Part 8

Johnin suu meni hämmästyksestä selälleen. Hän oli juuri päätellyt mielessään, että Kensington Gardens oli ainoa paikka, minne he saattoivat paeta inhoittavan tunkeilijan tieltä.

»Lähteä?» hän toisti kaikuna. Hänen hämmästyksensä oli niin valtava, että sitä olisi voinut melkein pitää pahoitteluna.

»Kyllä — lähteä», sanoi Mr. Chesterton, luvaten katseellaan varmaa takaisinpaluuta. »Hyvästi, Miss Dealtry — ettehän loukkaannu minun lähdöstäni, ettehän! Luode ja vuoksi — ne eivät halua odottaa, nähkääs — ne ovat aivan kuin kaksi lasta sirkukseen menossa. Ne eivät halua menettää mitään, nähkääs.»

Tämä nyt oli ainakin hänen omaansa, aivan omaansa! Hän oli yrittänyt koko keskustelun ajan saada jotakin esille omasta kallostaan. _Tuo suuri_ Mr. Chesterton ei ollut koskaan sanonut tätä! Toisen miehen kirjoissa liikkuminen ja hyväksymisen saaminen, joka ei kuulunut hänelle, oli tuonut mukanaan hiukan katumusta, ja hän halusi saada ladyn hyväksymisen myöskin jollekin itsekeksimälleen, joka olisi kieltämättä hänen omaansa.

Hän katsahti ylpeästi Johniin sanottuaan tämän. Hän nauroi ääneen ajatellessaan noita kahta lasta, jotka tempovat äitinsä kättä koko matkan. Se oli hänelle oikea maalaus. Hän oli itse ollut kerran tuollainen lapsi. Luode ja vuoksi — kuin kaksi lasta sirkukseen menossa! Hänestä se tuntui loistavalta ja hän nauroi nauramistaan, kunnes huomasi, ettei John edes hymyillytkään mukana. Oliko se sittenkin hullua? Siinä tapauksessa Mr. Chestertonin kirjoitukset olivat hänelle aivan käsittämättömiä.

Sitten hän kääntyi kiusallisen epäonnistumisen tunteen vaivaamana Jilliin. Mutta Jill hymyili! Lady oli huvitettu. Siinä oli siis sittenkin jotakin! Hän ojensi kätensä, tuntien villiä halua puristaa Jillin kättä tulisesti ja siunata häntä tämän hymyn vuoksi.

»Hyvästi», hän sanoi kaikkein huolitelluimmalla tavallaan. »Olen hyvin iloinen, kun olen saanut päästä tuttavuuteenne», ja hän marssi pää pystyssä ovelle. John seurasi häntä.

»Minä tulen alas avaamaan oven», sanoi hän.

Heti kun ovi oli kunnolla sulkeutunut heidän jäljestään, hän puristi lämpimästi pikkumiehen kättä.

»Te olette kunnon mies», sanoi hän, »oikein kelpo mies. Te pääsette aina sisään, kun vain haluatte tulla. Ei teidän tarvitse olla huolissanne.»

Mr. Chesterton seisahtui rapuille.

»Minä en olisi tehnyt sitä», hän lausui tunteellisesti; »jollei hän tosiaankin olisi ollut lady, joka ei ymmärrä minun laisiani. Sanonpa teille — hän on nainen, jollaista en tule enää koskaan kohtaamaan ainakaan tässä ammatissa. Siunattu olkoon hänen sydämensä!» Hän laskeutui askelman, mutta seisahtui taas. »Näittekö, kuinka hän hymyili minun sanoilleni. Hänellä on herkempi ymmärryksen lahja kuin teillä.»

John hymyili.

»Minä tiedän kyllä.»

»Minun luullakseni te ette pitänyt erikoisen sukkelina minun sanojani?»

»Oo, kyllä — kyllä toki. Tuskinpa _oikea_ Mr Chestertonkaan olisi keksinyt sitä.»

»Eikö todellakaan — luuletteko niin?»

John ei hymyillyt; mutta tämä palautti taas tasapainon. Oikea Mr. Chesterton ei olisi osannut kuvitella, että luode ja vuoksi ovat kuin kaksi lasta menossa sirkukseen!

»Sittenhän minä luullakseni sopeuduinkin seuraan», hän sanoi katsahtaen hellästi oveen päin.

»Minun mielestäni te onnistuitte olosuhteet huomioon ottaen vallan loistavasti», sanoi John.

Hän puristi vielä kerran pikkumiehen kättä, ja tämä poistui onnellisena katua alaspäin, ajatellen kaikkia niitä viisaita asioita, mitä muija saisi kuulla hänen kotiin tultuaan. Mutta luode ja vuoksi, jotka olivat kuin lapsipari — sitä saavutusta hän ei voisi lyödä milloinkaan. Lady oli hymyillyt sille, pitänyt sitä sukkelana. Muut ajatukset, jotka työläästi risteilivät hänen aivokomeroissaan, olivat sen rinnalla pelkkää roskaa.

