, etsittiin turhaan. Hänen entisiä tovereitaan pidettiin silmällä, mutta he pysyivät erillään hänestä. Ja sitten äkkiä, viikon kestäneen avuttoman epävarmuuden jälkeen, tuli hiukan valoa asiaan. Hopeainen briljanteilla somistettu kaulakoriste, vanhaa espanjalaista mallia, oli pantattu Bevington’illa, Westminster Road'illa. Panttaaja oli suuri sileäksi ajeltu mies, joka näytti papilliselta. Hänen nimensä ja osoitteensa olivat ilmeisesti väärät. Korvaa ei oltu huomattu, mutta kuvaus soveltui varmasti Schlessinger'iin.

Kolmasti oli parrakas ystävämme Langham'ista käynyt tiedustelemassa uutisia — kolmannen kerran tuntia tämän uuden käänteen jälkeen. Hänen vaatteensa alkoivat käydä väljemmiksi hänen suurelle ruumiilleen. Hän näytti surkastuvan tuskastaan.

»Jospa vain antaisitte minulle jotakin tekemistä!» oli hänen ainainen valituksensa. Viimein Holmes saattoi käyttää hyväkseen hänen palvelustaan.

»Mies on alkanut pantata jalokiviä. Meidän pitäisi saada hänet nyt.»

»Mutta tarkoittaako tämä, että lady Frances’ille on tapahtunut jotakin pahaa?»

Holmes pudisti päätään sangen vakavasti.

»Jos oletamme heidän pitäneen häntä vankinaan aina tähän asti, niin on selvä, etteivät he voi päästää häntä vapaaksi joutumatta itse perikatoon. Meidän täytyy olla valmistuneita pahimpaan.»

»Mitä minä voin tehdä?»

»Nämä henkilöt eivät tunne teitä ulkonäöltä?»

»Eivät.»

»On mahdollista, että hän menee tulevaisuudessa jonkun toisen vakuuslainaajan luo. Siinä tapauksessa on meidän alettava uudelleen. Toisaalta hän on saanut hyvän hinnan, eikä häneltä ole kyselty mitään, joten hän luultavasti tarvitessaan rahaa palaa takaisin Bevington’in luo. Minä annan teidän viedä heille kirjeen ja he antavat teidän odottaa puodissa. Jos tuo mies tulee, seuraatte te häntä kotiin. Mutta ei mitään varomattomuutta ja, ennen kaikkea, ei väkivaltaa. Minä vaadin teiltä kunniasananne siitä, että ette ota askeltakaan minun tietämättäni ja suostumuksettani.»

Kahtena päivänä sen jälkeen kunnianarv. Philip Green (hän oli, sivumennen sanoen, sen nimisen kuuluisan amiraalin poika, joka johti Asovan meren laivastoa Krimin sodassa) ei tuonut meille mitään uutisia. Kolmannen päivän iltana hän syöksyi asuinhuoneeseemme kalpeana, vavisten, voimakkaan ruumiin joka lihas väristen kiihkosta.

»Hän on käsissämme! Hän on käsissämme!» huusi hän.

Hän puhui sekavasti mielenliikutuksessaan. Holmes lohdutti häntä muutamin sanoin ja työnsi hänet nojatuoliin.

»No nyt, kertokaa meille tapahtumain kulusta», sanoi hän.

»Hän tuli vasta noin tunti sitten. Se oli vaimo tällä kertaa, mutta riippakoriste, jonka hän toi, oli edellisen pari. Hän on pitkä, kalpea nainen, jolla on portimon silmät.»

»Se on tuo nainen», sanoi Holmes.

»Hän poistui toimistosta ja minä seurasin häntä. Hän käveli ylös Kenningtonin tietä ja minä seurasin hänen kintereillään. Nyt hän meni erääseen myymälään. Herra Holmes, se oli hautajaisten toimeenpanijan.»

Toverini säpsähti. »Entä sitten?» hän kysyi värisevällä äänellä, joka puhui tulisesta sielusta kylmien harmaiden kasvojen takana.

