Part 10

Vaimo nyökäytti viisaasti päätään. Hän olisi tahtonut kertoa kaiken pojalleen. Mutta että John luulisi olevansa velvoitettu avustamaan heitä — ei, se ei käynyt päinsä! John tarvitsi jokaisen ansaitsemansa pennyn voidakseen elättää naisen, joka hänen olisi mahdollisimman pian saatava puolisokseen. Vanha valkohapsinen lady myöntyi. Oli parempi, ettei John saisi tietää mitään.

»Mutta etkö luule hänen keksivän sitä?» hän kysyi, ja silmänsä suurenivat säikähdyksestä.

»En — enpä luulisi. Eihän minun tarvitse olla siellä koko päivää. Foscari osaa hoitaa sitä aivan hyvin. Vaikka minua peloittaa aina, että hän myisi joitakin sellaisia esineitä, joista minä en voi erota. Hän myi eräänä päivänä vanhan vaskisen juutalaislampun, jota minä en olisi tahtonut antaa maailmastakaan. Mutta enköhän minä uskalla, jos pyydän häntä olemaan varovainen — niinpä luulisin —»

Tämä harvinaisuuksien kauppa oli oikeastaan murheellinen kohta. Olisi ollut vieläkin murheellisempi, ellei hänen vaimonsa olisi pannut arvoa sen tarpeellisuudelle; ellei tämä olisi tehnyt sitä kevyemmäksi kestää kiittämällä hänen uljuuttaan, ja tällä tavoin haihduttaen häpeän tunteen siitä, ettei hän voinut myydä enää omia töitään.

Sillä täytettyään seitsemänkymmentäkolme vuotta oli hän sen saanut kuulla. Jollei hän olisi ollut maisemamaalari, olisi asia ollut toisin. Mutta seitsemänkymmenenkolmen ikäisenä ei käy enää lähteminen heikolla sydämellään kedoille ja vuorille etsimään uusia vereksiä aiheita. Sillä tavoin hänen täytyi jäädä kotiin ja yrittää maalata muistista kuvia, joita sinne oli kasattu. Silloin juuri taulukauppiaat alkoivat kertoa hänelle, etteivät he voineet saada enää hänen taulujaan kaupaksi. Hänen täytyi keksiä silloin uusia ansiomahdollisuuksia, jolleivät he tahtoneet tulla taakaksi Johnille. Silloin, muistaessaan omistavansa suuren määrän harvinaisuuksia ja taide-esineitä, koottuina kaikilta Euroopan kulmilta, hänelle juolahti mieleen perustaa kauppa, jossa vähitellen muuttaisi nämä rahaksi. Hän löysi sievän pienen huoneiston eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa, vuokrasi sen, asetti ulkopuolelle riippumaan nimikilven, johon oli himmeillä kultakirjaimilla maalattu: »Aarreaitta.» Sillä tavoin hän piiloutui yleisön uteliaisuudelta.

He olivat keskustelleet suunnitelmasta monta viikkoa etukäteen. Heidän täytyi uhrata kauppaan koko joukko omista aarteistaan, ja Claudina kantoikin joka ilta isossa laatikossa monia tyhjiä yöpaitoja edestakaisin. Mutta raha, jota kaupasta saatiin, korvasi osittain nämä sydäntäsärkevät menetykset. Heillä olisi tilaisuus lähettää Johnillekin silloin tällöin pieni lahja. Harvinaisuuksien kauppa onnistui mainiosti, jos vain oli tarjottavana todella arvokkaita esineitä, kuten heillä juuri oli.

Mutta siinäpä se pulma olikin. Kun vanha herra oli avannut liikkeensä, hän huomasi, että juuri esineiden harvinaisuus teki hänelle vaikeaksi niistä luopumisen. Hän rakasti niitä liian paljon. Ja tyhmimmätkin kokeilijat, brittiläiset lordit ruudukkaine hattuineen ja painavine päällystakkeineen, vanhat rouvat toisessa kädessä matkaopas ja toisessa jyviä kyyhkysille, nekin näyttivät iskevän kiinni juuri niihin esineihin, joita hän rakasti enimmän.

Hän pyysi hirveitä hintoja pelastaakseen aarteensa heidän kynsistään, ja useimmiten tämä menetelmä onnistuikin; mutta väliin ilmestyi hulluja, jotka maksoivat vaaditun hinnan. Sillä hän ei voinut moittia rakastamaansa esinettä. Jos se oli hyvä, alkuperäinen, todella vanha, niin hän melkein uhmasi itseään. Innostus ei sallinut hänen tehdä toisin. Mutta sitten, sanottuaan kaiken mahdollisen esineen ylistykseksi, hän pyysi siitä niin huikean hinnan, että halukkaat ostajat jättivät kaupan melkein loukkaantuneina.

Senvuoksi aarreaitta ei täyttänyt oikein kaikkia heidän toiveitaan. He saivat kylliksi jokapäiväisiin menoihinsa; mutta siinä olikin kaikki.

Ja nyt esiintyi kysymys, antaisivatko he Johnin saada tietää siitä. He pohtivat kysymystä myöhään yöhön, kaksi valkoista päätä vierekkäin tyynyillänsä, puhuen kuiskaten pimeässä.