Samassa kun ovi oli lukossa, John lensi rappuja ylös.

»No — mitä ajattelitte tuosta kuuluisasta Mr. Chestertonista?» hän kysyi nauraen.

»Minusta hänen keskustelutaitonsa ei ollut läheskään niin hyvä kuin hänen kirjansa», sanoi Jill.

»Mutta te hymyilitte hänen viimeiselle keksinnölleen?»

»Kyllä, taisinpa hymyillä.» Hän selitti sen ensin katseellaan ja sanoi sitten:

»Hän oli lähdössä — ja se johtui kai helpotuksesta.»

Johnin sydän hätkähti. Rohkea leimaus välähti hänen silmissään. Helpotuksesta! Jill oli siis iloinen jäädessään kahden hänen kanssaan! Tämä merkitsi jo enemmän kuin pettynyt katse. Hän oli kulkenut huoneen poikki ja löytänyt itsensä Jillin vierestä puristaen kiihkeästi hänen kättään, ennenkuin huomasi menetelleensä näin aivan vaistomaisesti.

»Te toivoitte meidän jäävän kahden?» hän kuiskasi.

»Kyllä — minulla on niin paljon puhuttavaa teille.»

Jollei hetki olisi ollut niin jännittävä, niin hän olisi voinut tajuta tuskan värähtelevän Jillin äänessä; mutta hän oli lastuna rakkautensa pyörretuulessa. Hänen korvansa soivat ja silmänsä sumenivat; hän tajusi vain sen, että Jill rakasti myös häntä. Jillin käsi oli hänen huulillaan ja hän suuteli jokaista sormea erikseen.

Äkkiä hän painoi Jillin käden rintaansa vasten ja katsoi ylös.

»Sinähän tiedät —» hän sanoi, »tiedäthän? Käsitäthän, että tämän täytyi tulla?»

Jill taivutti päänsä.

»Minä en tiedä, mitä se merkitsee», John jatkoi kiihkeästi. »Minulla ei ole hämärintä aavistustakaan sen merkityksestä. Minä rakastan sinua — siinä kaikki. Sinä merkitset kaikkea minulle. Mutta minä en voi pyytää sinua vaimokseni. Se ei olisi rehellistä peliä.» Hän muisti ohimennen Mr. Chestertonin. »Minä — minä voisin tuskin pitää tällaistakaan huoneistoa. Minä en voisi elättää sinua. Niin että luullakseni minulla ei ole minkäänlaista oikeutta puhua sinulle tällä tavalla. Mutta minun täytyi sanoa se. Tiesithän sinä, että minä tulisin sanomaan sen — etkö tietänytkin? Jill — armas — tiesithän, sano?»

Jill antoi hänen ottaa molemmat kätensä; hän sai vetää ne olkapäilleen ja painaa kaulan ympäri. Mutta päänsä Jill painoi alas — piilotti häneltä kasvonsa. Johnin täytyi ensin saada tietää hänen sanottavansa, se täytyi kertoa hänelle, ennenkuin hänen tarvitsisi enemmän moittia itseään tarjoamansa rakkauden vuoksi. Jill oli aavistanut sen olevan kehittymässä. John oli oikeassa; hän oli tuntenut, mitä John tulisi kerran sanomaan aina siitä päivästä saakka, kun he olivat riidelleet Kensington Gardensissa. Jokainen hetki sen jälkeen oli ollut yhtä ihanaa, sykähdyttävää odotusta. Tuhansia kertoja hänen hengityksensä oli pysähtynyt ja sydämensä pamppaillut kiivaasti luullessaan Johnin aloittavan; ja koko ajan oli vallannut tuskallinen kaipaus ja väsymätön rukoileminen, ettei hänen olisi ollut tarpeellista sanoa Johnille, minkä nyt ehdottomasti täytyi tulla esille.

Pienen hetken hän antoi Johnin pidellä itseään siten. Tämähän olisi viimeinen kerta. Pyhä Josef ei ollut vastannut hänen rukoukseensa kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta.

Äkkiä hän nosti katseensa ylös.

»Et saa soimata itseäsi, John», hän sanoi hiljaa. »Minähän tässä ansaitsen kaikki moitteet.»

»Miksi?» kysyi John — »miksi?»

»Siksi — että ei sinun sanomastasi syystä — vaan muuten, tämä kaikki kun on kerta kaikkiaan mahdotonta. Tunnen, ettei minulle tule koskaan elämässäni enää tapahtumaan mitään näin ihanaa. Minä tunnen sen — olen varma siitä. Mutta nyt on tapahtunut sitten viime näkemämme jotakin, joka tekee meille mahdottomaksi tavata enää toisiamme.»

»Ovatko vanhempasi huomanneet —? He kielsivät sen?»

Jill pudisti päätään,

»Ei, — ei — ei se ole sitä. He eivät tiedä mitään. Minun täytyy palata hiukan taaksepäin, voidakseni selittää sinulle kaiken.»