»Hän puheli laskupöydän takana seisovalle naiselle. Minä astuin myös sisään. »Se on myöhäistä», kuulin hänen sanovan tai sentapaisia sanoja. Nainen puolustelihe. »Sen pitäisi olla siellä jo ennen», vastasi hän. »Siihen meni kauemmin aikaa, kun se oli tavallisuudesta poikkeava.» He vaikenivat molemmat ja katsoivat minuun, jolloin minä tein jonkun kysymyksen ja läksin myymälästä.»

»Teitte erinomaisen hyvin. Mitä sitten tapahtui?»

»Nainen tuli ulos, mutta minä olin piiloutunut erääseen ovikäytävään. Hänessä oli luullakseni herännyt epäluuloja, sillä hän katseli ympärilleen. Sitten hän huusi ajuria ja astui kärryihin. Minä sain onneksi toisen ja seurasin häntä. Hän astui alas vihdoin. Poultney Square'llä numero 36:n kohdalla, Brixton'issa. Minä ajoin ohitse, astuin pois kärryistä torin kulmassa ja pidin silmällä taloa.»

»Näittekö ketään?»

»Akkunat olivat kaikki pimeitä paitsi yhtä alimmaisessa kerroksessa. Uudin oli alhaalla, ja minä en voinut nähdä sisään. Minä seisoin siinä miettien, mitä nyt tekisin, kun umpivaunut ajoivat esiin, kaksi miestä vaunuissa. He astuivat alas, ottivat jotakin vaunuista ja kantoivat sen portaita myöten sisäänkäytävän ovelle. Herra Holmes, se oli ruumisarkku.»

»Ah!»

»Silmänräpäyksen ajan olin syöksymäisilläni sisään. Ovi oli avattu, jotta miehet taakkoineen pääsisivät sisään. Yllämainittu nainen oli avannut sen. Mutta minun siinä seistessäni oli hän nähnyt minut vilahdukselta ja luulen hänen tunteneen minut. Näin hänen säpsähtävän ja sulkevan kiireesti oven. Minä muistin lupaukseni teille, ja tässä olen.»

»Olette tehnyt oivallista työtä», sanoi Holmes raaputellen muutamia sanoja paperiarkin puoliskolle. »Me emme voi tehdä mitään lakivoimaista ilman valtuuksia, ja te voitte hyödyttää asiaa parhaiten viemällä tämän kirjeen viranomaisille ja saamalla valtakirjan. Se voi olla jossakin määrin vaikeata, mutta minä luulisin kalleuksien myynnin olevan kylliksi. Lestrade pitää kyllä huolen kaikista yksityisseikoista.»

»Mutta he voivat murhata hänet sillävälin. Mitä saattoi ruumisarkku tarkoittaa, ja ketä muuta kuin häntä varten olisi se ollut?»

»Tahdomme tehdä kaiken, mitä on tehtävissä, herra Green. Ei hetkeäkään menetetä. Jättäkää se meidän huoleksemme. Nyt, Watson», hän lisäsi asiakkaamme kiirehtiessä pois, »hän panee lailliset voimat liikkeille. Me olemme laittomat, kuten tavallista, ja meidän on kuljettava omaa suuntaamme toiminnassamme. Tilanne tuntuu minusta niin epätoivoiselta, että mitä äärimmäiset keinot ovat oikeutettuja. Ei hetkeäkään saa viivytellä, vaan on heti paikalla lähdettävä Poultney Square’lle.»

»Koettakaamme uudelleen esittää tilanne», sanoi hän ajaessamme nopeasti parlamenttirakennusten ohitse ja Westminster-sillan yli. »Nämä roistot ovat houkutelleet tämän onnettoman naisen Lontooseen vieroitettuaan hänet ensin uskollisesta kamarineitsyestään, jos hän on kirjoittanut joitakin kirjeitä, on ne pidätetty. Jonkun liittolaisensa avulla ovat he vuokranneet kalustetun talon. Ollessaan kerran siellä ovat he vanginneet hänet ja ottaneet haltuunsa hänen arvokkaat kalleutensa, joita he alusta alkaen ovat tavoitelleet. He ovat jo alkaneet myydä niitä, mikä toimenpide näyttää heistä aivan turvalliselta; koska heillä ei ole mitään syytä luulla kerienkään välittävän tämän naisen kohtalosta. Kun hän pääsee vapaaksi, tulee hän luonnollisesti syyttämään heitä julkisesti. Sentähden ei häntä saa vapauttaa. Mutta he eivät voi pitää häntä lukkojenkaan takana. Niin ollen on murhaaminen heidän ainoa ratkaisunsa.»

