Part 4

»Teillä oli jotakin sanottavaa?» virkkoi neitonen. John katsoi avuttomana Ronaldiin. Ronald katsoi avuttomana häneen. Ja katsottuaan neitoseen John huomasi hänenkin silmissään saman avuttomuuden.

»Mitä te haluatte?» kysyivät neitosen silmät. »Minä en voi päästä hänestä. Hän on uskomattoman ovela.»

Ja Johnin silmät vastasivat: »Minä haluan tietää nimenne — minä tahdon tietää, kuka te olette. Joka on sula mahdottomuus sanoa silmillään, mitä ei kuitenkaan kukaan ymmärrä.»

Sitten hän singahdutti kysymyksen umpimähkään. Jos neitosella olisi havaintokykyä, hän voisi ohjata sen satamaan.

»Minun piti juuri kysyä», John sanoi, »oletteko ehkä sukua — —» ainoa nimi, joka soi tällä sekunnilla hänen aivoissaan, oli Wrigglesworth, ruokalan omistaja Fetter Lanelta — »no, mikä nyt olikaan heidän nimensä? — niin, Wrothamin Meredithit?»

Missähän ihmeessä mahtoikaan olla Wrotham? — Sai luvan kelvata.

Neitonen katsoi häneen vilpittömästi hämmästyneenä. Hän ei ollut ymmärtänyt. Kukapa voisikaan moittia häntä?

»Meredithit?» hän toisti. »Mutta minkä vuoksi luulette — —?»

»Niin, niin, — minä tiedän», John keskeytti nopeasti, »ettei se ole sama nimi, mutta — he — heillä on samannimisiä serkkuja — he kertoivat minulle — ja ihmettelin tässä juuri — niin on, ei siis ole syytä — te ette ole sukua. Hyvästi.»

Hän nosti hattuaan ja perääntyi. Silmänräpäyksen hän tunsi aiheetonta pettymystä. Neitoselta puuttui siis sisällinen havainto. Hänen olisi pitänyt ymmärtää. Tosin hän oli ollut ihastuttavan näköinen Johnin kysymyksen hämmentämänä, ja se sovitti sentään koko joukon. Kuinka sanomattoman viehättävältä hän olikaan näyttänyt! Otsa pienissä rypyissä — silmät säkenöiden kysymyksiä. Hän oli kuitenkin ymmärtänyt, että Ronaldin läsnäolo esti Johnia sanomasta asiaansa, ja oli ottanut hänet luottamukseensa — sulkien oven hyvin hellästi heidän jälkeensä. Kysymyksittä, ymmärtämättä hän oli tehnyt sen. Se korvasi ehkä kaiken.

Äkkiä John kuuli nopeita askeleita ja kääntyi heti. Neitonen juoksi kauniisti — aivankuin kaksitoistavuotias poikanen, pitkin puhtain askelin ja varmoin jaloin.

»Olen pahoillani», hän sanoi hiukan hengästyneenä. »En ymmärtänyt. Meredith ja Wrotham eksyttivät minut. Se on Dealtry — Julie Dealtry — mutta minua sanotaan Jilliksi. Me asumme Walesin Prinssin Terrassilla.» Hän sanoi numeron. »Sanotaanko teitä Jackiksi? Hyvästi — huomiseen!» — ja hän katosi taas.

XI. SIVUVALAISTUSTA ILMIÖIHIN.

John katseli viimeistäkin hameenheilahdusta ja pään taivutusta, kun neitonen juoksi takaisin keskikäytävälle, sitten hän toisti koneellisesti itsekseen: —

Jack ja Jill meni noutamaan vettä lähtehestä. Jack meni nurin innoissaan, ja Jill sai vaattehet pestä.

Ja ihmetellen sen tarkoitusta, ihmetellen, tokko tuossa lastenkamarilaulussa oli ylipäänsä ollenkaan järkeä, hän ohjasi askeleensa Victoria Gatelle. Valtakadulla hän huomasi tutun miehen, klubinsa jäsenen, silkkihatussa ja kävelypuvussa. Silkkihattu välähteli auringonpaisteessa. Se näytti juuri teidän mieleiseltänne silkkihatulta, näyttäen kaksi säkenöivää valojuovaa kuvusta hatunreunaan. Takkia piti kiinni yksi nappi. Moitteeton on oikea sana. John mietti. He olivat ystäviä, oikeita ystäviä, mutta hän mietti kuitenkin. Hänen omasta pehmeästä huopahatustaan saattoi esittää eri mielipiteitä. Hänestä itsestään se oli uljas; mutta sellainen mielipide saa niin pian vaikutteita muilta. Se seikkakaan, että hän oli ajanut edellisenä iltana ystävänsä kanssa ajurilla, jonka John oli maksanut, koska ystävällä ei sattunut olemaan rahaa mukanaan — ei riittänyt antamaan hänelle rohkeutta. Hän päätti pysyä omalla puolellaan Bayswater Roadia.