Pitäen edelleen Johnin kädestä hän painui nojatuoliin pakottaen Johnin ottamaan toisen vierelleen.

»Sinähän muistat, kuinka me ensin tapasimme?»

John nyökkäsi.

»Etkö ole koskaan ihmetellyt, mitä minä olin rukoilemassa Pyhältä Josefilta?»

»Ihmetellyt!» John toisti. »Minä olen ajatellut tuhansia eri asioita.»

»En usko yhdenkään sattuneen kohdalleen», sanoi Jill. »Isäni ei ole rikas, näetkös; ei ainakaan niin rikas, kuin voisi luulla hänen asemastaan ja asunnostamme. Kerran meillä oli paremmat olot, mutta he koettavat vaan asua edelleenkin Walesin Prinssin Terassilla, vaikk'ei oikein kannattaisikaan. Isä oli menettänyt paljon rahaa keinottelussa ja sitä ennen hän oli kirjoittanut Ronaldin Etoniin oppilaaksi. Silloin näytti kutistuvan tyhjiin kaikki toiveet, että Ronald koskaan pääsisi sinne. Ja silloin, kun näytti jo siltä, että meidän täytyisi myydä talomme Kensingtonissa, eräs isäni ystävä pyysi minua vaimokseen. Hän oli yli neljänkymmenen — monta vuotta minua vanhempi, ja minä —»

»Sinä kieltäydyit tietysti», sanoi John nopeasti. Kahdenkymmenenkuudenikäisenä neljäkymmentä vuotta tuntuvat vuosituhannelta, varsinkin jos ne sattuvat olemaan teidän tiellänne.

»Niin — minä — minä kieltäydyin. Mutta hän ei huolinut minun kiellostani. Hän pyysi minua tuumimaan asiaa; hän tahtoi odottaa — vaikka kokonaisen vuoden. Sitten hän luullakseni oli sanonut jotakin isälle, koska isä puhui minun kanssani kauan aikaa vähän myöhemmin ja äiti samoin. He selittivät minulle parhaansa mukaan, vaikka tosin omalta näkökannaltaan katsottuna, kuinka loistava tilaisuus tämä oikeastaan on. Isä selvitti minulle taloudellisen asemamme — ja sitä hän ei ole tehnyt koskaan ennen. Minä olen aina luullut, että me olisimme hyvin rikkaita. Sitten lopuksi hän sanoi ryhtyneensä erääseen liikeyritykseen, joka tekisi meidät taas rikkaiksi, voisimme jäädä Kensingtoniin asumaan ja Ronald pääsisi Etoniin. Mutta jos tämä epäonnistuisi, jota hän ei uskonut, silloin hän toivoi, että minä peruuttaisin rukkaseni hänen ystävälleen. Toivoi — tai paremmin sanoen hän näytti minulle velvollisuuteni — että kieltäytymiseni murskaisi Ronaldin mahdollisuudet ja äidin elämän.»

Hän pysähtyi. Hän odotti Johnin sanovan jotakin; mutta tämä istui hänen vierellään huulet lujasti yhteenpuristettuina ja liikkumattomin silmin.

»Hän kertoi minulle tämän kahdeksantenatoista päivänä maaliskuuta», jatkoi Jill — »samana päivänä kun minä olin rukoilemassa Pyhää Josefia, että tuo liikeyritys onnistuisi — samana päivänä kun kohtasin sinut. Sitten — toissa päivänä — hän kertoi minulle, ettei rukous ollut auttanut. Sanoinhan minä aina, ettei Pyhä Josef pitänyt minusta.»

»Hän menetti siis rahansa?» sanoi John käheästi. Hän antoi kätensä pudota ja nousi kävelemään.

»Kyllä. Minä — minä olen suostunut.»

XXI. SULOISEN JÄRJETTÖMYYDEN KAUPUNKI.

»Sitten sinä et tule koskaan tuntemaan minun vanhempiani Venetsiassa», John puhkesi äkkiä puhumaan. Hän muisti, ettei nyt ollutkaan mitään kertomista pienelle valkohapsiselle ladylle. Hänen tuhansiin kuiskaaviin kysymyksiinsä täytyisi nyt antaa vain vältteleviä vastauksia.

»Minä kerroin sinusta äidilleni», jatkoi John hitaasti. »Minä kerroin ensimmäisestä kohtaamisestamme — kuinka sinä olit rukoilemassa Pyhää Josefia, ja hän on siitä päivin ihmetellyt — niinkuin minäkin —» liikutus pyrki tukahduttamaan hänen äänensä, »hän on ihmetellyt, mitä sinä mahdoit rukoilla».

Hän tuli takaisin ja istuutui nojatuoliin rauhallisesti. Ja sitten, yhtä tyynesti ja luonnollisesti, niinkuin olisi tehnyt sen tuhansia kertoja ennen, Jill liukui lattialle hänen jalkojensa juureen, ja hänen käsivartensa kiertyi varovasti tämän kaulan ympärille.