»Kyllä minä luulisin hänen ymmärtävän», sanoi vanha pieni lady omalta puoleltaan; »hän on sellainen kultainen poju, olen varma siitä, että hän ymmärtäisi».

»Enpä tiedä — enpä oikein tiedä», vastasi vanha herra epävarmasti. »On jo kylliksi ilkeää, kun hän näkee minun viimeiset maalaukseni. Ei — ei; enpä taida kertoa hänelle. Foscari voi hoitaa liikettä. Minun tarvitsee tuskin ollenkaan mennä sinne hänen täällä ollessaan.»

Ja sitten tehden ristinmerkin toistensa otsalle, niinkuin he olivat tehneet joka ilta koko elämänsä ajan, he toivottivat toisilleen »Jumala siunatkoon sinua» ja nukkuivat herkästi kuin lapset.

III. PALUU VENETSIAAN.

Johnin saapuessa oli auringonlaskun aika. Gondolit ajelehtivat ruusumeressä; talot seisoivat juhlallisen äänettöminä, niinkuin näkee karjalauman seisovan polviaan myöten hehkuvassa vedessä. Siellä täällä kauempana tulinen aurinko heijastui jostakin hämärästä ikkunasta, saaden sen liekehtimään tulipalon lailla. Nyt tämä kaupunki oli punaisen, kullan, sinisen ja harmaan muodostama kudos, niin hieno ja sulava, ettei voinut erottaa eriväristen lankojen liitoksia.

John päästi syvän huokauksen astuessaan gondoliinsa. Tarvittiin tällainen väriloisto pesemään pois tuon Lontoossa kärsityn illan synkkyys. Tarvittiin tällaista hiljaisuutta ja rauhaa lievittämään hänen kalvavaa katkeruuttansa. Sillä Venetsian hiljaisuus on kirkon vaimennettua hiljaisuutta, jossa kaikki surut tuuditetaan uneen, ja vain suru, josta jotakin oppii, jää eloon.

Nyt John oppi mielensä masennustilassa, millä seikoilla on todellista arvoa ja millä ei tässä elämässä. Se läksy ei ole helppo omaksua, sillä kuviteltujen ihanteiden menettäminen voidaan suorittaa loppuun vain katkeruuden alttarilla, ja ainoastaan epätoivon tuli voi polttaa ne tuhaksi, johon oikea totuus on kätketty.

Jätettyään matkatavarat huoneisiinsa Rio della Saccheren varrelle, joissa hän säännöllisesti asui, hän lähti jalkaisin ahdasta polkua pitkin Palazzo Capelloon.

Johnin elämässä oli aina juhlallinen hetki, kun hän saavuttuaan vuotuiselle käynnilleen ensimmäisen kerran avasi ison portin, joka johti _fondamentaan_. Oli kumman ihana hetki nähdä kerran taas läpi holvikäytävän laskevan auringon hehkussa kylpevä vanha italialainen puutarha.

Elämässä on joitakin sellaisia hetkiä, ja ne vastaavat kaikkia Intian aarteita. Sellaisina hetkinä seisomme Jumalan jalkojen juuressa.

Sulkien ison oven takanaan John vaipui mietiskelyyn. Auringon iso kehrä oli juuri painautunut sypressien taakse. Niiden syvänmustia runkoja reunusti hohtavan kultainen juova. Kaikki vanhassa puutarhassa oli kuin varjokuvia auringonlaskua vasten, ja jokainen pensas ja oksa hohti kuin kekäle.

Tämä oli hänen taistelunsa viimeinen vaihe. Jollei hänen ihanteensa olisi kohonnut taas tämän valtavan näyn edessä, niin tämä olisi ollut tappion hetki, epäilemättä. On kohtalon sääntö, että miehen täytyy kulkea tunnelin pimeyden läpi ennen valonlähteille saapumista. Mutta jollei matkan päähän päästyä kauneuden näky, joka on vain hyvän vertauskuva, kosketa hänen sieluaan ja nosta sitä lempeällä kädellä äärettömyyden salaperäisyyteen, — silloin tämä pimeyteen uppoaminen ei ole puhdistanut hänen sieluaan. Silloin se on vain tahrannut hänet. Sumu kietoutuu hänen silmiinsä, pyyhkien pois näyt. Hänet on punnittu vaa'alla, joka riippuu kohtalon suunnattomasta kädestä — ja havaittu köykäiseksi.

Mutta Johnin mieli kohosi riemuiten kuin linnun, joka on päässyt häkistä. Tunnustaen kiitollisuudenvelkansa Amberille hän oli nyt kulkenut varjojen syvyydestä vahingoittumattomana valon sydämeen.

Tällaisena hetkenä he olisivat uskoneet todeksi kertomuksen Suloisen Järjettömyyden Kaupungista. Tällaisena hetkenä he olisivat seisoneet vierekkäin, käsi kädessä, sydämet sykkien, nähden Jumalan. Ja vaikka heitä erotti sadat penikulmat, Johnin mieli oli niin kohonnut epätoivon katkeruudesta yläpuolelle, niin jättänyt jälkeensä ruumiin kiusaavat vaatimukset, että hän saattoi tuntea Jillin läsnäolon vieressään ja yhdessä hänen kanssaan sulautua hurmiossa edessäolevaan kauneusnäkyyn.