»Se näyttää sangen selvältä.»

»Seuratkaamme nyt toista suuntaa olettamuksissamme. Jos seuraat kahta eri ajatusjaksoa, Watson, löydät jonkun leikkauspisteen, jonka pitäisi lähetä totuutta. Me lähdemme nyt, emme ladyistä, vaan ruumisarkusta, ja teemme päätelmiä takaisinpäin. Tuo tapaus todistaa, niin luulen, aivan epäilemättä, että lady on kuollut. Se viittaa myös oikeaoppisiin hautajaisiin asiaankuuluville lääkärintodistuksineen ja laillisine vahvistuksilleen. Jos lady olisi ilmeisesti murhattu, olisivat he haudanneet hänet johonkin kuoppaan takapihalle. Mutta tässä on kaikki avointa ja säännönmukaista. Mitä se merkitsee! Varmaankin sitä, että he ovat surmanneet hänet jollakin tavalla, joka on erehdyttänyt lääkärin ja näyttänyt luonnolliselta kuolemalta — myrkyttämällä kenties. Ja kuitenkin, kuinka ihmeellistä, että he olisivat voineet päästää jonkun lääkärin hänen luokseen, ellei tämä olisi ollut liitossa, mikä on tuskin luultavaa.»

»Olisivatko he voineet väärentää lääkärin todistuksen?»

»Vaarallista, Watson, sangen vaarallista. Ei, minä tuskin luulen heidän menetelleen niin. Pysähtykää, ajuri! Tässä on nähtävästi hautajaistoimisto, sillä me olemme juuri sivuuttaneet vakuuslainatoimiston. Haluaisitko mennä sisään, Watson? Sinun ulkomuotosi herättää luottamusta. Kysy, mihin aikaan Poultney Square’n hautajaiset tapahtuvat huomenna.»

Liikkeessä oleva nainen vastasi epäröimättä, että niiden piti olla kello kahdeksan aamulla.

»Kuten näet, Watson, ei minkäänlaista salaperäisyyttä; kaikki avonaista! Jollakin tavoin on lailliset muodollisuudet täytetty, ja he luulevat itsellään olevan, sangen vähän pelättävää. No hyvä, nyt ei ole muuta mahdollisuutta kuin suoranainen rintamahyökkäys. Oletko asestettu?»

»Keppini!»

»Hyvä, hyvä, me tulemme olemaan kyllin vahvat. 'Kolminkertaisin asein on hän varustettu, joka ajaa oikeata asiaa.' Me emme voi suostua odottamaan poliisia emmekä pysytellä lain neljän kulman sisällä. Nyt, Watson, me lähdemme yhdessä onneamme koettelemaan, niinkuin olemme joskus ennenkin tehneet.»

Hän oli soittanut äänekkäästi erään suuren pimeän talon ovikelloa Bultney Sqnare'n keskellä. Se avattiin heti paikalla, ja pitkän naisen haahmo kuvastui hämärästi valaistua eteistä vasten.

»No, mitä haluatte?» kysyi hän terävästi tuijottaen meihin pimeydestä.

»Minä haluan puhua tri Schlessinger'in kanssa», sanoi Holmes.

»Täällä ei ole sellaista henkilöä», vastasi hän ja koetti sulkea ovea, mutta Holmes oli työntänyt jalkansa sen rakoon.

»Niin, minä tahdon tavata miehen, joka asuu täällä, kutsui hän itseään millä nimellä hyvänsä», sanoi Holmes lujasti.

Nainen epäröi. Sitten hän heitti oven auki. »No hyvä, tulkaa sisään!» sanoi hän. »Minun mieheni ei pelkää tavata ketään ihmistä maailmassa.» Hän sulki oven takanamme ja osoitti meidät arkihuoneeseen oikealle eteisestä sytyttäen kaasun lähtiessään luotamme. »Herra Peters on oleva silmänräpäyksessä luonanne.»