»Tietääkö äitisi, että me olemme tavanneet myöhemminkin?» Jill kysyi äkkiä.

»Kyllä — minä kerroin hänelle ensimmäisestä tapaamisestamme Kensington Gardensissa. Enempää en ole kertonut. En uskaltanut.»

»Uskaltanut?» Jill katsahti ylös.

»En. Hänen elämänsä suurin toivo on nähdä minut onnellisena — avioliitossa. Hän luulee minun ansaitsevan enemmän kuin ansaitsenkaan, koska en tahdo ottaa heiltä mitään. He luulevat, että voin hyvinkin mennä naimisiin, ja melkein joka kirjeessään äiti vihjailee siihen. Luulen hänen kiinnittäneen huomionsa sinuun. Hän on niin auttamattoman terävä. Hän lukee rivien välistä, väliin enemmän kuin mitä minulla edes on ollut mielessäni kirjoittaessani.»

Jillin mielenkiinto heräsi. Äkkiä tuo vanha Venetsiassa asuva rouva tuli hänelle eläväksi.

»Minkänäköinen hän on?» hän kysyi. »Kuvaile hänet minulle. Et ole koskaan vielä puhunut hänen ulkomuodostaan.»

John aloitti epäröiden. Aluksi hänestä tuntui näiden viimeisten yhdessäolohetkien tuhlaamiselta kenestäkään muusta puhuminen; mutta sana sanalta hän itsekin innostui ja syventyi aiheeseen. Tällä tavoin Jill tuli ikäänkuin lähemmäksi hänen elämäänsä, otti siitä mukaansa suuremman osan, kuin jos hän olisi ennen poistumistaan tullut tuntemaan vain nämä huoneet Fetter Lanen varrella. Lopulta pieni valkohapsinen lady, jolla oli niin liikuttavan voimattomat kädet, tuli heidän keskelleen ilmielävänä.

Jill katsoi häneen kyynelherkin silmin.

»Hän merkitsee sinulle paljon», sanoi hän hiljaisesti.

»Kyllä — koko joukon.»

»Ja tiedätkös, sinun kuvauksestasi minä päättelen, kuinka paljon sinäkin merkitset hänelle. Hän elää sinussa.»

»Minä tiedän sen.»

»Entä isäsi? Thomas Grey — Venetsian satamasta?» Jill koetti hymyillä muistaessaan salaiset paperit.

»Niin — hänkin elää minussa. Kumpikin tekee siten. Isä sen vuoksi, että jatkaisin hänen työtänsä hänen sammuessaan, äiti sen naisen vuoksi, jota minä tulisin rakastamaan, ja lasten vuoksi, ja hän rukoilee hartaasti saadakseen ne nähdä vielä ennen kuolemaansa. Tämä on oikean isyyden ja äitiyden ydin. He kuolevat täydellisen tyytyväisinä saatuaan varmuuden, että heidän työnsä ja heidän rakkautensa tulevat jatkumaan heidän lapsessaan.»

Jill ajatteli sitä. Hän koetti ajatusponnistelulla päästä yhdellä kertaa selville sanotusta, mutta huomasikin äkkiä ihmettelevänsä, mahtaisiko pieni valkohapsinen lady pettyä hänet nähdessään, ja luuliko tämä, ettei hän pystyisi täyttämään velvollisuuttaan, jos tietäisi.

Pitkän hiljaisuuden jälkeen hän pyysi Johnia kertomaan heidän kodistaan ja kaikesta heitä koskevasta; ja innoituksen vallassa John kutoi hänelle romanssin.

»No niin, sinun täytyy lähteä kanssani Venetsiaan», hän alkoi, »katsomaan valkoisten kirkkojen ja sirojen palatsien kaupunkia, joka uinailee vedessä kuin ryhmä vesililjoja. Sinun täytyy nähdä tummat vesitiet, salaperäiset varjojuovat, jotka sitovat nuo kukat toisiinsa. Saat kuunnella hiljaisuutta, jossa tuhat vuotta sitten eläneiden rakastajien kuiskaukset ja petettyjen miesten huudot värähtelevät ja kiirivät tiiviissä äänettömyydessä. Muuta melua ei Venetsiassa olekaan ne ja gondolierin airo tai hänen ohé! -huutonsa hänen sivuuttaessaan äkkikäänteitä. Sinun täytyy nähdä se yöllä — yöllä, kun suuret valkokukat ovat tummentuneet varjossa ja mustat vesitiet ovat kadonneet läpitunkemattomaan kimaltelevaan hämyyn. Saat kuulla gondolin hiljaista liukumista ja veden läikähtelyä limaisia kiviä vasten sen ohikiitäessä. Jokaisen pienen tulenliekin ääressä, joka vilkuttaa korkealta ristikkoikkunasta, sinun on kyettävä näkemään vehkeilijät työssään, salaliittolaiset suunnittelemassa kuolemaa ja kirousta rakastajalle, joka nukkuu armaansa käsivarsilla. Saat nähdä taikuutta, mystiikkaa, murhenäytelmää ja romaania, jotka kaikki tapahtuvat harmaan kiven ja vihreän veden tienoilla — sitten tunnet paikan, jossa äitini ja isäni asuvat, tunnet paikan, jonne olisin vienyt sinut, jos — jos asiat olisivat olleet toisin.»