Mutta samassa ystävä näki hänet, nosti keppinsä ja heilautti sitä ystävällisesti tervehtien. Hän tuli juuri kadun poikki. No, hän saattoi tuskin tehdä muutakaan. John oli maksanut hänen ajurinsa edellisenä iltana. Hän muisti elävästi, kuinka, kun oli ollut puhe ajurin ottamisesta, hänen ystävänsä oli pistänyt käden taskuun, helistellyt avainkimppuaan ja sanonut silminnähtävällä hämmästyksellä, ettei hänelle ollut jäänyt yhtään pientä rahaa. Yleensä aina puuttuu pientä rahaa. Suuria seteleitä ei puutu koskaan. Mutta tällä kertaa Johnilla sattui olemaan runsaasti pientä, t.s. hänellä oli ollut puoli kruunua.

»Oh, — minulla on koko joukko», hän oli sanonut. On sallittua puhua tällä tapaa, silloin kun teillä on kylliksi. Ja hän oli maksanut koko matkan. Ei maksa siis kummastella, että ystävä tuli rakastettavasti yli kadun.

John tervehti häntä iloisesti.

»Kaupunkiinko?»

»Niin — entä sinä?»

John nyökkäsi. »Samoin. Menetkö aamiaiselle klubiin?»

»En — täytyy mennä Carltoniin tapaamaan muutamia ihmisiä. Paljonko kello on? — minun kelloni on sepässä.»

»En tiedä», John sanoi. »Minun kelloni särkyi juuri yhden paikoilla, luulisin.»

»Niinkö paljon? Täytyy rientää. Mennäänkö raitiolla?»

Erinomainen asia. John suostui kärkkäästi. Hänellä ei ollut mitään; tarkka lasku hänen tuhlauksistaan tänä aamuna selvittää sen teille. Mutta ystävä voisi maksaa. Nyt oli hänen vuoronsa.

He nousivat rappuja ylös ja ottivat paikan kuljettajan takana.

»Sinun on maksettava tänään minun puolestani», sanoi John. »Taskuni ovat aivan tyhjät; kunnes saan shekin vaihdetuksi.»

Veri kohosi hänen ystävänsä kasvoihin. Näytti hetken siltä, kuin tuo kaunis hattu olisi ollut liian ahdas hänen päälleen. Hän tunnusteli taskujaan. Sieltä löytyi pieni, kultanurkkainen postimerkkikotelo ja siinä yksi pennyn merkki.

»Olen hirveän pahoillani», hän virkkoi, »mutta — mutta minulla ei ole muuta kuin pennyn postimerkki». Hän nousi nopeasti ylös.

John nauroi — nauroi ääneen.

»Minne sinä menet?» hän kysyi.

»No — tietysti pois!» sanoi ystävä.

»Istu alas —» John virkkoi, »ei ole kiirettä».

»Onko sinulla sitten kaksi pennyä?»

»Ei — ei ropoakaan. Mutta mehän olemme menossa kaupunkiin, eikö niin? Eihän tässä ole mitään murisemista.»

Kun oli ehditty satakunta metriä vielä, John nousi.

»Nyt, kiipeä alas», hän sanoi. Ystävä seurasi viivyttelemättä. Konduktööri oli sisällä myymässä lippuja. John vilkaisi sisään.

»Meneekö tämä vaunu Paddingtonin asemalle?» kysyi kohteliaasti.

»Ei — Piccadilly-sirkus, Haymarket ja Strand.»

»Kuinka ikävää —» sanoi John. »Tule — meidän täytyy astua alas.»

He laskeutuivat alas seuraavalla pysäkillä, ja ystävä, vierailupukuinen — silkkihattuinen — moitteeton, tarttui Johnin käsivarteen.

»Minä näen», hän sanoi mitaten silmillään kuljettua matkaa.

Lontoossa on ihmisiä, joilla on vain penny taskussaan, enemmän kuin voisitte kuvitellakaan.

XII. LUNASTAMATTOMUUDEN TEMPPELI.

Seuraavana aamuna piti lupauksen täyttyä. John oli odottamassa jo puoli tuntia ennen määräaikaa, istuen pennyn tuolilla, lukemattomien ajatusten askarruttaessa aivojaan ja polttaen lukemattomia savukkeita. Väliin hän koetteli rahoja taskussaan, tunnustellen kynnellään puolikruunujen ja floriinien epätasaista reunaa erottaakseen ne pennynrahoista. Naiset, mitä etuoikeuksia heillä sitten lieneekään — eivät koskaan ymmärrä tätä iloa. Teillä täytyy olla housuntaskut ja niissä rahoja — myöskin kultaa, kun teillä sitä sattuu olemaan — voidaksenne tuntea omistamisen viatonta iloa. Miehillä on sentään aika paljon kiitollisuuden aihetta.

Tänä aamuna Johnilla oli rahaa. Hänellä oli kultaakin. Hän oli pantannut kultaiset kellonvitjansa aikomuksessa pyytää Jill lunchille, jos sopiva tilaisuus tarjoutuisi.

Muistanette kai, että kello oli mennyt rikki. Se on tavallinen teknillinen termi herrasmiesten ja hienotunteisten ihmisten kesken, siitä hyvä, että sen voi ottaa joko kirjaimellisesti tahi ei — mielin määrin.