Hänen sanansa olivat kirjaimellisesti totta, sillä meillä oli tuskin aikaa katsahtaa ympärillemme tomuisessa ja koinsyömässä huoneessa, jossa olimme, ennenkuin ovi avautui ja suuri, sileäksi ajeltu mies astui keveästi huoneeseen. Hänellä oli suuret punaiset kasvot, joissa oli riippuvat posket ja yleisilmeenä pintapuolinen hyväntahtoisuus, ja niitä rumensi julma, irstas suu.

»Tässä on tapahtunut joku erehdys, herrat», sanoi hän rasvaisella äänellä, joka koetti teeskennellä luontevuutta. »Kuvittelen teidän saaneen vääriä ohjeita. Mahdollisesti, jos koettaisitte kauemmas alas katua.»

»Riittää jo; meillä ei ole aikaa tuhlataksemme», sanoi toverini lujasti. »Te olette Henry Peters Adelaide'sta, entinen kunnianarvoisa tri Schlessinger Badenista ja Etelä-Amerikasta. Minä olen siitä yhtä varma kuin siitä, että minun oma nimeni on Sherlock Holmes.»

Peters, kuten nyt tahdomme kutsua häntä, säpsähti ja tuijotti kiinteästi hirveätä takaa-ajajaansa. »Minä luulen, ettei teidän nimenne säikähdytä minua, herra Holmes», sanoi hän kylmästi, »kun ihmisen omatunto on niin puhdas kuin minun, ette te voi pelotella häntä. Mitä teillä on tekemistä minun talossani?»

»Minä tahdon tietää, mitä olette tehnyt lady Frances Carfax'ille, jonka veitte mitassanne Baden’ista.»

»Minä olisin sangen iloinen siitä, jos te voisitte kertoa minulle, missä tuo nainen lienee», vastasi Peters kylmästi. »Minulla on hänelle lasku lähes sadasta punnasta eikä minulla ole siitä muuta vastinetta kuin pari roskamaisia korvarenkaita, joihin ostaja tuskin katsahtaisi. Hän liittyi rouva Petersiin ja minuun Baden’issa — se on totta, että käytin toista nimeä siihen aikaan —, ja hän riippui meissä kiinni, siksi kunnes tulimme Lontooseen. Minä maksoin hänen pilettinsä. Kun kerran olimme onnellisesti Lontoossa, hävisi hän jäljettömiin ja jätti, kuten sanon, nämä vanhanmuotiset jalokivet velkojensa vastineeksi. Jos löydätte hänet, herra Holmes, olen teille suuresti kiitollinen.»

»Minä aion löytää hänet», sanoi Sherlock Holmes, »minä aion kulkea tämän talon läpi, siksi kunnes löydän hänet.»

»Missä teidän valtakirjanne on?»

Holmes vetäisi puoliksi revolverin taskustaan. »Tämä saa kelvata siihen saakka, kunnes parempi tulee.»

»Mutta tepä olette halpamainen murtovaras.»

»Te voitte sanoa minua sellaiseksi», sanoi Holmes iloisesti. »Minun toverini on myös vaarallinen rosvo. Ja yhdessä aiomme käydä läpi talonne.»

Vastustajamme avasi oven.

»Nouda poliisi, Annie!» sanoi hän. Kuului naisen hameen kahinaa käytävässä, ja eteisen ovi avattiin ja suljettiin.

»Aikamme on täpärällä, Watson», sanoi Holmes. »Jos yritätte pidättää meitä, Peters, niin sangen todennäköisesti vahingoitatte itsenne. Missä on se ruumisarkku, joka tuotiin taloonne?»

»Mitä te tahdotte ruumisarkusta? Se on käytännössä. Siinä on ruumis.»

»Minun täytyy nähdä se ruumis.»

»Ei milloinkaan minun suostumuksellani.»