Pakottaen esiinpyrkivät kyynelet painumaan takaisin John astui pienen seinäholvin läpi, nousi pimeät raput, veti kellonnuorasta, ja raskaan kellon kilinä ja kumina paiskasi hänet taas äkkiä todellisuuden maailmaan.

Seuraavana hetkenä ovi avautui, ja hän huomasi puistelevansa Claudinan kättä niin pontevasti, että korvarenkaat suorittivat villin uhritanssin.

Sitten tuli isä, valkotukkainen gentlemanni, näyttäen kovin vanhalta niin nuoren pojan isäksi.

He puristivat toistensa kättä, katsoen syvään toistensa silmiin.

»Jumala siunatkoon sinua, poikaseni», sanoi vanhus kevyesti. Hän seisoi selkä valoon päin. Hän ei olisi mistään hinnasta näyttänyt, että silmänsä olivat täynnä kyyneleitä. Vanhoista miehistä, samoinkuin poikasistakin, on lapsellista kyynelehtiä — ehkä osittain siksi, että kyynelet tulvahtavat niin helposti esille.

Ja viimeisenä tuli hitaasti liikkuen, sillä halvaus oli vaikuttanut koko hänen ruumiiseensa, pieni valkohapsinen lady. Hän ei yrittänytkään salata kyyneliään. Ne sekaantuivat onnen hämmennyksessä hymyilyyn ja nauruun mitä herttaisimmalla tavalla.

Hänen ohuet, hennot kätensä olivat avatut syleilyyn, ja sinne John hautautui, kuiskaten kerta kerran jälkeen äidin korvaan: —

»Rakkaani — rakkaani — rakkaani!»

Ja kukapa olisi voinut moittia häntä siitä, että Jill asui vielä hänen sielussaan? Tulee aika, jolloin mies rakastaa äitiään siksi, että hän on nainen, juuri kuin nainen, jota hän rakastaa. Tulee aika, jolloin äiti rakastaa poikaansa siksi, että hän on mies, samoinkuin sekin mies, jota hän on rakastanut.

IV. TODELLINEN ÄITI.

Tänä iltana ei tuo valkohapsinen vanha lady vielä esittänyt kysymyksiään. Tulopäivän ilta oli omistettu Johnin työstä puhumiselle, hänen viimeisen kirjansa menestykselle, sen saamille arvosteluille. Vanhalla herralla oli varmat mielipiteet näistä asioista. Hän vahvisti puhettaan voimakkailla pään nyökkäyksillä, ja hänen vaimonsa kirkkaat ruskeat silmät seurasivat hänen liikehtimistään hyväksyvin ilmein. Hänkin nyökkäsi joskus. Vanha herra oli sanonut nämä samat asiat jo monta kertaa hänelle. Nyt, kun John oli kuuntelemassa, niillä tuntui olevan aivan uutuuden viehätys.

Tämä arvostelija ei ollut ymmärtänyt mitään arvostelunsa esineestä; tuo arvostelija oli osunut naulan päähän. Eräs oli ehkä liian runsas kiitoksessaan; muuan taas oli ottanut persoonallisen sävyn arvosteluunsa, joka pani säälimään siihen tuhlattua paperia.

»Tunnetko sen miehen, John?» hän kysyi oikeutetun suuttumuksen puuskassa.

John hymyili isänsä innostukselle. Nuorena ollaan niin paljon viisaampia — vanhana ollaan niin paljon nuorempia.

»Ulkomuodolta vain, — en ole tavannut häntä koskaan. Mutta hän arvostelee minua aina samalla tavalla. Minä luultavasti hermostutan häntä.»

Äiti tavoitteli hellästi hänen kättään. Katsomatta alas hän puristi kuihtuneet sormet kouraansa.

»Kuinka sinä voisit hermostuttaa häntä, kultaseni?» äiti kysyi. Se tuntui hänestä nähtävästi aivan käsittämättömältä.

»Kas — löytyy ihmisiä, joita me hermostutamme pelkällä olemassaolollamme, rakkaani. Minä en ole ainoa, joka ikävystytän häntä. Luullakseni häntä ikävystyttää oma itsensäkin.»

»Selvä se!» vanha herra löi nyrkkinsä painavasti tuolinsa käsinojaan. »Mutta hän saisi jättää henkilökohtaiset tunteensa pois työstään. Ja kuitenkin — tuollaista taitaa esiintyä aina ja iankaikkisesti. Oh — kunpa Herra soisi, että kaikki olisivat todellisia herrasmiehiä!»

Sillä tavoin hänen isänsä puhui, purkaen ulos kaiken innostuksensa, joka oli saanut niin kauan versoa hänen sydämensä syvyydessä.