Mahdollisesti ihmettelette, miksi kello meni ensiksi rikki eikä vitjat. Kellohan näyttää ajan. Mutta vitjat näyttävät, että teillä on kello, joka näyttää ajan, ja tässä maailmassa ulkonäkö näyttelee suurta osaa. Vitjat lähtevät kyllä viimeiseksi liikkeelle, niin kauan kuin nuo kolme messinkipalloa vielä riippuvat epäilyttävän näköisen puodin oven yläpuolella likaisella syrjäkadulla.

Johnin kello oli mennyt rikki jo muutamia viikkoja sitten; mutta vieläkin pienet pojat ja tytöt liehuivat kadulla hänen ympärillään aikaa tiedustellen.

Hakien toisella silmällänne kaukaista kelloa ja vetäen kädenkuvussanne taskusta pienen portinavaimen, joka riippuu vitjojen toisesta päästä ja pakottaa sen pysymään taskussa, te voitte helposti pettää nämä epäluulottomat pikku ihmiset. Jos satutte keksimään kaukaisen kellon, niin kaikki on hyvin. Jos ette, on vielä jäljellä satoja mahdollisuuksia. Voitte arvata — esim. auringosta, mutta jos olette omantunnontarkka, voitte pyytää anteeksi ja sanoa kellon seisahtuneen. Ja vihdoin, jos kyseessä sattuu olemaan pieni herttainen enkeli, jonka hymykuopat ovat aina valmiit toimimaan, voitte heiluttaa vitjoja hänen kasvojensa edessä ja tuntea tämän ilon lisäksi rehellisyyden jalostavaa nautintoa.

Kun Mrs. Rowse herätti hänet tänä aamuna, hän heräsi tuntien kiihkeästi, että jotakin piti tapahtua tänä päivänä. Jotakin oli järjestetty; jokin sopimus oli täytettävä; jotakin uutta mielenkiintoista oli astunut hänen elämäänsä, ja se saisi lopullisen muotonsa juuri tänä päivänä.

Hän kysyi Mrs. Rowselta kelloa — noin vain niinkuin velvollisuutena, joka on ennemmin tai myöhemmin täytettävä, eikä mistään todellisesta tiedonhalusta. Samassa kun tämä vastasi sen olevan neljännestä yli yhdeksän, hän muisti. Jill! Pyhän Josefin neito! Tänä aamuna hän saisi kuulla, kuinka paljon tämä oli pitänyt hänen kertomuksestaan.

Hän nousi istumaan vuoteessaan.

»Mrs. Rowse! Minä haluaisin kahvini puolen tunnin kuluttua. Nopeammin, kahdenkymmenen minuutin!»

Kahdenkymmenen minuutin kuluttua hän oli valmiiksi puettu. Täytyy antaa anteeksi, vaikka hän valitsikin sukat, jotka sopivat kaulaliinaan, ja tuhlasi hetkisen valitessaan niihin sopivaa paitaa. Se on turhamaisuutta, jos tekee tämän vain itseään miellyttääkseen; mutta kun kaiken todennäköisyyden mukaan seisotte alkavan romaanin kynnyksellä, voi vallan hyvin ymmärtää, että katselette kuvaanne ovipeilistä. Mutta mies, joka kurkistaa joka kuvastimeen maleksiessaan haluttomasti katuja pitkin — hän on inhoittava. Se on sitä turhamaisuutta, josta Salomon Saarnaaja puhuu. Saarnaaja itse olisi ollut ensimmäinen oikaisemaan kaulaliinan tai poimuttelemaan nenäliinan uudelleen rintataskuun rakastajalta, joka menee kohtaamaan valittuaan.

Myöskin John hymyili tyytyväisenä kuvalleen. Sukat sopivat kaulaliinaan ehdottomasti; oli suorastaan naurettavaa, kuinka hyvin ne kävivät toisiinsa. Nyt ei hänellä ollut karkeaa sinistä sarkapukua yllään, vaatekomeron kätköistä ilmestyi hyvin harjattu kävelypuku. Sitten hän kävi aamiaisen kimppuun.

Mrs. Rowse puuhaili aterian aikana työhuoneessa, tomuutellen esineitä, jotka olisi helposti voinut jättää huomioonottamatta. John huomasi sen viimeinkin lehteään lukiessaan, ja veri karahti hänen poskiinsa. Mrs. Rowse oli eilen maksanut pesusta — kolme shillingiä yksitoista pennyä!

Jos teidän täytyy turvautua pesijättäreen Fetter Lanen ympäristössä, on se aivankuin veisitte vaatteenne panttiin. Te ette saa niitä takaisin, ennenkuin lasku on maksettu, ja sattuu aikoja, jolloin se on hankalaa.

Sen vuoksi siis Mrs. Rowse vitkasteli. Hän oli maksanut laskun. Hän vitkasteli aina kun oli saamassa rahaa. Se oli sukkela tapa nuhdella, hieno muistutus, jota aluksi tosin on vaikea ymmärtää.