»Olisimmeko lähteneet sinne yhdessä?» Jill kysyi huoaten.

»Kyllä — olen aina uneksinut ajatellessani naista, jolla on jumalaisen ymmärryksen lahja — olen aina uneksinut, mitä me siellä yhdessä tekisimme.»

Jill katsoi hänen kasvoihinsa. Hänen silmissään näkyi kuva siitä kaikesta. Jill näki selvästi, mitä hän nyt oli kadottamaisillaan, ja aivan samoin kuin leikitään haavoittavilla muistolla, tai niinkuin äiti hyväilee kadottamansa pienoisen kulunutta kenkää, hän tahtoi nähdä vielä tarkempaan.

»Olisimmeko menneet sinne yhdessä?» hän kuiskasi.

»Kyllä — joka — vuosi koko heidän elämänsä ajan ja joka vuosi senkin jälkeen, jos sinua olisi haluttanut. Joka aamu me olisimme nousseet hyvin aikaisin — sinähän tunnet nuo aikaiset aamut, kun aurinko on valkoinen ja varjot jonkinlaista sumua ja vesi näyttää puhtaammalta ja raikkaammalta kuin milloinkaan muulloin, sillä kaste on puhdistanut sen. Olisimme nousseet aikaisin ja tulleet alas pikku Riolle, jossa gondolieri olisi ollut meitä odottamassa sormiinsa puhallellen. Varjot voivat olla kylmiä varhaisella aamuhetkellä Venetsiassa. Sitten me olisimme menneet Giudeccaan, jossa laivat paistattelevat päivää — kaikki laivat, jotka tulevat Triestistä, Kreikasta, salaperäisestä idästä, halkoen Adrianmerta ja polveillen pitkin saaristoa, Lidon ja Fort San Nicolon ohitse, kunnes saapuvat Giudeccaan. Siellä ne loikovat aikaisina aamuina auringossa kuin isot vesihämähäkit, ja jokaisen kajuutasta kohoaa pieni vaaleansininen sauhu — merimiehet keittävät siellä aamiaistaan.»

»Ja kuinka varhain tämä tapahtuu?» Jill kysyi kuiskaten.

»Noo — ehkä kuuden aikaan.»

»Sitten minä olen hirveän uninen. Minä en herää koskaan ennenkuin kello kahdeksan, ja silloinkaan ei nousemisesta tahdo tulla mitään.»

»No hyvä, siinä tapauksessa saat painaa pääsi minun olkapäälleni ja nukkua. Gondolissa on ihmeen helppo nukkua. Me kuljemme edelleen Lidoa kohti ja sinä saat nukkua rauhassa.»

»Mutta gondolieri?»

»Ooh —» John naurahti hellästi. »Verho on edessä — hän seisoo sen takana. Hän ei näe mitään. Ja mitä se sitten haittaisikaan? Hän ymmärtää. Gondolieri ei ole mikään lontoolainen ajuri. Hänkin luultavasti uneksii koneellisesti sauvoessaan, mahdollisesti penikulmain päässä meistä. Maailmassa on muutamia paikkoja, joissa miehen rakkaus naiseen on jotakin luonnollista ja luvallista eikä mikään ihmisten uteliaisuutta ärsyttävä näytelmä, ja Venetsia on yksi niitä paikkoja. No niin, sinä saat nukkua pää minun olkapäälläni. Ja kun käännymme takaisin, minä herätän sinut — kuinka minä silloin herättäisin sinut?»

Hän kumartui Jillin ylitse. Tämän silmät olivat jo Venetsiassa ja pää Johnin olkapäätä vasten — täydessä unessa. Kuinka hän herättäisikään hänet? John kumartui vielä alemmas, kunnes hänen kasvonsa koskettivat Jillin kasvoja.

»Minä suutelen sinua», hän kuiskasi — »minä suutelen sinun silmiäsi, ja ne avautuvat».

Ja hän suuteli Jillin silmiä — mutta ne jäivät kiinni.

»Sitten me tulemme takaisin aamiaiselle», hän jatkoi, tuskin huomaten, miten aikamuoto oli muuttunut sitten alun. »Mitä sinä haluat aamiaiseksi?»

»Oh — jotakin. Ei ole paljon väliä sillä, mitä syö, eikö niin?»

»Sitten me syömme», John hymyili, — »sitä mitä meille annetaan. Mutta me tulemme olemaan huikean nälkäisiä, näetkös.»