»Siinä tapauksessa ilman sitä.» Nopealla liikkeellä Holmes työnsi miehen syrjään ja meni hänen ohitseen eteiseen. Puoliksi avoin ovi oli aivan edessämme. Me astuimme sisään. Se oli ruokailuhuone. Pöydällä, puoliksi sytytetyn kynttiläkruunun alla oli ruumisarkku. Holmes sytytti kaasun ja kohotti kantta. Syvällä ruumisarkun pohjalla makasi laiha olento. Yläpuolella olevien kynttilöiden loiste valaisi vanhoja ja kuihtuneita kasvoja. Ei minkään mahdollisen julmuuden, nälällä nääntymisen tai taudinkaan avulla olisi yhä kauniista lady Frances'ista voinut tulla tällainen kuihtunut jäännös. Holmesin kasvot osoittivat hänen hämmästystään ja myöskin, että hänen tuli helpompi olla.

»Jumalan kiitos», mutisi hän. »Se on joku toinen.»

»Ah, olettepa kerrankin erehtynyt pahasti, herra Sherlock Holmes», sanoi Peters, joka oli seurannut meitä huoneeseen.

»Kuka tämä kuollut nainen on?»

»Hyvä, jos tahdotte tosiaan sen tietää, niin on hän vaimoni vanha hoitajatar, Rose Spender on hänen nimensä, jonka me löysimme Brixton’in työlaitoksen sairaalasta. Me toimme hänet tänne, kutsuimme tohtori Horsom’in, Firbank, Villa numero 13, — arvelen teidän panevan muistiin hänen osoitteensa — ja hankimme hänelle huolellista hoitoa, kuten kristittyjen ihmisten tapa on. Kolmantena päivänä hän kuoli — todistuksessa sanotaan vanhuuden heikkouteen — mutta se on vain lääkärin mielipide, ja tietysti te tiedätte asian paremmin. Me annoimme hänen hautajaistensa järjestämisen Stimson & Co:n tehtäväksi, Kennington Road'ista, ja he hautaavat hänet huomenna — mutta kello kahdeksan. Voitteko nähdä siinä mitään outoa, herra Holmes? Te olette tehnyt typerän erehdyksen, ja voitte aivan hyvin tunnustaa sen. Minäpä antaisin jotakin teidän töllistelevien, tuijottavien kasvojenne valokuvasta, vetäessänne syrjään kannen ja odottaessanne näkevänne lady Frances Carfax'in, kun sen sijaan näittekin vain erään vanhan yhdeksänkymmenen vuotiaan naisen.»

Holmesin ilme oli mahdollisimman puhumaton hänen vastustajansa pilkatessa, mutta hänen nyrkkiinpuristetut kätensä ilmaisivat kiivasta suuttumusta.

»Minä aion-käydä talonne lävitse», sanoi hän.

»Aiotteko sittenkin», huusi Peters naisen äänen ja askelten kuuluessa portaissa. »Saammepa sen pian nähdä. Tätä tietä, poliisit, olkaa hyvät. Nämä miehet ovat tunkeutuneet talooni, enkä voi päästä heistä eroon. Auttakaa minua ajamaan heidät ulos.»

Eräs poliisi ja konstaapeli seisoivat ovella. Holmes veti käyntikorttinsa rasiastaan.

»Tässä on nimeni ja osoitteeni. Tämä on ystäväni, tri Watson.»

»Hyväinen aika, herra, me tunnemme teidät varsin hyvin», sanoi poliisi, »mutta te ette voi jäädä tänne ilman valtakirjaa.»

»Tietenkään en. Ymmärrän sen varsin hyvin.»

»Vangitkaa hänet!» huusi Peters.

»Me tiedämme, milloin meidän on käytävä käsiksi tähän herraan, jos niin tarvitaan», sanoi poliisi juhlallisesti, »mutta teidän on mentävä, herra Holmes.»

»Niin, Watson, meidän on mentävä pois.»

Hetkistä myöhemmin olimme taas kadulla. Holmes oli yhtä tyyni kuin aina, mutta minä olin kiihdyksissä suuttumuksesta ja nöyryytyksestä. Poliisi oli seurannut meitä.

»Olen pahoillani, herra Holmes, mutta sellainen on laki.»

»Aivan niin, poliisi; te ette voinut menetellä toisin.»

»Toivoakseni oli teillä pätevät syyt oloonne siellä. Jos minä voin tehdä jotakin —»

»On kyseessä eräs kadonnut nainen, poliisi, ja me luulemme hänen olevan tuossa talossa. Minä odotan tällä hetkellä valtakirjaa.»