Hänen oma työnsä ei innostuttanut häntä enää; sillä vaikka kohta taiteilija ylenkatsoisi palkkaansa, niin hän tuntee päivänsä laskeneeksi, kun yleisö ei tahdo enää maksaa hänen töistänsä. Koko hänen sydämensä oli nyt keskittynyt Johniin. John tulisi ilmilausumaan niitä asioita, joita hänen sormensa olivat kieltäytyneet koskettamasta. Hän oli huomannut sen riemuiten monessa lauseessa, monella sivulla tässä viimeisessä kirjassa. Hän, Thomas Grey, taiteilija, eli uudestaan John Greyssä, kirjailijassa, sanomalehtimiehessä. Pojan sielussa hänen oman älynsä ylösnousemus, hänen omien kykyjensä nuorentuminen, oleellinen rengas, hänen, joka oli muuttumassa tomuksi, ja niiden seikkojen välillä, jotka ovat iäisiä.

Vasta kun John oli ollut Venetsiassa pari kolme päivää, sai äiti kaipaamansa tilaisuuden.

Vanha herra oli lähtenyt Merceriaan tiedustamaan Aarreaitan vointia. Foscari näytti myyneen liian monta hänen rakastetuista harvinaisuuksistaan. Rahakäärö oli lähetetty hänelle edellisenä iltana — kolmesta empireviuhkasta, kalleuksista, jotka hän oli ostanut Pariisista parikymmentä vuotta sitten. Tukahduttaen huokauksensa oli valkohapsinen lady antanut suostumuksensa niiden Merceriaan viemiseen. Ainoastaan näytteeksi, oli hänelle luvattu. Niitä ei myytäisi koskaan kenellekään, ja vanha herra määräsi niille hinnan, joka olisi saattanut peloittaa ohikulkevat matkailijat järjiltään. Oli niin Foscarin tapaista löytää kyllin rikas ja kylliksi hullu ostaja niille. Vanhan herran sydän pamppaili, eikä hän uskaltanut oikein ensi kerran elämässään katsoa Johnia silmiin tehdessään anteeksipyyntönsä — täytyi mennä valvomaan erään taulun kehystystä — ja meni ulos jättäen heidät kahden.

Tämä oli juuri se hetki, jota John oli kauhulla ajatellut. Hän tunsi, että nuo kirkkaat ruskeat silmät olivat penkoneet hänen sydämensä syvimmissäkin sopukoissa ja odottaneet vain aikaansa tähän hetkeen saakka. Hän oli tuntenut niiden seuraavan itseään, minne hyvänsä hän menikään; hän oli todennut, että ne olivat lukeneet kaikista hänen toimistansa hänen sieluunsa kätketyn surun niin varmalla ounastuksella, että olisi jokseenkin hyödytöntä yrittääkään salata niiltä mitään.

Ja nyt he olivat lopultakin kahden. Aurinko poltti ikkunoiden läpi pieneen huoneeseen. Vanha puutarha alhaalla oli kalpea sen kuumuudessa.

Hetkisen John seisoi ikkunan luona hermostuneessa jännityksessä, koettaen löytää sanottavaa, joka johtaisi äidin ajatukset pois aiheesta, minkä täytyi varmasti olla hänen ajatuksissaan. Ja koko ajan katsellessaan alas vanhaan puutarhaan John saattoi vielä tuntea äitinsä odottavien silmien katseen, kunnes pelko, että äiti tekisi kysymyksen, johon hän ei voisi vastata, ajoi hänet puhelemaan umpimähkään, mitä vain.

Hän haasteli isän maalauksista, koetti turhaan saada selville, oliko hän myynyt tarpeeksi heidän toimeentulokseen, olivatko tilaukset yhtä lukuisat kuin ennen ja muuta sellaista. Hän jutteli tuhansista asioista, joiden oli täytynyt tapahtua sitten viime näkemän. Ja äiti vastasi kaikkeen hiljaa, hellästi, pakottamatta keskustelua aiheeseen, joka oli lähinnä hänen sydäntään. Todellinen äiti on viimeinen maailmassa kerjäämään luottamusta. Hänen täytyy voittaa se; sitten se tulee sydämestä. Johnin vaikeneminen sai hänet tuntemaan, ikäänkuin rukous olisi kadottanut voimansa tässä tilanteessa, jolloin hän olisi tarvinnut sitä enimmän.

Lopulta hän ei voinut enää kantaa sitä. Hän sanoi itselleen, ettei se voinut olla luottamuksen puutetta. John oli haavoitettu. Jokin asianhaara, jokin onnettomuus pakotti hänet vaikenemaan. Äiti tunsi vaistomaisesti sen painon. Hänen sydämeensä koski, ja hän tiesi, että Johnin sydämeen koski myöskin.

»John», sanoi hän viimein laskien molemmat kutistuneet kätensä Johnin käsiin, — »John, sinä olet onneton».

John koetti kohdata hänen silmänsä, mutta ne olivat liian kirkkaat, ne katsoivat liian terävästi, ja hänen omat silmänsä painuivat. Seuraavassa tuokiossa nuo voimattomat kädet vetivät hänet polvilleen tuolin viereen, Johnin pää oli haudattu hänen syliinsä, ja äidin kädet sivelivät pojan tukkaa hellästi, rauhoittavasti.

»Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi; ja ah, mitä hirveitä asioita kulkikaan hänen mielikuvituksessaan! Hirveitä asioita hänelle, mutta John olisi hymyillyt kuullessaan ne. »Sinä voit kertoa minulle kaiken», hän kuiskasi uudelleen.

»Ei ole mitään kertomista, rakkaani», John vastasi.

Sillä todellakaan ei ollut mitään kertomista; ei ainakaan mitään, minkä äiti olisi ymmärtänyt. Voisiko hän koskaan tuomita oikeudenmukaisesti Jillin avioliittoa toisen miehen kanssa, jos hän tietäisi? Hän asettuisi tietysti Johnin puolelle. Tuo hellä hyvä sydän ei osannut tuomita muuten kuin hänen hyväkseen. Äiti saisi väärän käsityksen asioista, ja se ei saanut tapahtua. Niin paljon kuin hän kaipasikin myötätuntoa, niin sen puute oli kuitenkin parempi kuin väärinymmärrys.

»Ei ole mitään kertomista», hän toisti.

Äiti silitteli yhä hänen päätään, eikä sormien kosketuksessa ollut mitään kärsimätöntä.

»Koskeeko se Pyhän Josefin neitoa?» kysyi äiti hiljaa, muistaessaan Jillin ja kohtauksen Kensington Gardensissa. »Hänenkö vuokseen olet onneton?»

John nousi hitaasti jaloilleen. Äiti katseli häntä, kun hän haluttomasti painui ikkunan luo. Tämä oli jännittävä hetki. Nyt juuri oli hänen kerrottava, muuten hän sulkisi kirjan, eikä äiti näkisi enää jälkeäkään olennosta, joka oli piirretty lähtemättömästi sen sivuille. Hän pidätti hengitystään tarkatessaan Johnia, hänen kätensä tekivät tietämättään vetoavan liikkeen. Jos hän nyt puhuisi, saattaisi Johnin ratkaisu muuttua. Vain hänen silmänsä rukoilivat mykkinä pojan luottamusta.

Äidin mieltä kidutti tällä hetkellä epätietoisuus. Kuinka paljon suuria tunteita mies luuleekaan omaavansa, niin lopultakin nainen rakastaa enemmän. Nainen rakastaa, ja miestä rakastetaan. Hän voi luulla tuhansia kertoja olevansa selvillä tunteen kaikista syvyyksistä, mutta sittenkin, suuri sydän, kärsivällisyys, suvaitsevaisuus, ne ovat etupäässä naisten hyveitä.

Jos nämä ominaisuudet kuuluisivat miehelle, jos John olisi omannut ne, hän ei olisi voinut vastustaa äitinsä hellää vetoomusta. Mutta kun miehen sydän on haavoitettu, niin hän sitoo haavansa ylpeydellä.

Kääntyen ikkunasta John kohtasi äitinsä silmät.

»Ei minulla ole mitään kertomista, rakas», hän sanoi katkerasti. »Älä kysy minulta, siinä ei ole mitään kertomista.»

Äidin kädet vaipuivat rauhallisesti syliin. Jos tuskan kärsiminen voi olla moitetta, ja ehkäpä se onkin ainoa moite, jonka Jumala myöntää meille ihmisille, niin silloin hänen silmissään oli nuhtelua. John näki sen, ja seuraavassa silmänräpäyksessä hän oli taas hänen sivullaan syleillen häntä, suudellen hänen ryppyisiä poskiaan. Mitäpä haittasi, vaikka hän saattoikin epäjärjestykseen huolellisesti paikoilleen pannun pitsihilkan äkillisellä mielenkiihkollaan? Ei tehnyt kerrassaan mitään, kunhan hän vain kertoisi kaiken.

»Älä pidä minua epäystävällisenä, pikku äitiseni. Minä en voi puhua siitä, siinä kaikki. Sitäpaitsi siinä ei ole mitään, ei kerrassaan mitään sanottavaa. Minä luulen, etten tule näkemään häntä enää koskaan. Me olimme ystäviä, siinä kaikki — ainoastaan ystäviä.»

Tämäkin oli enemmän kuin mitä hän itsekään saattoi kestää. Hän nousi nopeasti, työntäen takaisin itkun, joka uhkasi pulputa hänen kurkustaan. Kyynelet eivät sovi miehelle. On järkevin, luonnollisin asia maailmassa, että hän inhoaa niitä, ja siksi hän tietääkin harvoin, jos koskaan, mikä ihana hetki naisen elämässä on, kun mies itkee sylilapsen lailla hänen olkapäätänsä vasten. Tämä on aivan oikein, sillä naiset tuntevat ilmankin hyvin voimansa. Ja tällaisina hetkinä he toteavat olevansa kaikkivaltiaita.

Ja tämän vuoksi luonto säätää, että miehelle on alentavaa, heikkoa vuodattaa kyyneleitä naisen läsnäollessa. Epäilemättä luonto on oikeassa.