Kun hän käytti sitä ensimmäisen kerran, John luuli hänen menettäneen muistinsa tai tulleen hulluksi. Hermostuneena hän oli tarkannut silmänurkastaan rouvan velttoa vaeltamista huoneessa, hänen pyyhkiessään tomut joka esineestä kuuteen kertaan. Kun nainen saa seitsemän shillingiä viikossa huoneitten siistimisestä, täytyy tällaisen toimeliaisuuden olla alkavan hulluuden merkki.

Lopulta kun John ei jaksanut kestää sitä enää, hän selitti olevansa tyytyväinen suoritettuun työhön. Toivottomana oli Mrs. Rowse silloin pannut pois tomuharjan, tuhlannut runsaasti aikaa mustan, kuluneen hattunsa kiinnittämiseen ja sanonut lopulta, mutta vasta ovelle ehdittyhän:

»Luulitteko voivanne säästää minun palkkani tältä päivältä, sir?»

Nyt hän vitkasteli taas. Mutta nyt John oli jo selvillä oireista. Tällä kertaa sen täytyi aiheutua pesusta. Hän seurasi toimitusta salaa sanomalehtensä takaa toivoen toivomistaan, että rouva väsyisi; sillä hänellä ei ollut kolikkoakaan. Mutta vitkastelemistaidon mestari ei tietänyt, mitä merkitsee väsyminen. Puhdistettuaan uunin päällä olevat lasiesineet kolmanteen otteeseen hän meni välikköön ja palasi sieltä mukanaan kaikki rievut ja pullot, mitä tarvitaan kuparin kiilloitukseen.

Silloin John antautui; piiritys oli päättynyt. Sanomalehden suojassa hän irroitti portinavaimen kellonvitjoistaan, pisti ne taskuunsa ja nousi.

»Minun pitäisi käydä hiukan asioilla», hän sanoi. »Voitteko odottaa, kunnes tulen takaisin?»

Mrs. Rowse näytti vastahakoiselta, aivankuin olisi ollut loukkaus pyytää häntä tuhlaamaan tällä tavoin aikaansa, mutta —

»Eiköhän tuota mahtane löytyä jotakin tekemistä vielä pariksi minuutiksi», hän vastasi.

John jätti hänet yrittämään. Tekeminen rajoittui pääasiallisesti riepujen ja kiilloitusainepurkkien paikoilleenpanemiseen.

Tässä tulee esille Johnin kyky aavistaa mahdollisuuksia ennakolta. Mrs. Rowsen voitto ei yksinään pakottanut häntä uhraamaan kellonvitjojaan. Ei ole oikein ihmisluonteen mukaista pantata arvoesineitään maksaakseen pesulaskuaan.

Pesulasku, samoinkuin verotkin, on yksi niistä elämän varjopuolista, joilla ei tunnu olevan mitään olemassaolon oikeutta. Tuntuu melkein siltä, kuin rehellisyytenne olisi tallessa ja te olisitte vielä kunnianmies, jos voitte välttää niiden maksamisen.

John ei päättänyt siis luopua kultaketjustaan vain pesulaskun maksamiseksi. Hänelle oli innostuksen hetkenä kangastanut mahdollisuus pyytää Jill lunchille, ja nämä kaksi aihetta yhdistettyinä saivat kaksi kompassin vastakkaista ilmansuuntaa näyttämään yhteen ja samaan päämäärään.

Reippain ja häikäilemättömin askelin John asteli sisään pienestä sivuovesta, sellainen on tunnusmerkillinen kaikille jalokivikaupoille, joissa on kolme messinkipalloa oven päällä. Häpeilemättä hän ajautui yhteen sellaiseen pieneen osastoon, joissa tehdään lukemattomia köyhyydentunnustuksia. Eikä näitä hirveitä tunnustuksia kuiskata myötämielisen kuuntelijan tuntehikkaaseen korvaan — hirveimpiä tunnustuksia, mitä yleensä voitte elämässä tehdä. Mies, jolle kerrotte häpeänne, on ahne ja halukas kuuntelemaan, heltymätön ja kiihkeä tekemään piinanne niin raskaaksi kuin suinkin. Ulosottomiehellä on ehkä yhtä kivinen sydän kuin panttilainaajalla; mutta he ovatkin molemmat ammattiveljiä. Elämän kalleimmat esineet ovat heidän käsissään, ja nämä molemmat ammattilaiset kilpailevat niiden sydämettömässä takavarikoimisessa.

Nainen, silmät kuopallaan, hihat kyynärpäistä rikki, joka tulee panttaamaan vihkisormustaan; mies, joka tulee kuluneissa vaatteissaan tuoden itsekunnioituksensa viimeistä jäännöstä, pyhäpukuaan — he ovat kaikki yhtä panttilainaajalle. Hän tinkii ne viimeiseen pennyyn, hyvin tietäen, ettei kukaan mielellään mene takaisin päätettyään kerran luopua omaisuuksistaan. He ovat hänen armoillaan. Heidän kasvojensa tarina ei kerro mitään hänen silmilleen. Hän merkitsee satoja kuolleita valtakirjoja lappuihin, joita joka päivä kirjoittaa — mutta ne eivät merkitse hänelle mitään, kuinka kalliita nuo tavarat lienevätkään olleet omistajilleen.