»Siinä tapauksessa pidän minä silmällä asianomaisia henkilöitä. Jos jotakin ilmenee, annan teille varmasti tiedon.»

Kello oli vasta yhdeksän, ja me riistan jäljille täyttä päätä. Ensin me ajoimme Brixton'in työlaitoksen sairaalaan, missä saimme kuulla todeksi sen, että eräs armelias pariskunta oli käynyt siellä muutama päivä sitten ja että he olivat vaatineet erästä vanhaa heikkomielistä naista haltuunsa sanoen häntä entiseksi palvelijakseen ja että he olivat hankkineet luvan viedä hänet pois kerallaan. Uutinen hänen kuolemastaan ei herättänyt mitään hämmästystä.»

Lääkäri oli seuraava päämäärämme. Hänet oli kutsuttu. Hän oli todennut vaimon kuolevan pelkästään vanhuuttaan, oli tosiaan nähnyt hänen kuolevan ja kirjoittanut todistuksen asianomaiseen muotoon. »Minä vakuutan teille, että kaikki oli aivan säännöllistä eikä asiassa ollut voinut tapahtua mitään väärää peliä», sanoi hän. Ei mikään talossa ollut herättänyt hänen epäluulokaan paitsi sitä seikkaa, että heidän säätyisilleen ihmisille oli merkillistä se, ettei heillä ollut palvelijaa. Niin pitkälle meni tohtori, ei sen pitemmälle.

Lopuksi jouduimme Scotland Yard'iin. Oli ollut vaikeuksia valtakirjan saantiin nähden. Oli välttämätöntä viivytellä hiukan. Viranomaisten allekirjoitusta ei voitu saada ennenkuin seuraavana aamuna. Jos Holmes tahtoisi tulla kello yhdeksän tienoissa, voisi hän mennä Lestraden kera mainittuun paikkaan ja nähdä sen vaikutuksen. Siten päättyi päivä, jotapaitsi ystävämme, poliisi, tuli noin puoliyön tienoissa sanomaan nähneensä häilyviä valoja siellä täällä suuren, pimeän talon akkunoissa, mutta ettei kukaan ollut poistunut eikä kukaan astunut sisään. Me emme voineet muuta kuin rukoilla kärsivällisyyttä ja odottaa huomiseen.

Sherlock Holmes oli liian kiihtynyt keskustellakseen ja liian levoton nukkuakseen. Poistuessani jäi hän polttelemaan innokkaasti, raskaat, tummat kulmakarvat olivat yhteen rypistettyinä ja pitkät, hermostuneet sormet näpäyttelivät tuolin käsinojaa hänen käydessään mielessään lävitse salaisuuden kaikki mahdolliset ratkaisut. Useita kertoja yön kuluessa kuulin hänen kiertelevän talossa. Viimein, juuri kun minua oli kutsuttu aamulla, hyökkäsi hän huoneeseeni. Hän oli yönutussa, mutta hänen kalpeat kasvonsa syvälle painuneille silmineen puhuivat minulle unettomasta yöstä.

»Mihin aikaan olivat hautajaiset? Kello kahdeksan, eikö niin?» kysyi hän innokkaasti. »Hyvä, nyt on kello kaksikymmentä minuuttia yli seitsemän. Hyväinen aika, Watson, mihin ovat joutuneet aivot, jotka Jumala on antanut minulle? Joutuin, mies, joutuin! On kyseessä elämä tai kuolema, — sata kertaa suurempi mahdollisuus kuolemaan kuin elämään. Minä en milloinkaan anna itselleni anteeksi sitä, jos tulemme liian myöhään, en milloinkaan.» Ei ollut kulunut viittä minuuttia, ennenkuin me kiisimme ajurin kärryillä alas Baker-katua. Mutta sittenkin oli kello kaksikymmentäviisi minuuttia vailla kahdeksan sivuuttaessamme Big Ben'in ja löi kahdeksan syöksyessämme Brixton Road’ia alas. Mutta toiset myöhästyivät samoin. Kymmenen minuuttia yli ajan seisoivat ruumisvaunut yhä talon ovella, ja juuri kun meidän vaahtoava hevosemme pysähtyi, ilmestyi ruumisarkku kolmen miehen kantamana. Holmes hyökkäsi eteenpäin ja sulki heidän tiensä.