»Hyvä», sanoi Jill huokaisten, »kaipa ne antavat ruokaa meille kylliksi. Ja mitä teemme sitten?»

»Aamiaisen jälkeen?»

»Niin.»

»No niin, minä lopetan juuri vähän ennen sinua, ja sitten minä nousen, ollen menevinäni ikkunan luo».

Jill katsahti hämmästyneenä ylös.

»Ollen menevinäni? Miksi niin?»

»Koska minun täytyy päästä sinun tuolisi taakse.»

»Mutta miksi?»

»Siksi että haluan panna käteni kaulaasi ja suudella sinua taas.»

Hän näytti Jillille, kuinka. Hän näytti havainnollisesti mitä oli tarkoittanut Jill huoahti syvään ja sulki taas silmänsä.

Kun olet valittamatta ottanut vastaan, mitä sinulle on annettu, niin se on ainoa kiitos tällaisesta ateriasta. Sitten kiitokset sanottuamme menemme taas ulos?

»Gondolilla?»

»Niin, Palazzo Capelloon Rio Marinin varrella?»

»Sielläkö vanhempasi asuvat?»

»Siellä. Ehkäpä otamme heidät mukaamme ulos, tai sitten menemme puutarhaan istumaan. Luullakseni isä tahtoo meidät puutarhaan istumaan ja katsomaan hänen istutuksiaan, ja äiti suostuu tietysti, vaikka hän haluaisikin oikeastaan Piazza San Marcolle katselemaan pitsinnypläyksiä.»

»Hyvä, sitten minä haluan mennä hänen kanssaan», sanoi Jill.

»Jos sinä menet, niin minä tulen mukaan», sanoi John.

Jill nauroi ja pakotti hänet suostumaan väliehtoon. Hän saisi jäädä isän luokse puutarhaan puoleksi tunniksi, he eivät viipyisi kauempaa.

»Meillä saattaisi olla halu ostaa joitakin esineitä sellaisista kaupoista», sanoi Jill, »joihin sinulla ei olisi lupa tulla sisään».

Niin että Johnin oli uhrattava puolituntinen. Mutta sen enemmästä ei saanut olla puhettakaan.

»Ja sitten — mitä sitten?» kysyi Jill.

»No hyvä, sitten heti lunchin jälkeen otamme gondolin ja lähdemme Muranoa kohti?

»Aivan hetikö? Mutta olisihan hirveätä jättää heidät taas niin pian! Jos me menemme sinne vain yhdeksi kuukaudeksi joka vuosi, niin eikö ole jo melkein julmaa?»

Juuri tällaisissa seikoissa mies on itsekäs ja nainen ystävällinen. Se oli kylläkin luonnollista, mutta John ei ollut tullut sitä vain ajatelleeksi.

Hän myöntyi siihen, että he jäisivät teeajan yli — teetä pikkuruisista korvattomista kupeista, joihin pikkuinen valkohapsinen lady juuri ja juuri onnistui tarttumaan kuihtuneilla käsillään, ja joita hän juuri sen vuoksi; niin paljon rakasti, koska ne eivät ilkkuneet hänen voimattomuudelleen, niinkuin niin monet muut esineet.

»Kyllä kai sinä haluat vielä lähteä ulos minun kanssani, vai oliko tuo vain veruke?» kysyi John, kun kuva teenjuonnista oli liukunut ohitse.

»Haluanko muka! Mutta sinä väsyt jo luultavasti, kun joudut olemaan niin paljon vain minun seurassani.»

»Minäkö väsyisin!?»

No niin, tee oli lopulta juotu. Helmenvärinen valo levisi pilvistöön. Tämä juuri ihmeellisin hetki soutaa laguunia pitkin Muranoon.

»Sittenhän olikin parempi, että jäimme teelle», Jill kuiskasi.

Paljon parempi, sillä varjot holvikaarien alla olivat syventyneet, ja John saattoi suudella häntä kenenkään näkemättä — niinkuin hän heti tekikin. Ah, oli paljon ihanampaa, että he olivat jääneet teelle!

Nyt he olivat lähteneet, sivuuttaneet Chiesa San Giacomon, tulleet Grand Canalille, sitten Rio di Felicen solaan. Ja sitten levisi heidän edessään vaikeneva Laguna — rajaton opaalinvärinen järvi, joka yhtyi jossakin pilviin niin huomaamattomasti, etteivät valot ja varjot eronneet toisistaan.