Ennenkuin kyynelet olivat ehtineet nousta hänen silmiinsä, John jätti huoneen. Talon alla holvikäytävän varjossa hän hieroi ne pois poskiltaan, sillä aikaa kuin vanha herttainen lady istui samalla paikallaan, ajatellen tuhansia syitä siihen, miks'ei John enää koskaan tapaisi Pyhän Josefin neitoa.

Eikö hän rakastanut Johnia? Olivatko he riidelleet? Tunnin mietiskelyn jälkeen äiti pysähtyi viimeiseen olettamukseen. He olivat riidelleet.

Sitten hän asetti hilkkansa kohdalleen.

V. JOHNIN VÄRITUTKIELMIA.

Eräässä Mercerian rauhallisessa kolkassa oli Aarreaitta. Kaikella kunnioituksella puhuen, se tarjosi nähtäväksi samat piirteet, mitkä ovat kuvaavia tällaisille kaupoille yli koko maailman. Vanhoja kuparisia tuliastioita ja suitsutusmaljakoita oli asetettu ulos kivetykselle, ja ikkunassa oli mitä omituisin, villein kokoelma erilaisia antiikkiesineitä — kuparisia kynttiläjalkoja, vanhoja viuhkoja, tiimalaseja, gondolilamppuja, kaikkia mahdollisia esineitä, joiden arvoa ajan siroittelema tomu lisäsi paljon tunteellisen yleisön silmissä.

Kauempana ikkunasta riippui silkkiä ja atlasta, komeata vanhaa brokadia ja seinäverhon kappaleita, muodostaen tuon synkän, välähtelevän taustan, joka juuri antaa iän tuoksun, ikäänkuin niiden kuihtuneista langoista leviäisi heikko viininmehun ja rappion lemu.

Kaikki nämä eri esineet sulkivat riippuessaan valon pääsemästä kaupan sisäosiin. Oven luona aurinko paistoi hehkuvasti, mutta oli aivankuin näkymätön käsi olisi kieltänyt sen etenemisen. Kaupan sisällä oli kaikki mitä syvimmän varjon kätkössä — raskaan sametin kaltaisen varjon, josta tunki lävitse tuo kuiva ja tomuinen hävinneiden vuosisatojen tuoksu.

Aarreaitta oli mahdollisimman sopiva nimi. Sisällä vallitsevassa epätodellisessa valossa voi hyvin kuvitella löytäneensä esineitä laiskasti penkoessaan kultaisen arkun, joka säilyttää jonkun keisarin sydämen tomua tai jonkun kuolleen kuningattaren kiharan.

Sellainen paikka oli Aarreaitta. Sen ilmakehä oli tämä ja vielä paljon enemmän. Istuessaan tuolilla korkean pöytänsä takana vanha herra ei ollut enää yksinkertainen maisemamaalari, vaan vanha erakko, jonka jokainen liike ja jokainen katse oli syntynyt hänen omituisesta ja salaperäisestä tuttavuudestaan menneisyyden kanssa.

Hänestä oli yleisenä tietona, että hän oli haluton luopumaan tavaroistaan. Hotelleissa hänestä kerrottiin, että hän oli omituinen vanhus, joka oli niin kauan elänyt vainajille kuuluneiden tavaroiden ympäröimänä, ettei hän voinut pakottautua myymään niitä, aivan niinkuin Herrassa nukkuneiden omistajien henki oleskelisi vielä niiden kanssa hänen luonaan ja laskisi kylmän kätensä hänen sydämelleen joka kerta, kun hän aikoi myydä jonkin heidän rakastamistaan aarteista.

Tällainen oli pienen Aarreaitan ilmapiirin velhotaito yksinkertaiseen kansaan. Mutta meille, jotka tunnemme sen tarkoin ja joiden silmiä ei taikausko ole sokaissut, meille ei Thomas Greyssä ole mitään omituista.

Ei ole omituista, että ihmisellä on sydän; sehän kuuluu ihmiskunnan yleisimpiin ominaisuuksiin. Ei ole omituista helliä esineitä, jotka ovat meidän omiamme, jotka ovat eläneet yhdessä meidän kanssamme, jotka ovat tulleet osaksi itsestämme. Me teemme niin kaikki, vaikka tunteellisuuden pelko estää meitä sitä myöntämästä.

Milloin hyvänsä kauppaan tuli ostaja — ja yhdeksänkymmentä prosenttia niistä olivat matkailijoita — vanha herra kohteli heitä vilpittömällä epäluulolla. Niillä oli ihmeellinen vainu löytämään juuri ne esineet, joita hän rakasti enimmän — juuri ne esineet, jotka olivat tarkoitetut olemaan vain näytteillä pienessä ikkunassa.

Mutta jos he sattuivat valitsemaan jotakin, jonka hän oli vasta äskettäin hankkinut, silloin hän oli itse kohteliaisuus. Hän ei osannut sanoa paljon sen eduksi, mutta hinta oli suhteellisen halpa. Tällaisena hetkenä häntä saattoi pitää ihastuttavana; mutta jos ostaja sattui heittämään silmänsä Dresden-porsliiniseen olentoon, joka seisoi uljaasti keskellä ikkunaa, tai vanhoihin norsunluisiin shakkinappuloihin — oo, olisittepa silloin nähneet hänen otsansa rypistyksen! Se oli suorastaan pahaaennustavaa.