»Takaisin!» huusi hän laskien kätensä etummaisen rinnalle. »Viekää se takaisin paikalla!»

»Mitä perhanaa te tarkoitatte? Vielä kerran kysyn teiltä, missä valtakirjanne on?» karjaisi raivoisa Peters, suuret punaiset kasvot hehkuvina ruumisarkun toisessa päässä.

»Valtakirja on matkalla. Tämä arkku jää taloon siksi kunnes se tulee.»

Käskevä sävy Holmesin äänessä vaikutti kantajiin. Peters oli äkkiä kadonnut taloon ja he noudattivat näitä uusia määräyksiä. »Nopeasti, Watson, nopeasti! Tässä on ruuviavain!» huusi hän, kun arkku oli uudelleen asetettu pöydälle. »Tässä on yksi teille, mies! Saatte kultarahan, jos kansi tulee auki minuutissa! Älkää kysykö mitään — toimikaa vain! Hyvä on! Se avautuu! Se avautuu! Vihdoinkin se avautuu!»

Yhteisillä ponnistuksilla me tempasimme auki arkun kannen. Sitä tehdessämme syöksähti sisäpuolelta tukahduttava ja hyvin voimakas kloroformin tuoksu. Arkussa makasi ruumis, jonka pää oli kiedottu kokonaan pumpuliin, joka oli kastettu nukutusaineeseen. Holmes repäisi kääreen pois ja paljasti kauniin ja henkevän keski-ikäisen naisen kuvapatsasmaiset kasvot. Silmänräpäyksessä hän oli kietaissut käsivartensa olennon ympärille ja nosti hänet istumaan.

»Onko hän mennyttä, Watson? Onko toivon kipinääkään jäljellä? Emmehän toki ole myöhästyneet?»

Puolen tunnin ajan tuntui siltä kuin olisimme todella myöhästyneet. Osaksi todellisen tukahtumisen, osaksi kloroformin myrkyllisen höyryn vaikutuksesta näytti lady Frances’ia olevan miltei mahdoton herättää henkiin. Ja sitten tekohengityksen, eetteriruiskutuksien, kaikkien tieteen keksintöjen avulla jonkinlainen elonmerkki, silmäluomien räpytys, hiukan sumua peilissä puhui hitaasti palaavasta elämästä. Paikalle oli ajanut ajuri, ja Holmes kurkisti yöuutimen raosta ulos. »Siinä on Lestrade valtakirjoineen», sanoi hän. »Hän saa varmasti nähdä lintunsa lentäneen ulos. Ja tässä», lisäsi hän raskaiden askelten rientäessä käytävää pitkin, »on joku, jolla on suurempi oikeus hoidella tätä naista kuin meillä. Hyvää huomenta, herra Green; luulen, että lady Frances on siirrettävä muuanne mitä pikemmin sitä parempi. Sillävälin jatkettakoon hautajaisia ja menköön vanha naisparka, joka vielä makaa tuossa arkussa, yksin viimeiseen lepopaikkaansa.»

* * * * *

»Jos sinä haluaisit liittää tämän jutun muistiinpanoihisi, rakas Watson», sanoi Holmes sinä iltana, »niin voi se vain olla esimerkkinä siitä, millaiselle hetkelliselle sokeudelle parhaitenkin hillitty mieli voi olla alttiina. Sellaiset erehdykset ovat yhteisiä kaikille kuolevaisille ja suurin on hän, joka osaa tuntea ja korjata ne. Minä voin kenties vaatia tätä vaatimatonta tunnustusta. Yöllä minua ahdisti ajatus, että jossakin oli johtolanka, kummallinen ajatus, omituinen havainto oli tullut huomiooni ja kadonnut liian helposti. Sitten äkkiä, aamun harmaudessa, tulivat sanat takaisin mieleeni. Ne olivat hautajaisten toimeenpanijan vaimon sanat Philip Green'in kertomina. Hän oli sanonut: 'Sen pitäisi olla siellä jo ennen. Siihen meni pitempi aika, kun se ei ollut tavallista mallia.' Hän puhui ruumisarkusta. Se oli ollut tavallisuudesta poikkeava. Se saattoi ainoastaan merkitä, että se oli tehty jonkun erikoisen mitan mukaan. Mutta miksi? Miksi? Silloin muistinkin sillä hetkellä korkeat syrjät ja pienen kuihtuneen olennon pohjalla. Miksi niin suuri arkku niin pienelle ruumiille? Jotta eräälle toiselle ruumiille jäisi tilaa. Molemmat haudattaisiin saman todistuksen nojalla. Se olisi kaikki ollut niin selvää, ellei oma näkemykseni olisi himmentynyt. Kello kahdeksalta piti lady Frances haudattaman. Meidän ainoa mahdollisuutemme oli pysähdyttää arkku talon edustalla.