On peloittavaa todeta helppous, jolla yksilö menettää häveliäisyydentunteensa näissä seikoissa. Ensimmäisellä kertaa on kuin kuuma tuuli puhaltaisi kasvoihin ja purppuroisi posket.

Ensimmäistä kertaa yrittäessään John oli sivuuttanut tuon pienen salaperäisen sivuoven monet kerrat, ennenkuin hänelle lopulta karttui rohkeutta tarpeeksi pujahtaakseen sisään. Joka kerta, kun ratkaiseva askel olisi ollut otettava, katu oli äkkiä täynnä tuttuja ihmisiä. Siellä tuli kustantaja, joka oli hyväksynyt hänen viimeisen lyhyen kertomuksensa! Hän oli pyörähtänyt äkkiä kantapäillään ja ruvennut katselemaan jalokivikauppiaan näyteikkunaa ja sitten rientänyt katua eteenpäin aivankuin peläten tuhlaavansa aikaa. Katsottuaan olkapäänsä ylitse ja todettuaan, että kustantaja oli kadonnut näköpiiristä, hän palasi taas hitaasti. Tällä kerta hän pääsi puolen metrin päähän ovesta — puoli metriä ovesta! Vielä yksi askel, ja hän olisi tullut ahtaan pikkukäytävän varjoon! Samassa kulki ohi tyttö, joka myi hänelle merkkejä postikonttorissa — tyttö, joka hymyili hänelle ja sanoi lukeneensa hänen herttaisen novellinsa eräästä aikakauskirjasta. John oli katsonut nopeasti numeroa aivankuin olisi erehtynyt ovesta ja marssi sisään viereiseen kauppaan, joka sattui olemaan lihakauppa.

Teurastaja oli kysynyt kohteliaasti —

»Ja mitä saisi olla tänään, sir?»

»Minä haluaisin — voitteko sanoa, mitä kello on?» sanoi John.

Puolentunnin kuluttua oli katu viimeinkin sattunut olemaan tyhjä. John oli käyttänyt sitä hyväkseen ja saapunut pieneen erikoisosastoon. Mutta jumalantuomio ei ollut vielä lopussa. Hänen oli täytynyt kohdata köyhyyden ylimmäinen pappi, kertoa hänelle anteeksiantamaton, tukala tilansa. Ja viereisessä rippituolissa oli ollut joku — joku valmiiksi paatunut — joka saattoi kuulla hänen jokaisen sanansa ja oli vielä niin epähieno, että saattoi kurkistaa kulmauksen ympäri hänen puolelleen.

»Paljonko annatte minulle tästä?» John sanoi pannen kellonsa myymäläpöydälle. Se oli äidin antama kello, jonka hankkimiseksi tämä oli rakastavasti näännyttänyt itseään ennen hänen täysi-ikäisyyspäiväänsä.

Ylimmäinen pappi oli tarttunut siihen ylimielisesti.

»Haluatteko myydä sen?»

»En — oh en! Vain pantata.»

»Hyvä, paljonko pyydätte?»

»Olkaa hyvä, sanokaa te», vastasi John nöyrästi.

Ylimmäinen pappi oli kohottanut olkapäitään. Tämä oli turhaa ajan tuhlausta.

»Paljonko pyydätte?» hän toisti.

»Viisi puntaa», John sanoi; ja äkkiä, hänen tietämättään kuinka, kello oli taas hänen hallussaan. Ylimmäinen pappi oli kääntynyt paatuneeseen synnintekijään läheisessä osastossa ja heitti Johnin tutkimaan kelloa kourassaan. Hän tiesi tuskin, kuinka hän pääsi tämän hetken ylitse. Kesken kaupantekonsa panttilainaaja puhutteli häntä äkkiä olkapäänsä yli niin äänekkäästi, jotta kaikki huoneessa olijat sen kuulivat.

»Annan teille kaksi puntaa», hän oli sanonut, »ja enintään siitä summasta voisin ehkä myydä sen omasta puolestani».

Kaksi puntaa! Se oli loukkaus tuota vanhaa, pientä, kallista, valkohapsista ladyä kohtaan, joka oli ahertanut ja kiusannut itseään, voidakseen antaa hänelle parhaan, mitä tiesi.

»Se maksaa kymmenen puntaa», John sanoi uljaasti.

»Kymmenen puntaa!» Papin nauru oli kuin lasin särkemistä. »Henkilö, joka on antanut tästä kymmenen puntaa, on koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman nopeasti.»

Koettanut päästä rahoistaan mahdollisimman pian! Jos tuo lurjus olisi nähnyt ne kaikki hienot pitsivaipat, jotka nuo ohuet, vapisevat sormet olivat nyplänneet, voidakseen koota kymmenen punnan omaisuuden, hän ei olisi puhunut noin jumalattomasti.

»Minä annan teille kaksi puntaa ja viisi shillinkiä, ei ropoakaan siitä yli», hän oli lisännyt. »Ja jos viette sen muualle ja tuotte tänne takaisin taas, annan teille vain kaksi puntaa niinkuin sanoin ensiksi.»

Kun veri kuumentaa päätänne ja hiki poreilee joka huokosesta, otatte mitä hyvänsä päästäksenne eroon asiasta. Panttilainaaja oli kirjoittanut lipun Johnin mutistessa nimensä ja osoitteensa.