»Ja tätä pitkin», sanoi John, »kuljettavat gondolit vainajia, joiden tiimalasit ovat vuotaneet tyhjiin, hautausmaalle, joka sijaitsee Lagunan keskellä. Ne kuohuttavat vettä vauhdilla kulkiessaan, ja jos kysyt gondolierilta, miksi hänellä on niin kiire, saat vastaukseksi: 'siksi, ettei kuolema voi maksaa heidän viimeisestä matkastaan'. Tämä on sen kaupungin huumoria, jota he sanovat nimellä _La città del riso sangue_ (verisen naurun kaupunki). Mutta me liu'umme hiljaa vettä pitkin. Me voimme maksaa — tai ainakin» — hän muisti kahden neljänneksen vuokran, »oletan, että voimme. Me ohjaamme veden halki ikäänkuin pienen pilven varjo välkkyvällä pinnalla. Oh», — hän painoi Jillin kädet silmilleen. —

»Kuinka ihanaa siellä olisi yhdessä sinun kanssasi! Ja yöllä, kun koko kaupunki on pimeydessä — ankaran, äänettömän, salaperäisen pimeyden verhossa jossa jokainen pieni kynttilä ja sytytetty lamppu näyttää olevan merkkinä salaisista töistä, sitten me menemme Grand Canalille, sanottuamme vanhuksille hyvää yötä, ja kuuntelemme gondolierien laulua. Ah, kuinka pahasti ne laulavat; mutta siellä se kuuluu ihmeen ihanalta. Lopulta valot alkavat toinen toisensa jälkeen sammua. Valveilla olleet ikkunat sulkevat silmänsä ja piiloutuvat pimeyteen; kuun suunnaton valkoinen kehrä liukuu esiin Adrianmeren rinnoilta, ja sitten —»

»Sitten?» Jill kuiskasi.

»Sitten me käännymme takaisin pieneen huoneeseemme, joka on pimeässä kaikkien muiden pikku huoneistojen näköinen — gondolien soutaa kotiin, ja minä jään sinun kanssasi kahden, käsivarteni kaulasi ympärillä ja pääni leväten suloisimmalla paikalla maailmassa.»

Hän painoi kätensä ohimoilleen ja nauroi katkerasti tämän kaiken epätodellisuudelle.

»Mitä suloista järjettömyyttä tämä onkaan», hän virkahti.

Jill katsoi ylös silmin, joissa kyynelet polttivat. Hän katsoi ylös ja huomasi Johnin isän maalaaman taulun — kuvan Rialtosta, jonka valkoiset holvit kaareilevat vihreän veden yläpuolella. Hän osoitti sitä. John seurasi silmillään valkoisen sormen viittausta.

»Siis tuo», sanoi Jill, ja hänen äänensä värähteli, »tuo on kaupunki — Suloisen Järjettömyyden Kaupunki».

TOINEN KIRJA.

TUNNELI.

I. VARJON SYDÄN.

Ihmisen ihanteet ovat kuin pääskysen lento, milloin korkealla, milloin maata kohden painuen, kiitäen kohti korkeutta kirkkaiden valoaaltojen kannattamina, vaipuen alas raskaan pilven musertamana.

Kun John oli sanonut viimeisen kerran hyvästi Jillille, kun heistä molemmista näytti siltä, että romaani oli päättynyt, kun Suloisen Järjettömyyden Kaupunki oli juuri häämöttänyt taivaan rannalla ikäänkuin luvattu maa Pisgahin kukkulalta ja sitten häipynyt mahdottomuuksien sumuun, — John palasi huoneisiinsa Fetter Lanelle; ja hänen ihanteensa oli painunut syleilemään maata, ja elämän koko yksinäisyys aukeni yksitoikkoisena hänen eteensä.

Mutta vasta nähtyään tyhjät teekupit pöydällä, juuri niinkuin he olivat jättäneet ne, ja Jillin puoliksi syödyn voileivän lautasella — vasta nähtyään tyhjät tuolit vierekkäin, jotka ikäänkuin toistivat kuiskaillen toisilleen hänen kertomustaan Suloisen Järjettömyyden Kaupungista — sitten vasta hän tunsi todellakin menettäneensä Jillin lopullisesti. Hän oli jäänyt yksin.

Minuutit kuluivat väsyneesti hänen siinä istuessaan ja tuijottaessaan ikäänkuin tyhjälle näyttämölle, jolta näyttelijät ovat karanneet tiehensä kesken näytelmän.

Kuullessaan askelten nousevan rappuja hän nosti silmänsä. Sitten kun koputus kuului ovelta, hän syöksähti jaloilleen. Jill oli tullut takaisin! Jill ei voinut kestää eroa paremmin kuin hänkään! He eivät eroaisikaan koskaan! Tämä yksinäisyys oli liian tukahduttava, liian kauhea kantaa. Rientoaskelin hän tuli ovelle ja lennätti sen auki.

Siellä seisoi pieni ulosottomies — _tuo suuri_ Mr. Chesterton — juhlallisilla kasvoillaan suostutteleva hymy. Hän oli saanut näiden kahden tunnin aikana kokoon kolme viisasta ajatusta — kolme! Ja koska ne oli juuri keksitty, niin ne tuntuivat yhtä viisailta kuin tuo verraton luode ja vuoksi -vertaus. Hän kaihosi saada purkaa ne ulos.

Mutta nähdessään Johnin kasvojen ilmeen hän jarrutti äkkiä.