»No niin, se on hyvin kallis», hän vastasi aina, eikä yrittänytkään liikahtaa paikaltaan.

Ja väliin hänelle vastattiin:

»Niin tietysti — en kuvitellutkaan sitä halvaksi. Sehän on kovin kaunis, eikö olekin? Tietysti hyvin vanha.»

Ja tätä imartelua oli niin julman vaikea vastustaa. Mielihyvän hymy pyrki varastautumaaan hänen silmiinsä. Hän saattoi kumartua tummien brokadiverhojen läpi ottaakseen sen esille tarkastettavaksi.

»Se on», hän saattoi sanoa todellisen kokeilijan onnellisella äänellä, »se on täydellisin kappale lajissaan, mitä olen koskaan nähnyt. Katsokaas tätä työtä — lasitusta, väriä — —» Ja samassa hän oli huomaamattaan osoittelemassa sen etuisuuksia ylpeydestä vapisevin sormin.

»Aivan niin. Minun täytyy kai ottaa se», saattoi ostaja äkkiä sanoa. »En voi menettää tätä tilaisuutta. Se sopii niin erinomaisesti muuhun kokoelmaani.»

Silloin vanha herra näytti hulluutensa; otsa rypistyi taas, katse näytti suorastaan uhkaavalta. Hän alkoi työntää dresdeniläistä porsliiniolentoa takaisin paikalleen ikkunaan.

»Mutta minähän sanoin ottavani sen», ostaja saattoi huudahtaa, innokkaampana kuin koskaan pääsemään sen omistajaksi.

»Kyllä, kyllä; minä tiedän. Mutta hinta on — no hyvä, se on ehkä estävä. Minä haluan tästä kuvasta seitsemänkymmentäviisi puntaa.»

»Seitsemänkymmentä viisi!»

»Niin. En voi tyytyä vähempään.»

»Ooh!» Ja sitä seurasi pettymyksen ja hämmennyksen ilme.

»Ettekö halua sitä?» kysyi vanhus innokkaasti.

»En. En voi maksaa niin paljoa.»

Ja sitten hymyily hiipisi taas hänen silmiinsä.

»Se on todellakin kaunis esine», hän sanoisi kömpelösti, — — »todella kaunis!»

Ja tultuaan kotiin hän kertoisi vanhalle valkohapsiselle ladylle, kuinka paljon sitä oli ihailtu, ja he loihtisivat, mieleensä taas päivän, jolloin se ostettiin — niin kauan sitten, että he taisivat olla aivan nuoria silloin.

Sillä tavoin vanhojen harvinaisuuksien isäntä tuli tunnetuksi itsekin kaikkialla harvinaisuutena. Ihmiset puhuivat hänestä; he kertoivat huvittavia tarinoita hänen liikeperiaatteistaan.

»Tunnetteko Aarreaitan Mercerialla?» kysyttiin lontoolaisessa päivällispöydässä, kun tahdottiin loistaa tarkalla Euroopan-tuntemisellaan. »Vanha mies, joka omistaa sen, on kerrankin erikoinen luonne!» Sitten he keksivät hänestä juttuja, näyttääkseen tarkkaa huomiokykyään matkoilla.

Oli siis maailman luonnollisimpia yhteensattumia, että John sattui kuulemaan harhaillessaan laiskasti San Marcon torilla, jätettyään äitinsä äskeisen kohtauksen jälkeen, keskustelun, jossa oli puhe myöskin vanhasta omituisesta herrasta Mercerian Aarreaitassa.

Lavenan ulkopuolella oli kaksi naista juomassa kahvia, kaikkien sivistyneiden matkailijoiden tapaa noudattaen.

»— kun olin ostoksilla Kensingtonissa», John kuuli toisen heistä sanovan, liittäen jonkin huomautuksen käsillä olevaan keskusteluaiheeseen.

John otti haltuunsa viereisen pöydän. Muutamien ihmisten täytyy ehdottomasti matkoilla ollessaan puhua Kensingtonista ja Herne Hillistä. John siunasi heitä kuitenkin sen vuoksi. Hänelle oli noiden sanojen kai'ussa enemmän sisällystä kuin kaikkien Euroopan kaupunkien nimissä yhteensä.

Hän tilasi kahvia ja koetti innokkaasti kuulla lisää.

Mutta Kensingtonista ei puhuttu enää sanaakaan. Rouva siirtyi uusiin asioihin. Hän alkoi kertoa ystävättärelleen Mercerian Aarreaitasta.