»Onko teillä pennyn rahaa — lipusta?» mies kysyi.

Kun hänen oli pakko tunnustaa, että taskut olivat aivan tyhjät, hänen nöyryytyksensä oli täydellinen. Ylimmäinen pappi tuhahti nenäänsä, hymyili ja laski pöydälle loput rahat. Sitten John kääntyi ja häipyi.

Ulkona kadulla hän oli hengittänyt syvään. Ilma oli täällä tuntuvasti puhtaampaa. Ohikulkijat, kuullessaan rahojen kilinää hänen taskustaan, pitivät häntä suuremmassa kunniassa kuin nuo palvojat lunastamattomuuden temppelissä. Vieläpä hän saattoi seisahtuakin ja katsella liikkeen ikkunaan asetettuja arvoesineitä, jotka teeskennellyn hienoina ja paistavan kunniallisina salasivat kaiken hiljaisen köyhyyden rikollisuuden. Lunastamattomat esineet makailivat siinä puhtaina ja kauneina kuin olisivat vasta tekijänsä käsistä lähteneet.

Juuri tänä muistettavana päivänä, kun John oli tehnyt ensimmäisen tunnustuksensa, hän oli huomannut ikkunaan tuijottaessaan pienen kupariukon. Se seisoi siinä omalla lasialustallaan epälukuisten lunastamattomien korujen joukossa. Matalakupuinen silkkihattu, pitkäliepeinen Yrjö-kuninkaan aikuinen takki ja moninappiset liivit antoivat ukolle hienostuneen ulkomuodon, jota ei ollut yhdelläkään ympäröivistä esineistä. Hänen asentonsa ja eleensä oli hovimiehen, täydellinen _chevalier d'honneur_ — ritarillinen, kohtelias, arvokas vanha ylimys. Toinen käsi oli ylhäisesti lanteilla; toinen oli ojennettu aivankuin kurottamaan jotakin, John tuli myöhemmin sattumalta tuntemaan sen täyden merkityksen. Heti ensimmäisestä hetkestä, kun John sai nähdä pienen kupariukon, se tuli merkitsemään puhtaine piirteineen hänelle kaikkea, mikä on ylhäistä, kunniallista ja jaloa.

Kun näki tämän pienen kupariukon, täytyi sitä myöskin himoita. John käveli enempää miettimättä takaisin kauppaan; mutta nyt pääovesta — tällä kertaa se tapahtui ostajan varmuudella, kahden punnan ja neljän shillingin itsetietoisena omistajana, eikä köyhyyden synnin musertamana myyjänä.

Ooh — kylläpä kohtelu oli toisenlaista myymäläpöydän tällä puolella! Vaikka te olisitte tulleet esittämään juhlamessua, ei köyhien pappi olisi voinut kohdella teitä suuremmalla kunnioituksella. He mahtoivat luulla häntä hulluksi — ja luulivatkin jokseenkin varmasti. Ei ole tavallista, että mies tulee panttaamaan kellonsa, voimatta edes maksaa pennyä säilytyslipusta, ostaa heti sen jälkeen umpimähkään pienen koristeen, josta ei ole minkäännäköistä hyötyä.

He olivat tuijottaneet häneen jonkin verran hämmästyneinä, kun hän astui sisään; mutta kun hän oli pyytänyt nähdäkseen kupariukkoa, he vilkuttivat toisilleen silmää aivankuin konsanaan ihmiset, luullessaan olevansa tekemisissä hiukan hassahtavan lähimmäisen kanssa.

»Kuinka paljon pyydätte tästä?» John oli kysynyt.

»Seitsemän shillingiä ja kuusi penceä. Se on oikein hyvä — vanhaa merkkiä, näettehän, melkein antiikkia.»

John muisti, että hän oli velkaa yhden punnan viisitoista shillingiä, ja se oli maksettava näistä rahoista.

»Taitaa olla liian paljon», hän sanoi.

»Oh — se on sen arvoinen. Se on yli sata vuotta vanha — melkein ainoa laatuaan.»

»Taitaa sittenkin olla liian paljon», toisti John.

»No hyvä, minä sanon, mitä teemme. Te saatte sen seitsemällä shillingillä ja me annamme teille siitä kuusi samana päivänä, kun tuotte sen takaisin.»

Parempaa vakuutta eivät olisi voineet tarjota näyttääkseen, missä arvossa he pitivät tätä esinettä. Jos panttilainaaja suostuu maksamaan esineestä melkein saman hinnan, millä hän myy sen, niin hän saa teidät todellakin vakuutetuksi hinnan huokeudesta.

John hyväksyi ehdot, maksoi seitsemän shillingiä ja otti mukaansa pienen _chevalier d'honneurin_.