»Oli epätoivoisen pieni mahdollisuus meidän tavata häntä hengissä, mutta sellainen mahdollisuus oli, kuten seuraukset osoittivat. Nämä ihmiset eivät minun tietääkseni olleet milloinkaan tehneet murhaa. He mahdollisesti lopultakin pelkäsivät todellista väkivaltaa. He saattoivat haudata hänet ilman mitään merkkiä siitä, kuinka hän päätti päivänsä, ja vaikka hänet olisikin kaivettu maasta, oli heillä joku mahdollisuus. Minä toivoin sellaisten mietelmien liikkuvan heidän mielessään. Sinä voit loihtia esiin näytelmän varsin hyvin. Sinä näit tuon hirveän luolan yläkerrassa, missä naisparkaa oli pidetty niin kauan. He syöksyivät sisään ja nukuttivat hänet kloroformillaan, kantoivat hänet alas, ripottivat nukutusainetta enemmän ruumisarkkuun hänen heräämisensä varalta ja sitten ruuvasivat kannen kiinni. Ovela suunnitelma, Watson. Se on minulle uutta rikosten joukossa. Jos meidän entiset lähetyssaarnaajaystävämme pääsevät Lestrade'n kynsistä, odotan saavani tulevaisuudessa kuulla joistakin loistavista tapauksista heidän elämässään.»

JUTTU PAHOLAISEN JALASTA.

Kirjoitellessani silloin tällöin muistiin muutamia merkillisiä kokemuksia ja mielenkiintoisia muistelmia, jotka liittyvät pitkään ja läheiseen ystävyyssuhteeseeni herra Sherlock Holmes’iin, on minua aina kohdannut hänen julkisuudenkammonsa aiheuttamia vaikeuksia. Hänen synkälle ja kyynilliselle hengelleen oli julkinen kiitos aina kauhistuttava, eikä mikään huvittanut häntä enemmän jonkun onnistuneen jutun lopussa kuin jättää lopullinen ratkaisu jonkun puhdasoppisen oikeudenpalvelijan tehtäväksi ja kuunnella pilkallisesti hymyillen yleisön moniäänisiä onnitteluja, jotka osuivat väärään paikkaan. Tämä seikka siis, tämä ystäväni suhtautuminen asiaan, eikä suinkaan mikään mielenkiintoisen aineiston puute, on ollut syynä siihen, että olen tuonut sangen harvoja muistelmia julkisuuteen. Minun osani hänen muutamissa seikkailuissaan oli aina etuoikeus, joka sääsi minun pitämään asian salassa ja vaikenemaan siitä.

Vastaanotin siis melkoisella hämmästyksellä sähkösanoman Holmesilta viime tiistaina — hänen tiedetään aina välttäneen kirjoittamista, milloin vain sähkösanomaa voi käyttää — jossa olivat seuraavat sanat: »Miksi ei kertoa heille cornilaisesta kammosta — omituisin juttu, jota minä olen käsitellyt.» Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mikä jälkisilmäys hänen muistissaan oli johdattanut asian uudelleen hänen mieleensä tai mikä oikku oli saanut hänet toivomaan, että minä kertoisin sen; mutta minä riennän, ennenkuin toinen peruuttava sähkösanoma saapuu, etsimään muistiinpanot, jotka antavat minulle jutun yksityiskohdat, ja asettamaan kertomuksen lukijaini eteen.