Eikö tämä tuntenut muka paikkaa? Niin, tosiaankin, hänhän oli ensi kertaa Venetsiassa. Kertoja oli löytänyt sen itse, sillä hänellä oli tapana tutustua perin pohjin niiden kaupunkien sisäiseen elämään, missä sattui matkoillaan poikkeamaan. Se oli ainoa tapa tulla tuntemaan seutuja. Näköalojen katseleminen oli ehdottomasti ajan tuhlausta; ja tuo vanha herra oli todellinen luonne, ei vähääkään liikemies, oikea tyypillinen italialainen! Hän puhui tosin englantia sujuvasti; mutta ainahan ulkomaalaiset osaavat englantia. Ei, kertoja ei hallinnut italiankieltä täydellisesti — selviytyi hotelleissa ja ostoksilla kutakuinkin. Mutta palatakseen vielä Aarreaittaan, ystävättären pitäisi mennä katsomaan sitä ennen Venetsiasta lähtöään. Se tapahtuisi jo ensi viikon alussa. Ohoo, no sitten olisi parasta mennä sinne tänä aamuna. Tuo vanhus oli sellainen herttainen ilmiö — niin rakastunut tavaroihinsa, että häntä oli vaikea saada eroamaan niistä. Siellä oli varsinkin eräs esine, muuan dresdeninporsliininen paimentyttö ikkunassa, jota hän ei suostunut luovuttamaan kenellekään. Hän vaati siitä niin paljon, ettei kenenkään kannattanut ostaa sitä.

Mutta olisipa huvittavaa, jos joku todellakin suostuisi maksamaan pyydetyn hinnan — noin vain suotta, palauttaakseen esineen seuraavana päivänä, vain nähdäkseen, millä tavoin vanhus ottaisi asian? — Mutta miksi he eivät voisi mennä katsomaan Aarreaittaa heti paikalla? Niin, eikö totta sehän sopi loistavasti!

Ja he lähtivät purjehtimaan tiehensä, Johnin seuratessa tyynesti vanavedessä. Tuossa vanhan italialaisen rakkaudessa kuolleita esineitä kohtaan oli jotakin syvästi liikuttavaa; jotakin, joka kiihoitti Johnin väriaistimuksia, joiksi hän usein puki elämän ilmiöt. Siinä oli vaalistuneen ruskean vivahdus, myöhäisen lokakuun päivän lämmin sävy, kun elämä on alkanut pudotella kuihtuneita lehtiään, kun puiden paljaat oksastot ovat juuri alkaneet riisua kuihtunutta pitsipukuaan.

Hän seurasi naisia innokkaasti, haluten levottomana itse nähdä tuon vanhan italialaisen gentlemannin, saadakseen vahvistuksen kuvalle, jonka hän oli luonut mielikuvituksessaan.

Antaen naisten astua ensin sisälle, sillä hän ei halunnut kuulla heidän kaupantekoaan, hän asettui seisomaan ikkunan ulkopuolelle odottaen heidän poistumistaan.

Siinä olikin dresdeniläinen paimentyttö, josta rouva oli maininnut. Ah! Eipä ihme, että siitä pyydettiin niin huimaa hintaa! Hänen vanhemmillaan oli juuri samanlainen Palazzo Capellossa. Isä oli usein sanonut, että jos hän voisi saada sille parin, niin niille olisi melkein mahdotonta määrätä hintaa. Mitähän, jos hän ostaisi tuon isälleen? Mahtaisikohan tuo vanha herrasmies panna sen hyvin pahakseen? Ehkä häntä lauhduttaisi hieman tietoisuus, että se tarvittiin parin täytteeksi?

John odotti kärsivällisesti katsellen ympärilleen, kunnes naiset tulisivat ulos ja jättäisivät hänet rauhassa tekemään ruskeaan soinnuteltua väritutkielmaansa.

Äkkiä ikkunan taustalla olevat verhot työnnettiin syrjään. Vanha mies kumartui eteenpäin ottamaan dresdeniläistä paimentyttöä, kädet vavisten epämukavan asennon ponnistuksesta. John tukahdutti huudahduksen, joka yritti hänen huulilleen.

Sehän oli hänen isänsä! Oliko tämä nähnyt hänet? Ei! — Vanhus vetäytyi takaisin huoneen varjoihin ja brokadiverhot putosivat paikoilleen aivan niinkuin mitään ei olisi tapahtunut.

Oliko tämä totta? Mitä tämä kaikki tarkoitti? Hän pidätti halunsa hyökätä suoraa päätä puotiin, saadakseen näkemäänsä vahvistuksen. Jos se oli totta, niin isä ei halunnut selvästikään hänen tietävän sitä. Jos se oli totta, niin kohtaus muodostuisi kummallekin hyvin kiusalliseksi.

Mennen kadun toiselle puolelle hän koetti tirkistää läpi puodin oven: mutta kirkas valojuova kynnyksellä esti sisäänpääsyn. Molempien naisten hämärät varjokuvat näkyivät epäselvästi silloin tällöin. Saaden mielijohteen hän poikkesi sisälle _magazzinoon_, jonka edessä juuri seisoi.

Kuka oli toisella puolella sijaitsevan kaupan omistaja? Ei tiedetty. Mikä oli hänen nimensä? Ei osattu sanoa. Oliko hän ollut siinä kauankin? Ei kovin kauan, noin vuoden verran. Hän oli englantilainen, mutta puhui italiaa. Hän asui Venetsiassa, jotkut sanoivat, Rio Marinin varrella. Hän ei ollut tottunut liikemies. Oli aivan totta, ettei hän halunnut myydä tavaroitaan. Sanottiin, että hän oli maalari — mutta paljonhan ne ihmiset puhuvat.