Oli aika kolme kuukautta myöhemmin; hän oli kahtena päivänä saanut vain aamiaisen — aamiaisen, johon kuului paahdettua leipää — kymmenen päivää vanhasta kannikasta, iankaikkisesti riittävää savustettua makkaraa ja kahvia, jota saa luotolla jostakin; mutta on parasta, ettette tiedä mistä. Oli talviaika, ja kylmyys oli tehnyt hänet nälkäiseksi. Hiilet olivat loppuneet. Viimeisetkin tomuhiukkaset oli raavittu kokoon välikön kaapista. Sitten tuli masentuminen. Masentuneisuus on sydämetön letukka. Se tulee aina vieraskäynnille, kun sekä vatsa että kukkaro ovat tyhjät.

Painaen päätään käsiinsä John nojautui uunia vasten. Juuri silloin ei ollut edes mitään pantattavaa. Kaikki oli mennyt! Äkkiä hän huomasi tuijottavansa pieneen kupariukkoon. Tämän toinen käsi oli ylimyksellisesti nostettu lanteille ja toinen ojentui ikäänkuin tarjoamaan jotakin. John katsoi ja katsoi; sitten hän huomasi, mitä se oli. Pieni kupariukko tarjosi hänelle kuusi shillingiä, ja kun samassa nälän väre puistatti koko hänen ruumistaan — hän otti rahat.

XIII. TAVARALUETTELO.

Näistä tapahtumista oli jo enemmän kuin vuosi, ja hävyntunne, joka oli vaivannut ensimmäistä tunnustusta, oli muuttunut tylsäksi välinpitämättömyydeksi, joka ei piitannut hienommista mielenliikutuksista. John olisi astunut nyt uljaasti sisään tuosta mystillisestä ovesta, vaikka aivan kustantajansa nenän alla; hymyillen vastaukseksi tytölle, joka myi hänelle postimerkkejä, hän olisi häpeämättömästi taivaltanut lunastamattomuuden temppeliin. Se on palkkana jatkuvasta köyhyyden synnistä. Se tuo mukanaan tunteettomuuden lempeän unijuoman — ja se on ehkä kaikista synneistä surullisin.

Kellonvitjat muuttuivat rahaksi tuona aamuna totunnaisen toimituksen helppoudella. Tällä kertaa ei ollut tarpeellista riidellä hinnasta. Sama hinta oli maksettu jo monta kertaa ennenkin. Ketju esiintyi viimeistäedellisenä pantattavien esineiden listalla. Kaikkein viimeisenä oli pieni kupariukko — se pantattiin viimeisenä ja lunastettiin ensimmäisenä. Sillä näissä seikoissa vallitsee yleensä järjestys, joka ei koskaan vaihtele. Kun panttaatte, te lähdette listan alusta; kun alatte lunastaa, on menettely päinvastainen. Ja itse esineiden järjestys riippuu taas siitä kiintymyksen määrästä, mikä liittyy kuhunkin esineeseen.

Tässä seuraa oikeassa järjestyksessä luettelo niistä esineistä, jotka ajoittain katosivat Johnin maailmasta ja piiloutuivat panttikonttorin yksinäisyyteen:—

Turkki Savukekotelo Kalvosinnapit Kravattineula Tulitikkukotelo Kellonvitjat Kello Pieni kupariukko.

Ja sitten seuraa kertomus joka esineen yksityiskohtaisista vaiheista — yksityisseikat ovat aina kuvaavia ja mielenkiintoisia.

Turkki. — Tämän vaativannäköisen kappaleen John oli ostanut edullisena kauppana. Eräänä päivänä maksaessaan vuokraansa isännälle, miehelle, joka sulatti ja puhdisti kultaa, jolla oli jotakin tekemistä tekohampaiden kanssa, tämä kysyi, haluttaisiko Johnia ostaa jotakin hyvin halvalla. No, tiedättehän, miten suuri kiusaus tämä on. Se on niin suuri kiusaus, että te kysytte usein ensin: »Kuinka paljon?» — ja kuultuanne hinnan tiedustelette esineen laatua. Neljä puntaa ja vähän päälle, sanottiin hänelle. Mitä se sitten muka oli? Oikea turkki, jossa oli astrakaanikaulus ja -hihansuut! Myyjän täytyy puolestaan olettaa, ettei teillä ole aavistustakaan turkiksista, muuten hän ei puhuisi teille tuolla tavalla. Se oli todellakin halpa, mutta olisi sittenkin jäänyt ostamatta, ellei oikea omistaja olisi muka tarjoutunut lunastamaan sitä takaisin viidellä punnalla — kuten välittäjä kertoi. Harvoin pääsee »edullisen kaupan» ohitse livahtamaan, kun vain on vähänkään rahaa taskussa, mutta aivan mahdotonta on livahtaa, jos tavaran pitäisi antaa mennä jollekin muulle. John osti turkin. Siitä voisi olla hyötyä, kun menee tervehtimään kustantajia rahapulassa.

Mutta teidän on vaikea uskoa edeltäpäin astrakaanikauluksen petollisuutta. Johnilla ei ollut siitä minkäänlaista käsitystä. Se teki hänelle monta myrkyllistä kepposta. Juuri kun hän oli päättänyt nousta raitiovaunuun, se kuiski hänen korvaansa: »Sitä sinä et voi tehdä — todellakaan. Jos haluat ajaa, on sinun otettava ajuri. Jollet, voit mieluummin kävellä.»