»Odotatteko vielä toista nuorta ladyä, vai?» hän kysyi. John kääntyi toivottomana takaisin huoneeseen, jättäen tien vapaaksi. Hän ei vastannut mitään pikkumiehen huomautukseen.

Mr. Chesterton sulki oven jälkeensä.

»Oliko teillä pieni kinastelu, vai?» hän kysyi osaaottavasti.

No, ulosottomiehen myötätunto saattaa olla hyvinkin herttainen asia, mutta kun miehen mieli on painunut alimpaan kuiluun, niin sitä ei tarvita. John kääntyi häneen päin kasvot ja koko olemus muuttuneina.

»Te olette tullut tänne tekemään työnne, eikö niin?» hän sanoi karkeasti, »te olette tullut ottamaan haltuunne kaikki ne kirotut esineet, mitä vain haluatte, No hyvä, ottakaa! Kerätkää koko siunattu roska! Minä en halua nähdä enää mitään tästä huoneesta!» Hän saapasteli ovelle. Pikkumies tuijotti häneen ällistyneenä. »Voitte repiä kaikki pahukset alas seiniltä», hän jatkoi villisti. »Ottakaa viisitoista puntaanne mistä ikinä haluatte! Älkää säälikö! Herran tähden, älkää olko tietävinänne! Ottakaa koko kirottu roska!» Ovi paukahti. Hän on mennyt.

Oli puoli seitsemän. Payne Wellcomella aiottiin juuri sulkea. John riensi sisään sivuoven kautta ja pisti lappunsa apulaisen eteen.

»Haluan saada nämä seitsemäntoista puntaa», hän sanoi, ja kymmenen shillingin raha suoritti huiman tanssin apulaisen edessä ja painui sitten pöytään kilahtaen.

Panttilainaaja vilkaisi ylös kummastellen, meni sitten pienelle kyyhkysenpesälle ja toi rahakäärön. John tempasi sen ja lähti.

Hänen jälkeensä tuijotettiin; sitten tuijotettiin toinen toisiinsa.

»Tuo raha ei ole kauan hänen hallussaan nyt», sanoi yksi.

»Seuraava temppu, minkä hän tekee», sanoi ylipappi, »on se, että hän menee lähimpään parturiin ja leikkaa kaulansa poikki».

Mutta äärimmäisen tunteettomana näille hellille huomautuksille John kulki kiireesti pitkin katuja, tietäen tuskin matkansa suuntaa, puristaen tulisesti kouraansa rahoja, ymmärtämättä, miksi oli ne oikeastaan lunastanut takaisin.

Mitä oli nyt väliä millään? Ihanteella täytyy olla jonkinlainen todellisuuden väritys, jokin punainen lamppu palamassa alttarilla, sillä muuten mieli painuu sokeasti ja kompastellen läpitunkemattomaan pimeyteen. Punaisen lampun täytyy palaa alttarilla päivät ja yöt, sillä kukapa voisi rukoilla tai uskoa äärimmäisessä pimeydessä.

Ja Jill oli varmasti jättänyt hänet nyt äärimmäiseen pimeyteen. Eiväthän he olisi voineet mennä vielä naimisiin moneen vuoteen; ehkäpä ei koskaan; mutta ettei saisi koskaan enää häntä nähdä, ei tuntea hänen kätensä ymmärtävää kosketusta, nähdä hänen silmiensä tajuavaa välkähdystä — se oli juuri tuulenpuuska, joka oli sammuttanut punaisen lampun Johnin alttarilta. Ja nyt hän oli pimeydessä. Hän ei voinut uskoa eikä rukoilla.

Kun kello löi puoli kahdeksan, hän poikkesi sisälle hienoon ravintolaan ja asettui yksinään erään nurkkapöydän ääreen.

Tarjoilija toi päivällislistan, viisi shillingiä, kuusi ja puoli, kymmenen shillingiä. Hän valitsi niistä viimeisen. Tarpeeton rahantuhlaus oli myöskin ilmauksena hänen mielensä myrkyttymisestä.

Tarjoilija esitti kumartaen viinilistan.

John pudisti päätään.

»Vettä», hän sanoi.

Hänen tapansa ei ollut hakea juomalla unohdusta. Mustimpinakin hetkinään hänen täytyi pitää silmänsä kirkkaina ja hereillään. Mies, joka juo unohtaakseen, unohtaa katumuksenkin yhtä helposti. Katumus on seikka, joka täytyy oppia eikä hukuttaa.

Tämä oli juuri sitä, vaikk'ei John sitä tietänyt, mitä isä oli tarkoittanut toivoessaan surua hänen elämäänsä Tällaisina hetkinä oppii valoisan maailmankatsomuksen arvon.

Koko aterian ajan, lähettäessään lajin toisensa jälkeen myös melkein koskemattomina, hän antoi vapaan vallan intohimoiselle katkeruudelleen, yrittämättäkään saavuttaa mielensä tasapainoa.