Ei hyödyttänyt mitään selittää, että ajuriin ei ollut varaa ja kävelemiseen ei riittänyt aikaa. Painava astrakaanikaulus kuiski taas: —

»Ei missään tapauksessa raitiovaunua — sinulle nauretaan jo.»

Ja pirullisella ilolla se maalasi hänelle raitiovaunussa istuvien ihmisten ivalliset ajatukset. Siis hän hylkäsi raitiotievaunun ja vihelsi ajurin; hänellä oli kiire ja hän ajoi, samalla kuin astrakaanikaulus katseli itseään ylpeydellä ja ilolla vaunujen kapeasta peilistä.

Mutta tämä ei ollut ainoa petos, jonka turkki hänelle teki. Hänen poistuessaan vaunuista eräs mies hyökkäsi esille jostakin suojellakseen turkkia käymästä pyöriin, ja turkki kuiskaili hänelle taas mielihyvin: »Anna hänelle kaksi penceä — häntä ei voi sivuuttaa.»

»Olisin voinut varjella turkkiani yhtä hyvin itsekin» John vastasi. »Hän oli vain tiellä.»

»Viis' siitä!» astrakaanikaulus vastasi. »Jos sinä yleensä haluat näyttäytyä minun seurassani, on sinun annettava hänelle kaksi penceä.»

Vastahakoisesti John luovutti kaksi penceä.

Ja sitten, koko ajan kun hän hapuili taskustaan shillingiä, joka olisi jo ylittänyt laillisen taksan, astrakaanikaulus oli yhä hänen kimpussaan.

»Etkö kuule», se sanoi painavasti, »etkö kuule, mitä tuo ajuri sinusta sanoo, jos annat vain shillingin?»

Sitten se matki ajurin ääntä niin taitavasti, että John tunsi suonien takovan hiusjuurissaan. Ja tosiaankin hän antoi ajurille puolitoista shillingiä, sillä hän oli näinä aikoina turkkinsa orja. Se vallitsi hänen elämäänsä. Se kirjoitti laskuja hänen nimessään, ja hänen oli maksettava ne. Omasta puolestani tahtoisin mieluummin elää tuhlaavaisen vaimon kuin hienon turkin kanssa yhdessä.

Sillä tavoin kävi Johnille. Tämä edullinen osto astrakaanikauluksineen kohteli häntä häpeällisesti. Se oli pohjaton vaatimuksissaan, ja aivan väärien olettamusten nojalla; sillä tulipa kerran eräs hirveä päivä, jolloin John, joka ei tietänyt mitään näistä asioista, sai kuulla, että kaulus ja hihansuut olivatkin vain astrakaanijäljennöstä. Silloin John raivostui. Hän kieltäytyi ottamasta sitä enää ylleen, ja eräänä helmikuun pakkaspäivänä hän panttasi sen kahdesta punnasta viidestä shillingistä. Tämä oli kuitenkin hienoin työ, mitä turkki oli koskaan tehnyt, sillä se uhrautui pelastaakseen erään naisen velkavankeudesta. Tulee nimittäin joskus päivä, jolloin neuvotteleminen lunastamattomuuden kappelin ylipapin kanssa ei enää auta, ja silloin laki sekaantuu asiaan. Tuon naisen pelastaminen tästä häpeästä oli kunnia-asia, ja John teki sen. Ja sitten, kolmen kuukauden kuluttua, tuli päivä jolloin turkki siirtyi kenenkään itkemättä kaikessa hiljaisuudessa ylipapin lopulliseksi omaisuudeksi.

Kalvosinnapit. — Niihin ei liity mitään erikoista historiaa. Niistä sai aina kymmenen shillingiä.

Kello. Tämä on seuraava esine luettelossa, josta voi jotakin kirjoittaa, ja sen historia onkin jo itse asiassa tuttu. Johnin äiti oli antanut sen hänelle. Monet tunnit nuo kaksi kirkasta silmää olivat laskeneet silmikoita nyplätessään valkoisia pitsihuiveja.

Siihen sisältyi tuhannet kerrat, jolloin nuo hennot, tuntehikkaat sormet olivat saaneet asettua hetkeksi lepäämään lakkaamattomasta neulan kuljetuksesta. Se edusti hänen viimeistä pitsityötään, ennenkuin halvauksen kylmä ote pakotti nuo sormet liikkumattomuuteen. Mutta ennen kaikkea se oli merkkinä tuon suloisen sydämen rakkaudesta, joka sykki ilosta ja ylpeydestä nähdessään poikasen saavuttavan tärkeän ja ihmeellisen iän — kaksikymmentäyksi vuotta. Ja kaksi puntaa viisi shillingiä riitti hinnaksi kaikesta tästä.

Pieni kupariukko, Chevalier d'honneur. Hänen historiansa on jo kerrottu — hänen elämänsä, mikäli se koskee tätä kertomusta. Mutta kukaan ei tiedä, mitä hän oli kokenut elämänsä sadan vuoden aikana. Voi vain vakuuttaa pelkäämättä erehtyvänsä, että se on ollut todellisen herrasmiehen elämää.

XIV. KUINKA OTETAAN SELVÄÄ ASIOISTA.